Tutkija Jenni Vartiainen etsii vastauksia pikkulasten tiedekysymyksiin. Kiinnostus luonnontieteisiin voi kantaa aikuisikään asti.

Miksi lumipallo sulaa, kun sen tuo sisälle? Miten lintu selviää talvella, kun sillä ei ole ruokaa? Miksi lehdet muuttavat väriä? Miten sateenkaaret syntyvät? Tällaisia asioita pienet lapset ihmettelevät jatkuvasti.

— Lapsen sisään on asennettu halu tutkia ja saada selko siitä, miten maailma toimii, sanoo lasten tiedekasvattaja Jenni Vartiainen.

Työ Helsingin yliopiston LUMA-keskuksen pienten lasten tiedekerhojen koordinaattorina vei mukanaan niin, että kemian ja matematiikan aineenopettajaksi valmistunut Vartiainen halusi tehdä väitöskirjansa pienten lasten tiedekasvatuksesta. Hän halusi selvittää, miten pienille lapsille voi opettaa tieteellisen ajattelun ja tutkimisen perustaitoja.

Vartiaisen tutkimus on uraauurtava. Pikkulasten tiedenäkemyksiä ei ole aiemmin juuri tutkittu, ei maailmallakaan.

VASTAA kun lapsi kysyy

Aikuiset olettavat helposti, että lapset kysyisivät biologiaan ja elolliseen luontoon liittyviä kysymyksiä. Lapset kysyvät kuitenkin ihan yhtä paljon kysymyksiä, jotka liittyvät kemiaan ja fysiikkaan, Vartiainen kertoo.

— Elottomaan luontoon liittyvät kysymykset ovat usein sellaisia, joiden kohdalla vanhemmat ja opettajatkin nostavat kätensä pystyyn: nyt meni liian vaikeaksi. Odota, kun kasvat, tutkija luonnehtii.

Lasta ei pitäisi jättää luonnontieteellisten kysymystensä kanssa yksin, ettei hänelle syntyisi ilmiöistä vääriä käsityksiä, jotka pitäisivät pintansa kouluun asti.

— Näiden käsitysten muuttaminen saattaa olla haastavaa koulussa.

Vartiainen viittaa aikaisempiin tutkimuksiin. Niiden mukaan lapset, joille on aikaisessa vaiheessa tarjottu mahdollisuus harjoitella tutkimisen taitoja kokeellisesti työskennellen, on myönteisemmät asenteet, vahvempi kiinnostus ja motivaatio luonnontieteitä kohtaan. Oppimistulokset koulussa ovat tavanomaista parempia.

TARINAT AVUKSI

Avaruudessa asuu professori Kuperkeikka, joka on lähettänyt Jipon, Hertan ja Merirosvon maan päälle tekemään tutkimuksia. Kun tiedekerho kokoontuu, luetaan professori Kuperkeikan lähettämä kirje, jossa kerrotaan tarina jostakin arjen tiedeilmiöstä. Kirje saapuu salaperäisellä Vimpain 3000:lla. Se jemmataan jonnekin luokassa, ja lapset saavat etsiä sitä, kunnes piilo paljastetaan spottivalolla.

Tieteen maailma aukeaa lapsille arjen havaintojen ja leikin kautta. Tarinoiden tarkoituksena on kytkeä lapsen arjessa tekemä havainto vaikkapa lumen sulamisesta ilmiön tieteelliseen tutkimiseen.

— Kolmevuotiaalle ei voi sanoa, että muistatko viime talvena, kun oli lunta maassa. Hän ei pysty palauttamaan mieleensä niin kaukaista asiaa. Meidän pitää olla ajallisesti lähellä sitä hetkeä, kun lapsi on tehnyt havainnon, Vartiainen muistuttaa.

Tiedekerhojen haasteena on, ettei niissä ei olla läsnä lapsen arjessa. Ei ole pääsyä siihen hetkeen, kun lapsi ihmettelee lehtien värin muuttumista tai lätäkön jäätymistä. Siksi tiedekerhoissa täytyy lavastaa lapselle arkinen havainto tutkimuksen lähtökohdaksi. Se tehdään juuri tarinoilla.

Kuvilla, äänellä, videoilla ja ohjaajien näyttelemisellä elävöitetyt tarinat perustuvat myös tunneoppimisen tärkeyteen.

— Pyrimme aikaansaamaan myönteisen elämyksen. Kun kytkemme leikillisiä elementtejä tieteelliseen näkökulmaan, on hyvin todennäköistä, että pystymme synnyttämään myönteisen suhtautumisen luonnontieteitä kohtaan. Se voi kantaa siihen asti, kun tehdään valintoja siitä, mitä halutaan aikuisena tehdä, Vartiainen toteaa.

EI TEMPPUTIEDETTÄ

Luonnontiedekerhoissa on tähän mennessä käynyt yli 500 lasta. Kukaan heistä ei ole sanonut Vartiaiselle, että tämä on tyhmää, en halua tehdä tätä.

— Lapset ihan oikeasti kiljuvat riemusta, kun oivaltavat jonkun jutun.

Lapset innostuvat parhaiten, jos joku heidän arkinen kysymyksensä otetaan vakavasti ja jos he pystyvät oppimaan ilmiöstä jotakin uutta.

— Usein ajatellaan, että pienten lasten kanssa pitäisi tehdä jotain tempputiedettä. Että pitäisi olla kuplia, sihinää ja suhinaa.

Lapsen kiinnostusta ei kuitenkaan voi ostaa näyttävillä tempuilla. Tärkeintä on, että lapselle syntyy onnistumisen kokemuksia ja että pystyy omalla toiminnallaan saamaan lisää tietoa.

— Saattaa olla, että lapsi on hetken aikaa todella innoissaan siitä, että jokin kuplii ja räjähtää ja vaihtaa väriä. Pitkäkestoista kiinnostusta pitävät kuitenkin parhaiten yllä ahaa-elämykset — että osasin ja nyt opin jotain lisää. 

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/09/16.

Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.