Tarpeeksi terve -kirjoituskilpailun satoa

Mitä nuoret ajattelevat terveydestä ja sairaudesta, millaisia mietteitä heissä herättää ilmaisu "tarpeeksi terve"? Lue täältä! - Helsingin yliopiston viestintä ja lääketieteellinen tiedekunta järjestivät vuoden 2015 alussa vuosina 1997-99 syntyneille nuorille kirjoituskilpailun teemasta "Tarpeeksi terve". Kirjoituksia lähetettiin kilpailuun 33. Kolme parasta palkittiin rahapalkinnolla, ja kolme kirjoitusta sai kunniamaininnan. Julkaisemme osan kirjoituskilpailun sadosta vuoden mittaan tällä sivulla.

Täytitte heinäkuussa 2083 anomuksen osallistua Synteettiset adoptiolapset -ohjelmaamme. Voimme iloksemme ilmoittaa, että hakemuksenne on hyväksytty ja voimme lähettää teille lapsen ensi syksyn mallistostamme. Pyydämme teitä täyttämään tämän sähköpostin liitteenä tulleen lomakkeen, jossa tarkennatte toivomuksianne lapsen kestävyyden, ulkoisen olemuksen ja luontaisen temperamentin suhteen. Mikäli haluatte aloittaa lapsen hormoni-injektiot kahdentoista vuoden päästä ostosta, tarvitsemme siitä alustavan tiedon.

Osoititte myös halukkuutenne osallistua Riskiryhmä-kokeiluumme. Riskiryhmään kuuluvilla Synteettisillä adoptiolapsilla on, kuten biologisilla lapsilla, noin 12,8% mahdollisuus olla synnynnäisesti sokea, kuuro, mykkä, kehitysongelmainen tai omata muita anomalioita. On myös mahdollista, että lapsessa esiintyy touretten syndroomaa, autismia, epilepsiaa, lukihäiriötä, erinäisiä allergioita tai mielenterveysongelmia kuten masennusta, ahdistuneisuushäiriötä, sukupuoli-identiteettiin liittyviä häiriöitä tai kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Mikäli haluatte poistaa tuotteenne yksittäisistä riskiryhmistä on teidän listattava nämä ryhmät vähintään neljä kuukautta ennen ostoksen kirjaamista rekisteriin.

SynTeck kiittää halukkuudestanne auttaa meitä parantamaan tuotteidemme autenttisuutta. Mikäli teillä on kysymyksiä, voitte ottaa yhteyttä asiakaspalveluumme.

Kiitos ajastanne!

SynTeck Co

 

Tarpeeksi terve -kirjoituskilpailun ensimmäinen palkinto: Janika Vikman

minä olen
tarpeeksi terve
sillä tähän mennessä en ole löytänyt yhtäkään
tv:stä tuttua elämäntapaohjaajaa
oveni takaa

minulla on lupa
syntyä, opiskella, tehdä työtä, nauttia elämästä
                      (minulla on ainakin vielä kirjoitushetkellä
                      myös lupa lisääntyä)

osaan tehdä makaronia ja jauhelihakastiketta
ja muistan puhelinnumeroni ulkoa

miten olla funktionaalinen osa yhteiskunnallista ja sosiaalista koneistoa?
miten olla
tarpeeksi terve
tälle valtiolle?

kun kaupan kassa puhuu väsyneellä äänellä
hymyile
kun ystäväsi halaa sinua yllättäen
hy - myi - le

kun terveydenhoitaja kysyy, oletko sinut oman kehosi kanssa
h - y - m - y - i - l - e

kun äitisi huutaa sinulle, koska ei ymmärrä
miten kukaan voi olla olematta tyttö tai poika
h    y
          m    y
                      i
                          l
                              e

...ja kun hymysi menee rikki
nosta huulipunalla suupielesi ylöspäin
sillä on paljon helpompaa hymyillä
kuin oikeasti selittää
miksi ovenkahvat ja kolikot ja käsinojat
ovat ällöttäviä
ja miksi vaateostoksilla käynti
päättyy aina paniikkikohtaukseen
ja millaisia ajatuksia pitää ajatella
jotta unohtaa olevansa olemassa

on paljon kohteliaampaa sanoa
"ei mulla oo mitään ongelmia"
ehkä naurahtaa hiukan
omille kummallisuuksilleen

siksi minä olen
tarpeeksi terve
helppoudesta
                      (...laiskuudesta)
ja kohteliaisuudesta

 

Tarpeeksi terve -kirjoituskilpailun toinen palkinto. Kirjoittaja ei halua nimeään julkisuuteen.

Terveys on elämän suola. Se on jokainen solu, se on vesi ja ravinto. Se on avain puhtauteen ja onneen.

Mutta suola halvauttaa. Vesi myrkyttää ja syöminen on sairaus. Liika puhtaus altistaa taudille. Terveyden tasapaino on nuora, jolla ihmiset riippuvat.

Anni ei halunnut riippua. Hän tanssi nuoran päällä, tunsi nuoran vavahtelun varpaidensa välissä ja pyörähteli. Jokainen liike oli kalori, jokainen horjahdus hänen hallinnassaan. Hänen solunsa lauloivat ylistystä. Annin kehossa ei tapahtuisi jakaantumista, se olisi virheetön.

Tämän hän lupasi itselleen yhtenä hiilihydraattien täyteisenä uutenavuotena.

Anni asetti kaupasta ostamansa välipalan syliinsä ja laski joulet vielä uudelleen. Jos matkaan koulusta kauppaan oli kulunut 90 kilojoulea enemmän tietyöstä johtuvan uuden reitin takia, oli hänen saatava 90 kilojoulea enemmän energiaa. D-vitamiinista vastaavassa jogurtissa oli liikaa sokeria, se pitäisi syödä puoleenväliin ja sitten heittää pois. Jos hän sitten kotona joisi lasin enemmän maitoa, kaikki olisi kunnossa.

Tuttuja kasvoja virtasi tasaiseen tahtiin ruokalan ovista ulos. Anni söi omenaansa – päivän flavonoidit ja pektiini - ja kuvitteli, kuinka kumiperunoiden hiilihydraatit turvottivat jokaista heistä sisältäpäin.

Ruokala tyhjeni nopeasti. Anni istui penkillään ja katseli punertavia, nauravia kasvoja. Hän tunnisti kaikkien entisten ystäviensä katseet, jotka eivät enää nähneet häntä. Sekunnin ajan hän toivoi, että olisi edelleen syönyt ruokalassa hampaissa narskuvaa jauhelihakastiketta niin kuin muutkin, istunut Katjan kanssa viimeisen pöytärivin päädyssä ja valittanut ihmisten käyttäytymisestä julkisilla paikoilla.

Sekunti ei kestänyt kauaa. Anni joi viimeisen kulauksensa mineraalivettä ja heitti ruoantähteet roskikseen.

Tutut kuuset ja männyt, narskuva harmaa hiekkapolku. Tuuli pieksi kasvoja ja aurinko kuivatti ihoa, hiukset tarttuivat kiinni huuliin ja niskaan.

Anni muisteli ensimmäistä oikeaa lenkkiään. Hän oli valunut nautintoa ja talvisen auringon säteet olivat puhdistaneet hänet sisältä ulos, hän oli säteillyt itsekin ajatellessaan tulevaisuutensa sileää ihoa ja sen sisäistä eheyttä.

Muisto oksetti. Tässä hän juoksi edelleen, mutta niskaa pitkin valuva hiki muistutti häntä vain ihollaan elävistä mikrobeista. Anni ajatteli kaikkia juuri sillä hetkellä olohuoneissaan passiivisina istuvia ihmisiä, mutta se ei ollut tarpeeksi.

Anni juoksi kovempaa.

Eteisessä Annia vastaan tulvahti rasvan rikas, inhottava, ihana tuoksu.

Keittiön hellalla makasi uunipannu, jonka öljyisellä pinnalla kiilteli ranskanperunoita ja nakkeja. Niiden suolaa oli varissut tiskipöydälle ja se tarttui hänen sormiinsa.

Jokainen suolakokkare oli epäpuhtaus, kalorit ja transrasvat tahrasivat häntä jo ulkoapäin.

”Ota sieltä vaan lautanen”, äiti huusi olohuoneesta.

Äänettä Anni käveli huoneeseensa ja sulki oven. Hän otti hyllyltä päiväkirjansa ja avasi ensimmäisen sivun, luki päivän kerrallaan.

Tästä lähtien en syö yhtään lisäsokeria.
Syön täsmälleen ravintoarvojen mukaisesti.
Luen aina ensin E-koodit.
Käyn salilla kolme kertaa viikossa.
Tulen terveyden ruumiillistumaksi.

Käytävältä kantautuivat äidin huhuilut ja käristyneen suolan aromi.

Retkahdus.

Anni pesi hampaansa vaahtoamattomalla yrttitahnalla aamuin illoin, laski jokaisen suuhunsa menevän joulen, salli tasan neljä happohyökkäystä päivässä, siivosi huoneensa joka viikonloppu, kuljetti kaikkialle desinfiointiainetta, astui vaa'alle kerran päivässä ja liikkui liikuntapiirakan mukaan. Hän teki kaiken ja enemmän, mutta se ei antanut hänelle mitään ja vielä vähemmän.

Anni katsoi itseään huoneensa peilistä eikä nähnyt mitään jumalallista. Oliko hän muuttunut vuoden aikana? Silmien tummat renkaat olivat kadonneet, iho hohti terveyttä, hiukset kiilsivät. Kasvoilta puuttui vain terveyslehtien leveä, onnistunut hymy. Ympäriltä puuttuivat ihailevat katseet ja sisältä riemu.

Anni otti päiväkirjansa esiin.

Juon vain vettä. Juoksen kaksi kertaa viikossa. Otan pidemmän reitin kouluun. Syön viisi hedelmää päivässä.

 

Tarpeeksi terve -kirjoituskilpailun kolmas palkinto: Jenni Tuominen

23.10.2005. Päivä  jolloin muutin Suomeen. Seitsemänvuotiaana en edes tiennyt mitä sana Finland tarkoitti. Sana, joka myöhemmin kuitenkin muutti elämäni. Tiedän, että aloitus on klisee, mutta siltä elämäni tuntui silloin. Kuin olisin ollut elokuvassa. Uusi maa, uudet seikkailut. Pääsin nopeasti tutustumaan Suomen kulttuuriin, mutta on pakko huomauttaa, että ilmastoon en ole vieläkään tottunut. Ette arvaakaan kuinka usein olen nähnyt ihmisiä tallustamassa shortseilla keskellä talvea. Kehoni on kai vaan tottunut etelän aurinkoon. Opin puhumaan suomea sujuvasti vuoden sisällä ja koulussa pärjäsin erittäin hyvin. Olen aina ollut kunnianhimoinen ja vahva persoona, enkä hyväksy luovuttamista, mutta joskus on pakko antaa periksi.

Syksyllä 2009 kova kipu valtasi rintakehäni. Kipu, jota olin tuntenut monta kertaa lapsena, mutta paljon laimeampana. Vanhempani veivät minut useasti tarkastuksiin synnyinmaassani, mutta kyse oli lääkäreiden pätevyydestä. Heille sanottiin usein, että syy oli väsymyksessä, ei mistään mistä pitäisi olla huolissaan. He olivat kuitenkin väärässä.

Vuonna 2009 olin koulussa, neljännellä luokalla. Kipu vain jatkui, kunnes maailma sumeni silmieni edessä. Terveydenhoitaja toimi ripeästi ja toi minulle juotavaa. Vanhempani soitettiin paikalle ja terveydenhoitaja teki monia kokeita ennen heidän tuloaan. Refleksit, sydäntenäänet, näkö, kuulo ja kaikkea mahdollista tarkasteltiin. Heidän ilmestyttyä paikalle, olin kalpea kuin olisin nähnyt haamun. Terveydenhoitaja väitti kuulleensa sivuääniä rintakehästä. Sivuääniä! Muistan vain kuinka pähkäilin, että mitä kaikkea mahdollista tuo voisi tarkoittaa. Oliko minulla kaksi sydäntä vai oliko sydämeni jotenkin jakautunut kahtia. Tiedän, että nuo lausahdukset kuulostavat naurettavilta, mutta olin nuori, eikä minulla ollut harmainta aavistustakaan mitä sivuäänet voisivat tarkoittaa.   

Siitä päivästä lähtien elämäni pyöri sairaaloiden ympärillä. Monia EKG- sydänfilmiä, jotka kuvasivat sydämeni toimintaa, verikokeita, ultraääniä ja jopa rasitustestejä. Hyvin usein minulle asennettiin Holter-laite, joka piti pitää päällä vuorokauden ajan. Nukkuminen oli tuskaa johtojen kanssa. Monien tutkimusten jälkeen vihdoin löydettiin jotain. Poikkeama sydämen rytmissä. Diagnoosini oli ”Pitkä QT -oireyhtymä”. Rankka urheilu kiellettiin ja beetasalpaajalääkitys aloitettiin. Se oli rankkaa nuorelle lapselle, etenkin kun rakastin kilpajuoksua. Näin Wikipedia kuvaili yhtymää: ”Pitkä QT -oireyhtymä on kohtalaisen harvinainen, synnynnäinen sairaus. Jos oireyhtymää sairastava ihminen hengästyy pahasti, hän saattaa pyörtyä. Jos hän ei saa apua heti, hän luultavasti menehtyy. Sairauteen syödään lääkkeitä, jotka estävät ihmisen pulssin nousua korkealle. Lääke on avuksi, mutta riski on edelleen olemassa.”

Myöhemmin lääkkeiden määrää laskettiin yhdeksästä yhteen, mikä oli helpotus, sillä niiden takia pysyin koko ajan unessa. Tänäkin päivänä käytän lääkkeitä, joita todennäköisesti joudun käyttämään koko loppuikäni, mutta olen kiitollinen, että edes tiedän mikä minua vaivaa. Olen onnistunut elämään vaivani kanssa, sillä maailmassa on paljon pahempia ja vakampia sairauksia kuin minun. En ole ikinä antanut ”sairaudelleni” liikaa valtaa, sillä se ei tee minusta minut. En halua, että ihmiset näkevät minut vioittuneena yksilönä, vaan vahvana kokonaisuutena. Filosofin George Berkeleyn mukaan, oleminen on havaituksi tulemista, ja minä haluan tulla havaituksi, en sairauteni takia, vaan omien saavutuksieni vuoksi.

Tarpeeksi terve -lausahduksen ei pitäisi määritellä ihmisiä sairauksien mukaan, vaan millaisia persoonia he ovat ja kuinka elävät elämänsä vaikeuksien ohella. Meillä kaikilla on jotain, mistä emme ole ylpeitä tai joille emme voi yhtikäs mitään, mutta asenteemme niitä negatiivisia asioita kohtaan on tärkein. Jopa sairain ihminen tässä maapallossa voi olla onnellisempi kuin tervein, jos hän vain osaa asettaa itselleen tavoitteita ja nauttia elämästään. Se on jo itsessään terveyttä.

Tarpeeksi terve -kirjoituskilpailu, kunniamaininta: Gresa Thaqi

Unesi Bahamalla surffauksesta katkeaa herätyskellon pirinään vieressäsi. Viimeisen yhdeksän tunnin tapahtumat ovat edelleen kristallinkirkkaana mielessäsi, joten kasvoillasi paistaa leveä hymy. Ensimmäinen vapaapäivä viikkoihin! Pirinä päättyy, vain paljastaakseen ulkoa kantautuvan lintujen laulun. Aamuaurinko lämmittelee peiton alta paljastuvia varpaitasi, ja kehosi on täynnä positiivisuutta. Tilanteen todellisuuden varmistaa rakas kultainennoutajasi Vertti nuolaisemalla naamaasi. Silkinpehmeästä sängystä kömmittyäsi alat käytännössä tanssia tietäsi keittiöön. Voiko ihanammin päivä enää alkaa?

Pöydällä lepää päivän Ilta-Sanomat, jonka pääotsikkona seisoo: “Suomalaisten terveys vaakalaudalla”. Voi pojat, nyt mennään taas. Lehden lukemisen sijasta päätätkin syödä muroja. Pakettia kallistaessasi huomaat siinä kuitujen hyödyistä kertovan tekstiseinän. Murojen jälkeen nappaat maitopurkin, joka taas kertoo kalsiumin ja D-vitamiinin tärkeydestä. Pienellä varauksella uskaltaudut käymään jääkaapilla voitelemassa leivän, ja matkan aikana valistut täysjyväviljan ominaisuuksista ja rasvahappojen absoluuttisesta välttämättömyydestä elimistön toiminnalle.

Syötyäsi vilkaiset aiemmin hylkäämääsi lehteä. Ensimmäiset aukeamat ovat puolillaan värikkäitä hedelmiä sekä kuntosalikortti-tarjouksia. Katsahdat mahaasi, ja yhtäkkiä se tuntuu puolet painavammalta. Selailet vielä muutaman sivun: “Vitamiinit - haittaa vai hyötyä?”, “Joni saavutti pyykkilautavatsan vaivaisessa neljässä kuukaudessa, katso kuvat!” ja “IS otti selvää lihan haittavaikutuksista” saavat mittasi täyttymään. Aikaisempi energialatauksesi on kokenut kovan kolauksen.

Päätät siirtyä television ääreen. Varastonmetsästäjät rauhoittaa aina. Näpäytät ruudun auki, mutta kaiuttimista alkaakin kantautua OstosTV-miehen ääni: “--nä vielä kaikki! Jos soitat nyt, saat tämän kätevän vihannes pilkkojan kaupan päälle! Pian postiluukustasi tipahtaakin siis elämäsi kertaheitolla mullistava Vegs4Life-monitoimik--.” Jep, eiköhän siinä ollut tarpeeksi liikkuvaa kuvaa tälle päivälle. Pinnahan tässä alkaa mennä, tuputetaanko terveyttä joka tuutista? Päätät lähteä kävelylle haukkaamaan raitista ilmaa, toivoen aivopesun jäävän neljän seinän sisälle.

Löntystellessäsi rennoin askelin kaupungin autiohkoja katuja alat aavistella jälleen pahaa; Vastaantulevien ihmisten katseet ovat toinen toistaan ankeampia. Syy tähän valkenee sinulle valitettavan pian, tarkalleen ottaen kääntyessäsi pahaa-aavistamatta seuraavan kulman taakse.

Edessäsi ammottava näky saa sinut tuntemaan sympatiaa äskeisiä kaduntallaajia kohtaan. Kokonainen lauma erilaisia feissareita ja mielenosoittajia! Julisteista päätellen vihan kohteita löytyy esimerkiksi lihansyöjistä, poliitikoista, autoilijoista, ja virkamiehistä. Joku Matti Myöhäinen vastustaa vielä tasa-arvoista avioliittolakiakin. Pakokauhu valtaa mielesi, ja ensimmäinen hikipisara vierii jo otsaasi. Jalkasi ovat kankeat, ja kauhuksesi yksi feissaajista osoittaa sinua kyltillään, saaden koko ryhmän liikkeelle. Mylvivä parvi vyöryy sinua kohti kädet ojossa, ja ilmassa kajahtelevat sotahuudot: “KIELTOLAKI TAKAISIN”, “PUNAINEN LIHA TULEE KIELTÄÄ!”  ja “SOKERI PANNAAN!”. Päättömät rääkäisyt saavat vihdoinkin jalkoihisi vauhtia, ja alat pinkoa kuin Usain Bolt konsanaan.

Pakomatka tuntuu kestävän ikuisuuden. Lopulta kuitenkin viimeinenkin aktivisti luovuttaa. Rättiväsyneenä istahdat viereiselle penkille ja alat pohtia päivän tapahtumia.

Joka puolelta tuputetaan tietoa siitä, miten kenenkin tulisi elää. Ihmiskunnan kehitys on kuitenkin johtanut enenevässä määrin itsenäisyyteen, joten nykyinen tilanne kummastuttaa. Mitä on tapahtunut yksilön vapaudelle valita? Terveys on muutenkin monimutkainen asia, joten voiko kukaan meistä seitsemästä miljardista ihmisestä sitä tarkalleen määrittää? Käsityksethän vaihtelevat valtavasti niin henkilökohtaisten ajatusmaailmojen kuin kokonaisten kulttuurienkin välillä. Miten kukaan voi kertoa sinulle, oletko tarpeeksi terve?

Tarpeeksi terve -kirjoituskilpailu, kunniamaininta: Robin Mäki

Ne sanoivat, etten mä ole tarpeeksi terve. Että mun elämä ei ole elämisen arvoinen. Ne luulivat, etten kuule. Mutta mä kuulin. Ne luulivat, etten mä ymmärrä. Mä ymmärsin.

Se alkoi kun mä olin neljätoista. Ensin kipu oli sellasta tavallista. Kukaan, edes mä, ei kiinnittäny siihen mitään erityisempää huomiota. Kipu kyllästy siihen äkkiä. Se päätti että se saa multa huomiota, vaikka väkisin. Pian sen jälkeen sairaalasta tuli mun toinen koti ja lääkäreistä toinen perhe. Olin joinain viikkoina enemmän sairaalassa kuin koulussa ja kotona. Mä olin silloin kuin unessa. En pystyny käsittämään, että kaikki se, mitä mulla oli, otettiin parissa kuukaudessa pois.

Sitten mulle hankittiin uus lemmikki, laite. Laite on siitä lähtien ollu mun mukana koulussa, kotona ja matkoilla. Ihan kaikkialla. Laite valvoo mun vierellä kun mä nukun, ja näkee kaiken, mitä mun sisällä on. Nyt kun ajattelee, niin se on oikeastaan aika lohduttavaa.

Ennen mä kadehdin kaikkia mun kavereita. Ne oli, ja on yhä tarpeeksi terveitä tekemään ihan just mitä huvittaa. Kuka vaan niistä voi alottaa huomenna uuden harrastuksen tai lähteä retkelle jonnekin kauas. Pikkuhiljaa mä kuitenkin hyväksyin sen, ettei mulla enää ollut sitä mahdollisuutta ja aloin jopa hetkittäin nauttia mun elämästä, joka on ainutkertaisuudessaan ihmeellinen. Aloin aattelemaan, että ainakin mä olen uniikki, toista samanlaista ei ole koulussa, tällä paikkakunnalla, tai edes Suomessa. Ei ehkä edes koko maailmassa. Mutta äsken kun kuulin niitten sanat, kaikki romahti taas.

Mikä oikeus niillä on määrittää, mikä on tarpeeksi? Ne eivät ole kokeneet sitä kun elämä on kiinni letkuista ja että on kaksi vuorokautta sen jälkeen katselemassa auringonlaskua ja olo on elävämpi kuin koskaan. Mä ymmärrän, että mä en ole lääketieteelliseltä kannalta tarpeeksi hyvässä kunnossa ajamaan autoa tai harrastamaan karatea, mutta mä pystyn käymään elokuvissa, syömään ravintolassa ja ottamaan hienoja valokuvia. Ja mä veikkaan, että jos niille syöttäisi saman annoksen lääkkeitä kuin mä syön joka päivä, olisin mä niiden mielestä sankari jo pelästään sen takia että pysyn tajuissani.

ja vaikka muhun nyt sattuu, niin ei se ota multa pois mun vapautta määrittää itseäni. Ja eihän kukaan sano toiselle että ”sä et olet tarpeeksi boheemi, sun elämä on huonoa”. Sana terve on vain adjektiivi, ja mä määrittelen itse milloin mä olen terve. Ja sen pitäisi olla niille ihan tarpeeksi.

Tarpeeksi terve -kirjoituskilpailu, kunniamaininta: Rosa Kaimio

Vuosi 2015

Vanhainkodin seinällä oleva kello tikitti ärsyttävän tasaiseen tahtiin. Vaikka Vihtori toivoi ja rukoili sen jättävän edes yhden minuutin välistä, se ei tehnyt sitä. Kello vain jatkoi kulkuaan ja aika kompuroi eteenpäin pitkää ja synkkää polkuaan kohti kuolemaa. Jokaisella viisarin liikahduksella Vihtori muisti uuden muiston. Jokaisella viisarin liikahduksella hänen sydämensä pumppasi verta. Jokaisella viisarin liikahduksella hän kuuli tykin rikkovan maankamaraa ja ympärillä luotien lentelevän korvanlehtiä hipoen. Jokaisella viisarin liikahduksella ahdistus rinnassa puristi, eikä se johtunut yksinäisyydestä tai infarktista. Se johtui loppumattomasta määrästä tuskaa ja pettymystä.

                      Vuosikymmeniä sitten hän, Vihtori Heikkinen, haavoittui. Hän oli saanut nikkelihalvauksen suoraan vasempaan reiteensä ja se vihulainen teki riesaa vieläkin. Jalkaa tykytti, mutta ahdistus oli suurempi. Hän oli joutunut jättämään toverinsa iivanan armoille oman varomattomuutensa takia. Häpeä oli ylitse vuotava. Ennen haavoittumistaan hän oli selvinnyt monesta rytinästä pelkällä henkisellä rasituksella. Hän selvisi Summan Lampeistenojalla vahvasta tykistökeskityksestä, kun monia arvokkaita Jumalan luomia oli räjähtänyt pieniksi hipuiksi maan tomua. Maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.

                      Lääke suli elimistöön ja mateli omaa vauhtiaan etsien kipujen verkostoa. Se takertui kipuun terävällä otteellaan ja alisti kivun armoilleen. Kello tikitti ja Vihtori yritti keskittyä muistojen punomiseen. Hän yritti muistella vaimovainaansa kauniita kasvoja ja heidän yhteisiä hetkiään sodan varjossa. Hyviä poikia oli mennyt, vaimo oli mennyt ja hän halusi mennä myös. Riittämättömyyden tunne velloi vatsanpohjassa ja työnsi korviketta kohti ruokatorvea. Perkele, oliko se sittenkin kahvia? Sormia alkoi pistellä jälleen ja Vihtori pyysi huoneeseen astuneelta lotalta salvaa kipeisiin sormiin. Pakkanen oli raiskannut sormenpäät rikki.

                      Maatessaan sekunnista sekuntiin, minuutista minuuttiin tuntui Vihtorista yhä enemmän kipeämmältä. Jalkaa hän ei huomioinut, mutta mieli oli myrkyttynyt pahoin. Hän ei kestänyt enää oloaan, jossa ei ollut mitään valittamista; vuodevaatteet vaihdettiin puhtaisiin, hän sai peseytyä ja sai syödäkseen, hän sai kahvia ja lääkettä kipuunsa. Hän eli ruhtinaallisesti, kun omat asetoverit antoivat kaikkensa tuhon keskellä. Hän oli tarpeeksi terve, mutta miksi häntä pidettiin täällä, kun rintamalla tarvittaisiin? Vänrikki Sipilä jos kuulisi tästä!

                      Kukaan nuorempi ihminen ei ollut kyennyt tai halunnut ymmärtää mitä Vihtori tarkoitti, kukaan ei halunnut kuulla. Kun sota oli, kaikkien tuli kantaa osansa siitä. Kun oli rintamalle määrätty, niin sinne piti mennä. Maa oli meidän maa, ei kenenkään muun! Maa oli tuleville sukupolville, jotka varmasti arvostaisivat Vihtorinkin menetyksiä. Miksei kukaan kuullut avun huutoa? Kello tikitti, jalkaa särki ja tunne turrutti. Kaipuu rintamalle omien tueksi nostatti ihokarvoja. Muisto valahti Vihtorin mieleen kirkkaana; Matka kesti pitkään ja hiljaisuus autossa oli mieliä raastavaa. Se oli kuin korvia sahaava huuto. Jännityksen paine oli niin suuri, että sen olisi voinut kuvitella puhkaisevan jokaisen silmät yksi kerrallaan. Vihtori tähysteli taivaalle sen verran mitä pystyi näkemään. Hän ei tarvinnut naapuria rintamalle saattamaan. Sitten joku painoi hänen oikeaa olkapäätään vasten ja hän säpsähti. Vieressä ollut poika nosti katseensa ja suojasi päänsä huutaen Jumalaa.

                      Vihtori suojasi kasvonsa ja huusi Jumalaa. Hänen ylitseen lensi pommikoneita ja vaimon kuva oli palanut verkkokalvoon kiinni. Kello tikitti, vänrikki huusi korvan juuressa, iivana tuijotti sumeilla silmillään, jalkaa jomotti ja rintaa korvensi. Miksi kaikki olivat hänet hylänneet? Ennenkään ei jalanvihojen takia jääty sänkyyn norkoilemaan, se oli synnillistä laiskuutta! Hän sulki silmänsä ja kuuli tikityksen hiipuvan. Hän oli tehnyt osansa itsenäisen Suomen eteen.

Tarpeeksi terve -kirjoituskilpailu: Sanna Tiihonen