Abstrakti
Suomea pidetään usein tasa-arvon ja koulutuksen edelläkävijänä, ja se tunnetaan ihmisoikeuksien edistämisestä. Kansallinen opetussuunnitelma sisältääkin tasa-arvon ja ihmisoikeudet. Tutkimusten mukaan näiden aiheiden integroiminen opettajankoulutukseen on kuitenkin edennyt hitaasti, vaikka parannuksia on pyritty tekemään lukuisten hankkeiden avulla viimeisen 50 vuoden aikana. Tässä tutkimuksessa analysoimme olemassa olevaa kirjallisuutta, politiikkadokumentteja ja 311 opettajaopiskelijan vastauksia ymmärtääksemme, miksi he kokevat edelleen saavansa liian vähän koulutusta näistä aiheista.
Analyysimme, joka perustuu kriittiseen ja feministiseen teoriaan, tutkii, miksi suomalainen opettajankoulutus, huolimatta sen erinomaisuuden maineesta, jatkaa epätasa-arvojen uusintamista. Maan omakuva "poikkeuksellisena" saattaa itse asiassa estää tasa-arvon ja ihmisoikeustavoitteiden saavuttamista koulutuksessa. Käytimme teoreettista viitekehystä tutkiaksemme, kuinka tietämättömyys ja "viattomuus" ylläpitävät näitä epätasa-arvoja. Tämän näkökulman kautta korostamme ristiriitaa Suomen julkisen kuvan ja opettajaopiskelijoiden kokemusten välillä tasa-arvon ja ihmisoikeuksien koulutuksessa.
Tuloksemme viittaavat siihen, että Suomen koulutusjärjestelmä tarvitsee enemmän itsetutkiskelua ja jatkuvaa pyrkimystä puuttua rakenteellisiin epätasa-arvoihin, sen sijaan että se luottaisi maineeseensa ihmisoikeuksien edistäjänä.