Häikäisty planeetta

KIRJAESSEE 2/14 | Keinovalon räjähdysmaäinen voittokulku on synnyttänyt uuden terveys- ja ympäristöongelman.

Mehr Licht eli enemmän valoa, kerrotaan Goethen lausuneen viime sanoikseen. Valo on hyvän ja hyödyllisen symboli. Ei ihme, että sen lisäämistä on totuttu pitämään myönteisenä asiana myös fyysisessä maailmassa. Kun Suomen ensimmäinen hehkulamppu syttyi vuonna 1882 Finlaysonin kutomosalissa Tampereella, se oli siunauksellinen uutuus. Uusi tekniikka siirtyi aikailematta kaduille.

Vähä vähältä olemme yltäneet ulkotilojen keinovalaistuksella siihen, että planeettamme yöpuoli hohtaa avaruuteen kuin mainostaulu. Se lienee suurin ihmisen aiheuttamista maisemanmuutoksista. Yöllisen taivaankannen valoisuus kasvaa kaupunkimaisilla alueilla kolme–kuusi prosenttia vuodessa.

Saavutuksen nurjana puolena on alettu puhua valosaasteesta, keinovalosta, jota on liikaa ja väärissä paikoissa. Aiheeseen pureutuu ensimmäisenä suomalaisena yleisesityksenä Jari Lyytimäen ja Janne Rinteen teos Valon varjopuolet. Kirjoittajat ovat Suomen ympäristökeskuksen tutkijoita. He tekivät vuosina 2011–2012 kyselyn, johon yli kaksi tuhatta suomalaista vastasi kertoen omia näkemyksiään valosaasteesta.

Valosaasteen vaikutuksia on vaikea arvioida, koska ongelma on tunnistettu ympäristö- ja terveystutkimuksen saroilla käytännössä vasta 2000-luvulla. Sillä on vain vaikeasti havaittavia kytköksiä muihin ympäristökuormituksen muotoihin. Los Angelesissa valosaaste kumottaa yötaivasta 25 kertaa täysikuuta voimakkaammin. Kaupungissa onkin saatu viitteitä siitä, että valopäästöt vähentävät ilmakehässä vain yöaikaan esiintyviä nitraattiradikaaleja, jotka hajottavat ilmansaasteita mutta tuhoutuvat itse valosta. Valosaaste siis heikentää ilmanlaatua estämällä ilman luontaisia puhdistumisprosesseja. Keinovalo ei siten ole vain esteettisen mieltymyksen kysymys.

Yöhön kajoaminen uhmaa yhtä luonnon perustavinta laatua olevaa lainalaisuutta, vuorokauden jaksoisuutta. Esimerkiksi kasvien fotoperiodismi eli kyky ajoittaa elintoimintojaan valon mukaan on jopa minuutintarkka. Sammakkoeläimillä täydellisen hämäränäön kehittyminen valoaltistuksen jälkeen kestää useita tunteja, ja monet linnut ja hyönteiset harhautuvat valosta. Ihmisten ja koe-eläinten osalta on vahvaa viitettä keinovalon yhteydestä uniongelmiin, syöpiin, ylipainoon ja masennukseen. Kielteinen vaikutus selittyy aineenvaihduntaa ja hormonitoimintaa säätelevän sisäisen kellomme häiriintymisellä. Tähän puolestaan voi riittää pienikin yöllinen kajo keinovaloa.

Myöskään energiakysymyksenä valosaaste ei ole vähäinen. Yhdysvalloissa taivaalle karkaavan valon on laskettu vastaavan 66 miljoonaa hiilidioksiditonnia eli liki kymmenen miljoonan auton vuosipäästöjä. Kun mukaan on otettu myös muun muassa terveyshaitat, on valosaasteen summattu tuottavan maalle vähintään seitsemän miljardin dollarin vuositappiot.

Unesco on määritellyt tähtitaivaan osaksi ihmiskunnan kulttuuriperintöä. Yöllisten timanttitarhojen ylevä lumo on koskettanut jokaista maailman ihmispopulaatiota, antanut aiheet legendoille ja oivalluksen suureen kokonaisuuteen kuulumisesta. Valosaasteen kaudella varttuu kaikkien aikojen ensimmäinen polvi, jonka kokemuspiiriin ei kuulu Linnunrata. Suomalaiskyselyn mukaan luonnollisten hämärä- ja pimeäkokemusten kirjon kaventuminen surettaa ihmisiä. Toisaalta 15 prosenttia pelkää liikkua pimeässä ja rikosten torjuminen onkin valaistuksen lisäämisen tärkeä argumentti. Laajojen sähkökatkojen aikaan rikollisuuden on kuitenkin havaittu vähenevän.

Valosaasteeseen puuttumista vaikeuttaa päästöille määriteltyjen ekologisten kynnysarvojen ja sitovien säädösten puute. Paikalliseen suitsemiseen on silti ryhdytty. Pisimmälle on mennyt Tšekki, jossa astui voimaan vuonna 2002 maailman ensimmäinen koko valtiota koskeva laki valosaasteen vähentämisestä.

Valon varjopuolet on ansiokas ja helppolukuinen teos. Se kajoaa valtavaan ja tunteita herättävään ongelmakimppuun viisaan maltillisesti ja esittää, että valolle ja pimeälle tulisi olla oma tilansa ja aikansa. Viime kädessä se haastaa asenteemme. Voimmeko oppia arvostamaan luontoa sellaisena kuin se on — jopa säkkipimeänä?

Kirjoittaja on helsinkiläinen maantieteilijä, toimittaja ja luonto-opas.

Lue lisää aiheesta: Kestävä kehitys