Ilona Riipinen asuu Tukholmassa ja käy tapaamassa perhettään Tampereella ja kavereitaan Helsingissä. Työ vie ilmakehätutkijaa ympäri maailmaa.

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa 9/2014.

Käy aikamoinen tuuri, kun Ilona Riipisen saa lounaskaverikseen Suomessa. Syyspäivän Helsinki näyttäytyy kauneimmillaan.

— Olen nopea syömään, Riipinen pohjustaa.

Nopeus on hänelle ominaista kaikessa. Riipisen akateeminen ura hengästyttää hitaampaa: lukiosta suoraan yliopistoon, väitöskirja Helsingin yliopistosta pakettiin, sitten ulkomaille tutkimaan.

Nyt Riipinen on kolmatta vuotta apulaisprofessorina Tukholman yliopiston sovellettujen ympäristötieteiden laitoksella. Töiden jälkeen hän tapaa ystäviään, soittaa pianoa ja viettää aikaansa rumpalimiehensä kanssa.

Kielitaito on asettunut jonnekin muumiruotsin ja rikssvenskan välimaastoon.

— Olen mielestäni aika tavallinen sukupolveni edustaja. Olen hyötynyt suomalaisesta koulutusjärjestelmästä ja lähtenyt ulkomaille valmistuttuani. Meitä on paljon. Uskon, että meitä tulee vielä lisää.

Opettajan lapsi oli hyvä koulussa. Riipinen kävi taidelukion ja piti historiaa ja musiikkia vahvimpina aineinaan.

— En koskaan ajatellut, että minusta tulisi fyysikko. Matikka oli mielestäni heikoin aineeni, mutta kirjoitin siitä täydet pisteet ylioppilaskokeessa. Silloin ajattelin, että ehkä minulla on annettavaa.

Riipinen korostaa ahkeraa työn tekemistä, vaikka nykyään rakennetaan mielellään tarinoita erityislahjakkuuden ja ideoiden varaan.

— Lahjakkuus on yksi asia, mutta työ on tärkeää. Ainakin minulle on ollut tärkeää työn tekemisen opettelu. Soittamisen kautta opin sitä, samoin fysiikan opinnoissa. Tiettyjä asioita ei voi oppia ilman toistoa. Olen oppinut paljon mieheltäni, hän on metodologinen harjoittelija.

MÄÄRÄTIETOINEN | Maailmalle lähteminen on luonnollinen tapa tehdä tiedeuraa.

— Jos tekisi koko uransa Suomessa tai vain yhdessä Euroopan maassa, jäisi paljon kokematta ja tekemättä. Minua kiinnostaa akateeminen ajattelu. Menen sinne, missä on tilaa. Minulle on tärkeintä, että palvelen yhteisöä, johon kuulun, Riipinen pohtii.

Ulkomaille lähtö ei silti ole yksioikoista. Edessä on uusi maailma ja uudet ihmiset. Vieras kieli, vaikka se olisi kuinka hyvin hallussa, ei ole äidinkieli.

— Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeammaksi uuteen paikkaan ja kulttuuriin sopeutuminen tulee. Uudessa paikassa on tärkeää löytää vertaisryhmä. Luulen, että jokainen, joka on asunut toisaalla, on silti kokenut ulkomailla asumisen henkisen kehittymisensä kannalta mullistavana.

Kaksi vuotta Carnegie Mellon -yliopistossa Pittsburghissa näytti, minkälaista tutkimustyö parhaimmillaan voisi olla.

— Amerikassa opin, että post doc -vaiheen jälkeen perustetaan tutkimusryhmä. Minulla oli enemmän ideoita kuin mahdollisuuksia toteuttaa niitä, niinpä halusin perustaa oman tutkimusryhmän. Aloin hakea määrätietoisesti virkoja, jotka kiinnostivat minua.

Määrätietoista, tavoitteellista. Keskustelussa Riipinen palaa usein näihin sanoihin.

— Tavoitteita on hyvä olla jossakin takaraivossa. Mutta niitä voi matkan varrella muuttaa. Kaikki on aaltoliikettä: kuulostellaan, mitä tehdään seuraavaksi, satsataan kunnolla työhön ja sen jälkeen voi taas kaivata jotakin rauhallisempaa.

Tukholman yliopisto ei ollut ainoa paikka, joka halusi Riipisen, mutta siellä moni asia osui kohdalleen: ajoitus, sijainti ja yksityiselämä. Tukholma oli luonnollinen siirtymä uralla ja ehkä vähän tavoitehakuinenkin, kuten myöhemmin paljastuu.

HIUKKASET | Riipinen tutkii ilmakehän koostumusta, erityisesti ilmakehän pienhiukkasia ja niiden vaikutusta ilmastoon ja terveyteen. Ilmastotutkijoiden taustat ovat moninaiset: mukana on fyysikkoja, kemistejä, insinöörejä, biologeja, maantieteilijöitä ja geologeja.

— Ilmastoon liittyviä asioita voi tutkia niin monesta näkökulmasta. Nykyään mukana ovat myös yhteiskuntatieteet, esimerkiksi sosiaaliset ja taloudelliset näkökulmat.

Kymmenhenkinen tutkimusryhmä pakertaa töitä ilmaston hyväksi Riipisen johdolla. Tutkijat ovat neljältä mantereelta, puolet miehiä ja puolet naisia. Taustaltaan he ovat kemistejä, insinöörejä ja fyysikkoja. Tutkimuksellinen skaala on laaja.

Ilmastomalli on sekä ryhmän työn päämäärä että työkalu. Ilmastomalleja voidaan käyttää myös löytämään uusia tutkimuskysymyksiä. Nämä luonnontieteilijät etsivät tärkeimpiä tai herkimpiä asioita, jotka tulee ymmärtää ymmärtääkseen ilmakehän muutoksia.

NAINEN KATOAA | Riipinen ei suostu luonnehtimaan akateemista maailmaa epäreiluksi.

— Kokemusta on vain naisena ja yhtenä naisena olemisesta.

Hän käyttää varsin usein sanoja ”toisaalta” ja ”keskimäärin”. Joskus on helpompaa, kun on normin mukainen, joskus erilaisuutta voi käyttää hyödyksi. Sukupuoli on asia, jota Riipisen on pakko miettiä, paljonkin.

— Tiedemaailma menettää ison joukon loistavia naisia vain sen takia, että he eivät sovi tieteentekijän muottiin, jonka ovat jo satojen vuosien ajan määrittäneet miehet.

Jatko-opiskelijoissa on paljon naisia, mutta naisten osuus professoreista laskee jatkuvasti. Miksi naiset katoavat? Minne he katoavat?

— Tasa-arvoa ja samapalkkaisuutta kannattavat kaikki, kun asiasta kysytään. Mutta pienet, vaarallisen helpot valinnat vievät kehitystä väärään suuntaan. Monesti niillä tuetaan vain miehen uraa.

Aihe on lähellä Riipisen omaa elämää. Päälle kolmekymppinen nainen näkee itsensä tulevaisuudessa myös äitinä.

— Minäkin voisin kadota, mutta en enää kovin helposti, sillä olen jo vakiinnuttanut asemani tiedemaailmassa. Minulla on virka ja tutkimusryhmä. Tukholma-päätökseni oli siksikin hyvin tietoinen.

Ilona Riipinen on ollut yhdessä miehensä kanssa 12 vuotta. He tapasivat, kun Riipinen tuli Helsinkiin opiskelemaan. Mies on muusikko, rumpali. Vaikka työt ovat erilaiset, asenne työhön ja perhetaustat ovat yhtäläiset.

— Olen hirveän ylpeä siitä, että olemme olleet pitkään yhdessä. Olemme käyneet erilaisia vaiheita lävitse, mutta silti olemme valinneet toisemme uudestaan. Mikään ei ole staattista, koska ihminen ei ole staattinen.

KAVERIT | Jokaisen menestyvän ihmisen tukena on verkosto, myös tieteentekijöiden. Riipinen ei ole rakentanut verkostoaan mitenkään tietoisesti, mutta onneksi sellainen on silti muotoutunut. Vertaistukiverkoston rakentamiseen menee oma aikansa, ja uudessa paikassa se on aina luotava alusta asti.

— Olen aika sosiaalinen, joten ihmiset kiinnostavat minua. Se on ehkä luonnontieteilijöillä harvinaisempaa kuin humanisteilla, Riipinen nauraa.

Riipisen verkostossa on henkilöitä, joille hän voi soittaa, kysyä neuvoa tai vain jutella. Kaikkia asioita ei tarvitse jakaa, mutta verkko toimii hyvänä peilinä omille tekemisille ja ideoille.

— Kollegat ovat enemmän kuin kollegoita, lähes ystäviä. On hirveän tärkeää löytää ihmisiä, joihin voi luottaa. Kukaan ei pärjää yksin.

Läheisimmät ystävät ovat kuitenkin muualta kuin yliopistolta. He eivät tiedä kovinkaan syvällisesti Riipisen työstä tai urasta.

— Se on oikein hyvä asia.

PERUSTA | Tieteen, yhteiskunnan ja elinkeinoelämän suhde on Riipisen lempiaiheita. Hän on puhunut siitä paljon, ja asia on ollut taajaan esillä julkisessa keskustelussa.

— Uskon, että viesti on nyt mennyt perille. Siksi minusta tuntuu, että on aika tuoda toinen näkökulma. Nyt olisi aika puhua perustutkimuksesta, Riipinen sanoo ja hörppää cappuccinoa.

Perustutkimus ei ole seksikästä. Se ei tuota räiskyviä innovaatiota eikä otsikoita. Riipisellä on perustelut: tieteen ainoa tarkoitus ei ole tuottaa nopeita innovaatioita, vaan uutta tietoa.

— Jos perustutkimusta ei pidetä yllä, tieteen laarista ei voi enää ammentaa sovellettavaa tietoa innovaatioihin. Perustutkimus on sitä, missä ollaan uuden tiedon luomisen äärellä.

OMA KROPPA | Maailman väkiluku on yli seitsemän miljardia. Kymmenen vuoden kuluttua se on ennusteiden mukaan jo kahdeksan miljardia. Mutta ihminen ei juuri muutu sinä aikana.

— Ihminen muokkaa maapalloa nopeasti. Ei se minua kauhistuta. En edes voi asennoitua niin. Ajattelen, että ihmisiä on paljon ja me tarvitsemme tilaa ja resursseja, jotka eivät ehkä riitä.

Jälkiviisaus on helppoa, Riipinen huomauttaa. Naisten kouluttautumisen aloittaminen ennen teollistumisen alkua olisi vähentänyt ylikansoitusta.

— Emme me voi länsimaissa sanoa, ettei kehittyvillä mailla olisi oikeutta yhtä korkeaan elintasoon. Mutta jos hiilidioksidin pumppaaminen ilmakehään jatkuu ja ilmasto lämpenee, ympäristökin muuttuu nopeasti, Ilona Riipinen muistuttaa.

On ihmislajista kiinni, millä keinoilla ilmaston- ja ympäristönmuutokseen nyt tartutaan.

— Tieteen rooli on yrittää ymmärtää tehtyjen valintojen merkitys ja ennustaa, mihin kehitys johtaa.

Riipinen tunnustautuu pragmaatikoksi.

— Ihmisiä on helppo motivoida pitämään huolta kehostaan. Teemme valintoja, jotka eivät näy nyt, mutta ne pidentävät elämää. Ympäristöstä huolehtiminen ei poikkea kovinkaan paljon tästä.

Vaikka Riipinen tekee varsin vihreäksi luokiteltavaa työtä, hän ei ole poliittisesti aktiivinen. Tutkijan työtä on tiedon luominen ja siitä kertominen niin, että yhteiskunta hyötyy.

KOUKUSSA | Post doc -aika Pittsburghissa oli hurjaa työntekoa, Riipinen muistelee. Mutta se oli myös panostusta tulevaisuuteen. Apulaisprofessori kyllä ymmärtää, että elämässä on muutakin. Työnteko on nyt hyvin hallussa.

Työ ei ole vain työtä, se on oppimista.

— Olen koukussa oppimiseen! Oppimisen into on ollut minussa ihan pienestä pitäen. Oppiminen on tieteen ydin, tiede kollektiivista oppimista. Ensin oppii tiedeyhteisö ja sitten ihmiskunta, Riipinen hehkuttaa.

— Siksi tykkään nähdä, miten opiskelijat oppivat ja oppia heidän oppimisestaan.

Mitä uutta dosentti tahtoisi vielä kokea?

— Haluaisin joskus oppia enemmän yritysmaailmasta, tutkija tuumii.