Osallisuus on muodikas käsite, mutta mihin työntekijä osallistuu työelämässä?

Mistä puhumme, kun puhumme työntekijän osallisuudesta, tutkijatohtori Ilkka Kärrylä?

Yleensä osallisuus tarkoittaa osallisuutta jossain kokonaisuudessa tai ryhmässä, mutta työelämäpuheessa jää usein epäselväksi, mistä oikeastaan ollaan osallisia.

Osallisuuden käsitteen nykyiset käyttötavat yleistyivät 1980–1990-luvuilla, jolloin yksilökeskeinen ajattelutapa voimistui, markkinoita vapautettiin ja vapaaehtoiset yhteisöt alettiin esittää valtiota tai yhteiskuntaa legitiimimpinä toimijoina.

Yksi havaintomme on, että osallisuuspuhe on usein varsin yksilökeskeistä ja tarkoittaa osallisuutta yksilöistä koostuvassa ”me”-yhteisössä, jonka kilpailukykyä pyritään vahvistamaan.

Osallisuudesta puhuttaessa ei siis niinkään enää viitata sosiaalisista rakenteista ja eturistiriidoista koostuvaan yhteiskuntaan, kuten esimerkiksi 1960–70-lukujen työelämäkeskustelussa tehtiin.

Kilpailukykyisen yhteisön jäsenyyden lisäksi osallisuuden edistäminen tarkoittaa myös sosiaalipoliittista reagointia siihen, että kilpailu tuottaa voittajia ja häviäjiä sekä niitä, jotka eivät pysty osallistumaan kilpailuun. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten työttömiä pyritään ’osallistamaan’ ns. aktivointipolitiikalla, joka usein merkitsee kovempia velvoitteita ja sanktioita.

Mitä seurauksia nykyisellä osallisuuskäsitteellä on, onko se vain puhetta vai todellista osallisuutta?

Työelämässä on paljon ihan todellistakin osallisuutta. Yritykset ja niiden kulttuurit ovat erilaisia, ja monissa paikoissa työntekijät pääsevät aidosti vaikuttamaan työhönsä. Tässä kuitenkin auttavat sellaiset rakenteelliset seikat kuin yrityksen tai toimialan menestys sekä työntekijöiden neuvotteluvoima eli esimerkiksi se, että heidän osaamiselleen olisi kysyntää muuallakin. Vaikutusmahdollisuudet ovat yleensä paremmat erilaisessa asiantuntija- ja tietotyössä.

Nykyisen osallisuusajattelun seurauksena voi olla työelämän tarkastelu lähinnä yksilöllisestä näkökulmasta, jolloin työttömyys, matalat palkat, heikot työehdot jne. näyttäytyvät helposti yksilön ongelmina. Myös rakenteelliset valtasuhteet kuten neuvotteluvoima, olisi hyvä tiedostaa.

Tarkoittaako osallisuus työelämässä samaa kuin vaikuttaminen?

Osallisuus voi joissain yhteyksissä tarkoittaa vaikuttamista, mutta vaikuttaminen tarkoittaa nykyisin usein sitä, että työntekijät voivat kyllä sanoa mielipiteensä, mutta työnantaja tekee lopulliset päätökset. Juuri tästä asiasta kamppailtiin 1960–1970-luvuilla erityisen kovasti, kun vaadittiin työntekijöille lisää todellista päätösvaltaa.

Omassa tutkimuksessani olen tarkastellut muun muassa sitä, miten 1960-luvulta lähtien niin politiikassa kuin johtamisteorioissakin tavoiteltiin työntekijöiden osallistumisen lisäämistä esimerkiksi yritysten päätöksenteossa ja omien työtapojensa määrittelyssä. Usein puhuttiin ”yritysdemokratiasta”, joka on käsitteenä jäänyt hieman unholaan.

Onko osallisuuspuhe korvannut puheen yritysdemokratiasta – tai pyrkimykset yritysdemokratiaan?

Tietyssä mielessä on korvannut, koska nyt yksi aiemmissa keskusteluissa esiintyneistä näkökulmista on tullut vallitsevaksi. Tavoite työntekijän osallistumis- tai vaikutusmahdollisuuksien lisäämisestä sisältyy osallisuus- ja yritysdemokratiapuheeseen, mutta nykyisin korostuu juuri yksilöllisyys sekä työnantajan lopullinen päätösvalta tietyissä ratkaisevissa asioissa, kuten yrityksen strategiaa tai organisaatiota koskevissa päätöksissä.

Olet tutkinut myös paikallisesta sopimisesta käytyä keskustelua 1980- ja 1990-luvuilla. Miten työntekijöiden osallisuus näkyi näissä keskusteluissa?

Varsinkin työnantajat esittivät paikallisen sopimisen usein työntekijöiden osallistumisen muotona, koska nämä voisivat päästä itse sopimaan vapaammin palkoistaan ja työajoistaan. Tässä kuitenkin usein unohtui se, että keskitetyt työehtosopimusjärjestelmät on luotu juuri siksi, että työntekijä on useimmiten työsuhteessa heikompi osapuoli, jolla ei yksilöllisesti ole yhtä paljon neuvotteluvoimaa kuin työnantajallaan.

Mitä oppeja 1980–1990-luvun keskusteluista paikallisesta sopimisesta voi ottaa nykyiseen keskusteluun?

Keskustelu on ollut oikeastaan aika samanlaista 1980-luvulta asti. Työnantajapuoli ja porvaripuolueet haluaisivat pienentää valtakunnallisten työehtosopimusten ja ammattiliittojen painoarvoa, kun taas ay-liike ja vasemmisto pyrkivät puolustamaan näitä.

Paikallinen sopiminen esitetään edelleen toisinaan työntekijän osallistumisen muotona, jossa tämä pääsee itse mukaan ’päättämään’ palkastaan ja työehdoistaan, vaikka on usein neuvottelussa heikompi osapuoli.

1990-luvun lamasta lähtien on kuitenkin korostunut ehkäpä enemmän näkemys paikallisesta sopimisesta erilaisten akuuttien talousongelmien ratkaisijana, kilpailukyvyn ja tuottavuuden vahvistajana. Tällöin osallistumisen sijaan puhutaan pikemminkin siitä, että työntekijöiden pitää myöntyä erilaisiin ’välttämättömiin’ ratkaisuihin, kuten omien palkkojensa ja työehtojensa ainakin väliaikaiseen heikentämiseen yrityksen tai kansantalouden hyväksi.