Sana laho kuulostaa inhottavalta. Siitä uhoaa pudonneiden lehtien, kosteuden ja kuoleman haju. Lahoavat kasvinosat kärrätään kompostiin, kipataan laittomasti puistometsän takanurkkaan tai haketetaan pois silmistä. Siisteyden nimissä.
Laho kuitenkin ylläpitää hyvin monia lajeja, joita ei nuoressa metsässä tai viimeistellyssä kotipuutarhassa näe.
Viikistä valmistunut metsäekologi Sanna Välimäki on perehtynyt lahoon kaupunkialueella. Hän suunnitteli Aallossa opiskelevien Amanda Bogdanoffin ja Emma Vanhatalon kanssa lahopuuta ja kaupunkilaisia toisiinsa lähentävän alueen Annalaan, Arabianrannan tuntumaan, Helsingin kaupungin puutarhakulttuurin syntysijoille.
Sysäyksenä työlle oli Suomen Luonnonsuojeluliiton alullepanema Lahopuutarha-kilpailu, jonka järjestelyihin yliopistokin osallistui. Kilpailijoiksi toivottiin eri yliopistojen opiskelijoista koostuvia sekajoukkueita. Suunnitelmista parhaat julkistetaan 14.11. Messukeskuksessa.
Viisikymppinen vanhus
Kolmikko valitsi Annalan suunnittelukohteekseen sekä kulkuyhteyksien ja kaupunkipuutarhahistorian että erityisesti vanhojen tammien vuoksi.
– Tammi on monimuotoisuuden kannalta parhaita lahopuutarhan puita. Se on pitkäikäinen, ja vanhenevan tammen lahoavissa koloissa viihtyvät monet eliöt.
Välimäki kehuu myös raitoja ja haapoja, jotka muuttuvat vanhuksiksi tammea nopeammin, raita jo 50 vuodessa. Niissä viihtyvät aivan toiset lahonsuosijat kuin tammessa.
Lahopelissä on muutenkin monta muuttujaa.
– Metsiin suositellaan jätettäväksi kymmenisen kuutiota lahopuuta hehtaarille. Ihan näin suoraviivaista lahopuun määrän lisääminen ei ole.
– Osa laholla viihtyvistä lajeista pitää maahan kaatuneista rungoista, osa taas pystyyn jätetyistä. On myös eri asia, onko puu pitkälle lahonnut vai tuoreempi.
Niin ikään puiden ja puupölkkyjen halkaisija ja pituus vaikuttavat eliöstöön, samoin se, onko tiettyyn lahovaiheeseen ehtinyttä puuta jatkuvasti tarjolla.
Ei ryteikköjä kaupunkiin
Lahopuun lisääminen kaupungissa on tasapainottelua turvallisuuden, viihtyisyyden ja luonnon monimuotoisuuden välillä. Lahopuutarha ei tarkoita hoitamattomien ryteikköjen suosimista. Lahopuutarha syntyy harkiten.
– Olisi myös hienoa, että vanhoja puita tai niiden osia jätettäisiin muistomerkeiksi puistoihin. Ne kertovat puiston historiastakin.
Jotta lahokeitaat palvelisivat eliöstön monimuotoisuutta, niitä pitää olla kyllin tiheässä. Näin lahopuulla viihtyjät, niiden jälkikasvu tai esimerkiksi sieni-itiöt pääsevät siirtymään laikusta toiseen.
Yksittäinen kaupunkilainenkin voi ottaa osaa lahoketjun rakentamiseen. Jos pihalta täytyy kaataa puita, pari-kolmemetriset kannot kannattaa jättää pystyyn esimerkiksi köynnösten tueksi. Osan runkoa voi jättää maahan tilanjakajaksi, itsekseen lahoamaan.
Ja jos on klapeja, erikokoisista haloista, pölleistä ja ontoista korsista voi koota maahan pinon. Ensin koloihin pesiytyvät pölyttäjät ja muut hyötyhyönteiset, sitten lahonsuosijoita.