elokuuta Helsingin rautatieasemalta. Minulle kokemus oli monellakin tapaa uusi – sen lisäksi että olin menossa ensimmäistä kertaa itärajan taakse, myös yöjunalla matkustaminen oli kokemus, josta olin aikaisemmin jäänyt paitsi. RŽD:n hellässä huomassa pääsimme ensin ihmettelemään Moskovan autopaljoutta, ja sitten 14. päivänä saavuimme Mordvan tasavallan pääkaupunkiin Saranskiin.
Saranskissa saimme ensimmäisen kosketuksen mordvalaiseen kulttuuriin vierailuillamme kansalliskirjastossa, kulttuurikeskuksessa ja Saranskin yliopistolla. Kansalliskirjastolla meidät otettiin heti vastaan perinteiseen tapaan lauluilla ja leivänmurtajaisilla. Auringon kiivetessä korkeammalle opin myös hyvin pian kunnioittamaan paikallista ilmastoa. Paahtava mannermainen kuumuus oli seuranamme oikeastaan koko matkan ajan – sadepäiviä oli kahden viikon aikana yksi tai kaksi.
Yliopistolta retkuettamme vahvistettiin paikallisilla tutkijoilla ja opiskelijoilla, ja bussikyyti Saranskista Volgan suuntaan varsinaiseen kohteeseemme alkoi. Aivan joelle asti emme kuitenkaan ajaneet, vaan jäimme Dubjonkin ersäläiskylään tasavallan kaakkoisreunaan. Siellä meille oli järjestetty majoitus paikallisesta Agriteknikum(?)-opinahjosta, jossa pääsimme sitten levähtämään raskaan matkan jälkeen. Tässä vaiheessa huomasin, että pyyhe olisi ollut hyvä ottaa mukaan. Onneksi sain parissa päivässä kerättyä riittävästi tietämystä, että sain asioitua ersän kielellä paikallisessa pyyheliikkeessä.
Ensimmäistä kertaa Dubjonkissa herättyämme saimme tutustua kuntakeskukseen meitä varten järjestetyn esittelykierroksen merkeissä. Ohjelmassa oli museoita, lauluesityksiä ja muuta kulttuuria, hyvää ruokaa ja juhlapuheita. Tämä kaava toistui myöhemmin oikeastaan kaikissa pienemmissäkin kylissä, joissa pääsimme vierailemaan. Ruuan ja juoman sekä muun ohjelman määrä pääsi kerran jos toisenkin hieman häiritsemään varsinaista kenttälingvistiikan harjoitusta, kun iltapäiviin ei aina meinannut jäädä kauheasti aikaa kiertelyyn ja haastattelujen tekemiseen. Loppujen lopuksi kaikki sujui kuitenkin ihan hyvin, ja tutkimustyöhön päästiin jo ensimmäisenäkin Dubjonkin päivänä hieman käsiksi. Samalla aloimme heti alusta lähtien profiloitua eläinten ystävinä.
Toteutus kentällä kiertämisen osalta meni niin, että hajaannuimme välillä isompina ja välillä pienempinä, dynaamisina kokoonpanoina kiertelemään kylänraitteja ersänkielisten informanttien toivossa. Sellaisten löytäminen osoittautui melko suoraviivaiseksi; ihmiset olivat keskimäärin hyvin ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja vastailivat mielellään kysymyksiimme. Oli myös ilo huomata, että Dubjonkin raionissa ersä tuntui olevan siinä mielessä voimissaan, että sitä puhuttiin hyvin laajalti vauvasta vaariin, vaikka ihmiset vaihtoivatkin herkästi venäjään vähänkään virallisemmissa yhteyksissä.
Käytännön kenttätyön osalta matka oli hyvin opettavainen, ja sellaisenakin minulle ensimmäinen laatuaan. Alkuun oppia tuntui saavan pääasiassa siitä, miten asioita ei pidä seuraavalla kerralla hoitaa, mutta työ lähti kuitenkin yllättävän nopeasti omalla painollaan käyntiin. Haastatteleminen, äänittäminen, muistiin merkitseminen ja huomautusten kirjoittaminen olivat ensiksi alttiita pienelle kaaokselle, mutta järjestelmällisyyttä ja materiaalinhallintaa oppi hyvin kokemuksen karttuessa – vaikka nimenomaan kerätty materiaali sekä sen hallinnoiminen, purkaminen ja järjestely tuottivat eniten hankaluuksia. Kaikki aineisto olisi tietenkin ollut parasta käsitellä heti samana iltana keräämisen jälkeen, mutta käytännössä siihen ei aina ollut aikaa, ja silloin tällöin myös uupumus selätti kielitieteilijän.
Etukäteisvalmistautuminen työhön ei ollut omalta osaltani (tai koko oman ryhmäni osalta) täysin huippuunsa hiottua. Aikomuksenamme oli tutkia jotakin transitiivisuuteen liittyvää, mutta varsinainen toimenkuva alkoi oikeastaan hahmottua sitten sitä mukaa kun työtä alettiin tehdä. Oman erityisen haasteensa tällä matkalla aiheutti se, että kaksi kolmasosaa kolmen hengen ryhmästämme oli käytännössä vailla venäjän kielen taitoa. Onneksi retkellä oli runsaasti asiantuntevaa matkaseuraa, joiden avulla esimerkiksi käännöslauseistamme oli mahdollista saada järkeviksi (ja ajoittain ei niin järkeviksi) todistetut venäjänkieliset versiot.
Rupesimme tutkimaan kausatiivia yksinkertaisilla esimerkkilauseilla, joista ihan ensimmäisen rakensimme lyhyen tarinan kokeillaksemme, helpottaako jonkinlaisen kontekstin tarjoaminen materiaalin keräämistä. Käytännössä eroa tarinan ja irrallisten lauseiden välillä ei mielestäni paljon ollut, ja jatkoimme kausatiivitarinan jälkeen mekaanisemmin ilman proosallisia kehyksiä.
Kokeiltuamme kausatiiveja ja todettuamme, että informantit tuottavat morfologisen kausatiivin hyvinkin säännönmukaisesti ja varmasti, siirryimme asiantuntijakonsultaation jälkeen tutkimaan negaation ja rinnastuksen vaikutuksia erilaisiin transitiiveihin. Näistä saimme vaihtelevampia tuloksia (ja onnistuimme venyttämään kielen ja kärsivällisyyden rajoja rikkoen paikoin sekä käännösapumme että muutaman informantin). Erityisen lupaavilta vaikuttivat argumenttien elollisuuteen liittyvät testimme.
Transitiivikuplassa elämisen sijaan pääsimme tietysti myös tutustumaan muiden ryhmien toimintaan, tekemään välillä haastatteluja yhdessä muiden kanssa sekä ennen kaikkea jakamaan kokemuksia ja tuloksia välittömästi paikan päällä. Tutkimuskohteet vaihtelivat laajalla skaalalla etnografisen tiedon keräämisestä tiukemmin kielen rakenteeseen liittyvään aiheistoon. Myös omalta aihealueelta sivummalle harhailu oli helppoa ja tavallista. Itse huomasin, että erityisesti fonologiset kysymykset, kuten joissakin murteissa esiintyvä e:n ja ä:n oppositio, tulivat suorastaan itsestään pohdinnan alaisiksi.
Kaiken kaikkiaan matka oli hyvin onnistunut ja opettavainen. Kenttälingvistiikan käytäntöjen lisäksi opin paljon uutta ersäläisestä kulttuurista ja ersän kielestä sekä asiantuntevan seuran johdosta myös yleensä suomalaisugrilaisista kielistä, joiden harrastamiseen sain tältä matkalta kovasti mielenkiintoa.
Kerätyn materiaalin purku jatkuu edelleen, eivätkä kansanlaulutkaan ole vielä lakanneet kaikumasta korvissa.