Öljypohjainen orgaaninen polymeeri on mullistanut elämämme. Muovi on tunkeutunut arkeemme, myös paikkoihin, joihin sillä ei pitäisi olla mitään asiaa.
Muovin prototyyppi esiteltiin Lontoon maailmannäyttelyssä vuonna 1862. Suomessa ensimmäinen muovitehdas aloitti tuotantonsa teollisuuskaupunki Tampereella jo vuonna 1921. 1950-luvulta lähtien ihmiskunta on tuottanut 8,3 miljardia kiloa muovia, joista valtaosa kelluu merissä. Suomalainen käyttää keskimäärin 86 kiloa muovia vuodessa, pohjoisamerikkalainen hulppeat sata kiloa.
Materiaali on lähes ylivertaista: se on muokattavaa, se säilöö, kantaa ja kestää. Sen avulla voi 3D-printata melkein mitä vain. Kuitenkin polyetyleeni, polystyreeni ja polyvinyylikloridi, jotka helpottivat pitkään arkea, ovat nyt maitten ja merien vitsaus.
Mikromuovia on kertynyt ympäristöön muovin aamusta asti. Mikromuovijätteen ylärajaksi on määritelty viiden millimetrin halkaisija, eikä alarajaa ole.
Liikenne on huomattava mikromuovin tuottaja.
Harva vaatteitaan pyykkäävä tai kotiinsa kehätiellä autoileva hahmottaa tuottavansa mikromuovia ympäristöön. Liikenne on kuitenkin huomattava mikromuovin tuottaja. Renkaista ja tiemerkinnöistä irtoavaa mikromuovia huuhtoutuu hulevesien mukana jokiin ja sitä kautta järviin ja meriin. Toinen suuri ympäristöön pääsevä mikromuovityyppi on teollisuuden hartsipelletit, niin sanotut merenneidon kyynelet.
Nyt poliittisessakin keskustelussa — eikä vain ympäristöaktivistien ja tutkijoiden kesken — on havahduttu kosmetiikasta ja hygieniatuotteista irtoavien mikromuovirakeiden turhuuteen ja niiden kieltämistä edistetään jo Pohjois-Amerikassa, Isossa-Britanniassa ja Ruotsissa. Suomessa odotellaan toistaiseksi EU-tason päätöksiä. Muuta maailmaa asia ei tunnu hetkauttavan.
Merten muovilautat ovat aurinkovoimalla käyviä fotokemiallisia mikromuovitehtaita.
Kolmannes maailman merten mikromuovista on isoista muovinkappaleista peräisin. Paratiisisaarien makromuovilautat eivät ole ainoastaan esteettinen haitta. Muovilautoista takertuu roskaa eläimiin, mutta ne ovat myös auringon voimasta käyviä fotokemiallisia mikromuovitehtaita.
Merellä liikkuva ammattikalastaja ei ehkä hahmota olevansa yksi mikromuovin lähteistä. Meriin jääneet kalastusvälineet, joissa on aimo annos nailonia, lisäävät merkittävästi sekundäärisen mikromuovin määrää.
Optimaalisissa laboratorio-olosuhteissa eräät mikrobit voivat hajottaa esimerkiksi PVC-muovin lähes täydellisesti. Luonnossa tällaisia olosuhteita ei juuri ole. Merissä ei elä mikrobeja, joiden aineenvaihdunta voi käyttää hiilen lähteenä öljypohjaista muovia. Muovi, joka menee mereen, myös pysyy meressä.
Mikromuovia löytyy kaikkialta, mistä sitä keksitään etsiä: levistä, planktonista ja kaloista. Tiedetään, että mikromuovi häiritsee nilviäisten lisääntymistä, mikä vaikuttaa koko merelliseen ravintoketjuun. Kala syö pieneliön, merilintu syö kalan, hylje syö linnun. Hylkeisiin on huomattu rikastuvan yli satakertaisesti mikromuovia meriveden pitoisuuteen verrattuna.
Mikromuovin nieleminen aiheuttaa kroonisia haittoja eliöstölle ja eläimille. Polystyreeni ei hajoa mihinkään vaan kertyy kalojen ja nisäkkäiden vatsaan. Ruokahalu kärsii, kun suolisto vaurioituu. Tämä vaikuttaa eläimen aineenvaihduntaan ja haittaa niiden lajityypillistä käyttäytymistä.
Muoveihin lisätään raskasmetalleja, jotta mikään elävä ei kasvaisi niissä.
Muovi ei ole pelkkää hiilipolymeeriä. Eri muovityypit sisältävät toinen toistaan karmeampia lisäaineita, muun muassa myrkyllisiä raskasmetalleja, joita — ironista kyllä — lisätään muoveihin, jottei mikään elävä kasvaisi niissä.
Muoveissa käytetään monia niiden ominaisuuksia parantavia yhdisteitä, kuten syöpäriskiä nostavaa bisfenolia. Hartsimuovin myrkyt rikastuvat ravintoketjussa. Kuka olikaan ravintoketjun huipulla?
Toisinaan popsimme mikromuovia myrkkyineen oma-aloitteisesti. Esimerkiksi ftalaatteja, muovien pehmentäjiä, syömme lääkekapseleissa ja siinä ohessa teemme kokeita itsellämme. Ftalaatit hajoavat elimistössä nopeasti, mutta altistus on suurta. Ftalaatteja irtoaa meihin helposti länsimaisista päivittäistavaroistamme, vaikka ftalaatit haittaavat hormonitoimintaa ja lasten kehitystä. Ei riitä, että niitä ei saa käyttää tuttipullojen valmistuksessa.
DDT, dioksiinit, furaanit ja PCB-yhdisteet — kuka muistaa vielä nämä möröt menneestä? Nyt nuo ”vanhat ystävät” leviävät mikromuovien avulla. Orgaaniset ympäristömyrkyt hylkivät kemiallisilta ominaisuuksiltaan vettä ja hakeutuvat mikromuovipartikkeleihin, jolloin näille myrkyille tarjoutuu reitti merien pieneliöstöön ja kaloihin — ja edelleen meihin.
Korvaavia innovaatioita on tehty tässäkin yliopistossa.
Onko mitään tehtävissä? Suomessa vedenpuhdistus on huipputasoa: mikromuovia pääsee jätevesistä kiertoon häviävän vähän. Muovin kierrätyksessä voimme edelleen petrata monin tavoin, ja kertakäyttömuovin kulutusta on mahdollista vähentää isossa mitassa. Muovia korvaavia lupaavia innovaatioita on jo tehty, myös tässä yliopistossa.
Kehittyvissä maissa kulutus kuitenkin lisääntyy ja tieto materiaalin vaaroista ei ole yhtä laajalle levinnyttä kuin vauraammissa maissa. Muovi tuo kehittyvien maiden arkeen helpotusta — tuttu ilmiö omastakin historiastamme. Muovilautat lähtevät ehkä liikkeelle kehittyvistä maista, mutta ongelma on kaikkien yhteinen. Tavaravyöryt ovat rikkaissa maissa suurimmat.
Isot askeleet ovat edessäpäin. Nyt tarvitaan päätöksiä.
Tieteellisissä lehdissä on jo julkaistu tutkimuksia mikromuovin haitallisuudesta nisäkkäille. Nyt kiellettyjen aineiden joukkoon pääsevät hammastahnan mikromuovirakeet, pumpulipuikot ja mehupillit, mutta tämä on vasta hienosäätöä. Isot askeleet ovat vielä edessäpäin.
Tarvitaan entistä vahvempaa ympäristöpolitikkaa ja monitieteistä tutkimusta. Mikään ei muutu, ennen kuin päättäjät, tutkijat ja teollisuus alkavat toden teolla ratkoa ongelmaa.
Muovia voi käyttää, varastoida ja kierrättää vastuullisesti. Sen rinnalle täytyy tuoda uusia, ympäristölle lempeämpiä materiaaleja. Uusien innovaatioiden täytyy päästä nopeasti tuotantoon ja arkikäyttöön tutkijoiden laboratorioista.
Mistä löytyisi maailmanlaajuinen yhteinen tahto puhtaampaan tulevaisuuteen? On utopioita mutta on myös tulevaisuudenkuvia, joiden pitäisi tulla todellisuudeksi, jotta ihmiset voisivat unelmoida jatkossakin.
Päätöksiä ja tekoja, niitä tarvitaan nyt.
Essee on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/07/18. Esseen kirjoittaja on maatalous- ja metsätieteiden maisteri soveltavan ympäristömikrobiologian alalta. Hän valmistelee väitöskirjaansa translationaalisen syöpäbiologian tutkimusohjelmassa Helsingin yliopistossa.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.