Punainen tupa ja perunamaa. Pari lehmää navetassa ja porsas karsinassa. Elovenatyttö lyhde kainalossa. Lastenkirjojen, Suomi-filmin ja mainosten maalaisidylli elää yhä mielikuvissa, vaikka tosielämän maatalous on kaukana siitä.
Nykyään hehtaarilta halutaan mahdollisimman paljon satoa ja kotieläinten tuotanto on viritetty huippuunsa. Tätä kutsutaan tehomaataloudeksi. Agroekologian professori Juha Helenius ei tosin pidä termistä.
— Tehokkuus on hyvä asia, mutta tämän päivän maatalous ei ole tehokasta. Se tuottaa kyllä paljon ruokaa mutta hukkaa energiaa ja luonnonvaroja.
On aika uudistaa koko ruokajärjestelmä, Helenius katsoo. Planeetan rajat ovat tulleet vastaan: typen ja fosforin käyttö ylittää kestokyvyn ja luonnon monimuotoisuus on vaarantunut. Myös maatalouden ilmastovaikutukset kolkuttelevat riskirajoja.
Tehoviljely köyhdyttää maaperää ja altistaa sitä eroosiolle. Tätä menoa hedelmällinen maaperä loppuu kokonaan 60 vuodessa, ennustaa YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO.
— Olemme selkä seinää vasten. Jos haluamme, että tulevaisuudessa on ruokaa, maataloudessa on pakko siirtyä kestävämpiin menetelmiin, Helenius sanoo.
Teollinen maatalous oli aluksi menestys
Tehomaatalous syntyi tarpeeseen. Toisen maailmansodan jälkeen melkein kaikkialla maailmassa oli pulaa ravinnosta ja moni kärsi nälkää. Ruokaa oli saatava paljon ja nopeasti.
Avuksi tulivat luonnontiede ja teknologia. Teolliset lannoitteet ja rehu, torjunta-aineet, lääkkeet, kasvinjalostus ja maatalouskoneet saivat ruuantuotannon vauhtiin. Fossiiliset polttoaineet tarjosivat halpaa energiaa koneille ja lannoitteiden valmistukseen.
Aluksi teollinen maatalous oli suuri menestys. Maissin, riisin ja vehnän sadot jopa nelinkertaistuivat. Vihreän vallankumouksen arkkitehtejä juhlittiin miljoonien ihmisten hengenpelastajina. Juuri kukaan ei miettinyt ympäristövaikutuksia.
Sadot hehtaaria kohden ja tuotanto eläintä kohden kasvoivat, mutta samalla kasvoivat käytetty energia ja vesistöjä rehevöittävät päästöt. Luonnon monimuotoisuus alkoi heiketä.
— Jussi ei jaksanut rukiin voimalla kuokkia koko muuta luontoa pois, mutta maatalouskoneet tekivät siitäkin mahdollista, huomauttaa Helenius.
Vuosien saatossa satotavoitteet kasvoivat niin suuriksi, että 1950-luvun viljelijät eivät olisi osanneet uneksiakaan sellaisista.
Riittääkö ruoka, jos menetelmät muuttuvat?
Maapallon väkiluku on kasvanut 1950-luvun 2,5 miljardista jo 7,7 miljardiin. Riittääkö ruoka, jos katse siirretään nyt sadon määrästä ympäristöön? Riittää, vastaa Helenius.
Väestö kasvaa eniten Afrikassa, jossa on myös paljon kapasiteettia lisätä ruuantuotantoa. Luontaistaloudessa pienilläkin lannoite- ja torjunta-ainepanoksilla sadot saadaan moninkertaistettua.
Länsimaissa pellot ovat jo täynnä menneiden vuosikymmenien fosforilannoitteita. Monin paikoin lannoittaminen ei tuota enää lainkaan sadonlisäystä.
— Niin kauan kuin kasvi pystyy sitomaan peltoon laitettavat ravinteet, niistä on hyötyä. Ellei, ne vuotavat vain rehevöittämään vesistöjä. Fosfori on uusiutumaton luonnonvara, eikä ole varmuutta, kuinka pitkäksi ajaksi sitä riittää.
Ei tarvitse mennä taaksepäin vaan eteenpäin
Länsimaissa väestö ei kasva eikä ruoasta ole pulaa. Päinvastoin, ruokahävikkiä on paljon. Me länsimaalaiset myös syömme kaksi kertaa enemmän eläinproteiinia kuin olisi terveytemme kannalta hyväksi.
Ruokavalion muuttaminen kasvispainotteisemmaksi säästäisi peltotilaa, jos eläinten rehun tilalla viljeltäisiin suoraan ihmisravintoa.
Helenius lisäisi tehoja Afrikan maatalouteen mutta vähentäisi niitä teollistuneiden maiden maatiloilta. Pahimmat esimerkit tehotuotannosta löytyvät Yhdysvalloista, mutta Suomessakin on jo menty liian pitkälle.
— Tämä ei ole maanviljelijöiden syyllistämistä. Ennen näistä asioista ei tiedetty, mutta nyt täytyy tehdä toisin. Muutostarpeet koskevat koko systeemiä. Missään mielessä ei tarvitse mennä taaksepäin, vaan eteenpäin, Helenius muistuttaa.
Voimme tosin joutua tyytymään vähän pienempiin satoihin.
Hiilineutraalia murkinaa
Helenius on tutkinut hyvinkääläisellä Palopuron tilalla ravinteiden kierrätystä. Hän uskoo, että koko elintarviketuotannon ketju Suomessa voisi olla hiilineutraali.
Kestäväkin maanviljely vaatii tietyn määrän typpilannoitetta. Palopuron tilalla typpi saadaan apilanurmesta, josta ensin otetaan energia talteen biokaasureaktorissa. Käsittelyn jälkeen fermentoitu mädätystähde voidaan ajaa mille tahansa pellolle.
— Viljelijä pitää maansa kunnossa ja tuottaa energiansa omalla biokaasureaktorillaan. Menetelmä on ekologisuudessa ylivoimainen, kasvihuonekaasut vähintään puolittuvat. Kasvaessaan apilanurmi ruokkii pölyttäjiä ja tukee luonnon monimuotoisuutta.
Agroekologia tutkii maatalouden ja ruokajärjestelmän ekologista kestävyyttä. Siihen perustuvat viljelymenetelmät pyrkivät hyvään satoon, luonnon hyvinvoinnista tinkimättä.
Agroekologinen viljely ei ole luomua, vaikka monet sen menetelmät ovat jo luomusta tuttuja. Haltialan tilalla kierrätyslannoituksen koeviljelykset ovat tuottaneet yhtä hyvän sadon kuin verrokkina ollut tavanomainen tuotanto.
Helenius pitää luomua hyvänä mallina, josta on opittu paljon. Luomun säännöt perustuvat kuitenkin viljelijöiden sopimuksiin. Niitä kehitetään tutkimuksen avulla, mutta sertifioinnin ehtona on myös toimintatapoja, jotka on omaksuttu laajemman arvopohjan, ei niinkään tutkimustulosten perusteella.
Heleniukselle tärkeintä on lopputulos luonnon kannalta. Hän hyväksyy myös geenimuuntelun ja torjunta-aineet, mikäli ne ovat turvallisia ihmiselle ja ympäristölle. Sitä voi tosin olla hankala ennustaa ennen laajaa käyttöönottoa.
Viljelijän toimeentulo ja ruokakulttuuri tärkeitä
Ympäristön pilaamisesta ei joudu maksamaan. Ruoan halpuus onkin usein saavutettu ympäristön kustannuksella. Heleniuksen mielestä ruoantuotannon ympäristövaikutukset olisi saatava mukaan hinnanmuodostukseen. Asia on herkkä ja vaikea.
— Vaikka ruoka on Suomessa nyt halvempaa suhteessa keskivertotuloihin kuin koskaan historian aikana, silti on ihmisiä, joilla ei ole varaa ruokaan. Tämä on sosiaalipoliittinen kysymys. Emme voi tuijottaa vain ekologista kestävyyttä. Myös ruoan hinta, viljelijän toimeentulo ja ruokakulttuuri merkitsevät.
Maataloustuilla voidaan vaikuttaa niin, että tuetaan ympäristöystävällistä tuotantoa vanhan käytännön sijasta. Maanviljelijän tienestit eivät saisi kutistua. Ne ovat jo nyt jääneet jälkeen muun väestön tulokehityksestä.
Ruoan hintakaan ei saisi juuri nousta. Muuten kuluttaja saattaa valita halvemman ulkomaisen tuotteen, jonka valmistuksessa ei ole uhrattu ajatuksia ympäristölle.
Hieman enemmän työtä, muttei kustannuksia
On mahdollista muokata ruoantuotanto ekologiseksi kustannusten karkaamatta, Helenius sanoo. Kestävä viljely vaatii kuitenkin vähän enemmän työtä.
Pussilannoitteet ovat suosittuja, koska niissä typpi ja fosfori ovat ravinnesuoloina, jotka kasvin on helppo ottaa käyttöönsä.
Vuosikausia viljaa on jalostettu satoisuutta painottaen. Tämä on johtanut siihen, ettei osa viljalajikkeista enää osaa muodostaa symbioosia niiden maasienten kanssa, jotka auttavat saamaan liukenematonta fosforia irti maan orgaanisesta aineksesta. On siis jalostettava uusia lajikkeita ja muutettava jalostustavoitteita.
Uusia työmahdollisuuksia maaseutukuntiin
Helenius kannattaa elintarvikkeiden jatkokehittelyä lähellä alkutuotantoa. Silloin ruokatehtaiden jätteet voitaisiin palauttaa ravinteiksi peltoon. Niiden biokaasuttamisesta saatava energia riittäisi sekä ruoan tuottamiseen että kuljettamiseen. Syntyisi työpaikkoja ja paikallisia ruokakulttuureita.
— Elintarviketeollisuus työllistää enemmän ihmisiä kuin metsäteollisuus. Maaseutukaupungeissa ihmetellään, mitä tehdä autioituville kehyskunnille. Minusta sinne pitäisi houkutella ruoan jatkojalostusta. Maaseutu ja maaseutukeskukset alkaisivat elpyä.
Heleniuksella on alkamassa uusi tutkimus, jossa selvitetään ravinteita kierrättävän ja bioenergiaa käyttävän ruokasektorin mahdollisuuksia. Hänen mielestään elintarviketeollisuuden kannattaisi tarttua mahdollisuuteen olla omavarainen energian suhteen.
Ruokajärjestelmän muutos voi jossain vaiheessa johtaa jopa metropolien purkautumiseen, Helenius arvioi. Metropoli ei voi koskaan kasvattaa kaikkea ruokaansa itse.
— Ruoka on konkreettinen ja perimmäinen luontosuhde. Syömme alun perin vihreiden kasvien sitomaa auringon energiaa. Ei ole taikatemppua, jolla ruokaa saataisiin tyhjästä.
Ei kannata syödä rubiineja
Perunoita voi kyllä kasvattaa ilman multaakin vaikka kerrostalon kellarissa, mutta se vaatii valtavasti energiaa. Se on kuin söisi rubiineita, Helenius huomauttaa. Tällaisella kasvatuksella ei ole mitään mahdollisuuksia kilpailla perunapellon kanssa.
Helenius on laskenut, että tarvittaisiin 42 Olkiluodon ydinvoimalaa tuottamaan se määrä energiaa, jonka Suomen pellot käyttävät ravinnon tekemiseen vuodessa.
— Meillä on tämä iso vihreä aurinkopaneeli, jota vain pitää käyttää ekologisesti. Se on bioenergiaa, jos mikä.
Heleniuksen mukaan suunnanmuutos on jo ilmassa.
— Kun aloitin 1990-luvulla agroekologian professorina, minua pidettiin viherhörhönä. Jotkut tutkijat olivat sitä mieltä, että pelto ei ole ekosysteemi vaan kasvualusta. Nyt maatalouden ongelmat ovat jo niin ilmeisiä, että kaikki kollegani ymmärtävät tilanteen ja etsivät siihen hyviä ratkaisuja.
Viljeltyä lihaa lautaselle?
Naudanlihan ilmastopäästöistä puhutaan paljon. Entä jos liha ei tulisikaan eläimistä, vaan se kasvatettaisiin bioreaktorissa soluista? Kestävien ruokajärjestelmien apulaisprofessori Hanna Tuomisto on tutkinut solumaatalouden ympäristövaikutuksia. Solumaataloudeksi kutsutaan sekä eläinten soluista valmistettavia että solujen valmistamia tuotteita, kuten mikrobien tekemää maidon proteiinia.
Hyviä puolia olisivat muun muassa maa-alan ja biodiversiteetin säästyminen. Huono puoli olisi energiankulutus, joka saattaa olla jopa suurempaa kuin eläintuotannossa.
— Ratkaisevaa ympäristön kannalta on, riittäisikö solumaataloudelle tarpeeksi uusiutuvaa energiaa. Sitä tarvitaan myös fossiilisten polttoaineiden korvaamiseen.
Tuomisto on tehnyt laskelman, jossa kuvitteellinen maatila luopuu lypsykarjasta ja alkaa kasvattaa soluviljeltyä maitoa ja lihaa bioreaktoreissa. Niiden käyttämä energia saadaan biokaasusta, jota maatila tuottaa biokaasuttamalla nurmea lannoitteeksi. Soluviljelyn ravinteiksi tarvittavat kasvit tuotetaan tilalla.
— Tässä laskelmassa ilmastopäästöt proteiiniyksikköä kohti kutistuivat murto-osaan lähtötilanteesta.
Viljellyn lihan matka lautaselle on kuitenkin pitkä. Selvittämättä on vielä, kuinka paljon solut vaativat ravinteita, millaisessa liuoksessa niitä kannattaa kasvattaa ja miten hinta saataisiin painettua tarpeeksi alas. Helsingin yliopistossa ei ole yritetty viljellä lihaa, mutta Tuomisto on käynyt Maastrichtissa keinolihapioneeri Mark Postin laboratoriossa.
— Näin lihapalan, jonka hinta oli 40 000 euroa. Kysyin sitä esitelleeltä tutkijalta, onko hän koskaan maistanut kasvattamaansa lihaa. Ei hän ollut. Se kertoo, missä mennään tällä hetkellä.
Keinomaitoa ja muita mikrobeilla tehtäviä tuotteita saatetaan saada kauppaan keinolihaa nopeammin. Teknologia ja prosessit ovat valmiita, enää tarvitaan vain lupa myydä niitä ruoaksi Euroopassa. Ja tietysti kuluttajien halu ostaa.
Miten maataloustuet vaikuttavat?
Maatalouden ympäristöystävällisyys ei ole vain viljelijän oma valinta. Siihen vaikuttavat myös kansainväliset sopimukset, maataloustuet ja kuluttajien paine.
Kun EU solmii vapaakauppasopimuksia, se madaltaa omia maataloustullejaan saadakseen teollisuustuotteitaan toisen osapuolen markkinoille. Silloin ruoan hinta EU:ssa laskee, mikä on mukavaa kansalaisille mutta ikävää tuottajille.
Tällä hetkellä WTO:n sopimukset eivät salli tuotteiden suosimista tai syrjimistä ympäristöystävällisyyden perusteella. EU voi vaikuttaa WTO:ssa sopimuksiin, mutta on epätodennäköistä, että kaikki mukana olevat maat suostuisivat tiukennuksiin.
EU:n sisällä voidaan pitää yllä korkeampia ympäristönormeja, koska tuottajille maksetaan maataloustukia. EU:n maatalouspolitiikkaa uudistetaan parhaillaan. Komissio esittää jäsenmaille suurempaa vapautta päättää maataloudestaan. Tämä mahdollistaa sekä keskivertoa kunnianhimoisemmat että rimaa hipovat ympäristönormit.
— Olisiko Suomen aika lähteä rohkeasti liikkeelle ja muokata maatalouttaan ympäristöystävällisempään suuntaan, pohtii tutkimusprofessori Jyrki Niemi Luonnonvarakeskuksesta.
EU:n myöntämiä maataloustukia voisi sitoa tiukemmin ympäristövaatimusten täyttämiseen. Nämä liittyvät esimerkiksi lannoitteiden käyttöön, suojakaistoihin, monimuotoisuuden suojelemiseen ja eläinten hyvinvointiin. Suomessa tukien osuus on runsas kolmannes koko maatalouden liikevaihdosta, joten niillä on merkitystä.
Myös kuluttajan olisi oltava valmis maksamaan vähän enemmän ympäristöystävällisestä ruoasta, Niemi toteaa. Ainakin tähän asti suomalaiset ovat arvostaneet kotimaista ruokaa. 70 prosenttia suomalaisten ruokaan käyttämistä rahoista jää kotimaahan.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 1/2020.