Suomalaisen poliittisen historian kenties ikonisin hallituskelpoisuuden tai sen puutteen luonnehdinta lienee kesältä 1979. Suomen Kuvalehden haastattelussa Johannes Virolainen linjasi kokoomuksen vaalimenestyksestä riippumattoman hallituspaitsion syyksi niin sanotut ”yleiset syyt”.
Vasta Neuvostoliiton heikkeneminen ja kylmän sodan vääjäämätön loppu poistivat kokoomuksen hallitustaipaleen tiellä olleet yleiset syyt.
Pohdinnat puolueiden hallituskelpoisuudesta eivät kuitenkaan jääneet historiaan.
Kylmän sodan jälkeen niin sanottujen perinteisten puolueiden, kuten keskustan, kokoomuksen tai sosialidemokraattien, hallituskelpoisuutta ei ole enää arvioitu yleisten tai muidenkaan syiden valossa. Pohdinnat ovat sen sijaan kohdistuneet puoluekentän uudempien tulokkaiden hallituspoliittisiin pyrkimyksiin, kelpoisuuteen ja kestävyyteen.
Vihreän liiton perustaminen vuonna 1988 sulatti suomalaisen puoluekentän vakiintuneita asetelmia sekä herätti keskustelun perinteisiä puolueita kritisoineen ja ruohonjuuritason demokratian ihanteita vaalineen toimijan kyvystä ja halusta sopeutua konsensushenkiseen suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin.
Sittemmin keskustelua on herättänyt ennen kaikkea perussuomalaisten hallituskelpoisuus. Joidenkin analyysien mukaan perussuomalaisten kannatusta luova, mutta vastakkainasetteluista elävä somepolitikointi voi kenties muodostua jopa hallituskelpoisuuden esteeksi.
Historiaa ja nykyhetkeä peilaten voikin kysyä, millaiset tekijät sitten vaikuttavat suomalaisten puolueiden hallituskelpoisuuteen?
Voimakas kompromissivalmius on kaiken perusta
Hallituskelpoisuutta voi yksinkertaisimmillaan tarkastella puolueiden kaksoisluonteen kautta. Kyseessä on sekä sisäisen yhteenkuuluvuuden että ulkoisen uskottavuuden yhdistelmä.
Puolueen vallan maksimoiminen edellyttää hallitukseen pääsyä. Sopeutuminen osaksi kompromisseja ja konsensusta ihannoivaa suomalaista poliittista kulttuuria vaikuttaa väistämättä puolueohjelmaan ja puolueen organisaatioon. Fundamentalistinen pitäytyminen kokonaismuutoksen tavoittelussa on este hallitusyhteistyön tekemiselle, kun taas kompromissivalmius ja valmius hyväksyä osaratkaisuja on hallituskelpoisuuden ehto.
Hallitukseen mielivän puolueen on päätettävä, onko yhteistyön tekeminen historiallinen mahdollisuus edistää puolueen ideologiaa vai tarkoittaako se joistain tärkeistä periaatteista luopumista. Tämä määrittelee muiden silmissä myös puolueen hallituskelpoisuuden.
Puolueella täytyy olla ohjelman ja ideologian näkökulmasta yhdessä jaettu kollektiivinen identiteetti. Kuilu itseymmärryksen, muiden käsitysten ja julkisuuskuvan välillä ei saa olla liian suuri.
Yhdessä jaettu käsitys siitä, mitä tavoitellaan ja miten, antaa pohjan sisäiselle yhteenkuuluvuudelle. Se antaa myös puolueen ulkopuolisille mahdollisuuden peilata tavoitteiden yhteen sovitettavuutta ja toteutumisen todennäköisyyttä.
Samalla puolueen jäsen- ja kannattajakunnan on hyväksyttävä pienet askeleet isojen loikkien sijaan, sillä kyky viedä uudistuksia läpi ei riipu vain vaalituloksesta, vaan myös valmiudesta kompromisseihin ja yhteistyöhön muiden vakiintuneiden toimijoiden kanssa.
Jos puolueen jäsen- ja kannattajakunta ei ole sisäistänyt ja hyväksynyt hallitusvastuun edellyttämää kompromissivalmiutta, sisäinen yhteenkuuluvuus heikentyy ja ulkoisen uskottavuuden ylläpitäminen vaikeutuu.
Erottaudu, mutta vain vähän
Uudemmille puolueille on elinehto pyrkiä erottautumaan olemassa olevista vaihtoehdoista. Erottautumisen strategia uusien poliittisten asiakysymysten ja toimintatapojen politisoinnin kautta houkuttelee kannattajia, mutta tällaisesta autonomisuuden ja tarkoituksenmukaisen ulkopuolisuuden korostamisesta luopuminen on samalla hallituskelpoisuuden ehto.
Uusien asiakysymysten esiin nostaminen tai olemassa olevien uudella tavalla politisointi saavat onnistuessaan äänestäjät liikkeelle. Asiakysymyksillä erottautuminen muuttuu kuitenkin ongelmaksi puolueen pyrkiessä vakiintumaan osaksi vallankäytön rakenteita.
Tehokkuus ja joustavuus korostuvat hallitusvastuussa, mikä etäännyttää esimerkiksi suoran demokratian ihanteista ja voi tuntua periaatteiden myymiseltä. Erityisen raskas tilanne on uudemmille puolueille, jotka ovat pyrkineet erottautumaan nimenomaan esimerkiksi suoran jäsendemokratian keinojen korostamisella.
Myös karismaattinen johtajuus ja voimakas vallan keskittyminen on helpompi kyseenalaistaa puolueen mennessä hallitukseen. Johtajan henkilöön nojannut hallitusyhteistyön legitimiteetti asettuu tällaisessa tilanteessa helposti kyseenalaiseksi ja kritiikille alttiiksi.
Protestin muuttuminen riittävässä määrin pragmatismiksi onkin edellytys hallituskelpoisuudelle. Aktivistien on muututtava puolueaktiiveiksi, jotka hyväksyvät, että hallitusvastuu on keino välttää marginalisoituminen.
Hyväksy ulkoiset reunaehdot ja toimi niiden ehdoilla
Hallituskelpoisuus on aina edellyttänyt vallitsevien ulkoisten reunaehtojen hyväksymistä, oli sitten kyse kylmän sodan aikaisen ulkopoliittisen linjan ja toimintatapojen hyväksymisest tai puoluejärjestelmän sisällä vaikuttamisesta.
Kokonaisvaltaisen kulttuurisen muutoksen tavoittelusta on hallituskelpoisuuden valossa kannattavaa siirtyä asteittaisen muutoksen tavoitteluun ja vallassa olevien puolueiden politiikan kyseenalaistamiseen esimerkiksi puoluejärjestelmän tai poliittisen järjestelmän legitimiteetin kyseenalaistamisen sijaan.
Suomalainen puoluekenttä on sirpaloitunut ja puolueuskollisuus heikentynyt, mutta tämä kehitys ei ole johtanut radikaaleihin poliittisen järjestelmän muutoksiin, vaan lähinnä joidenkin uudempien puolueiden aseman vahvistumiseen.
Vaikka 1900-luvun alkupuolella perustettujen “suurten” puolueiden asema on heikentynyt, perinteisten puolueiden sinnikkyys on edesauttanut poliittisen protestin purkautuvan edelleen ensi sijassa puoluejärjestelmän kautta.
Hypoteesi puolueiden kuolemasta onkin kaksijakoinen: toisaalta ne ovat menettäneet suvereenin politiikan subjektin roolin, mutta pitäneet kiinni paikastaan todellisina vallankäyttäjinä.
Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Mustread Akatemiassa 17. tammikuuta 2022.
Jenni Karimäki oli mukana Haloo, politiikka! -keskustelussa (katso tallenne) pohtimassa, miten politiikan murros vaikuttaa kansalaisten osallistumiseen ja luottamukseen päättäjiä kohtaan ja miten politiikan muuttunut julkisuus vaikuttaa puolueisiin ja politiikan jakolinjoihin.