Abstrakti
Olemme yhdessä kollegani Maria Gabrielsen-Jumbertin (Peace Research Institute, Oslo) kanssa toimittaneet teoksen, jossa yritämme vastata kysymyksiin: Mitä tapahtuu, kun tavalliset kansalaiset mobilisoituvat auttamaan siirtolaisia ammattimaisten humanitaaristen toimijoiden sijaan? Onko tällainen apu tehokkaampaa kuin monimutkaisten byrokraattisten organisaatioiden koordinoima apu? Tukevatko vai estävätkö valtiot kansalaisten pyrkimyksiä? Nämä kysymykset ovat olleet erittäin ajankohtaisia ainakin vuosien 2015–2016 niin kutsutun ”siirtolaisuuskriisin” jälkeen. Näin on ollut erityisesti Kreikassa. Tänä päivänä Ukrainan sota asettaa nämä asiat jälleen humanitaarista yhteisöä koskevien keskustelujen etulinjaan. Toimitetun teoksen kirjoittajat ovat tutkijoita, käytännön työn tekijöitä ja aktivisteja.
Kirjoittajat tutkivat tapaustutkimuksia eri puolilta Eurooppaa ja sen raja-alueita – Melillasta Istanbuliin ja Sisiliasta Pietariin. Kaikissa luvuissa on käytetty laadullisia tutkimusmenetelmiä, erityisesti haastatteluja ja etnografiaa, joka on ”immersiivinen” menetelmä, jossa tutkija saa tietoa ihmisryhmästä tai organisaatiosta viettämällä huomattavan paljon aikaa heidän kanssaan ja osallistumalla heidän toimintaansa. Teoksen tutkimustuloksilla on sekä käytännön sovellettavuutta että poliittisia vaikutuksia, joiden toivomme lisäävän keskustelua aiheesta. Teoksessa korostetaan erityisesti sitä, kuinka siirtolaisten auttaminen ei ole nykyään Euroopassa vain humanitaarisuuden ilmaus. Siitä on tullut poliittinen näkökanta, jota valtiot pitävät usein vaarallisena tai jopa ”rikollisena”. Näin on esimerkiksi silloin, kun auttaneita kansalaisia syytetään ”laittoman maahanmuuton” tai jopa ihmiskaupan tukemisesta. Gabrielsen-Jumbert ja minä pohdimme tätä ja muita havaintoja teoksen johdanto- ja yhteenvetoluvuissa.
Lue lisää (englanniksi).