Silja Vuorikuru

Äidinkieli oli läpi kouluaikojen lempiaineeni, ja olen harrastanut lukemista ja kirjoittamista aina. Kotimainen kirjallisuus oli siten luonteva, itsestään selvältäkin tuntunut valinta. Opiskelemaan hakeutuessani en juuri miettinyt tulevia ammattinäkymiä: halusin vain tehdä sitä, mitä pidin tärkeänä ja missä tunsin olevani hyvä. Enemmän ja käytännöllisemminkin olisi voinut miettiä.

Kotimaisen kirjallisuuden, folkloristiikan ja suomen kielen opiskelu oli hyvin palkitsevaa. En tuntenut siihen aikaan olevani luennoilla istuvaa tyyppiä, vaan tein suuren osan opinnoista esseinä, tutkielmina ja kirjatentteinä. Tätä nykyä arvostaisin luento-opetusta enemmän ja osallistuisin siihen aktiivisemmin.

Opintoni - etenkin kotimaisen kirjallisuuden - opettivat hallitsemaan suuria asiakokonaisuuksia, lukemaan analyyttisesti monenlaisia tekstejä sekä kirjoittamaan sujuvasti. Opiskelu oli myös laaja-alaisesti sivistävää. 

Löysin tutkijakutsumukseni laatiessani suomen kielen aineopintojen praktikumtyötä nimistöntutkimuksen alalta. Opinnäytetyö helsinkiläislasten etunimistä imaisi mukaansa ja antoi ensikokemuksen tutkimustyöhön liittyvästä flow-kokemuksesta. Sittemmin merkittävästi osoittautui kotimaisen kirjallisuuden professorin Pirjo Lyytikäisen johtama graduseminaari. Kun Aino Kallaksen tuotantoa käsittelevä pro gradu -tutkielmani oli edennyt esitarkastusvaiheeseen, Pirjo ehdotti, että laatisin aiheesta myös väitöskirjan. Tuolloinkaan en osannut ajatella kovin käytännöllisesti, vaan tartuin tarjoukseen ja ryhdyin tutkijaksi.

Kirjallisuudentutkijan työ on varmastikin lähimmin yliopistossa opittuja tietoja ja taitoja vastaavaa työtä. Käytännössä työ on monella tapaa epävarmaa ja kuormittavaakin: kilpailu tutkimusrahoituksesta käy vuosi vuodelta kovemmaksi, virkoja riittää yliopistoon kohdistuvien leikkausten myötä yhä harvemmalle eikä tutkijoiden asiantuntemusta aina osata laajemmin arvostaa. Kääntöpuolena on työn palkitsevuus, vaativuus ja myös vapaus, jota ruuhkavuosia elävänä pienten lasten vanhempana arvostan entistä enemmän.

Omalla tutkijapolullani yksi askel on johtanut toiseen. Väitöskirjaa tehdessäni pääsin toimittamaan kirjevalikoiman Aino Kallaksen ja kriitikko Anna-Maria Tallgrenin tuotannosta, väitöskirjan jälkeen puolestaan tarjoutui tilaisuus laatia Aino Kallaksen elämäkerta, joka ilmestyi tämän vuoden keväällä ja käännetään ensi vuonna viron kielelle. Tätä nykyä teen post doc -tutkimusta Suomen ja Viron kirjallisista suhteista. Tutkimustyön ohessa olen myös opettanut ja toiminut kirjailijaseuran (Aino Kallas Seura) puheenjohtajana. Ennen päätoimiseksi tutkijaksi ryhtymistäni ehdin työskennellä hetken myös kotimaisen kirjallisuuden amanuenssin tehtävissä. Tähän tehtävään pääsin varmaankin opiskeluaikaisen työkokemukseni ansiosta: toimin muun muassa korkeakouluharjoittelijana humanistisessa tiedekunnassa.

Opiskelupaikkaa miettivän kannattaa miettiä, missä on hyvä ja mistä on kiinnostunut, mutta myös tulevista työmahdollisuuksista kannattaa ottaa selvää. Tutkijanurasta haaveilevan on syytä pitää mielessä alan realiteetit: koko ajan kovenevan kilpailun rahoituksesta ja epävarmuuden tulevaisuudesta. Humanistisella koulutusalalla erityistaidot ovat usein valtti, eikä monipuolisen kielitaidon merkitystä voi liikaa korostaa. Opiskeluaikaiset mahdollisuudet kannattaa käyttää hyväksi - hakeutua opiskelijavaihtoon, hakeutua korkeakouluharjoitteluun. Monelle nämä ovat avanneet odottamattomia tulevaisuudennäkymiä.

Samalla kannattaa olla rohkea, uskoa unelmiin ja pitää mielessä, että humanistisen koulutusalan valinta on myös kannanotto sivistyksen, tutkitun tiedon ja tasavertaisuuden puolesta.

Silja Vuorikuru (s. 1977) opiskeli Helsingin yliopistossa kotimaista kirjallisuutta. Lisäksi hän suoritti perus- ja aineopinnot folkloristiikasta sekä suomen kielestä. Hän väitteli tohtoriksi vuonna 2012 ja työskentelee nykyisin post doc -tutkijana Suomalaisen Kirjallisuduen Seuran tutkimusosastolla.
 

Silja Vuorikuru.

Teksti ja kuva: Silja Vuorikuru.