Arkkiatri Risto Pelkosen olohuoneessa Kauniaisissa on kaappi, josta löytyy aarre. Pelkonen on veistänyt kaarnasta reilusti yli sata ihmishahmoa, joilla on kaikilla nimet, persoonat, sukulaisuussuhteet ja elämäntarinat.
Omassa kaapissa on kylän väestä vain osa, sillä useimmat ovat matkanneet näyttelyesineiksi Kokkolan ITE-museoon.
85-vuotiaan eläkeläisen elämä ei kuitenkaan ole vain leppoisaa taiteilua, sillä lääkärikunnan vanhimman tehtävä pitää Pelkosen kiireisenä. Arkkiatrilla ei ole määrättyjä velvollisuuksia, vaan arvonimeä kantava rakentaa omannäköisensä roolin yhteiskunnassa.
Pelkosesta on tullut eräänlainen omantunnon ääni, joka ottaa kantaa sekä ammattikunnan että laajemmin koko yhteiskunnan asioihin.
— Näin vanhana, ennen sotia syntyneenä, koen olevani jonkinlaisella näköalapaikalla, josta voi nähdä kauas.
Vaikka Pelkonen on ehtinyt nähdä paljon enemmän kuin moni tämän päivän kanssakeskustelija, hänkin on sitä mieltä, että elämme huolestuttavia aikoja.
— Ilmastonmuutosongelma on jättimäinen, samoin siihen liittyvä ekopakolaisten tuleva kansainvaellus. Euroopassa ei tahdo löytyä yhteistä tahtoa, ja nyt maailmaa on noussut hämmentämään tehosekoittaja, Amerikan uusi presidentti.
TERVEYS SIVUOSAAN?
Pelkonen kokee, että elämme luottamuspulan aikaa. Politiikassa kaikki pitävät itsepintaisesti kiinni omasta eikä yhteisestä hyvästä.
— Suomi on hyvä maa: isot asiat ovat kunnossa, demokratia ja toimiva vallan kolmijako. Vaikka kaikilla ei mene hyvin, kansainvälisten arvioiden mukaan meillä on onnellisten ihmisten onnellinen maa. Jos emme tätä maata osaa hoitaa, olemme aika onnettomia.
Pelkosen mielestä ikiaikaisista arvoista on tullut välineitä, joilla tavoitellaan toisarvoisia asioita. Vireillä olevassa sote-uudistuksessa Pelkonen näkee suuria riskejä. Uudistuksen alkuperäinen ajatus tuntuu kadonneen alueellisen vallanjaon, valinnanvapauden ja yhtiöittämisvimman vuoksi.
Kun sotepäätöstä aamuyön tunteina runnottiin, tuskin kukaan muisti miettiä, mikä on hyvää terveyttä.
— Lähtökohta oli korjata sosioekonomiset terveyserot, palveluiden alueelliset saatavuuserot ja vahvistaa perusterveydenhuollon asemaa. Nyt myllerretään koko järjestelmä, ja terveydenhuolto tuntuu olevan siinä vain sivutekijä.
SAIRAALAN LAPSET
Risto Pelkoselle terveydenhuollon pariin päätyminen oli jollain tapaa aina selvää.
Hänen isänsä oli lääkäri ja äitinsä sairaanhoitaja, ja vanhempien kautta perheen neljä lastakin hengittivät sairaalaelämää.
Perhe asui jonkin aikaa Naistenklinikalla, kun Pelkosen isä toimi siellä ylilääkärinä. Tuon ajan synnytyslääkäreille tämä oli yleinen tapa.
Lääkäri-hoitajaperheessä Pelkonen myös pääsi tai joutui näkemään sodan eri näkökulmasta kuin monet muut lapset.
Kun sairaanhoitajaäiti komennettiin tehtävään Parikkalan sotasairaalaan, perheen lapset seurasivat mukana. Pelkonen toimi 9-vuotiaana sairaalan lähettinä, hoiti potilaiden asioita, kuljetti sairaalan papereita ja toimitti milloin mitäkin.
Juoksupoikana hän oli paljon myös tekemisissä potilaiden kanssa ja näki sodan haavat läheltä. Sodan lopulla Pelkonen lähetettiin pikkusisarensa kanssa Ruotsiin. Pelkonen on puhunut inhimillisyydestä turvapaikanhakijoiden kohtelussa. Oma tausta voi osaltaan vaikuttaa ajattelutapaan. Ennenkin on jouduttu lähtemään ja ihmisiä otettu vastaan.
Riikinruotsi ei jäänyt Pelkosen puheenparteen, hän arvioi itse puhuvansa ”täkäläistä ruotsia”.
ISÄN AMMATTIIN
Risto Pelkosen isä kaatui jatkosodassa, ja äiti jäi neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Samassa tilanteessa oli tuohon aikaan moni muukin: rikkoutuneet perheet keskittyivät selviytymiseen ja elämän jatkumiseen.
— Millä tavalla isättömyys minuun vaikutti, sitä on mahdoton sanoa. Kun äitini kasvatti neljää lasta yksinhuoltajana, sillä oli varmasti myös myönteisiä vaikutuksia: se on kasvattanut vastuuntuntoa, Pelkonen pohtii.
Vaikka isän ammatin jatkaminen oli hänelle tavallaan selvä valinta, lopullisen sysäyksen antoivat Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun biologian tunnit. Koulun luontokerho Amici Naturae innosti Pelkosta luonnontieteiden pariin.
Koulussa vallitsi myös vahva humanistinen perinne. Jostain biologian ja humanismin leik-
kauspisteestä löytyi se, mikä tuntui omimmalta.
LÄÄKIS OLI PETTYMYS
Lääkäriksi opiskelu ei aluksi maistunut. Opinnot olivat tylsää ulkoaopettelua, ja Pelkosella kävi mielessä, oliko hän hakeutunut väärälle alalle.
Vasta myöhemmin lääketiede imaisi mukaansa.
Siihen asti hänen henkireikänsä yliopistolla olivat humanistiset harrastukset ja saamelaisen kulttuurin opinnot, joihin hän hurahti luokkatoverinsa kanssa.
Hän opiskeli saamen kieltä — jota ei koskaan kunnolla oppinut — ja tutki ystävänsä kanssa lintuja ja ihmisten elämäntapaa Enontekiöllä.
Opiskeluaikana Pelkosella oli selvä suunnitelma: tähdätä kunnanlääkäriksi, siihen aitoon ja oikeaan lääkärintyöhön. Jo työharjoitteluissa potilaiden kohtaamisen tärkeys kävi selväksi.
— Lääkärintyössä yleinen tieto ja ohjeet ovat persoonattomia, mutta jokainen potilas on ainutlaatuinen ja kohdataan moraalisella tasolla, Pelkonen tuumii.
— Tiedon ja taidon, yleisen ja yksityisen, potilaan ja lääkärin kohtaaminen ovat prosessissa kaikkein hienointa.
50-LUVUN KUNNANLÄÄKÄRINÄ
Ensimmäisen kerran Pelkonen teki lääkärin töitä opiskelijana Muurolan keuhkotautiparantolassa. Kesätöistä sai palkaksi ruoan ja asunnon. Opiskeluaikoina hän hoiti myös kunnanlääkärin viransijaisuutta Lievestuoreella.
Maailma oli 1950-luvulla erilainen kuin nyt. Jos kunnassa oli vain yksi lääkäri, hän joutui olemaan aina valmiina. Tietokantoja ei ollut — Pelkosella oli tukenaan Therapia Fennica -opas ja luentomuistiinpanot.
— Ei ollut paljon hoitokeinoja, mutta tuntuu, ettei ollut paljon tautejakaan. Tai ehkä en vain onnistunut löytämään niitä.
Potilaiden kuunteluun ja kliiniseen tutkimiseen oli aikaa. Nykyiset tutkimusmenetelmät ja hoidot olivat vain kaukaisia haaveita. Toisaalta väestö oli nykyiseen verrattuna nuorta. Kun kuolema korjasi ennen vanhuutta, ei pitkän iän tuomia sairauksia ehtinyt kehittyä.
AKATEEMINEN OIVALLUS
Pelkosen suunnitelmat kunnanlääkärin urasta muuttuivat, kun yliopistomaailma veti mukaansa. Viimeisen amanuenssuurin eli pakollisen harjoittelun hän suoritti yliopiston Unioninkadun klinikalla ja tempautui siellä älyllisen ilmapiirin ja innostavan esimiehen ansiosta tutkimuksen ja yliopistosairaalatyön pariin.
Pelkonen erikoistui sisätauteihin ja siitä edelleen endokrinologiaan eli hormonioppiin. Hän on tutkinut diabetestä ja toiminut Diabetestutkimussäätiön puheenjohtajana vuosina 1976–1984. Pelkosella on endokrinologian alalta yli 200 tieteellistä julkaisua.
Työstä yliopistosairaalassa hän puhuu paratiisina.
— Se oli mahdottoman hienoa aikaa.
Meilahdessa pohdittiin kliinisiä ongelmia tieteiden välisessä vuoropuhelussa.
— Hienointa oli kun pienestä havainnosta syntyi oivallus, idea, jota lähdettiin työstämään. Huomattiin, että tässä voi olla itua. Syntyi tuloksia, joilla on merkitystä ja aiheita jatkotutkimuksiin.
AIVOVUODON UHKA
Pelkonen piti myös opettamisesta, ja Lääketieteenkandidaattiseura valitsi hänet vuoden luennoitsijaksi vuonna 1985.
Viime aikojen leikkauksia opetuksen ja tutkimuksen rahoituksesta Pelkonen suree.
— Lyhyellä aikavälillä leikkaukset näkyvät aivovuotona muualle. Sitten yritetään korjata syntyneet vahingot. Suomi on suuri selviytyjä, ja uskon, että tämän harharetken jälkeen löydämme luovan ja turvallisen tulevaisuuden.
Pelkonen pitää hyvänä yliopiston koulutusohjelmauudistusta. Ensi syksystä lähtien kandiohjelmista tulee usean tieteenalan yhteisiä, eikä opiskelijan ei tarvitse hakiessaan sitoutua tiettyyn tieteenalaan. Pelkonen uskoo, että laaja-alaisuus on hyödyksi alaansa etsiville nuorille.
EI EUTANASIALLE
Yhdessä aiheessa Risto Pelkonen, inhimillisyyden ääni, asettuu yleistä mielipidettä vastaan. Aihe on eutanasia, jota kyselyiden perusteella selkeä enemmistö kansalaisista kannattaa. Myös lääkäreistä eutanasian sallisi yhä useampi, joskin vähemmistö antaisi itse kuolinapua.
— On tapauksia, joissa eksistentiaaliset kärsimykset — harvemmin kipu — ovat sellaisia, että voisi olla tilaa armeliaalle kuolinavulle. Mutta mihin raja vedetään?
Hän kysyy, miksi eutanasiakeskustelu on vilkastunut juuri nyt kun saattohoitoa on kehitetty kaikkialla Suomessa. Yhteisvastuukeräyskin osallistui saattohoidon tukemiseen.
— Hollannissa käydään keskustelua siitä, että jos vanhuksen elämä on tylsää, olisiko hänellä oikeus saada kuolinapua. Eutanasian salliminen vaikuttaisi koko suhtautumiseemme kuolemaan. Menetetään jotain hyvin arvokasta, jos kuolemasta tulee tekninen toimenpide.
Pelkonen miettii, heräisikö vanhoilla ihmisillä hoitoon joutuessa huoli, onko tämä nyt sellainen paikka, jossa saa hoitoa. Vai toivotaanko hoitopaikassa, että ihminen itse pyytäisi kuolin-
apua?
— Kun vielä terveydenhuoltoa yksityistetään ja ulkoistetaan, ehkä syntyy jokin eutanasiafirma, jonka mustat autot ajavat paikalle kuolemaa jouduttamaan.
POTILAAN LUO
Arkkiatri on korkein Suomessa lääkärille myönnettävä arvonimi, ja Suomessa voi olla vain yksi arkkiatri kerrallaan. Legendaarisen Arvo Ylpön jälkeen tehtävää ehti hoitaa muutaman vuoden Nils Oker-Blom, joka kuoli vakavaan sairauteen vuonna 1995.
Risto Pelkonen tiesi tuolloin, että hänen nimensä oli esillä, mutta hän ei silti aivan osannut kuvitella, että juuri hänet nimitettäisiin tehtävään. Uusi rooli tuntui pelottavalta.
— Olin ollut koko ikäni sairaalassa ei-julkisessa työssä. Arvelin, ettei tämä olisi minun juttuni.
Hän on kuitenkin sopeutunut hyvin keskustelijan ja vaikuttajan työhön, jota hän kutsuu palvelutehtäväksi. Arkkiatrina hän on halunnut muun muassa nostaa esiin lääkäreiksi valmistuvien etiikan ymmärrystä.
Pelkosen aloitteesta valmistuvien lääkärinvala otettiin uudestaan käyttöön vuonna 1997. Valatilaisuuksissa hän tapaa joka vuosi kaikki valmistuneet lääkärit, mikä on arkkiatrille suuri ilo.
— Lääketieteen etiikka ei kuitenkaan ole suuria periaatteita. Se kohdataan päivittäin potilaan vuoteen ääressä.
Lääkärin etiikasta Pelkonen voi keskustella myös perhepiirissä, sillä sukuperinne jatkuu: Pelkosen tyttärentytär opiskelee paraikaa lääkäriksi.'
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/03/17.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.