Translationaalisen syöpäbiologian huippuyksikön ja Wihurin tutkimuslaitoksen johtaja akatemiaprofessori Kari Alitalo (*1952) on löytänyt useita veri- ja imusuonia hallitsevia kasvutekijöitä, näiden viestejä vastaanottavia reseptoreita sekä tutkinut näiden kasvutekijöiden käyttöä sairauksien hoidossa.

1990-luvulla Alitalo ryhmineen löysi suonten kasvutekijäkäskyjä vastaanottavat reseptorit VEGFR-3 ja Tie1 sekä ensimmäisen imusuonikasvutekijän VEGF-C:n sekä kansainvälisten yhteistyökumppanien kanssa myös kasvutekijät VEGF-B ja VEGF-D.

Tutkijat huomasivat, että soluviestit kulkevat imu- ja verisuonissa jotakuinkin samalla logiikalla. Tämä osoittaa evoluution olevan tuotekehityksessään ekonominen.

Tutkimuslöydöksistä hoitomuodoiksi

Löydöksillä on huikeat sovellusmahdollisuudet. Tulevaisuudessa suonten kasvutekijöihin perustuvat hoidot voivat olla valtavirtaa monien sairauksien hoidossa:

Jo nyt syövän hoidossa pyritään estämään verisuonikasvutekijöitä kasvaimen nujertamiseksi.

Sydän- ja verisuonisairauksista kärsivillä puolestaan verisuonten kasvua voitaisiin kiihdyttää. Koe-eläinmallissa tällä on jo osoitettu olevan sydäninfarktivauriolta suojaava vaikutus.

Alitalon laboratorion uusien tulosten mukaan myös aikuisiän ylipainoon liittyvää diabetesta (tyypin 2 diabetes) voitaisiin hillitä verisuonten kasvutekijää lisäämällä. Parantuneen verenkierron ansiosta verensokeria hillitsevä insuliini nimittäin pääsee vaikuttamaan tehokkaammin esimerkiksi rasvakudoksessa.

Kasvutekijätutkimus on auttanut myös tiivistämään verisuonien seinämiä, kun hoidetaan esimerkiksi kolarissa syntyneitä keuhkovaurioita tai verenmyrkytyksiä, joissa veriheraa valuu suonista kudoksiin.

Rintasyöpä lähettää toisinaan etäpesäkkeitä kainalon imusolmukkeisiin. Kun pesäkkeet leikataan pois ja loput syöpäsolut tuhotaan sädehoidolla, kainaloon syntyy arpi, joka katkaisee imusuonet, ja käsivarteen voi kehittyä pysyvä kudosturvotus. Imusuonikasvutekijän avulla arven kohdalle voidaan kasvattaa uusia imusuonia, jolloin neste käsivarresta pääsee virtaamaan paremmin. Näitä hoitoja kehittää suomalainen lääkeyritys Herantis.

Tiedettä pienestä pitäen

Lapsena Alitalo alkoi lueskella omin avuin eksakteja tieteitä, kun vaikea astma rajoitti harrastusmahdollisuuksia ja kesälomaa luonnon parissa. Lukion valtakunnallisessa matematiikkakilpailussa hän ylsi jaetulle ykköstilalle, mutta isänsä suosituksesta päätyi lopulta lukemaan lääketiedettä.

Tohtoriksi Alitalo väitteli vuonna 1981 promootionsa priimuksena, Antti Vaherin laboratoriosta Helsingin yliopiston virusopin laitokselta. Väitöksessään Alitalo muun muassa selvitti, kuinka kanasta löydetyt syöpävirukset muuttavat normaalien solujen kiinnittymistä soluväliaineeseen.

Syöpägeenitutkimusta San Franciscossa

Väitöksensä jälkeen Alitalo siirtyi San Franciscoon kuuluisan syöpätutkijan Michael Bishopin laboratorioon, jossa hän ensimmäisenä kuvasi Myc-syöpägeenin ja -proteiinin mukana tuomastaan suomalaisesta OK10-viruksesesta (Oker-Blom-Kallio 10). Alitalo pyysi Bishopilta luvan etsiä kanan syöpägeenien vastineita ihmisen syöpäsolujen epänormaaleista kromosomeista – ja näistä löytyikin Myc-syöpägeenin monistumia.

San Franciscossa alkoi kuitenkin esiintyä aiemmin tuntematonta tautia, joka tappoi etenkin nuoria miehiä, ja joku lapsikin sai taudin verensiirrosta. Osin tämän johdosta Alitalo lähetti perheensä takaisin Suomeen ja tuli itse perässä vuonna 1983.

Bishop ja samassa laboratoriossa työskennellyt Harold Varmus saivat myöhemmin syöpägeenien löytämisestä Nobelin palkinnon.

Sittemmin Alitalon perheen säikäyttänyt epidemia ymmärrettiin aidsiksi, mutta Alitalo jäi Suomeen, josta käsin hän työmatkailee vilkkaasti ympäri maailmaa.

Seuraavan tutkijapolven kasvattaminen

Alitalo on työskennellyt vuosikymmenten ajan monella eri nimikkeellä professorina ja tutkimusjohtajana. Hän on ohjannut yli 40 väitöskirjaa, koulukunnasta on kasvanut seitsemän professoria ja monta sukupolvea tutkijoita, joiden urakehityksestä Alitalo kokee vastuuta ja ylpeyttä.

Vuonna 2015 tiedemaailmaa kohautti Alitalon ryhmän nuorten tutkijoiden Aleksanteri Aspelundin ja Salli Antilan löydös, että vastoin vakiintunutta luuloa myös aivokalvossa kulkee imusuonia. Löydös voi tuoda uusia innovaatioita muun muassa rappeuttavien muistisairauksien hoitoon.

Kari Alitalo: Julkaisut, projektit, aktiviteetit
Alitalo Lab
Aivojen imusuonet yksi vuoden merkittävimmistä tieteellisistä löydöistä

Cancer Research: Breaking Barriers - University of Helsinki

Syöpätautiopin professori ja HUS:n syöpäkeskuksen tutkimusjohtaja Heikki Joensuu (*1956) on pitkällä urallaan kehittänyt tehokkaita täsmälääkehoitoja useisiin syöpiin.

Vuonna 2000 Joensuu kollegoineen havaitsi ensimmäisenä maailmassa, että leukemialääkkeenä käytetty imatinibi tehoaa myös ruoansulatuskanavan sarkoomaan eli GIST:iin. Tätä ennen tähän harvinaisehkoon syöpään ei ollut toimivaa hoitoa.

Syöpätautien klinikalla Joensuu koemielessä lääkitsi yhtä GIST:istä kärsivää potilastaan imatinibilla ja lääke tuhosi kasvainta dramaattisen tehokkaasti.

Seuraavan vuoden aikana Helsingin yliopiston ja kolmen yhdysvaltalaisyliopiston yhteistutkimuksessa hoidettiin 147 GIST-potilasta imatinibilla. Heistä 90 prosenttia hyötyi lääkkeestä ja pystyi sen turvin elämään hyvää elämää. Lääkelupa Yhdysvalloissa heltisi pikatahtia.

Imatinibin tehokkuus varmistettiin vielä sarjassa satunnaistettuja tutkimuksia. Siitä tuli standardilääke GIST:iin ja se on sitä edelleen.

Vuonna 2012 Joensuu osoitti, että imatinibihoito GIST-leikkauksen jälkeen pienentää syövän uusimistodennäköisyyttä radikaalisti.

Laajasti huomiota on saanut myös niin sanottu FinHer-tutkimuslinja.

Rintasyöpäleikkauksen jälkeen potilaille annetaan vuosi Herceptin-lääkettä, jotta pesäkkeet eivät lähde uuteen kasvuun. Laboratoriotutkimuksissa kuitenkin on havaittu, että dosetakseli-lääkeaine jopa satakertaistaa Herceptinin tehon.

Vuosituhannen vaihteessa Joensuu kollegoineen osoitti, että muutaman viikon yhdistelmälääkekuuri Herceptiniä ja dosetakselia estää syövän uusimisen yhtä tehokkaasti kuin vuoden Herceptin-kuuri ja lisäksi sydänoireita tuli vähemmän.

Yhdistelmälääkekuurin hinta on noin 6 000 euroa, kun vuoden Herceptin kustantaa peräti 35 000 euroa.

Otos kuitenkin oli vain 232, ja maailmalla oli isommissa tutkimuksissa osoitettu vuoden kuuri toimivaksi. Niinpä vuoden Herceptin-hoito on vakiintunut standardiksi, myös Suomessa.

Joensuu kumppaneineen on kuitenkin jatkanut yhdistelmähoidon tutkimusta, isommilla ja kansainvälisillä aineistoilla.

Julkisen puolen lääketutkijana hän kokee velvollisuudekseen tehdä myös sellaista tutkimusta, joka pienentää lääkehoitojen hintoja. Tällöin yhteiskunnalla riittää paremmin rahkeita hoitaa useampia.

Vuosina 1995–2009 Joensuu työskenteli HYKS:in syöpätautien klinikan ylilääkärinä. Koko uransa ajan hän on yhtä aikaa sekä tutkinut syöpiä että hoitanut syöpäpotilaita.

Tutkijana hän kokee tärkeäksi nähdä itse potilaat ja lääkkeen vaikutukset, lääkärinä puolestaan on hyödyllistä tuntea alan tutkijat ja uusimmat löydökset.

Heikki Joensuu: Julkaisut ja aktiviteetit

Geneettisen epidemiologian akatemiaprofessori ja Suomen molekyylilääketieteen instituutti FIMM:in johtaja Jaakko Kaprio (*1952) on koko uransa puurtanut kaksoskohorttien parissa, sekä niiden kerääjänä että hyödyntäjänä. 

Kohorttien avulla Kaprio on osoittanut, että perinnölliset tekijät vaikuttavat monen taudin puhkeamisalttiuteen. Osin perinnöllisiksi ovat paljastuneet muun muassa diabetes, MS-tauti, Parkinsonin tauti ja aivohalvaus.

Viitatuimmassa artikkelissaan vuonna 2000 Kaprio kokosi yhteen kolmen Pohjoismaisen syöpäaineiston tiedot kaksosparien osalta ja huomasi, että etenkin eturauhassyövässä, paksusuolensyövässä ja rintasyövässä perinnöllinen komponentti on merkittävä.

Kaprio on havainnut geneettisten erojen vaikuttavan myös keuhkosyöpäriskiin. Tupakointi itsessään on tietenkin suuri altistaja, mutta täsmälleen saman määrän polttavien joukossa geneettiset erot vaikuttavat siihen, miten elimistö reagoi vierasaineisiin ja poistaa niitä sekä korvaa soluvaurioita.

Kaksoskohortit ovat tärkeitä, koska niistä voi päätellä genetiikan vaikutuksen. Jos identtisillä kaksospareilla jonkin ominaisuuden tai sairastavuuden samankaltaisuus on suurempaa kuin ei-identtisillä kaksospareilla, viittaa se vahvasti siihen, että taustalla on genetiikka.

Kolme keskeistä kohorttia ovat ennen vuotta 1957 syntyneet, vuosina 1975–79 syntyneet ja vuosina 1983–86 syntyneet kaksosparit. Heitä on säännöllisin väliajoin haastateltu. Osaa on lisäksi pyydetty kliinisiin tutkimuksiin, joissa on otettu verikokeita ja geeninäytteitä.

Juuri nämä suomalaiskohortit ovat poikkeuksellisen arvokkaita. Suomessa vanhojenkin kohorttien keräys on pystytty hoitamaan hyvin tehokkaan väestörekisterijärjestelmän avulla. Suomalaiset ovat  myös geneettisesti hyvin yhtenäinen kansa. Kivikaudella populaatio supistui ehkä vain muutamaan tuhanteen yksilöön. Jos jokin harvinainen mutaatio sattui tuohon pullonkaulaan, se on populaatiossa varsin yleinen ja siksi helposti seurattava.

Karkeasti ottaen kaksoskohorttitutkimus on kehittynyt niin, että viime vuosituhannella pystyttiin tilastollisesti päättelemään monet taudit ja ominaisuudet genetiikasta riippuvaisiksi ja tällä vuosituhannella on voitu nähdä, mitkä ne geenit tarkalleen ovat ja miten ne vaikuttavat.

Kaprio on maailman johtavia asiantuntijoita riippuvuuden genetiikassa. Vuodesta 2010 eteenpäin hän on löytänyt etenkin tupakkariippuvuuteen liittyviä geenejä.

Tuoreessa tutkimuksessa, joka pohjautuu suomalaisten kaksoskohorttien kokogenomikartoituksiin, Kaprio kollegoineen huomasi, että 80 prosenttia nikotiinin hajoamisnopeuden vaihtelusta selittyi geneettisillä eroilla. Asiaan vaikuttavia geenimerkkejä löytyi sadoittain, ja tärkeimmät kolme geenimerkkiä CYP2A6-geenin alueella selittävät 30 prosenttia hajoamisnopeuden vaihtelusta.

Tiedon perusteella korvaushoitoon tuleville ihmisille voi tulevaisuudessa räätälöidä geenimerkkien avulla oikean kokoisia nikotiiniannoksia tai käyttää muita hoitoja ja lääkityksiä.

Jaakko Kaprio: Julkaisut, projektit, aktiviteetit

Suomen molekyylilääketieteen instituutin FIMM:in tutkimusjohtaja Aarno Palotie (*1955) on pitkällä urallaan rakentanut vankan tutkimussillan, joka yhdistää suomalaisen geenitutkimuksen ja sen ainutlaatuiset aineistot huippututkimuslaitoksiin Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Viime vuosina erityisen hedelmälliseksi on osoittautunut yhteistyö maailman johtavan genomi-insituutin, bostonilaisen Broad Insitute of MIT and Harvardin, kanssa. Palotie viettää puolet työajastaan instituutin palveluksessa ja lentää yhtenään Atlantin yli.

Suomalaisten geenidata on haluttua, koska syrjäisyytemme ja historiallisten populaatiopullonkaulojen vuoksi monet perinnölliset sairaudet ja geenivirheet ovat meillä suhteellisen yleisiä. Suomessa on myös yli puolen vuosisadan ajan kerätty pedantisti valtaisia terveystietokohorttiaineistoja. Näihin yhdistettynä geenidata paljastaa monenlaisia.

Bostonissa suomalaisten geeninäytteet osataan kustannustehokkailla sekvensointimenetelmillä kääntää geenidataksi, ja tätä dataa analysoidaan sekä Bostonissa että Suomessa.

Palotie kumppaneineen – tämänlaatuisissa tutkimusjulkaisuissa kumppaneita on yleensä satamäärin – on osoittanut, että monilla vakavilla mielenterveyshäiriöillä ja aivosairauksilla on biologinen perusta. Niin skitsofrenian, kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja autismin kuin epilepsian, migreenin sekä  Parkinsonin ja Alzheimerin tautienkin taustalta on löytynyt sadoittain eri geenejä, jotka lisäävät todennäköisyyttä sairastua kyseiseen tautiin.

Tutkimukset eivät kuitenkaan kumoa sitä, että myös ympäristöllä on suuri vaikutus taudin puhkeamiseen. Identtisistä kaksosistakin usein vain toinen sairastuu.

Reilut kymmenen vuotta epidemiologinen geenitutkimus on ollut leimallisesti big data -tutkimusta. Isot kansainväliset tutkimuskonsortiot niputtavat supertietokoneillaan yhteen kymmenientuhansien ihmisten aineistoja, jotka sisältävät sekä kokogenomikartoituksia että perinteistä pitkittäistutkimusta elintavoista. Tutkijoille itselleenkin on yllätys, millaisia korrelaatoita myllystä putkahtaa ulos.

Haja-ammunnalla saadut tulokset antavat kuitenkin asiaan perehtyneille labroille mahdollisuuden tutkia edelleen geeni–ominaisuus-korrelaatioiden taustalla piileviä mekanismeja.

Palotie ryhmineen tekee yhteistyötä lääketeollisuuden kanssa. Korrelaatioiden perustella voi päätellä, mitä sadoista lupaavista lääkeaihioista kannattaa kehittää eteenpäin.

Välillä nimittäin löytyy sellaisia mutaatiosta johtuvia geenin sammumisia, että tätä geenihäiriötä perimässään kantavat ihmiset ovatkin tilastollisesti muita terveempiä. Tällöin kannattaa kehitellä lääkettä, joka vaikuttaa geenin tuottamaan proteiiniin.

Palotie on työskennellyt jo ennen nykyistä Boston-pestiään lähes puolet ammattiurastaan ulkomailla.

Vuonna 1998 hän meni professoriksi Kalifornian yliopistoon Los Angelesissa (UCLA) mukanaan maailman suurin migreenitutkimusaineisto: yli 10 000 ihmistä vajaasta 2 000 suomalaisesta migreeniperheestä.”.

Vuosina 2007–13 Palotie teki Wellcome Trust Sanger Institutessa Englannin Cambridgessa migreeni-, skitsofrenia- ja epilepsiatutkmusta niin ikään suurilla suomalaisaineistoilla.

Nyt Palotietä työllistää suuri kansainvälinen tutkimus psykoosisairauksien geneettisestä taustasta. Aineistoa kerätään maailmanlaajuisesti yhteensä 100 000 ihmiseltä. Keskiössä ovat he, jotka poikkeavat perimältään eurooppalaisista, koska eurooppalaisilla aineistoilla asiaa on jo kartoitettu paljon. Aasian, Afrikan ja Meksikon ohella myös Suomesta on tarkoitus saada 10 000 potilasta mukaan tutkimuksiin.

Aarno Palotie: Julkaisut ja aktiviteetit

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n tutkimusprofessorin, Helsingin yliopistoon kuuluvassa Suomen molekyylilääketieteen instituutissa FIMM:issä työskentelevän vanhemman tutkijan ja Tarton yliopiston vierailevan professorin Markus Perolan (*1966) tieteellistä uraa leimaavat yhtäaikaiset kytkökset moneen suuntaan.

Eri paikoista saadut isot terveysaineistot – kuten THL:n FINRISKI ja FIMMin genomikartoitukset – ovat tarjonneet hedelmällisen maaperän big data -analyyseille niin yksinään kuin yhdistettyinäkin. Näitä louhimalla Perola on selvittänyt monien ei-tarttuvien sairauksien syihin ja taustoihin liittyviä asioita.

Perola on jatkuvasti mukana suurissa kansainvälisissä konsortioissa, joissa dataa useista maista paketoidaan yhteen. Tästä seuraa massiivisia, satojen kirjoittajien yhteisjulkaisuja tiedelehtiin.

Esimerkiksi lihavuuden havaittiin olevan yhteydessä 97 geeniin – ja näistä valtaosa vaikuttaa aivoihin. Tämä tukee sitä hypoteesia, että lihavuuden syy ei ole perusaineenvaihdunnassa vaan että ihmiset reagoivat kylläisyyteen ja mielihaluihin eri tavalla.

Perolan lähestymistapa on systeemibiologinen eli kaiken vaikutus kaikkeen. Työssä yhdistyvät monet muodikkaat "omiikat": genomiikka, epigenomiikka, transkriptomiikka, metabolomiikka ja fenomiikka.

Perolan omista tutkimuksista suurimman julkisuuden saavutti vuonna 2014 julkaistu löydös, että tiettyjen normaaliin aineenvaihduntaan kuuluvien biologisten merkkiaineiden määrä veressä kertoo riskistä kuolla mihin tahansa sairauteen viiden vuoden kuluessa. Perola sai selittää asiaa CNN:ää myöten. Luultavasti kyseiset merkkiaineet kertovat elimistön yleisestä pahoinvoinnista.

Perola on myös havainnut, että valtimotaudin kannalta haitallinen muutos rasva-aineenvaihdunnassa – pahan kolesterolin nousu ja hyvän lasku – joka naisilla alkaa vasta menopaussissa eli noin 50-vuotiaana, alkaa miehillä jo 30-vuotiaana.

Perola opiskeli ensin lääkäriksi, mutta kesätyössä ruumiinavaajana oikeuslääketieteen laitoksella hänet lähetettiin akateemikko Leena Palotien laboratorioon opiskelemaan geenitekniikkaa, ja tutkimus imaisi mukanaan.

Genetiikan alan väitöskirjan jälkeen Perola työskenteli vuoden sisätauteihin erikoistuvana lääkärinä, kunnes Palotie houkutteli hänet post doc -tutkijaksi Kaliforniaan professori Kenneth Langen ryhmään kehittämään työkaluja geneettisen datan analysointiin.

Vuonna 2001 Perola palasi Suomeen ja aloitti työskentelynsä THL:ssä ja FIMMissä. Tutkijanuransa ohella hän tekee muutamia kertoja kuukaudessa yövuoroja Haartmanin sairaalan sisätautipäivystyksessä, "harrastuksenaan" ja pitääkseen yllä tuntumaan kliinisen lääkärin työhön.

Markus Perola: Julkaisut ja projektit

Biometrian professori ja Suomen molekyylilääketieteen instituutin FIMMin ryhmänjohtaja Samuli Ripatti (*1969) on saanut urallaan hypätä genomitutkimuksen aallonharjalle.

Vuonna 2007 geenitestin hinta oli laskenut niin alas, että niitä saattoi tehdä isoille joukoille. Suomessa puolestaan oli valmiiksi paljon analysoitavaa: vuosikymmenten aikana pedantisti kerättyjä laajoja terveysaineistoja verinäytteineen.

Ripatti edustaa sikäli uutta geenitutkijasukupolvea, että hän ei ole etsinyt geenejä kädet märkänä laboratoriossa vaan hänen taustansa on matemaattisessa tilastotieteessä. Erilaisin big data -menetelmin Ripatti analysoi muualla tuotettua dataa ja löytää näin säännönmukaisuuksia, jotka linkittävät perimästä geenimerkkejä eri tauteihin ja ominaisuuksiin.

Ripatti ryhmineen on erikoistunut sydän- ja verisuonitautien ilmaantumista säätelevien geenien tunnistamiseen. He ovat löytäneet kymmeniä genomialueita, jotka vaikuttavat hyvän ja pahan kolesterolin vaihteluun.

Ryhmä on ensimmäisenä maailmassa osoittanut, että löydöksiä voi hyödyntää myös riskiarvioinnissa. Mikäli FINRISKI-tutkimuksiin osallistuneista olisi takavuosina perinteisten riskitekijätietojen, kuten kolesteroliarvojen ja verenpaineen, lisäksi selvitetty myös perimä, 12 prosenttia keskinkertaisen riskin ryhmästä olisi pitänyt nostaa korkean riskin ryhmään.

Ripatti on mukana terveydenhoitokokeiluissa, joissa selvitetään, motivoiko geneettisen informaation antaminen ihmisiä elämäntapamuutoksiin ja saadaanko tätä kautta estettyä sydäntaudin puhkeaminen.

1990-luvun alussa Ripatti opiskeli valtiotieteen maisteriksi pääaineenaan tilastotiede ja lähti sitten Tukholmaan tekemään matemaattisen tilastotieteen väitöskirjaa elinaikamallinnuksesta – eli ihmisen elinajanodotteesta, joka huomioi todennäköisyyden saada esimerkiksi sydäntauti.

Ripatti kehitteli elinaikamalleja paremmiksi tilanteissa, joissa yksilöiden riskit korreloivat keskenään, esimerkiksi yhteisen geeniperimän kautta identtisillä kaksosilla tai yhteisen jääkaapin kautta sisaruksilla.

2000-luvun alussa Ripatti kavereineen perusti konsulttiyrityksen, joka auttoi muun muassa Lääkelaitosta, opetusministeriöitä ja yksityisiä yrityksiä hallinnoimaan big dataansa ja etsimään siitä säännönmukaisuuksia.

Ripatti palasi akateemiseen maailmaan vuonna 2006. Akateemikko Leena Palotien ryhmässä hän teki ensimmäisiä genominlaajuisia tutkimuksia, joihin yhdistettiin terveystietoja rasva-aineenvaihdunnasta ja kolesterolitasoista. 1 500 kaksosen aineisto oli silloin huomattavan laaja.

Ripatti aloitti FIMMissä ryhmänjohtajana vuonna 2010 ja lääketieteellisessä tiedekunnassa professorina vuonna 2013. Muutamassa vuodessa genomidatan määrä ja tarkkuus ovat monikymmenkertaistuneet, eikä alan eksponentiaaliselle kasvulle ole esteitä näköpiirissä.

Samuli Ripatti: Julkaisut, projektit, aktiviteetit

Sisätautiopin dosentin Tiinamaija Tuomen (*1963) tutkimusura kiertyy diabeteksen ympärille.

Tehdessään post doc -tutkimusta Melbournessa vuonna 1993 Tuomi kollegoineen havaitsi, että noin joka kymmenes diabeetikko kärsii oireista, jotka sijoittuvat ykkös- ja kakkostyypin diabeteksen välimaastoon. Oireyhtymä nimettiin LADA-diabetekseksi (latent autoimmune diabetes in adults), ja sitä kutsutaan myös 1,5-tyypin diabetekseksi.

Kuten kakkostyypin diabeetikoilla, LADA-potilaiden diabetes alkaa vasta aikuisiällä eivätkä he alkuvaiheessa tarvitse insuliinihoitoa. Toisaalta tautiprosessi on sama kuin ykköstyypin diabeetikoilla eli kehon autoimmuunijärjestelmä hyökkää haiman insuliinia tuottavia soluja vastaan ja tuhoaa ne. LADA-diabeetikoilla tuhoutumisprosessi vain on paljon hitaampi kuin ykköstyypin diabeetikoilla.

Geenitutkimuksissaan Tuomi on sittemmin havainnut, että LADA-diabeetikoilla on varsin tasaisesti riskigeenejä niin ykkös- kuin kakkosdiabeteksestä eli sitä voi pitää aitona hybridinä.

Tuomi toimii toisena johtajana pääosin Pohjanmaalle sijoittuvassa Botnia-perhetutkimuksessa, jossa on vuodesta 1990 seurattu kakkostyypin diabetesta sairastavia sekä heidän terveitä perheenjäseniään tarkoituksena selvittää, miten geenit ja elintavat vaikuttavat diabeteksen kehittymiseen. Tutkimuksiin on osallistunut noin 15 000 ihmistä, ja hedelmällisiä tuloksia on saatu kosolti, etenkin vuoden 2005 jälkeen.

Tuomi on ollut mukana monissa suurissa geeniseulonnoissa ja muun muassa löytämässä sata yleisintä riskigeenityyppiä, jotka ovat kytköksissä kakkostyypin diabeteksen kehittymiseen. Suurempi määrä riskigeenejä tarkoittaa suurempaa todennäköisyyttä sairastua diabetekseen, mutta myös elintavoilla on merkitystä.

Hiljattain Tuomi kollegoineen löysi Pohjanmaalta geenivariantin, joka näyttäisi suojaavan diabetekselta.

Tuomen päätyö on pitkään ollut vastata diabeetikoiden hoidosta HUS:n endokrinologian klinikalla. Yliopistotutkimusta hän on tehnyt siinä sivussa parina päivänä viikossa.

Tiinamaija Tuomi: Julkaisut ja aktiviteetit

Kansanterveystieteen emeritusprofessori Jaakko Tuomilehto (*1946) tutkimusryhmineen osoitti ensimmäisenä maailmassa kunnollisella kontrolloidulla kokeella, että tyypin 2 diabetesta voi ehkäistä muuttamalla elintapoja. Vuonna 2001 julkaistua tutkimusta on siteerattu yli 4 000 kertaa. Sitä ennen yleisesti ajateltiin tyypin 2 diabeteksen olevan suurelta osin perinnöllinen ja vaikeasti ehkäistävissä.

Tuomilehto on pitkällä urallaan näyttänyt monessa yhteydessä, että elintavoilla – liikunnalla, tupakoinnilla, alkoholinkäytöllä, rasvankäytöllä, suolankäytöllä ja lihavuudella – on väliä. Nyttemmin nämä löydökset ovat lääketieteen valtavirtaa ja vallitsevia hoitosuosituksia.

1980-luvun puolivälissä Tuomilehto tutkimusryhmineen osoitti, että yli 60-vuotiaiden verenpainetta kannattaa vielä hoitaa, ja vuonna 2008 hän päätyi samaan yli 80-vuotiaiden osalta.

Tuomilehdon 1980-luvun tutkimusten ansiosta nyt tiedetään, että verenpaineessa nimenomaan systolista painetta (yläpaine) pitää tarkkailla ja estää nousemasta liian korkeaksi. Tätä ennen erheellisesti kuviteltiin, että kohonnut diastolinen paine (alapaine) olisi vaarallisempi.

Tuomilehto aloitti uransa 1970-luvulla kuuluisassa Pohjois-Karjala-projektissa, joka oli maailman ensimmäinen kroonisten tautien ennaltaehkäisevä terveydenhuollon hanke väestötasolla, vastuualueenaan verenpaine. Merkittävimmät julkaisut projektista saatiin jo 1980-luvun taitteessa, mutta hankkeesta jäi Tuomilehdolle kipinä ja aineistot monenlaisiin diabeteksen ehkäisyyn liittyviin jatkotutkimuksiin.

2000-luvun taitteessa Tuomilehto tutkimusryhmineen loi paljon käytetyt ja siteeratut diagnostiset raja-arvot, joilla korkea verensokeri määrittyy diabetekseksi Euroopassa (DECODE) ja Aasiassa (DECODA). Aineistoista osoittautui, että oireeton korkea verensokeri on yhteydessä sydän- ja verisuonitauteihin ja kohonneeseen kuolleisuuteen myös diabeteksesta riippumatta.

Vuonna 2007 julkaistussa ensimmäisessä suomalaisessa kokogenomin kartoituksessa Tuomilehdon ryhmä löysi diabetekselle altistavia geenejä. Siinä vaiheessa voitiin varmistaa ainakin kymmenen eri geenipaikan olevan tyypin 2 diabeteksen taustalla.

Sittemmin Tuomilehto on ollut mukana kansainvälisissä yhteisanalyyseissä, ja nyt diabetekselle altistavia geenipaikkoja tunnetaan noin sata. Monien itsenäinen vaikutus on pieni.

Viime vuosina Tuomilehto tutkimusryhmineen on osoittanut, että Alzheimerin taudin taustalla piilee samat riskitekijät kuin sydän- ja verisuonitaudeissa. Terveellisillä elämäntavoilla voi siis pitää muistinkin vireänä.

Jaakko Tuomilehto: Julkaisut, projektit, aktiviteetit