Kivun nopea ja tehokas hoitaminen lisää eläinten hyvinvointia, nopeuttaa toipumista, vähentää kivulle herkistymistä sekä ehkäisee kroonista kipua. Nautojen kivun tunnistaminen ja hoitaminen ei kuitenkaan aina ole helppoa. Tutkimukset ovat osoittaneet, että tieto kivusta sekä kivunlievityksen hyödyistä ja siihen käytettävissä olevista keinoista lisää eläimiä hoitavien ihmisten mahdollisuuksia ja motivaatiota hoitaa eläinten kokemaa kipua. Siksi nautojen kanssa työskentelevien ihmisten on tärkeää tietää mitä kipu on, mistä se johtuu ja mitä muutoksia se eläimen elimistössä ja käyttäytymisessä aiheuttaa.
Mitä kipu on?
Kipu määritellään epämiellyttäväksi tuntemukseksi, johon liittyy eläimen tietoisuus kudostuhosta tai elimistöä uhkaavasta vaarasta. Kipu on kaikille eläimille tärkeä suojamekanismi. Se muuttaa elimistön toimintaa ja eläimen käyttäytymistä. Näiden muutosten tarkoituksen on estää lisävauriot, edistää paranemista sekä varoittaa laumatovereita. Kivusta on kuitenkin myös paljon haittaa, varsinkin jos kipu on voimakasta tai se kestää pitkään.
Eläinten kipu voidaan jakaa sen keston mukaan joko akuuttiin tai krooniseen kipuun. Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että akuutista kivusta on eläimelle hyötyä, kroonisesta ei. Akuutilla kivulla onkin ensisijaisesti elimistöä suojaava merkitys ja jokin selvä syy. Se varoittaa eläintä vaarasta ja estää lisävaurioiden syntymistä. Suojaheijasteet saavat eläimen väistämään kipua ja lisävaurioilta vältytään. Esimerkiksi vasikka nostaa jalkansa terävän kiven päältä nopeasti pois. Kivun ensimmäinen vaihe onkin kestoltaan lyhyt, luonteeltaan terävä ja kipu on helposti paikannettavissa.
Akuutin kivun toisessa vaiheessa elimistöön syntyneen vaurion paranemisen alettua kipu on syvempää ja laajemmalle leviävää. Tämän kivun tarkoituksena on estää lisävaurioiden syntyminen ja edistää paranemista. Eläin aristaa ja varoo vaurioitunutta kohtaa ja sen ympäristöä, esimerkiksi vasikka aristaa nupoutuskohtaa ja sen ympäristöä. Akuutti kipu on suhteessa vammaan tai sairauteen ja helpottaa vamman parantuessa.
Kipu voi myös pitkittyä ja koonistua. Krooninen kipu on itsessään sairaus eikä helpota paranemisen myötä.
Eri asiat aiheuttavat kipua eri lailla
Tulehduksiin liittyy aina kipua tulehduksen välittäjäaineiden takia, mutta tulehtunut kudos aristaa myös siksi, että siihen kertyy nestettä ja se turpoaa. Tämä voi aiheuttaa kudosten venytystä ja siten kipua. Erityisen ongelmallista tulehduseritteen kertyminen on joustamattomien kudosten ympäröimissä paikoissa, kuten nivelessä, sillä siellä ei ole tilaa laajeta ja paine kasvaa nopeasti. Siksi esimerkiksi niveltulehdukset aiheuttavat eläimille hyvin voimakasta kipua. Erilaiset kasvaimet aiheuttavat kipua paitsi niistä erittyvien aineiden välityksellä myös painamalla ympäröiviä kudoksia ja lähellä kulkevia hermoja.
Hermokipu eli neuropaattinen kipu on seurausta hermoon kohdistuneesta vammasta. Idiopaattisen kivun aiheuttajaa ei tiedetä. Kipu voidaan jakaa myös somaattiseen ja viskeraaliseen kipuun. Somaattinen kipu syntyy iholla, luustossa ja lihaksissa, kun taas viskeraalinen kipu tulee sisäelimistä. Se on luonteeltaan tylppää ja vaikeasti paikallistettavaa ja voi säteillä eläimen iholle.
Kipu koetaan aivoissa
Kipuun liittyy varsinainen kipuaistimus eli nosiseptio sekä kivun kokemiseen liittyvä epämiellyttävä tunnetila. Tieto elimistölle mahdollisesti haitallisesta ärsykkeestä etenee kudoksissa olevista kipua aistivista hermopäätteistä kipuhermoja pitkin selkäytimen takasarveen ja sieltä selkäydintä pitkin aivorungon kautta aivoihin (talamukseen ja aivokuorelle), joissa kivun kokeminen aina tapahtuu. Tätä reittiä kutsutaan kipuradaksi. On myös olemassa tiettyjä hermoratoja, jotka pyrkivät estämään kipusignaalin kulkua kipuradalla. Lisäksi talamuksesta ja aivokuorelta on runsaasti yhteyksiä eläimen limbiseen järjestelmään, joten koettu kipu on yhteydessä eläimen mielialaan ja tunteisiin.
Näkökukkula eli talamus on aistiratojen väliasemana toimiva suuri tumake, joka sijaitsee väliaivojen sivuseinämissä. Limbiseksi järjestelmäksi taas kutsutaan erilaisten aivoalueiden joukkoa, joka osallistuu mm. elimistön tahdosta riippumattomien eli autonomisten toimintojen, motivaation ja tunteiden säätelyyn. Limbinen järjestelmä myös yhdistää erilaisia tunnetiloja eläimen kokemiin fyysisiin tuntemuksiin. Esimerkiksi joku tietty haju voi muistuttaa eläintä aiemmin koetusta pelottavasta tilanteesta. Limbinen järjestelmä sijaitsee isoaivojen reunaosissa ympäröiden aivorunkoa ja siihen kuuluvat mm. hypotalamus, hippokampus, mantelitumake, pihtipoimu ja nisälisäke.
Limbiseen järjestelmään kuuluvalla mantelitumakkeella on suuri merkitys kivun kokemisessa. Mantelitumakkeen sentraalinen tumake eli nosiseptiivinen mantelitumake on tärkeässä osassa kivun käsittelyssä, sillä se vastaanottaa mahdollisesta kudostuhosta kertovia nosiseptiivisiä ja muihin aisteihin perustuvia sensorisia ärsykkeitä elimistön eri osista. Sen uskotaan vaikuttavan siihen, että kipu herättää negatiivisia tunteita. Nosiseptiivinen mantelitumake osallistuu lisäksi kivun säätelyyn ja esimerkiksi kroonisen kivun syntyyn vaikuttamalla laskeviin kipua muunteleviin ratoihin kipua lisäävästi.
Oppiminen vaikuttaa kipuun
Eläimen kipukokemus on monitahoinen. Ensimmäiseksi kipua erittelevä ja kuvaileva komponentti kertoo missä kipu on, kuinka kovaa se on ja kuinka kauan se kestää. Tästä vastaa eläimen aivojen somatosensorinen kuorikerros, joka siis käsittelee talamuksen kautta aivoihin tulevaa aisti-informaatiota. Toinen komponentti liittyy kivun epämiellyttävyyteen sekä sen aiheuttamiin negatiivisiin tunnetiloihin ja kärsimykseen. Eläin pyrkii väistämään kipua ja pääsemään siitä eroon. Tähän osaan kipukokemusta liittyy eläimen autonomisen hermoston ja limbisen järjestelmän toimintaa.
Aiemmat kokemukset ja oppiminen voivat myös vaikuttaa eläimen kokemaan kipuun. Aivot vertaavat kipuviestejä yksilön aiemmin kokemaan kipuun ja tekevät päätöksen, onko kipu uhkaavaa vai harmitonta. Sitten aivot päättävät, mitä asialle pitää tehdä; sormi nostetaan pois kuumalta levyltä, kättä puistellaan ja sitten kiiruhdetaan saamaan vahingoittunut sormi vesihanan alle kylmään veteen.
Kipukokemukseen liittyy myös oppimiseen ja kivun arviointiin liittyvä kolmas komponentti, jonka säätely tunnetaan toistaiseksi huonosti. Esimerkki aiemmin opitun vaikutuksesta kipukokemukseen on myös esimerkiksi se, että aikuinen lyö kyynärpäänsä ovenkarmiin lähtiessään aamulla kiireellä töihin. Vaikka kipu on kovaa, asiaa ei pysähdytä miettimään, vaan kättä hierotaan ja matka töihin jatkuu. Mutta jos samassa tilanteessa sama ihminen kokisi yhtä voimakkaan kivun jossakin vatsaontelossaan ensi kerran elämässään, kipu pysähdyttäisi kuuntelemaan ja arvioimaan. Kipu, johon emme ole tottuneet ja josta emme tiedä onko se vaarallista vai ei, ja mistä se tulee, varoittaa meitä ja saa jakamattoman huomiomme. Myös tästä syystä nuorten yksilöiden kuten vasikoiden kipuun on syytä suhtautua aiempaa vakavammin. Niillä ei ole oppimisen tuomaa kokemusta kivusta, joten kaikki kipu on otettava huomioon kuin se olisi hengenvaarallista.