Kaappikörttiläinen

Professori Jukka Kemppinen kasvoi kirjakaupassa, eikä hänen tiedonjanonsa ole vieläkään sammunut.

Korkeimman oikeuden esittelijä, varatuomari, runoilija, suomentaja, oikeustieteen dosentti, kolumnisti, kulttuurihistorian dosentti, kustannustoimittaja, esseisti, vuoden 2013 paras blogisti, radio-ohjelman vetäjä, informaatio- ja teknologiaoikeuden professori. Jukka Kemppisellä ei ole pulaa titteleistä.

Yksi määre on pysynyt mukana polvenkorkuisesta, nimittäin lukija. Kirjallisuus veti Kemppistä puoleensa jo pienenä.

— Kasvoin kirjakaupan hyllyllä ison ja pienen tietosanakirjan välissä.

Kauhavalle päätyneen evakon, laamanni Kullervo Kemppisen vaimon, libristi Laila Kemppisen perhe pyöritti kotitalossaan kirjakauppaa ja elokuvateatteria.

Ruma sana

Kymmenvuotiaana Kemppinen luki Tammen keltaisen kirjaston niteet sitä mukaa kun ne ilmestyivät. Ernest Hemingwayn novellit tekivät suuren ja joskus kammottavankin vaikutuksen. Varsinkin Francis Macomberin lyhyt onnellinen elämä, jossa suuri metsästäjämies jänistää safarilla. Vaimo ilmaisee mielipiteensä ampumalla miehensä suurriistakiväärillä.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas tuli sekin luettua tuoreeltaan, yhdeksänvuotiaana. Kullervo-isä hieman epäili teoksen sopivuutta lapselle. Ei se kaikilta osiltaan ihan sopiva ollutkaan, Kemppinen myöntää.

— Vuoden kuluttua romaanista Edvin Laineen elokuvaversio jo pyöri teatterissamme. Ne näytökset, joita me neljä veljestä emme käyneet katsomassa, kuuntelimme lastenhuoneen seinän läpi. Opimme dialogin ulkoa ja pian näyttelimme Tuntematonta vanhemmilleni ja siskolleni.

Maaseudulla ei kuitenkaan puhuttu kulttuurikodista.

— Ei siellä niin rumia puhuttu. Vielä nuorena opiskelijana luulin, että sana kulttuuri liittyy kommunistiseen puolueeseen. Niillä kun oli kulttuuritaloja ja kulttuurivallankumouksia, Kemppinen selittää.

Lyhyt muoto auttaa ajattelemaan

Jukka Kemppinen on kirjoittanut blogiaan päivittäin vuodesta 2005. Hän käsittelee teksteissään oikeustieteitä, kirjallisuutta, historiaa, musiikkia ja vaikka mitä muuta. Palstaa seuraa säännöllisesti tuhatkunta lukijaa.

— Blogi on minulle ajattelemisen väline tai apu. Asiat tuntuvat konkretisoituvan kirjoittamisesta, joten kaipa haen ajatuksilleni kielellistä muotoa. Kirjoittamisessahan ei ole kyse ainoastaan ajatusten muistiin merkitsemisestä, sillä ajatteleminen on jotain kielen ja sähköisen ilmiön väliltä.

Valikoima Kemppisen blogitekstejä julkaistiin tänä vuonna myös kirjana. Menestys yllätti: tuhannen kappaleen painos näyttää jo myyneen loppuun.

— Tämä on omituista, sillä kirjathan eivät enää viehätä ihmisiä. Jopa Suomen kustannusyhtiöiden ilmoittamat myyntiluvut ovat karmean alhaiset ja todelliset luvut tietysti sitäkin kauheammat. Kirjojen myynti laskee pahasti.

Nouseeko romaani?

Kemppinen arvelee blo­gijuttujen lyhyen mitan ja katkonaisuuden selittävän uutukaisensa myyntiä.

— Itselleni tutuin ja läheisin lukemisen tapa on toinen. Siis se, että kävelee Akateemiseen, ostaa sydänkeskiajan historian osat 1–8, menee kotiin ja lukee kirjat innosta porskuen kannesta kanteen.

Kemppinen ei ole huolissaan romaanin tulevaisuudesta.

— Romaanin historiassa laatu, sikäli kuin se on arvioitavissa, on mennyt vuoroin ylös, vuoroin alas. Kukapa tietää, jos edessä on uusi nousu.

Voi kylläkin olla, että kirjailijat ovat maalanneet itsensä nurkkaan, Kemppinen epäilee.

Proust, Joyce, Kafka ja Musil nostivat riman niin hirvittävän korkealle myös lukijoiden kannalta, ettei suunta ole voinut jatkua. Joycen Finnegans Wake ei ole enää luettavissa, Odysseus vielä on.

Silti suhteellisen nuoretkin tekijät tuottavat säännöllisesti ”julmetun hyviä” teoksia, Kemppinen kehuu.

— Korjasin juuri kirjahyllyssä oikeaan paikkaan Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea -romaanin, joka on valtavan hyvä. Myös Sofi Oksanen on tavattoman hyvä kirjoittaja, joka kirjoittaa erittäin painavista aiheista ja lisäksi vielä myy hurjasti.

Salamasta Saloon

Laamanni-isänsä tavoin Jukka Kemppinen on tehnyt suurimman elämäntyönsä lakiasioiden parissa. Hän on palvellut lakia asianajajana, tuomioistuimissa ja tutkijana. Nuori Kemppinen oli ”isänsä salkunkantajana” mukana puolustamassa kirjailija Hannu Salamaa, joka sai jumalanpilkkasyytteen vuonna 1965 Juhannustanssit-kirjastaan.

— Salama-oikeudenkäynnissä tein samoja töitä, joita sittemmin tein hovioikeuden jäsenenä ja korkeimman oikeuden esittelijänä. Pohdimme ja etsimme perusteita tietyn lakipykälän tulkinnalle ja syylle esiintyä laissa. Lakikirjassahan on tälläkin hetkellä vanhentuneita säännöksiä, joita ei ole huomattu tai jaksettu kumota.

Kemppinen penkoi kaikki oikeustieteellisessä kirjallisuudessa esitetyt arviot siitä, oliko jumalanpilkkapykälä enää relevanttia oikeutta. Lisäksi hän etsi kirjallisuudesta rinnakkaisilmiöitä Juhannustanssien roolihenkilö Hiltusen pilkkasaarnalle. Työ sopi vallan mainiosti nuorukaiselle, joka oli toiminut kustannustoimittajana Otavassa jo ennen lakiopintojensa alkua. Salama tuomittiin, mutta hän sai presidentin armahduksen vuonna 1968.

1970-luvulla Kemppinen puolusti näytelmäkirjailija Arvo Saloa tämän Lapualaisooppera-näytelmästä nostetussa tekijänoikeudellisessa oikeusjutussa.

— Näytelmä nojasi lapualaisliikkeen aikaisiin kirjoituksiin ja aitoihin repliikkeihin. Liikkeen kannattaja Artturi Wuorimaa oli julkaissut kirjan Kolme kuukautta Kosolassa ja väitti, että hänen tekijänoikeuttaan ja häntä itseään oli loukattu käyttämällä satiirisesti otteita hänen teksteistään.

Kemppinen kumppaneineen pureutui satiirin olemukseen ja siihen, mikä on parodian ja esikuvan suhde.

— Voitimme jutun.

Ironia ja usko

Lakeuksilla ei pilkata Jumalaa. Kemppinen kirjoittaa kristilliseen Askel-lehteen kolumneja ja omin sanoinensa vieläpä ”niin jumalisia, että välillä itseäkin itkettää”. On Kemppinen käynyt muutamia kertoja myös saarnaamassa herättäjäjuhlilla.

— Kun ensimmäinen vaimoni sairastui ja kuoli syöpään 1990-luvulla, olin hyvin paljon tekemisissä ekumeniikan professori Tuomo Mannermaan kanssa. Silloin tuli luettua melkoinen osa teologian kandidaatin tenttikirjoista. Voisi sanoa, että olen harrastanut teologiaa ja Martti Lutheria enemmän kuin on sopivaa.

Kemppinen ei silti katso olevansa uskovainen. Vanha Kauhava oli körttiläisaluetta, jossa kaksi eri ryhmää, uskovaiset ja suruttomat, eivät seurustelleet.

— Sukuni kuului suruttomiin, vaikka isäni ja isoisä olivat seurakunnallisissa luottamustehtävissä.

Kotona uskonasioista ei puhuttu eikä kirkossakaan käyty taajaan. Jotain körttiläisyyydestä silti tarttui.

— Herättäjäjuhlilla aistin jotain hyvin kodikasta. Ehkä perusluonteessani on tiettyä körttiläisyyttä. Enimmäkseen tämän naamioiminen onnistuu hyvin, sillä useimmat eivät tiedä körttiläisyyteen kuuluvan olennaisena osana naamioitumisen eli sen omakohtaisuuden vähättelyn.

Kemppisen mukaan körttiläiset vaalivat itseironiaa.

— Vaikkapa lestadiolaiset tapaavat suhtautua huomattavasti tiukemmin ja juhlallisemmin omiin hengellisiin valintoihinsa.

Herätkää!

Kullervo Kemppinen oli osakkaana vuonna 1911 perustetussa Borenius & Kemppinen -toimistossa, joka erikoistui jo varhain tekijänoikeusasioihin. Jukka Kemppinen perehtyi tekijänoikeuksiin ja patentteihin sekä isänsä toimistossa että tutkijana. Hän työskenteli 2000-luvulla Lappeenrannassa informaatio- ja teknologiaoikeuden professorina ja on nykyään Suomen johtavia patentti- ja tekijänoikeuksien sekä digitaalisten sisältöjen juridiikan asiantuntijoita.

— Alojen oikeudenkäynneissä on vähän väliä kyse miljardeista dollareista.

Suomi hukkaa mahdollisuutensa kehittää merkittävää osaamista näillä aloilla, dosentti harmittelee. Suurimpia syntisiä ovat Kemppisen mukaan Aalto-yliopisto sekä oma opinahjo, Helsingin yliopisto.

— Yliopistolaitos on kammottavalla tavalla laiminlyönyt velvollisuutensa kouluttaa juristeja tekijänoikeuksien, patenttioikeuksien ja tavaramerkkioikeuksien aloilla. Johdonmukaista, normaalin akateemisen perinteen mukaista opetusta näillä aloilla ei ole kuin nimeksi. Pätevöityminen on jätetty käytännön harjoittelun varaan.

Aalto saattaa olla maailman ainoa teknillinen korkeakoulu, jossa patenttioikeudella ei ole professuuria, Kemppinen lataa.

— Yksi professuuri ei edes riittäisi, tarvittaisiin laitos. Ruotsi harppoo meitä kilometrin verran edellä.

Metso ei piisaa

Ahkeran eläkeläisen päiviä viettävän Kemppisen palavin huomio kiinnittyy juuri nyt Lappiin. Olohuoneen lattialle ilmestyi kymmeniä laatikollisia Kullervo-isän Lapin-kirjojen jäämistöä. Kullervo Kemppinen oli Lapin reppuretkeilyn uranuurtajia. Ennen kuin kirjat lähtivät retkeilyjärjestöjen hoteisiin, Jukka-poika kahlasi rautaisannoksen Lappi-kirjallisuutta.

— Valmistelen uutta antologiaa Lapista. Aiemmissa tieteellinen näkökulma on unohdettu hämmästyttävän täydellisesti. Lappia on poikkeuksetta tutkailtu yksipuolisen romantiikan vallassa. Ensin ollaan metsässä ja on niin kaunista, että taivaalta sataa timantteja. Sitten käydään posauttamassa metso oksalta — sinänsä hienoja kuvauksia, mutta mahdottoman yksipuolisia.

Geologian professori Väinö Tanner, metsätieteilijä A. K. Cajander sekä monet maanmittauksen, kasvitietieteen ja kansanrunouden tutkijat ovat julkaisseet Lapista ”järisyttävän hienoja tutkimuksia” jo 1900-luvun alussa, Kemppinen huomauttaa.

— Tuntuu, että kerran viikossa löydän jotain sensaatiomaista. Lapin historiaa ei ole koskaan perin pohjin tutkittu. SKS:n Vanhan Lapin valtamailla on ensimmäisiä yrityksiä siihen suuntaan. Edes voudin tilejä ei ole käyty läpi, eikä Lapin demografiasta löydy kootusti perustietoja.

Mikä yllättävintä sotahistorian luvatussa maassa, myös Lapin sota on sekin lähes kirjoittamatta, Kemppinen vinkkaa.

Dosentti kertoo Oulun ja Kemin seuduilta löydetyistä esinehaudoista, jotka ovat karjalaista perua pakanallisen ajan lopulta, myöhäiseltä rautakaudelta. Näiden löytöjen tutkiminen ja selittäminen on jäänyt vähiin, samaten niiden saama mediahuomio.

Ehkä julkisuuskynnys ylittyy, kun Kemppinen saa tuoreimman kirjallisen tutkimusretkensä päätökseen. Seuraamme blogin tunnelmia.

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa 10/2014.

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri