Tiia Luostarinen, geotieteiden maisteriopiskelija

Aloitin geologian opinnot syksyllä 2011. Ylioppilasjuhlissani totesin sukulaisilleni, etten koskaan tule menemään yliopistoon, koska siellä opiskellaan vain teoriaa. Miten väärässä sitä voikaan olla! Päädyinkin ensin opiskelemaan ammattikorkeakouluun, mutta huomasin jo varhain, että minun paikkani ei ollut siellä. Geologian opiskelu on muuttanut käsitykseni yliopistossa opiskelusta ihan päälaelleen.

Toki sitä teoriaopetustakin on, mutta geologia on niin paljon muutakin. Luentokurssien tukena on paljon käytännön töitä niin laboratoriossa, mikroskoopilla kuin kentälläkin. Opintojen alussa kaikki tuntui ehkä vielä hieman sekavalta, sillä valinnanvaraa on melko paljon. En osannut fuksivuonna päättää, kiinnostavatko minua tulivuoret, laattatektoniikka vai geofysiikka, eikä onneksi siinä vaiheessa tarvinnutkaan. Lopulta rakkaus meriin johdatti minut jo kandivaiheen loppupuolella suuntautumaan merigeologiaan ja paleoseanografiaan ja päädyinkin tekemään suurimman osan maisterivaiheen opinnoistani Huippuvuorille.

Parasta geologiassa onkin ehkä se, että omien kiinnostustensa mukaan voi päästä tekemään juuri sellaisia juttuja kuin haluaa. Opiskeluvuosien karttuessa on mukaan tarttunut sellaisia kokemuksia, joista en olisi osannut opintojeni alussa edes kuvitellakaan. Puhumattakaan ystävistä, joiden kanssa kaikki ekskursiot, kenttäkurssit ja ne hankalimmatkin laskuharjoitukset on koettu. Geologian opintojen voimavaroja ovat myös laitoksen työntekijät – niin laborantit, lehtorit kuin professoritkin, joita meillä muuten kutsutaan ihan etunimellä. On hyvin pitkälti omasta aktiivisuudesta kiinni, mitä kaikkea geologian opiskelijana voi tehdä ja rajoja ei juuri ole, sillä onhan tutkimuskohteinamme koko maailma.

Kuva: kenttätöissä keskellä Framinsalmea, kesä 2016.