Monelle podcastit ovat viihdettä, jotain, millä saa ajan kulumaan esimerkiksi työmatkalla, eikä sisältöön välttämättä keskitytä määräänsä enempää. Samalla kuitenkin tiedän, että monet, kuten minä itse, kuluttavat podcasteja oppiakseen ja ymmärtääkseen paremmin ympäröivää maailmaa. Juonnan myös itse Suomen ensimmäistä seksuaalisuutta toimintakykynormin ulkopuolelta tarkastelevaa Rampaseksiä-podcastia, jossa keskustelen monin tavoin toimintakykynormista poikkeavien vieraiden kanssa erilaisista seksuaalisuuden teemoista. Podcast on saanut runsaasti kiitosta siitä, miten se on saanut ihmisiä tarkastelemaan omaa seksuaalisuuttaan, sekä esimerkiksi mahdollisuuttaan perheellistyä, uudesta näkökulmasta, joten minua kiinnosti tutkia mediatutkimuksen pro gradussani laajemmin, kuinka vammaisuuden representaatiot podcasteissa vaikuttavat vammaisen käsitykseen seksuaalisesta toimijuudesta.
Vammaisten seksuaalisuus on ollut kulttuurissamme suuri tabu, sillä vammaisuus on nähty pitkälti lääketieteellisenä ongelmana, eli korjausta vaativana asiana. Seksin ja seksuaalisuuden on nähty kuuluvan vain tietynlaisille kehoille ja esimerkiksi näiden seikkojen vuoksi vammaiset on voitu ohittaa seksuaalikasvatuksessa tyystin, tieto on voinut olla hyvin kapea-alaista tai jopa tarkoituksenmukaisesti virheellistä. Tiedontarpeet tai oikeus tietoon eivät silti poistu. Usein ihmiset, erityisesti vammaisten ohella myös muut vähemmistöt, joiden seksuaalikasvatus on ollut perinteisillä kanavilla, kuten koti ja koulu, puutteellista, etsiytyvät muiden tietolähteiden pariin. Podcast toimii hyvänä tiedonlähteenä monesta syystä: Yksi jakso keskittyy yleensä tiettyyn teemaan, mikä estää informaatioähkyä. Tällainen lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja nähdyksi tulemisen kokemusta.
Useiden tutkimusten mukaan podcastit voivat tarjota väylän tutkia omaa identiteettiä ja mieltymyksiä turvallisesti, saada uutta tietoa ja löytää oma yhteisönsä. Vammaiset eivät olleet tässä graduni mukaan poikkeus.
Vammaisten näkökulmasta (valtavirta)seksipodcasteissa on yksi keskeinen ongelma: ne nojaavat toimintakykynormiin eli oletukseen tietynlaisesta pystyvyydestä, mihin moni vammainen tai pitkäaikaissairas ei samaistu. Pahimmillaan jakso voi jäädä kesken, jos tuntuu, ettei jakson aihe kosketa itseä. Tosin, kuten minunkin haastateltavani kertoivat, voi seksipodcast opettaa paljon myös silloin, kun siinä ei käsitellä toimintakykynormista eroamista. Vamma ei siis määritä henkilön seksuaalisuutta, vaikka se voi vaikuttaa itsen toteuttamisen mahdollisuuksiin. Silti, valtavirran seksipodcasteihin toivottiin moninaisuutta, sillä nyt tuntui, että niissä vähäisissä jaksoissa, joissa vammaisuutta käsiteltiin, toistuivat samat kysymykset ja teemat. Nämä jaksot on tehty usein vammatonta kuulijaa ajatellen. Toisteisuus normalisoi erilaisuutta: toivottavasti tulevaisuudessa seksuaalisuutta toimintakykynormin ulkopuolelta ei tarkasteltaisi alta kulmien, vaan se nähtäisiin tavallisena ja jokainen voisi olla itsensä ilman turhaa kipuilua. Toisteisuus ei kuitenkaan tarjoa paljoa ihmiselle, joka tietää oikeuksistaan ja on jossain määrin sinut itsensä kanssa.
Graduni haastatteluissa nousi toistuvasti esiin oman podcastini merkitys: siinä seksuaalisuutta tarkastellaan eri näkökulmista eri tavoin vammaisten ja sairaiden näkökulmasta. Vaikka vieraiden kertomuksissa on ajoittain kipeitäkin kohtia, on podcastin viesti ollut haastatelluille selvä: toimintakyvystä riippumatta seksuaalisuudesta voi löytää voimavaran, eikä vamma määritä ihmistä. Rampaseksiä-podin ansiosta, moni haastateltava kertoi, oppineensa paitsi seksuaalisuudesta laajemmin, myös siitä, miten he voisivat itse toteuttaa itseään. Lisäksi podcast on saanut ihmiset miettimään esimerkiksi omaa sukupuoli-ilmaisuaan ja mahdollisuuksiaan perheellistyä. Vaikka podcastin kantava teema on vammaisuus, ovat myös sellaiset ihmiset, joilla ei ole kytköksiä toimintakykynormipoikkeamiin, löytäneet jaksoista samaistuttavia ajatuksia. Tämä osoittaa joidenkin seksuaalisuuteen liittyvien teemojen olevan universaaleja.
Podcastien mahdollisuudet seksuaalikasvatuksen välineenä ovat kiistattomat. Valtavirtapodcastit ajattelevat usein (ymmärrettävästi) kaupallista logiikkaa, eikä vammaisuutta nähdä myyvänä teemana. Lisäksi aiheen käsittely vaatisi usein juontajilta taustatyötä, johon ei välttämättä ole resursseja. Olisikin ensiarvoisen tärkeää, että vammaisten tekemiä podcasteja tuettaisiin esimerkiksi taloudellisesti, jotta äänemme tulisi kuuluviin laajemmin: vähemmistön äänellä kerrotut tarinat ovat vähemmistölle kaikista tärkeimpiä, sillä niissä päästään pintaa syvemmälle aitoihin kokemuksiin. Luonnollisesti yhteisöstä käsin tehdyssä podcastissa esimerkiksi vammaisuus ei typisty tietynlaiseen oirekuvastoon kuulijan mielessä, kuten valtavirtapodcastissa voi käydä, vaan toimintakykyjen ja erilaisten elämäntilanteiden kirjo tulee voimakkaammin esiin.
Lue graduni tästä:
Kuuntele Rampaseksiä-podcastia Spotifysta, Suplasta, Apple Podcastseista, Podmesta, Podimosta tai ihmisen tekstittämänä Youtubesta.