Heisimatojen hohdokas sukuhistoria

Heisimatojen polveutumishistoria on nyt kirjoitettu uusiksi. Antti Lavikainen päivitti Taeniidae-heimon sukupuuston ja löysi kaksi tieteelle uutta lajia. Matotutkimus nappasi keväällä yhden Helsingin yliopiston väitöskirjapalkinnoista.

– Lapamatoa eli leveää heisimatoa on aikoinaan käytetty laihdutuslääkkeenä, kertoo Antti Lavikainen, yliopiston Haartman-instituutissa työskentelevä kliininen opettaja.

Huonosti kypsennetystä kalasta ihmiseen tarttuva lapamato oli vielä 1900-luvun alkupuoliskolla Suomessa hyvin yleinen. Suorastaan kansallisloinen. Se saattaa kasvaa suolessa jopa vaikuttavaan 20 metrin mittaan. Nykyisin heisimatoja tavataan suomalaisista hyvin harvoin.

Lavikainen pokkasi heisimatojen polveutumishistoriaa ja taksonomiaa koskevista tutkimuksistaan eli toisesta väitöskirjastaan keväällä Helsingin yliopiston väitöskirjapalkinnon.

Biologit ympäri maailman kirjoittavat parhaillaan alan oppikirjoja uusiksi Lavikaisen löytöjen perusteella. Lajien tunnistus on vanhastaan perustunut morfologisiin eli anatomisiin huomioihin. Lavikainen sen sijaan hyödynsi uusia menetelmiä kuten DNA-sekvenssien analyyseja.

Aivoihin tai suoleen

– Ehkä kaikista isoin juttu oli karhun ja hirven välisessä kierrossa elävän Taenia arctoksen löytyminen, tutkija miettii palkittuja tutkimuksiaan.

Taenioita tunnetaan ympäri maailmaa nelisenkymmentä lajia. Näistä kolme pystyy elämään aikuisena ihmisessä.

Vielä useammat taenidilajit voivat ottaa toukkavaiheessaan ihmisen väli-isännäkseen, vaikka se merkitseekin loiselle harha-askelta, umpikujaa. Elimistössä kutsumaton vieras voi tunkeutua kudoksiin ja kasvaa rakkulamaiseksi loiskystaksi.

Ikävin suku on Echinococcus. Ekinokokit vaurioittavat useimmiten maksaa tai keuhkoja, mutta voivat porautua myös muihin elimiin, jopa aivoihin.

Karhunpyytäjien kannoilla

Opiskeluvuosinaan Lavikainen oli innokas eräretkeilijä. Vuonna 2003 hän yhdisti retkeilyn tieteeseen ja lähti etsimään myyräekinokokin näytteitä Keski-Siperiasta. Myyräekinokkia ei löytynyt, mutta sen sijaan Taenia mustelae -lajia.

– Näytteitä tutkiessani havaitsin, että laji oli hyvin kaukana Taenia-suvusta. Tämä johti siihen, että T. mustelae kuvattiin omaksi suvukseen, joka sai nimekseen Versteria.

Syksyllä 2010 Lavikainen päivysti Ilomantsissa, kun karhunmetsästys oli käynnissä.

– Kenttälaboratorio syntyi pressun alle. Näin sai pidettyä sateen pois niskasta. Tosin koko katos rojahti lopulta päälleni.

Vain yhdessä karhussa oli heisimatoja ja nekin luodin silpomia – mutta siinä se oli, uusi laji! Nimeksi sille tuli Taenia arctos, karhumato. Viimeksi Taenia-suvun uusi laji oli kuvattu Yhdysvalloissa 1990-luvulla.

– Lajin löytyminen oli kaikkiaan jännä kokemus, jossa oli sattumia, työtä ja suunnittelua. Työ eteni niin kuin tieteellinen prosessi parhaimmillaan, siitä jäi voittajatunne, Lavikainen myhäilee.

Lue aiheesta lisää Yliopisto-lehdestä 5/2015.

Lue lisää aiheesta: Kestävä kehitys