Hartikan muinaisjäännösalue sijaitsee Laukaan kunnassa Keski-Suomessa. Kohteeseen kuuluu tyypillisen kampakeramiikan aikaan (n. 3900-3500 eaa.) ajoittuva asuinpaikka sekä siihen liittyvä kalmisto, josta on tähän mennessä tutkittu yhdeksän hautausta. Asuinpaikan ajoitus perustuu kahden vierekkäisen tulisijan radiohiiliajoituksiin (4990 ± 110 BP ja 5060 ± 120 BP), jotka sijoittuvat kolmannen vuosituhannen alkuun eaa. Ajoitusta tukee myös asuinpaikan löytöaineisto, joka koostuu pääasiassa tyypillisestä kampakeramiikasta ja pii-iskoksista.
Hartikan sijainti on arkeologisesti kiinnostava, sillä sen läheisyydessä sijaitsee Saraakallion kalliomaalauskohde, jossa on ainakin osittain samanaikaisia tyypillisen kampakeramiikan aikaan liittyviä kuvamotiiveja, kuten hirviä, geometrisia kuvioita ja veneitä. Rannansiirtymismallien perusteella Hartikan alue muodostui saareksi noin 4500–4000 eaa., jolloin paikka sijaitsi muinaisessa järvimaisemassa. Tämä ympäristö – ja sen jatkuva muutos maankohoamisen vuoksi – on todennäköisesti vaikuttanut siihen, miksi alue valikoitui asuin- ja hautapaikaksi.
Nykyisin Hartikan maisema on mäntykangasta, jota halkoo metsätiet. Kalmiston läheisyydessä sijaitsee lisäksi kaksi hiekkakuoppaa, joista toisen reunalta löydettiin 1980-luvulla kalmiston ensimmäinen hauta. Sittemmin alueella on havaittu lähes parikymmentä hautakuvioiksi tulkittavaa värjäytymää, joista Museoviraston vuosien 1987–1989 tutkimuksissa kaivettiin osittain tai kokonaan yhdeksän hautaa. Tutkittujen hautojen perusteella kalmiston vähimmäiskooksi arvioitiin noin 23 × 30 metriä, mutta todellinen laajuus on todennäköisesti huomattavasti suurempi.
Hartikan kalmisto edustaa tyypillisen kampakeramiikan ajan hautausperinnettä. Tälle ajalle oli ominaista sekä yksittäiset että useamman vainajan hautaukset. Suomen rajojen ulkopuolella, jossa orgaaninen aines on säilynyt paremmin, tunnetaan jopa kuuden ihmisen yhteishautauksia. Näissä haudoissa vainajat on aseteltu tarkoin harkittuihin asentoihin ja toisinaan myös useampaan kerrokseen. Hartikasta ei tunneta vastaavia suuria hautakuoppia, mutta joidenkinnhautojen muodot viittaavat mahdollisiin kaksoishautauksiin.
Hartikan haudoista löydetty esineistö vastaa hyvin aikakauden tunnettua hautausperinnettä, jossa painottuu voimakkaasti visuaalisuus, performatiivisuus ja tiukat säännöt siitä, miten hautaus tulee toteuttaa ja minkälaisia esineitä ja materiaaleja siinä tulee käyttää. Samaan aikaan vainajan vaatteet, kääreet tai hautakuoppa on yleensä myös värjätty kalliomaalauksistakin tutulla punamullalla. Samalla hautojen alle, päälle tai viereen on tehty erillisiä “uhrikuoppia”, joista on niin ikään löytynyt punamultaa ja esineistöä.
Hartikan hautalöytöihin kuuluu muun muassa meripihkaa, piiesineitä ja vihertävästä liuskekivestä tehtyjä rengaskoruja. Nämä materiaalit olivat paitsi visuaalisesti näyttäviä myös osa laajempia vaihdantaverkostoja, jotka yhdistivät eri alueiden yhteisöjä. Esimerkiksi Baltiasta peräisin oleva meripihka ja Äänisen rannoilta louhittu liuske ovat materiaaleja, joiden kulkeutuminen kertoo laajoista kontakteista ja mahdollisesti myös vainajan tai yhteisön suhteista ympäröivään maailmaan.
Verrattuna joihinkin toisiin tyypillisen kampakeramiikan aikaisiin kalmistoihin, kuten Länsi-Suomessa sijaitseviin Kolmhaaran ja Kukkarkoski 1:n kalmistoihin, Hartikasta tutkittujen hautojen löytömäärät eivät ole erityisen suuria. Osa haudoista on myös ollut täysin löydöttömiä. Huomionarvoinen löytö on haudan 5 täytemaasta löytynyt esinekeskittymä, joka voi viitata hautauksen täyttämiseen liittyvään rituaaliseen toimintaan. Lisäksi kahdesta haudasta on säilynyt hammaskiillettä, mikä kertoo poikkeuksellisen hyvästä orgaanisen aineksen säilymisestä. Yhdestä haudasta löytyi myös pieni pala palamatonta puuta ja toisesta palamatonta savea.
Esineistön lisäksi myös Hartikasta talletettu muu löytöaineis – punamultanäytteet ja ihmisluut – ovat avanneet uusia näkökulmia aikakauden ihmisten elämään ja ajatusmaailmaan. Esimerkiksi haudan 1 punamultanäytteiden geokemialliset analyysit osoittavat, että kaksoishautauksen eri vainajien yhteydessä käytetty punamulta oli erilaista. Tämä voi viitata siihen, että vainajia on käsitelty yksilöllisesti ja että punamullalla on voinut olla merkitystä esimerkiksi identiteetin, alkuperän tai paikkaan liittyvien suhteiden ilmaisemisessa.
Hauta 7 on taas puolestaan tarjonnut tietoa yksilön iästä ja hautausrituaaleista. Ihmisosteologisen analyysin perusteella hautaan oli haudattu lapsi tai nuori yksilö. Analysoitu hammaskiille löytyi haudan leveämmästä päästä palamattoman saven yhteydestä, mikä voi viitata siihen, että vainajan kasvot oli peitetty savella ennen hautaamista. Haudan punamultakuvion suppilomainen muoto saattaa lisäksi liittyä tiukasti käärittyyn vainajaan tai tietynlaiseen hautausasentoon.
Kokonaisuutena Hartikan kalmisto on merkittävä esimerkki Suomen tyypillisen kampakeramiikan ajan hautausperinteestä. Se yhdistää hyvin säilyneen muinaismaiseman, asuinpaikan ja kalmiston, joiden kautta voidaan tarkastella noin 6000 vuotta sitten eläneiden ihmisten suhteita kuolleisiin, ympäristöön ja laajempiin vaihdantaverkostoihin. Kalmiston laajuus ja vielä tutkimattomat alueet tekevät siitä edelleen tärkeän kohteen tulevalle tutkimukselle.
Mikroarkeologia on sateenvarjotermi tutkimukselle, jossa analysoidaan niin luonnonympäristön tuottamia kuin ihmistoiminnasta peräisin olevia, alle millimetrin kokoisia partikkeleita. Sinällään ajatus ei ole uusi, sillä esimerkiksi ympäristön kasvillisuutta kuvastavia siitepöly- ja fytoliittitutkimuksia on tehty arkeologisista kohteista otetuista maanäytteistä jo pitkään. Näiden rinnalle on tullut kuitenkin uudenlaisia lähdemateriaaleja ja lähestymistapoja, kuten hiilipartikkeleihin perustuva paloprosessien tutkimus ja karjanpidon maaperään jättämien ainesten tutkimus. Hyvän yleiskäsityksen erilaisista tutkittavista lähdemateriaaleista saa esimerkiksi Stephen Weinerin (2010) teoksesta Microarchaeology: beyond the visible archaeological record ja Amanda Henryn (2020) Handbook for the Analysis of Micro-particles in Archaeological Samples -julkaisusta.
Mikroarkeologian avulla on myös mahdollista jäljittää merkkejä maaperään lähes täysin hajonneiden pehmeiden orgaanisten aineiden kuten turkisten, tekstiilien ja sulkien olemassaolosta. Kuidut ja karvat voivat säilyä maaperässä tuhansia vuosia, ja niitä on mahdollista löytää niin hautauksista kuin asuinpaikoiltakin. Suomessa vanhimmat karvat, kasvikuidut ja linnun sulkafragmentit ovat peräisin Outokummun Majoonsuon myöhäismesoliittisesta (n. 6800–5200 eaa.) lapsenhautauksesta (Kirkinen et al. 2022). Kivikautisten karvojen säilymisestä on ensimmäinen tieto 1930-luvulta, jolloin Aarne Äyräpää (1931) tutki yhdessä tekstiilitutkija Tyyni Vahterin ja eläintieteilijä V.A. Korvenkontion kanssa Kauhavan Perttulanmäen nuorakeraamisen (n. 2800–2300 eaa.) haudan tummasta rakenteesta löytyneitä karvanpätkiä. Onneksi sekä kuitu- että maanäytteet olivat edelleen tallessa, mikä mahdollisti niiden uuden tutkimuksen 80 vuotta myöhemmin (Ahola et al. 2018).
Kristiina Mannermaan johtamassa Animals Make Identities (AMI) projektissa (2020–2026), Helsingin yliopisto, analysoitiin suuri määrä mesoliittisen kivikauden kalmistoista peräisin olevia maanäytteitä niin Ruotsista, Venäjältä, Latviasta, Liettuasta ja Saksasta. Analyysien tuloksena maanäytteistä on löytynyt niin eläinten karvoja, linnunsulan fragmentteja (höytysäteitä) että kasvikuituja, ja onkin mahdollista sanoa, että sulkia ja turkiksia on käytetty melko yleisesti ko. ajanjakson hautauksissa (esim. Kirkinen et al. 2026).
Linnunsulan höytysäteet ovat kooltaan 0,2–5 mm ja niiden yleisyys kertoo sulkien ja höyhenten merkityksestä kivikauden hautauksissa ja asuissa. Sulanosat voivat olla peräisin sulkakoristeista, linnunnahoista valmistetuista vaatteista tai pusseista, linnuista tai linnun osista kuten siivistä tai esimerkiksi haudan vuoraamisesta höyhenillä. Tähän mennessä tunnistetuista lajiryhmistä yleisimpiä ovat vesilinnut, erityisesti sorsat (puolisukeltajat) ja hanhet. Lisäksi aineistoissa esiintyy toistuvasti petolintujen (haukat ja pöllöt) ja metsäkanalintujen sulanosia. Yksittäin on löytynyt myös tikan ja määrittelemättömän varpuslinnun höytysäteet.
Eläintenkarvoista kuten linnunsulan fragmenteistakaan suurinta osaa ei ole mahdollista tunnistaa joko niiden kuluneisuuden takia tai syystä, että löytynyt alle 1 mm pala on sellaisesta kohdasta karvaa, jossa ei ole diagnostisia tai edes tietylle eläinlajiryhmälle tyypillisiä piirteitä. Usein määritykset ovatkin eläinryhmien kuten näätä-, koira- tai petoeläimet tasolla. Määritetyistä eläinlajeista pääosa kuuluu petoeläimiin (karhu, koira- ja kissaeläimet) tai nk. turkiseläimiin (näätäeläimet, majava). Lisäksi on havaittu yksittäisiä hirvi- ja nautaeläinten (mahdollisesti alkuhärkä) karvoja.
Kasvikuituja ei ole pystytty tunnistamaan lajilleen, mutta ne ovat niin kutsuttuja runkokuituja. Ne ovat siis peräisin joko nokkosesta tai puista kuten paju, tammi ja lehmus, ja niitä lienee käytetty nyörien, rihmojen ja verkkojen valmistukseen.
Karvojen, linnunsulan fragmenttien ja kasvikuitujen sijainnissa suhteessa vainajaan on havaittu aiemmissa tutkimuksissa eroja siten, että niitä löytyy erityisesti pään ja niskan alueelta otetuista näytteistä. Tämä viitannee päähineisiin, koristeisiin, maskeihin tai päänalusiin. Jonkin verran kuituja on löytynyt myös raajojen yhteydestä, mutta ei niinkään vartalon alueelta. Tässä on osittain myös kyse siitä, mistä kohdista hautaa maanäytteitä on aikoinaan otettu.
Aiemmat maanäytteiden tutkimukset on tehty jo vuosikymmeniä sitten tehtyjen kaivausten yhteydessä otetuista näytteistä. Näitä näytteitä on otettu 1-12 per hauta, eikä niiden paikannus ole aina tarkka. Näytteet ovat myös Majoonsuota lukuunottamatta muualta kuin Suomesta. Hartikka-projektissa tutkimuksen tavoitteena on
Näytteenotosta ja näytteiden mikroskooppisesta tutkimuksesta on julkaistu kaksi artikkelia, ks. Kirkinen (2024) ja Kirkinen & Mannermaa (2025).
FT, dos. Tuija Kirkinen, Helsingin yliopisto
tuija.kirkinen(at)helsinki.fi
FT, dos. Marja Ahola, Helsingin yliopisto
marja.ahola(at)helsinki.fi
Ahola, M. 2019. Death in the Stone Age: Making Sense of Mesolithic-Neolithic Mortuary Remains from Finland (ca. 6800–2300 Cal BC). Helsinki: University of Helsinki.
Ahola, M., Kirkinen, T., Vajanto, K. & Ruokolainen, J. 2018. On the scent of an animal skin: new evidence on Corded Ware mortuary practices in Northern Europe. Antiquity 92(361), 118–131.
Ahola, M., Salo, K. & Mannermaa, K. 2016. Almost Gone: Human Skeletal Material from Finnish Stone Age Earth Graves. Fennoscandia Archaeologica, XXXIII, 95–122.
Ahola, M., Holmqvist, E. & Pesonen, P. 2022. Materialising the Social Relationships of Hunter-Gatherers: Archaeological and Geochemical Analyses of 4th Millennium BC ‘Slate Ring Ornaments’ from Finland. Journal of Archaeological Method and Theory 29: 1259–1293.
Ahola, M., Macāne, A. & Nordqvist, K. 2025. ‘Symbolically Overloaded’ Burials: Early Fourth-Millennium bc Hunter-Fisher-Gatherer Mortuary Practices from North-Eastern Europe. European Journal of Archaeology, 28(2),164–182.
Holmqvist, E., Lahtinen, M. & Ahola, M. 2026. Non-invasive chemical characterisation of archaeological ochres from the early 4th millennium BCE forager graves and settlements in Finland. Journal of Archaeological Science: Reports, 105584.
Kirkinen, T. 2024. Maaperässä säilyneiden tekstiilikuitujen, turkisten ja sulkien mikroarkeologinen tutkimus. Muinaistutkija 4/2024, 103-115.
Kirkinen, T., Larsson, L. & Mannermaa, K. 2026. Waterbirds, mustelids and bast fibres – evidence of soft organic materials in the Late Mesolithic Skateholm I and II cemeteries, Sweden. Archaeological and Anthropological Sciences 18(3), 56.
Kirkinen, T., López-Costas, O., Martínez Cortizas, A., Sihvo, S.P., Ruhanen, H., Käkelä, R., Nyman, J.E., Mikkola, E., Rantanen, J., Hertell, E., Ahola, M., Roiha, J. & Mannermaa, K. 2022. Preservation of microscopic fur, feather, and bast fibers in the Mesolithic ochre grave of Majoonsuo, Eastern Finland. Plos one 17(9): p.e0274849.
Kirkinen, T. & Mannermaa, K. 2025. Hairs, feathers and fibres in Mesolithic contexts – recommendations for field archaeologists. Acta Academiae Artium Vilnensis 116, 17–29.
Kukkonen, I.T., Miettinen, M., Julkunen, A. and Mattson, A. (1997). Magnetic prospecting of Stone Age red ochre graves with a case study from Laukaa, central Finland. Fennoscandia archaeologica, XIV, pp. 3– 22.
Lahelma, A. 2008. A Touch of Red. Archaeological and Ethnographic Approaches to Interpreting Finnish Rock Paintings. Iskos 15. Helsinki: The Finnish Antiquarian Society.
Miettinen, M. 1992. Laukaan Hartikan kivikautinen kalmisto. Keski-Suomi, 19, 8–23.
Niskanen, K. & Hakonen, A. 2025. Lacustrine landscapes of the red-ochre cliff paintings in Finland: Navigating change. Fennoscandia archaeologica, XLII.
Äyräpää, A. 1931. Kauhavan Perttulanmäen kivikautinen hauta. Suomen museo 38, 1–15.