Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 4/22.
— Minulla on isän 50 vuotta sitten purkittamaa hunajaa tallessa, odottamassa tutkimusvuoroaan, hyönteisyhteisöihin erikoistunut biologi Helena Wirta kertoo.
Viime vuosina Wirta on syventynyt pienen pieniin merkkeihin, joita eri eliöistä jää hunajaan. Pölyttäjät ovat kuitenkin kuuluneet hänen elämäänsä kauemmin. Isä ja mummo hoitivat mehiläisiä, ja perinne jatkuu.
— Minulla on neljä pesää, joiden hoitamiseen äiti ja sisko osallistuvat.
Mehiläistarhurit ovat selvitelleet hunajan salaisuuksia satoja vuosia. Heitä kiinnostaa hunajaan säilöytynyt siitepöly: ne kukat, joista mesi on haettu. Kasvilaji kun määrää hunajan maun ja juoksevuuden.
Kasvilajeja on yritetty tunnistaa mikroskoopilla, mutta työ on vaikeaa. Niinpä Wirta otti käyttöön geenitutkimuksen keinot. DNA-analyyseissä paljastui yllättäen eliöpaljous, joka mullisti tutkijan suunnitelmat. Siitepöly sai väistyä syrjemmälle.
— Hunajassa on jälkiä maitohappobakteereista ja monista muista mehiläisissä tai kukissa elävistä mikrobeista: kymmenien mikrobisukujen perimää.
Virusten, bakteerien ja sienten lisäksi Wirta on tunnistanut esimerkiksi punkkeja.
Mistä pesien ongelmat johtuvat?
Osan näytteistä tutkimusryhmä ostaa hunajana kaupasta, osan he saavat mehiläishoitajilta eri puolilta maailmaa ja loput kerätään itse.
— Etsimme pesistä juuri peitetyt kennot, joiden uusi hunaja kertoo mehiläisten kontakteista aivan viime päivinä. Sitten lusikoimme hunajaa kennoista, säilömme ympäristön kukkia etanoliin ja pakastamme mehiläisiä.
Työ on lähinnä perustutkimusta, mutta taustalla häilyy ajatus siitä, voisiko pesien ongelmien ja mehiläisten suosimien kasvien väliltä löytyä yhteyksiä. Liittyvätkö taudit joihinkin tiettyihin ravintokukkiin? Mitä loisia mehiläisillä on kiusanaan?
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.