Ensin yllätyin siitä, että vasta vuoden opiskelleena ja hyvin kokemattomana kelpasin mukaan, mutta yksi matkan tarkoituksista oli antaa tilaisuus oppia, mitä kenttätyö on, joten en epäröinyt lähteä. Opettavainen matkasta todellakin tuli ja, viitaten A.F.:n sanoihin orientaatiotapaamisessa, jonkinlainen kielitieteilijän initiaatioriitti.
Matka oli myös ensimmäinen Venäjän-matkani. Minulla ei ollut ennestään mitään käsitystä siitä, paljonko byrokratiaa itärajan taakse matkustaminen vaatii, onneksi en joutunut hoitamaan sitä yksin. Senhetkisellä venäjäntaidollani yksin matkustamisesta ei muutenkaan olisi tullut mitään, mutta seurueestamme löytyi aina tarvittaessa joku tulkkaamaan.
Keväällä kenttätyöhön valmentavassa seminaarissa kokeneemmat neuvoivat, että meidän on parasta liikkua pienissä ryhmissä ja välttää kiinnittämästä huomiota. Epäilemättä neuvo oli hyvä, mutta sen noudattamiseen ei ollut paljon mahdollisuuksia. Tieto meistä kulki edellämme matkan määränpäähän, ja meille järjestettiin ohjelmaa lähes joka päivälle, aina eri kylässä. Kansallispukuiset kyläläiset lauloivat, esittelivät kouluja ja museoita sekä istuttivat meidät ruokapöytään. Olihan kiinnostavaa nähdä, että mordvalainen kansanlauluperinne on voimissaan, ja että kyläkoulujen opettajat ovat ylpeitä ersän kielen opetuksesta, mutta parin päivän jälkeen ohjelma tuntui jo toistavan itseään ja vievän paljon aikaa tutkimustyöltä. Joissakin kylissä oli koottu haastateltavia valmiiksi yhteen paikkaan meitä varten, mutta tämäkään ei toiminut kovin hyvin, sillä puheensorina häiritsi äänitystä, ja haastattelijoita oli niin paljon, etteivät kaikki sittenkään päässeet keräämään omaa aineistoaan niin paljon kuin olisivat tahtoneet. Varmasti paikalliset vilpittömästi halusivat auttaa meitä aineistonkeruussa, he vain eivät tienneet, millainen apu olisi ollut hyödyllisintä. Pääsimme kuitenkin myös liikkumaan vapaammin kylänraitilla, ja aineistoa kertyi jokaiselle.
Omaa haastattelutyötäni varten minulla oli mukana sarja valokuvia Helsingin kantakaupungista ja esikaupungin lähiöistä. Tarkoituksenani oli pyytää ersäläisiä kuvailemaan, mitä he näkevät valokuvissa, ja kerätä siten erilaisia nimityksiä esimerkiksi keittiöjakkaralle. Samalla kokeilin, miten valokuvien avulla haastatteleminen toimii. Kuten olisi voinut odottaakin, jotkut katselivat kuvia vieraista paikoista suurella mielenkiinnolla, toiset vähemmällä. Paljon yksityiskohtia sisältävistä kuvista haastateltavat nimesivät vain harvoja asioita, usein lähinnä tilan eivätkä sen sisältöä, jos en esittänyt tarkentavia kysymyksiä. Toisaalta jotkut innostuivat kyselemään enemmän asioita Suomesta tai juttelemaan muista aiheista. Käytännössä eräs pitkän uran tehnyt jatko-opiskelija teki työni puolestani esittämällä kysymykseni ersäksi, ja hänelle olen muutenkin kiitollinen, koska opin paljon seuratessani häntä huomattavan osan ajasta kylillä.
Matkamme sattui juuri perunannoston aikaan. Perilläolomme viimeisinä päivinä perunat oli nostettu, ja pelloilla poltettiin roskakasoja, joiden savu peitti maisemia iltaisin. Ilman savuakin katukuva kylissä Dubenkin seudulla on helsinkiläiselle eksoottinen: siihen kuuluvat vinot vanhat hirsitalot, talojen edessä kulkevat keltaiset kaasuputket ja liekaan laitetut vuohet, ja irrallaan juoksee lukemattomia koiria, kissoja ja kanoja. Ihmettelen yhä, miten ihmiset tunnistavat kanansa ja tietävät, minkä yksilön voi laittaa keittoon.