Suomalainen maatalous on jo vuosia kamppaillut kannattavuuskriisissä huolimatta laajasta julkisesta taloudellisesta tuesta. Samaan aikaan maanviljelijöitä vastuutetaan lisääntyvässä määrin ruoantuotannon ilmastovaikutuksista. Ulkoapäin tuleva muutospaine on kova.
Nykytilanteessa viljelijät tarvitsevat suunnannäyttäjää, ohjausta ja tukea ilmastonmuutostoimilleen. Päätöksentekijöillä on tässä erityinen rooli.
Suomessa maataloussektorin kasvihuonekaasupäästöissä ei ole tapahtunut juurikaan muutoksia viime vuosina. Jos päästöjä ei pystytä vähentämään, kyseessä on suuri tappio maatalouden hyväksyttävyydelle jo pelkästään sen vuoksi, että ala saa niin runsasta julkista rahoitusta.
Ruoka yhdistää maatalouden, ympäristön, ravitsemuksen, terveyden, eläinten hyvinvoinnin, maaseudun elinkeinot sekä kaupan ja kehityspolitiikan, mutta näitä kaikkia tarkastellaan omina sektoreinaan. Tarvitaan kokonaisvaltaista, pitkäjänteistä ruokapolitiikkaa. Tempoileva sektoriajattelu saisi sen sijaan jäädä historiaan.
Eurooppalainen ja suomalainen maatalouspolitiikka ei tällä hetkellä ole riittävän kunnianhimoista ilmastonmuutoksen hillinnän näkökulmasta. Tämä heijastui myös syyskuussa lausuntokierroksella olleeseen kansalliseen maatalouspolitiikan suunnitelman luonnokseen.
Mitä pitäisi tehdä, jotta maatalouden päästöt vähenisivät? Nyt on kiire.
Turvepeltojen päästöt kuriin ja kivennäispellot hiilinieluiksi
Suomalaisen maatalouden kasvihuonekaasupäästöjen kova ydin on turpeessa ja siksi päästövähennykset tulee kohdentaa erityisesti turvemaille.
Noin kymmenen prosenttia suomalaisista pelloista on turvemailla ja niiltä tulee yli puolet maatalouden kasvihuonekaasupäästöistä. Seurauksena on yhtä paljon päästöjä kuin henkilöautoilusta.
Vajaatuottoisten 32 000 suopeltohehtaarin siirto normaalista peltoviljelystä kosteikkoviljelyyn vähentää päästöjä kustannustehokkaammin kuin esimerkiksi sähköautoihin siirtyminen. Huonotuottoisten turvepeltojen metsittämistä tai niiden siirtämistä kosteikkoviljelyyn tulisikin tukea erityisesti paksuturpeisilla mailla.
Turvemaan hiilidioksidipäästöt ovat sitä suuremmat, mitä alempana pohjaveden pinta on, sillä maan orgaaninen aines hajoaa hapekkaissa olosuhteissa ja vapautuu hiilidioksidina ilmaan. Siksi maatalouden tukipolitiikan avulla tulisi investoida turvepeltojen pohjaveden pinnan nostoon sekä sääntelyyn säätösalaojituksella ja padotuksilla.
Investointitukien lisäksi tarvitaan myös vuotuinen palkkio kostean turvemaan hoidosta, jotta pellot on mahdollista pitää märkänä ainakin kylvö- ja korjuuaikojen ulkopuolella.
Epävarmuus pellon saatavuudesta, tilakohtaisen pellon tarpeen kasvaminen kannattavuuden edellytyksenä ja lannanlevitysalan tarve ovat pellonraivauksen merkittävimpiä ajureita. Politiikan toimenpidevalikoiman tulee sisältää kannusteita, jotka edistävät peltojen pidempien vuokrasopimusten solmimista sekä pellon tarjolle tuloa vuokra- ja ostomarkkinoille. Lisäksi kannusteiden täytyisi tehdä turvemaa-alueiden pelloksi raivaamisesta kannattamatonta. Turvetuotantoalueiden siirtämisestä viljelykäyttöön tulisi seurata viljelyn aiheuttamien päästöjen mukaan määräytyvä päästömaksu.
Ylipäätään maatilojen yhteistyötä on kehitettävä. Esimerkiksi tukipolitiikan ehdoissa rehuntuotanto- ja lannanlevityssopimukset maatilojen kesken tulisi laskea kaikkien siihen osallistuvien maatilojen eduksi. Näin voitaisiin edistää maatilojen elinkelpoisuutta turvemaavaltaisilla alueilla, joilla voi olla tarjolla vähän vaihtoehtoisia tulonlähteitä. Tämä parantaisi ilmastotoimien, kuten peltojen turvekerroksen säilyttämiskannusteiden, hyväksyttävyyttä.
Turvepellot keskittyvät erityisesti maan pohjoisosiin ja länsirannikolle. Kahdeksan pohjoisimman ELY-keskuksen alueella turvepeltojen osuus peltoalasta on keskimäärin 6–24 prosenttia. Näillä alueilla maatalous ja elintarviketeollisuus ovat usein myös merkittäviä työllistäjiä. Eteläisemmässä Suomessa turvepeltojen osuus on alle 5 prosenttia. Siksi ilmastotoimenpiteiden toteutus kannattaisi aloittaa maan etelä- ja keskiosissa sijaitsevista turvepelloista.
Turvepeltojen kattaessa pinta-alasta noin 10 prosenttia, loput 90 prosenttia peltopinta-alasta on kivennäismaapeltoja.
Kivennäispelloilta häviää hiiltä vuodessa keskimäärin 200 kiloa hehtaaria kohden. Hiilen häviäminen on yhteydessä kasvukunnon heikkenemiseen ja tarpeeseen lisätä lannoitteiden käyttöä ja maan muokkausta, jotka edelleen lisäävät kasvihuonekaasupäästöjä.
Monipuolistamalla viljelyä ja lisäämällä peltojen kasvipeitteisyyttä syysviljojen, alus- ja kerääjäkasvien ja nurmien viljelyn avulla kivennäismaapeltojen hiilipäästöt voidaan kääntää hiilinieluiksi, jotka voivat olla vuodessa jopa 300 kiloa hehtaaria kohden.
Vähemmän metaania märehtijöistä, enemmän biokaasua
Märehtijöiden metaanin tuotannon osuus Suomen maatalouden kasvihuonekaasupäästöistä on 13 prosenttia. Märehtijöiden metaanipäästöt syntyvät ruuansulatuksen seurauksena pötsissä, josta ne röyhtäillään ilmaan. Siksi pötsin aineenvaihdunta on märehtijöiden ilmastopäästöjen keskiössä.
Lehmien ruokinnan avulla pötsin metaanin tuotantoa voidaan vähentää merkittävästi, joidenkin tutkimusten mukaan jopa kolmekymmentä prosenttia. Jos metaanipäästöjen pienentämiseen käytetään rasvalisiä, kuten kasviöljyjä tai kokonaisia murskattuja rypsin siemeniä, voidaan samanaikaisesti vähentää merkittävästi tyydyttyneen rasvan osuutta maidossa.
Maitotuotteet ovat yksi eniten kulutetuista elintarvikeryhmistä Suomessa, joten tällä muutoksella voi olla myös huomattavia kansanterveyttä edistäviä vaikutuksia. Myös rehun kasvilajikoostumus tarjoaa mahdollisuuksia pötsin metaanipäästöjen pienentämiseen.
Maatalous vaatii paljon energiaa. Sähkö, lämmitykseen ja viljankuivaukseen tarvittava polttoöljy sekä ostettu lämpöenergia muodostavat yli kolmanneksen suomalaisen maa- ja puutarhatalouden energiankulutuksesta.
Lannan ja muun biomassan mädättäminen metaania sisältäväksi biokaasuksi auttaa ilmastonmuutoksen torjunnassa.
Biokaasun tuotannon avulla voidaan korvata osa maatilan fossiilisen energian kulutuksesta. Lisäksi se parantaa tilan energiaomavaraisuutta, kykyä sopeutua energian hinnan heilahteluihin ja tehostaa lannan ravinteiden hyödyntämistä pelloilla sekä myötävaikuttaa kierrätysravinteiden markkinoiden syntyyn.
Tarvitaan kannustin useamman maatilan ja mahdollisesti elintarviketeollisuuden sivuvirtojen ja erilliskerätyn biojätteen hyödyntämiseen yhdessä biokaasuksi ja kierrätysravinteiksi niin, että myös tuotettu lämpö saadaan tehokkaasti hyödyksi kaukolämpöverkkoon tai kasvihuonetuotannon ja teollisuuden tarpeisiin.
Palkokasvien viljely on olennainen osa tulevaisuuden ilmastoviisasta maataloutta
Kulutuksessa tulisi pyrkiä kohti kasvispainotteisempaa ruokavaliota. Palkokasvit, kuten herne, ovat oleellinen osa terveellistä ilmastoruokaa.
Palkokasvien ruoka- ja rehukäyttö on tärkeää myös maatilojen kannattavuuden sekä toiminta- ja huoltovarmuuden näkökulmasta. Typensitojina palkokasvit vähentävät riippuvuutta teollisista typpilannoitteista, joiden rajut hintavaihtelut heikentävät toimintavarmuutta ja maatilojen kannattavuutta.
Lisäksi kotimaisilla palkokasveilla voidaan korvata eläintuotannossa tuontirehuja, kuten soijaa. Samalla on mahdollista parantaa rehuomavaraisuutta ja vähentää riippuvuutta tuontienergiasta ja tuontirehujen mukana Itämeren yli tuotuja typpi- ja fosforivirtoja.
Suomi on palkokasvien hyödyntämisessä matkalla kohti kestävämpää tulevaisuutta. Sekä Vilja-alan yhteistyöryhmä (VYR) että Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto (MTK) ovat asettaneet tavoitteeksi lisätä merkittävästi palkokasvien viljelyä Suomessa lähivuosikymmenien aikana.
Nykyinen maatalouspolitiikka tarjoaa palkokasvien viljelyyn vain pieniä lisätukia, eikä kannusta tuotannon laajentamiseen. Viljelijän saama tuki hehtaaria kohti alenee palkokasvien viljelyalan lisääntyessä. Kokonaistuen tulisikin olla korkeampi, jotta viljelyalat voisivat kasvaa. Maataloustukia tärkeämpää on kuitenkin edistää palkokasvien tuotantoa markkinavetoisesti kehittämällä niiden käyttöä laadukkaina rehuvalmisteina ja maistuvina elintarvikkeina.
Siirtymä kasvispainotteisempaan ruoankulutukseen tulee tehdä oikeudenmukaisesti ja riittävän pitkällä aikavälillä ennakoiden, jotta siirtymän negatiiviset tuotannolliset ja inhimilliset vaikutukset etenkin lihantuotantosektorilla voidaan välttää.
Palkokasvisadon laatu ei aina riitä elintarvikekäyttöön, mutta soveltuu rehuksi. Eläintuotanto on merkittävä elintarviketeollisuuden sivuvirtojen hyödyntäjä, nurmien hiilensidonnan ja monimuotoisuuden tukija ja syrjäseutujen työllistäjä.
Suomalainen nurmirehupohjainen, valkuaisomavaraisuuttaan parantava märehtijätalous voi vastata ilmasto- ja kestävyyshaasteisiin aiempaa paremmin ja siten vahvistaa suhteellista etua eurooppalaisilla ja kansainvälisillä elintarvikemarkkinoilla.
Isot ympäristön ja yhteiskunnan muutokset haastavat nykyiset ruoantuotannon ja –kulutuksen tavat. Tähän liittyy merkittäviä tietotarpeita, joita kartoitetaan ja joihin vastataan Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa FOOD-ohjelmassa (Just Food, Leg4Life ja MULTA -hankkeet) ja ADAPT-ohjelman SOMPA-hankkeessa yhteistyössä päätöksentekijöiden, ruoka-alan toimijoiden ja tutkijoiden kanssa.
Kestävää ruokajärjestelmää on tarkasteltava kokonaisuutena; ruokaa sääntelevä politiikka on nykyisellään hajanaista ja liian jähmeää reagoimaan muutoksiin kysynnässä.
Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Mustread Akatemiassa 24. marraskuuta 2021.