Abstrakti
Artikkelissa tarkastellaan Suomen toisen maailmansodan jälkeisen maanjaon sosiaalisia, oikeudellisia ja taloudellisia seurauksia.
Maanjaossa annettiin pieni pala maata sadoille tuhansille siirtolaisille, jotka olivat menettäneet kotinsa sodan seurauksena, sekä sotaveteraaneille, joille oli luvattu maata vastineeksi uhrauksista isänmaan hyväksi. Tätä hanketta kutsuttiin ”maareformiksi”, vaikka todellisuudessa siinä takavarikoitiin maata yksityishenkilöiltä, yrityksiltä ja kunnilta ja jaettiin niille, joilla maata ei ollut.
Artikkelin alussa analysoidaan, miten toisen maailmansodan jälkeinen maanjako noudatti aiempien maareformien kaavaa ja kuinka projekti oli mahdollinen, koska väestön enemmistö piti pienviljelyä perinteisenä ja tavoiteltavana elämäntapana. Tämä elämäntapa ei kuitenkaan enää taannut toimeentuloa nopeasti modernisoituvalla maaseudulla, jonka piti sopeutua muuttuvaan maailmantaloudelliseen tilanteeseen.
Toiseksi artikkelissa keskitytään maaseudun alempien tuomioistuinten yhteiskunnallisen roolin muutokseen. Jälleenrakennusaikana maaseudun tuomioistuimet tuomitsivat pienviljelijöitä ja heidän toimeentuloaan koskevissa oikeudenkäynneissä usein valtiota vastaan ja pienviljelijöiden hyväksi, esimerkiksi jos valtion säännöstelypolitiikka tai rakennusprojektit vaikeuttivat huomattavasti maaseutuväestön toimeentuloa.
Artikkelissa osoitetaankin, miten maaseudun muuttamiseen tähtäävien poliittisten hankkeiden on aina sopeuduttava maaseudun identiteetin, oikeudellisen perinteen, ympäristön kestävyyden sekä globaalin talouskehityksen muodostaman vuorovaikutuksen paikalliseen versioon. Siksi myös toisen maailmansodan jälkeinen maareformi Suomessa, vaikka muutti maaseutuväestön kokoa ja asemaa ja vaikutti maaseudun ihmisten itseymmärrykseen merkittävällä tavalla, toi mukanaan muutoksia, jotka olivat päinvastaisia kuin uudistuksen alkuperäiset tavoitteet.