1800-luvun lopulla yleistyneen tieteellisen valokuvauksen vaikutus valokuvataiteeseen oli laaja. Se muutti ja kehitti valokuvauksen tekniikkaa ja tuotantotapoja sekä muokkasi yleistä käsitystä valokuvauksesta ja sen mahdollisuuksista. Tieteen kuvasto osoitti, että valokuvaus pystyi esittämään paitsi nähtävissä olevaa, myös ihmissilmälle näkymätöntä maailmaa.
Suomessa tieteellinen valokuvaus sai alkunsa 1880-luvulla, jolloin geologit alkoivat mikroskooppikuvien avulla tutkia kivilajien mineraalikoostumusta ja rakennetta. Samalla vuosikymmenellä käynnistyi suomalainen tähtitieteellinen valokuvaus, joka sai alkunsa Helsingin yliopiston päätöksestä osallistua maailmanlaajuiseen tähtikuvausohjelmaan Carte du Ciel. Suomen osuuden ensimmäinen luetteloitu valokuva otettiin Helsingissä Tähtitorninmäen observatoriossa 8.11.1891. Observatorion naapurissa, Helsingin Kirurgisessa sairaalassa, puolestaan kuvattiin Suomen ensimmäiset röntgenkuvat vuonna 1897.
Fyysikko Wilhelm Conrad Röntgen teki ensimmäiset havaintonsa X-säteistä, tai röntgensäteistä kuten niitä sittemmin alettiin kutsua, saksalaisessa Würtzburgin yliopistossa marraskuun 8. päivänä vuonna 1895. Tiiviin työskentelyjakson jälkeen, 28. päivänä joulukuuta, Röntgen jätti yliopistolleen tiedonannon havainnoistaan ja röntgensäteillä valotetun valokuvan vaimonsa vasemmasta kädestä. Vain muutama päivää myöhemmin, 1.1.1896, hän lähetti tutkimustuloksensa ja kopioita kädestä otetusta kuvasta kollegoilleen ympäri maailmaa.
Tieto keksinnöstä ja sen toiminnasta levisi nopeasti myös Suomeen. Tammikuun 14. päivänä sanomalehti Uusi Suometar kuvaili säteiden toimintaa: ”Kättä walokuwatessa ei näkynyt ollenkaan pehmeitä osia, waan yksin luut; laatikossa olewat painot woitiin walokuwata waikka kansi oli kiinni”. Helmikuun 4. päivän Uusimaa-lehti puolestaan kertoi, että ”meilläkin on jo Helsingissä alettu tehdä kokeita yliopiston fysikaalisessa laboratoriossa” ja vain muutama kuukausi keksinnön julkaisemisesta valokuvaaja Daniel Nyblin piti esitelmän X-säteistä Helsingissä.
Valokuvaus ja röntgenkuvaus jakoivat keksinnön alussa paljon yhteistä ja röntgenkuvauksesta kirjoitettiin nimenomaan valokuvallisena ilmiönä. 4.2.1896 julkaistussa Uusimaa-lehdessä röntgenkuvausta kuvailtiin ihmisen sisäpuolen valokuvaamisena: ”Niinpä woi esim. walokuwata ihmisen ”sisällisesti" s. o. ainoastaan luut.” Röntgensäteiden tuottama kuva myös kuvattiin valokuvafilmille ja kehitettiin tavallisen valokuvan tapaan, kuten Terveydenhoitolehden päätoimittaja F. J. Pätiälä huomioi vuonna 1896: ”Mutta niillä on vielä yksi erittäin tärkeä ominaisuus, nimittäin että niitä voi käyttää valokuvaukseen. Nämä säteet vaikuttavat valokuvauslevyihin, joista tavallisen käyttelyn kautta valmistetaan kuvat”.
Suomen ensimmäisen röntgenkuvauskoneen vastuulääkärinä Helsingin Kirurgisessa sairaalassa toimi Saksassa alaa opiskellut kirurgi Richard Faltin. Tämän ohella röntgenkonetta käytti sairaanhoitaja Anna Lönnbäck. Kuvausaiheita olivat murtumat ja vierasesineet. Röntgenkuvien ottamisajat olivat aluksi pitkiä, ja potilas tuettiin kuvauspöydälle paikoilleen hiekkapussien ja tyynyjen avulla. Valotusajat onneksi lyhenivät nopeasti tunneista minuuteiksi valokuvafilmien tuottajien Eastmanin ja Ilfordin kehitettyä röntgensäteille sopivan emulsion. Esimerkiksi vuonna 1899 kallon kuvausetäisyydeksi ja -ajaksi suositeltiin 40–50 senttimetriä ja 8–12 minuuttia.
Donner, Anders. Seulaset 12.1894. Kuva: Helsingin yliopistomuseo.