Poikalapsi syntyi porilaiseen rintamamiestaloon vuonna 1984. Vastasyntyneen isä toimi matematiikan, fysiikan ja kemian opettajana, äiti johdon sihteerinä. Heti liikkumaan opittuaan pikkuinen Tuomas Aivelo (@aivelo) seurasi kaikkialle viisi vuotta vanhempaa isoveljeään Jarkkoa.
Nyt jo kiitetyksi tutkijaksi varttunut Aivelo muistelee lapsuutensa kulmia leppoisasti: keskiluokkainen omakotitaloidylli. Pojat lukivat koulussa ranskaa. Jarkko kävi musiikkiluokat, Tuomas kuvataideluokat.
— En vieläkään tiedä, miten pääsin kuvataideluokalle, sillä en osaa lainkaan piirtää. Kaipa ymmärrän värejä riittävästi ja hahmotan kohtuullisesti kolmiulotteista tilaa.
Taiteilijan ura ei ollut unelmana. Taiteet vain kuuluivat kodin kasvatustapaan, Aivelo arvioi.
— Minut laitettiin pianotunneillekin. Se ei edennyt mihinkään. Poikakuorossa laulaminen sentään toimi, sillä lauluääntä minulla on jonkin verran, muttei minkäänlaista rytmitajua.
Otavan värikasvio
Taiteiden sijaan Tuomas Aivelo inspiroitui luonnon ihmeistä. Kesät perhe vietti isänäidin luona Merikarvialla tai äidinäidin mökillä Eurajoella. Maalla mentiin metsään.
— Äidilläni oli tapana tunnistaa kaikki eteen tulleet kasvit. Jos jotakin ei tunnistettu, se poimittiin mukaan ja kotona katsottiin Otavan värikasviosta, mikä kasvi oli kyseessä.
Kasvien tunnistaminen ruokki Aivelon luontaista uteliaisuutta. Myöhemmin biologian fuksina hän saattoi tenttiä kasvituntemuskurssin pohjatiedoillaan saman tien alta pois.
Biologin ura ei kuitenkaan ollut ensimmäinen unelma-ammatti. Aivelo haikaili maantiedon opettajaksi: kartat, maat, pääkaupungit ja liput kiinnostivat.
— Opettamisesta olen aina pitänyt. Mikään ei tunnu paremmalta kuin ymmärtää jokin uusi asia, ja nautin suunnattomasti jos näen oivalluksen ja innon syttyvän jonkun toisen päässä.
Muurahaiset ja kirvat
Merikarvian mökin takapihalla nuorukaisen kiinnostus siirtyi karttakirjasta muurahaisiin. Takapihalla kohosi kallio, jonka reunoilla oli paljon muurahaiskekoja ja polkuja keosta toiseen. Aivelo piirsi muurahaisten poluista ja keoista tarkan kartan.
— Kekomuurahaiset muodostavat valtavia yhdyskuntia! Siihen voi lukeutua satoja kekoja ja useampia kuningattaria, Aivelo innostuu.
— Merikarvialla pesiä oli 10—20, mutta kartan piirtämisen jälkeisinä kesinä huomasin, että ne pirulaisethan siirtelevät polkujensa paikkoja.
Syyn reittivalintoihin Aivelo sai tietää vasta tehdessään Tvärminnen tutkimusasemalla graduaan muurahaisten immuunipuolustuksesta.
— Muurahaiset vetävät polkunsa ravintoa tarjoavien kirvojen luo. Jos puu kaatuu, kuolee tai uusi puu kasvaa johonkin, se voi vaikuttaa siihen, missä kirvat milloinkin viihtyvät.
Puu voi myös karistaa kirvoja itsestään tuottamalla pahan makuisia, kirvoille haitallisia aineita.
— Silloin kirvat siirtyvät toisaalle, samoin muurahaiset.
Mitaleita olympialaisista
Ylioppilaaksi Aivelo luki luonnontiedepainotteisessa erikoislukiossa. Lukiossa hän osallistui kahdesti biologiaolympialaisiin: 2002 Latviassa ja 2003 Minskissä. Pronssi heltisi kummassakin kisassa.
— Kunkkumaat eli neljän kisakullan maat ovat Kiina, USA ja Singapore. Joskus kultaa saa Taiwan, Iso-Britannia, Saksa, Thaimaa, Japani tai Korea.
Aasian maat panostavat luonnontieteiden kisoihin paljon. Suomalaisetkin lähtevät kilpailemaan, mutta tapahtuma nähdään myös palkintona biologiassa lahjakkaille nuorille.
Aivelo on toiminut kymmenkunta vuotta olympialaisten järjestäjänä ja valmentajana. Pari kertaa suomalaiset ovat yltäneet hopealle. Nämä nuoret ovat olleet kouliintuneita kilpailijoita, esimerkiksi SM-tason kamppailulajin harrastajia, Aivelo kertoo.
— Kaikkein vaikeinta kisassa on se, että istut käytännön kokeessa ja pipetoit, kun vieressä joku tekee kaiken kymmenen kertaa nopeammin. Vaatii hermoja vain jatkaa omaa tekemistään.
Yhä äkäisempi
Nuorempana Aivelolla oli vahvoja mielipiteitä, joita hän ei suinkaan piilotellut. Hän rustasi jo parikymppisenä kolumneja Satakunnan kansan viikkoliitteeseen.
— Armeijassa onnistuin kolumnillani närkästyttämään varuskuntani papin Niinisalossa. Kerroin näkemykseni siitä, miten irvokkaana koin puolustusvoimien ja kirkon läheiset suhteet.
— Suututin myös patterini varajohtajan kirjoittamalla, ettei oman maan puolustaminen ole minulle erityisen merkittävä arvo ja että sodan tullessa karkaan mieluummin Sveitsiin.
Kannat eivät ole pehmentyneet. Joissakin suhteissa hän pitää itseään nykyään jopa äkäisempänä ja malttamattomampana kuin nuorena.
— Ehkä enää ei kuitenkaan löydy niin suurta halua julistaa näkemyksiä tai sitten harkitsen asioita enemmän. Minulle on edelleen ihan sama, mitä puolustusvoimat minusta ajattelee, mutta en haluaisi suututtaa tutkimusrahoittajia.
Kiitos lämmittää
Aivelo ei ole jättänyt kirjoittamista. Viimevuotinen esikoistietokirja Loputtomat loiset ylsi tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi ja sai kunniamaininnan Vuoden tiedekirja -finaalissa. Aivelo laatii myös biologian oppikirjoja. Seuraavaa tietoteosta varten on jo apuraha odottamassa.
Tiede-lehden lukijat tuntevat Aivelon Kaiken takana on loinen -blogista.
— Oikaisen ihmisten väärin käyttämiä biologisia käsitteitä. Lisäksi kirjoitan tutkijan arjesta ja esittelen mielelläni hienoja tai yllättäviä tutkimuksia loisbiologian alalta.
Helsingin yliopiston 26.3. myöntämä J. V. Snellman -palkinto ilahdutti tutkijaa.
— Olin palkinnosta hyvin otettu, sillä sen saajina on aiemmin ollut kokeneita tieteenharjoittajia. Tiedeviestintää tekevä tutkija saa niin vähän palautetta, että huomionosoitukset motivoivat eteenpäin.
Puolisosta pitää voida puhua
Aivelo on blogissaan kertonut homoudestaan ja kommentoinut homouteen liittyviä keskusteluja.
— Perheeni kanssa en tullut kaapista ulos, toin vain ensimmäisen poikaystäväni näytille. Kotonani tai kavereitteni keskuudessa en ole koskaan kokenut tarvetta peitellä asiaa.
Aivelo on ollut kymmenen vuotta yhdessä ruokatoimittaja Teemu Lemisen kanssa. He rekisteröivät parisuhteensa vuonna 2014 ja muuttivat sen avioliitoksi heti kun se oli mahdollista eli kaksi vuotta sitten.
— Lukion tuntiopettajana kuuntelin, miten kaikki opettajainhuoneessa puhuivat perheistään ja kuinka kaikilla muilla oli eri sukupuolta olevat puolisot. Mietin, voinko kertoa omasta avopuolisostani. Rohkaistuin kyllä, mutta epäröinti yllätti eikä tuntunut mukavalta.
Blogikirjoituksissaan Aivelo teki tietoisen päätöksen olla avoin.
— Päätin, että jos eteen tulee asioita, jossa minun pitää homoudesta jotakin kirjoittaa, kirjoitan asiasta suoraan.
Pienten kädellisten loiset
Muurahaisten jälkeen Aivelo tahtoi uuden aiheen väitöstutkimukselleen. Hän kiinnostui kenttäkurssilla Madagaskarilla hiirimakeista ja näiden loisista.
Juuri Madagaskarin luonnosta kertovassa jutussa Aivelo esiintyi Yliopisto-lehdessä ensi kerran — kalsarisillaan, kuten hän taannoin Facebookissa muisteli. Kenttäreissussa pukkasi hikeä pintaan kosteissa olosuhteissa.
Hiirimakit ovat kymmensenttisiä puoliapinoita, maailman pienimpiä kädellisiä. Koska hiirimakit voivat elää jopa kymmenvuotiaiksi, Aivelo päätti seurata yksittäisiä apinoita ja selvittää, miten niiden suoliston loisyhteisö muuttuu ajan mittaan.
— Vasta jälkikäteen tajusin, miten työläs menetelmäni oli, kun keräsin makien ulostenäytteitä. Loistutkijat tyypillisesti tappavat joltakin alueelta myyrät, avaavat niiden suoliston ja laskevat kaikki madot suolesta.
Loislajeja Tuomas Aivelo löysi lopulta kuusi. Jatkossa hän aikoo selvittää muun muassa hiirimakien suolistoloisten ja suolistobakteerien vuorovaikutusta.
— Mielenkiintoista ja kummallista on esimerkiksi se, miksi kahdesta paljon toisiaan muistuttavasta heisimatolajista toinen kasvattaa hiirimakien suolistobakteeriston lajikirjoa ja toinen pienentää.
Melkein pelkkää sukuelintä
Aivelo on tutkinut myös punkkeja ja rottia sekä puolustanut ampiaisia. Innostavatko kaikki ihmisten inhokit häntä?
— Varmaan ryhdyn seuraavaksi tutkimaan hyttysiä, Aivelo naurahtaa.
Loisia hän pitää hyvin jännittävinä ja aliarvostettuina eliöinä.
— Yli puolet kaikista maailman eliöistä on loisia ja kaikilla maailman eliöillä on loisia. Niiden elintavatkin ovat uskomattoman moninaiset.
Loiset ovat myös esimerkkejä siitä, kuinka eliöiden evoluutiossa rakenteet ovat kehittyneet tarpeiden mukaan, Aivelo huomauttaa.
— Suolistoloista voi katsoa mikroskoopilla ja nähdä, kuinka sillä on purevat suuosat, joilla se saa pidettyä kiinni suolistoseinistä. Suurin osa loisen vartalosta on sukuelintä, jotta se pääsee lisääntymään.
Esimerkiksi suvullisen lisääntymisen ajatellaan syntyneen juuri sopeutumana loisia vastaan, evoluutiobiologi toteaa.
Ihminen on muovautuja
Kun Aivelo suunnitteli tietokirjaansa loisista, hän mietti ensin, ottaisiko ihmislajia lainkaan mukaan kirjaan. Aivelo pohti ihmisen erityispiirteitä ja alkoi arvostaa ihmisaivojen muovautuvaisuutta.
— On uskomatonta, miten paljon aivomme pystyvät sietämään ja oppimaan kaikenlaista. Ei ole kauhean pitkä aika siitä, kun juoksimme savannilla antiloopin perässä ja nyt istutaan tässä, Viikin Biokeskuksessa näyttöpäätteen ääressä.
Todistusaineistot menneistä ihmisyhteisöistä kertovat, että kaikenlaista järjestelmää on ollut ja kaikenlaisiin ihminen myös taipuu, evoluutiobiologi tuumii.
— Joissakin sivilisaatioissa on sodittu, toisissa ei. Sen miettiminen, onko ihminen lajina vaikkapa monogaaminen tai aggressiivinen menee minusta pointin ohi: ihmislajia määrittelee äärimmäinen muovautuvaisuus.
Tästä syystä ihminen pääsi mukaan esikoistietokirjaan. Itse asiassa kirjan koko rungoksi muodostui kertomus ihmisen ja loisten ikuisesta yhteistaipaleesta.
Jos ruokaa on, on myös rottia
Tällä hetkellä Aivelo opettaa loisten ekologiaa ja evoluutiobiologiaa sekä biologian didaktiikkaa. Tutkijana hän selvittää Helsingin rottapopulaatioiden vaihteluita ja tutkii raadoista rottien kantamia loisia.
— Rottapopulaatioita on alettu tutkia vasta viime vuosina. Tämä on yllättävää, kun ottaa huomioon, että näitä veijareita on aina esiintynyt ihmisten liepeillä.
Itse rotista tiedetään paljonkin. Niitä on viimeiset 150 vuotta tutkittu laboratorioissa. Rotat ovat älykkäitä eläimiä, jotka aiheuttavat tuhoja ja levittävät tauteja.
— Rotat lisääntyvät nopeasti, mutta pelkkä tappaminen ei auta mitään. Rottia ilmestyy satavarmasti paikalle, jos ravintoa riittää. Kontrollin täytyy siis lähteä siitä, että niiden ravinnonsaantia estetään.
Ruokajätteiden ylenpalttinen tarjonta takaa rotille pulskat ajat.
"Niin kauan kuin tätä hauskaa riittää"
Tulevaisuuden suhteen Aivelolla ei ole lukkoon lyötyjä suunnitelmia. Tutkimista, opettamista ja kansantajuista kirjoittamista hän aikoo jatkaa ”niin kauan kuin tätä hauskaa riittää”.
Apurahatutkijan elämä on epävarmaa, mutta Aivelo ottaa sen melko rauhallisesti. Ehkäpä tiedeolympialaisten asenne on kantanut ja tutkija osaa keskittyä omaan tekemiseensä?
— Juuri näin. Tutkijan ei kannata liikaa vilkuilla sivuilleen ja verrata, mihin muut ovat päässeet ja mitä saaneet. Kun pitää päänsä kylmänä ja tekee omaa juttuaan, kyllä sillä pitäisi ainakin pronssia tulla!
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/04/19.