Miten meidän käy?

Miltä suomalainen yhteiskunta näyttää vuonna 2100? Millaiset asiat tuottavat ja uhkaavat hyvinvointia seuraavien vuosikymmenten aikana?

Loka-marraskuussa yliopistolla tutustutaan uusimpaan hyvinvointiyhteiskuntaa analysoivaan tutkimukseen ja tähytään tulevaan. Pääkirjoituksessa yliopistolaiset kanslerista poliittisen historian professoriin kertovat ennustuksensa tulevaisuuden yhteiskunnasta.

Olemmeko ottaneet askelen kohti planeetanlaajuista oikeudenmukaisuutta, jossa vallitsee rauha, globaali demokratia ja hyvinvointi? Vai viekö tiemme kohti ”kuollutta elämää”, pakkopositiivista koulutetun onnellisuuden tilaa? Tai kilpailukyky- ja muukalaispelkonationalismia? Tule mukaan keskustelemaan – Tiedekulman tilaisuuksiin tai sosiaaliseen mediaan (#hyvayhteiskunta).

Vuonna 2100 maapallo on pysynyt kasassa, vaikka suuria muutoksia onkin tapahtunut. Ilmasto on lämmennyt. On kulunut aikaa siitä, kun viimeksi Helsingissä on pystynyt hiihtämään. Sään lämpeneminen on tuonut myös uusia kiinnostavia eläimiä: kattohaikaroiden pesiä näkee monien talojen katoilla jo Keski-Suomea myöten.

Ekologinen kriisi on kasvanut elintason nousun seurauksena. Hätä luonnon sietokyvyn rajoista on yhteinen, ja Suomessa on alettu puhua ekologisesta hyvinvoinnista. Täällä on ymmärretty, että ekologinen ja sosiaalinen ovat kietoutuneet yhteen lopullisesti. Emme puhu enää suomalaisesta hyvinvointivaltiosta, sillä kysymykset ovat globaaleja. Tavoitteena on maapallon hengissä pitäminen.

Niukkojen resurssien oloissa on ollut pakko muuttaa käsitystä hyvinvoinnista. Olemme palanneet aristoteeliseen ajatukseen hyvästä keskivälissä pysymisenä eli halujen hillitsemisenä. Kohtuullisuus nähdään arvokkaana ja tavoiteltavana. Osallisuus ja ympäristö ovat keskeinen osa hyvinvointia. Aikapankit ja kierrätystalous ovat tätä päivää, sillä kaikki maksaa enemmän ja työtä on vähemmän. Vaurautta on opittu jakamaan merkittävästi aikaisempaa oikeudenmukaisemmin.

"Emme puhu enää suomalaisesta hyvinvointivaltiosta, sillä kysymykset ovat globaaleja. Tavoitteena on maapallon hengissä pitäminen." 

Yhteiskunnassa eriarvoisuus vähentyy, samalla luottamus niin instituutioita kuin toisia ihmisiä kohtaan lisääntyy. On otettu askel lähemmäs planeetanlaajuista oikeudenmukaisuusyhteisöä.

Kansalaispalkkajärjestelmä toimii yleisesti, eikä elantoa tarvitse hakea eri luukuilta. Tuloista maksetaan veroa progressiivisen palkka-asteikon mukaan niin, että työn tekeminen kannattaa. Erilaisia avustus- ja kontrollisysteemejä on pystytty purkamaan ja saamaan aikaan säästöjä.

Yhteisöllisyys niin erilaisten verkkojen kuin suoran toiminnan ja epävirallisen yhteisöllisyyden kautta on kasvanut. Ihmiset kuuluvat moniin pienryhmiin, joissa he toimivat aktiivisesti.

Edessä on entistä auvoisempi uusi vuosisata – ei minkään aatteen voittona vaan pakon sanelemana.

Ullamaija Seppälä

valtiotieteellisen tiedekunnan varadekaani
sosiaalipolitiikan professori

Hyvinvoiva yhteiskunta on yhteiskunta, jossa jokainen voi elää mielekkään elämän, olla ylpeä itsestään ja tyytyväinen siitä, että hän voi mahdollisimman hyvin käyttää kykyjään sekä yhteiskunnan että oman itsensä hyväksi. Tämä on mahdollista vain riittävän tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Jos varallisuuserot kasvavat dramaattisesti, yhteiskunta hajautuu elämänmuotoihin, jotka eivät enää ymmärrä toisiaan.

Tulevaisuuden yhteiskunta on oppiva yhteiskunta. Hyvinvointiyhteiskunnan perustan luo kaikille varallisuusasemasta riippumatta tarjolla oleva sopiva koulutus, joka tukee jokaisen ihmisen kasvua ylpeäksi ja omia taitojaan tunnistavaksi ja käyttäväksi yksilöksi.

"Jos varallisuuserot kasvavat dramaattisesti, yhteiskunta hajautuu elämänmuotoihin, jotka eivät enää ymmärrä toisiaan."

Ihmisen oppiminen ja koulutus muuttuvat olennaisella tavalla. Globaali tietoyhteiskunta tuo ihmisten ulottuville käsittämättömän määrän tietoa, ja uudet sukupolvet ovat tottuneet sitä käyttämään. Siten tulevaisuudessa korostuvat sellaiset tavoitteet kuin tiedon luonteen ymmärtäminen, sekä tiedon luomisen ja jalostamisen taidon kehittäminen. Uudet teknologiat muuttavat syvällisellä tavalla oppimisprosessejamme, emme vain vielä tiedä miten. Kauhukuvissa myös lääketiede rientää oppijan avuksi.

Unelmieni yhteiskunta on tasa-arvoinen, sivistynyt, oppinut ja itsensä kunnioittava mutta syvällisesti kansainvälinen yhteiskunta. Se voi kehittyä vain, jos maailmalla yhdessä pystytään hillitsemään viheliäitä ongelmia, kuten ilmastonmuutosta ja ylikansoittumista. Ja vain, jos maailmassa vallitsee rauha.

Thomas Wilhelmsson
@ThomasWson

kansleri
siviili- ja kauppaoikeuden professori

Tiedon ja tietämisen yhä tiukemman hallinnan ja kontrollin seurauksena on luotu vaikutelma toimivasta yhteiskunnasta, jonka ihmiset on kasvatettu, koulutettu, kuntoutettu ja design-lääkitty onnellisiksi. Vaikutelman luomiseen hyvinvoivasta yhteiskunnasta on valjastettu kaikki kynnelle kykenevät. Ihmisen kuuluu pitää siitä, mitä hän on tekemässä. Koulussa opetetaan, että se on onnellisuuden salaisuus.

Päällisin puolin asiat näyttävät toimivan, koska kaikilla ja kaikella on paikkansa. Ei ole tarpeen epäillä, että kyse on vaikutelmasta. Uusi eugeniikka huolehtii virheettömän, tilattoman ja rajattoman ihmisen synnystä.

Lapset ilmoittavat unelma-ammatikseen mielentilan ammattilaisuuden. On opittu haluamaan, mitä on kuulunut haluta, positiivisuuden nimissä. Terapeuttisen ja yrittäjämäisen eetoksen yhdistymisellä on onnistuttu viestittämään etukäteen käsikirjoitetuista mahdollisuuksista ja kaikissa ihmisissä läsnä olevasta ja täyttymistä odottelevasta potentiaalista.

"On opittu haluamaan, mitä on kuulunut haluta, positiivisuuden nimissä."

Jatkuvassa yllätyksettömässä odotustilassa mitään ei kuitenkaan ole tarvetta saattaa loppuun. Puhetta on, mutta mitään ei sanota. Mielentilan henkinen aitaus rakentuu hyvinvoinnin nimissä toiston ympärille, koska on hallitsematonta ja epävakaata olla monin eri tavoin. Kyyneleitä tai kipua ei tunneta.

Kyse on kuolleesta elämästä, joka ei tarjoa yllätyksiä mutta ei myöskään pettymyksiä, ahdistusta tai surua. Elämä on niin kepeää, että se melkein tekee kipeää. Melkein.

Toisaalla käydään kamppailua yhteiskunnasta ja oikeudesta olla onnettomasti, rujosti, riippuvaisina ja vapaina. Mielenosoituksissa huudetaan "pessimismi on mahdollisuus".

Minun unelmieni yhteiskunta olisi sellainen, jossa on liikkeen vaikutelman sijaan liikettä, mahdollisuus pistää hanttiin, kyseenalaistaa ja tulla kuulluksi.

Kristiina Brunila
@KristiinaBrunil

Professori (kasvatuksen ja koulutuksen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo, tenure track)

Brunila tutkimusryhmineen tutkii muun muassa, millä tavalla markkinoituminen ja terapisoituminen muokkaavat kasvatusta ja koulutusta.

Elämme nyt kaupunkien vuosisadan alkua. Kaupungistuminen on jatkunut huimalla nopeudella, ja suurempi osa ihmisistä asuu jo kaupungeiksi luokitelluilla alueilla kuin maaseudulla. Väestö kasvaa ja ihmiset muuttavat kaupunkeihin paremman elintason ja muiden mahdollisuuksien toivossa.

Maantieteellisesti nykykaupungit ovat pakkautuneet rannikoille ja paikkoihin, jotka ovat määritelleet historialliset kehityskulut. Esimerkiksi monet Keski-Euroopan kaupungit ovat haavoittuvia ilmastonmuutoksen vaikutuksille. Tulevaisuudessa joidenkin kohdalla nousee kysymykseksi, kuinka paljon vanhaa on varaa ja mahdollista säilyttää.

Samanaikaisesti etenkin pohjoisella pallonpuoliskolla on noussut agendalle "uusi pohjoinen" eli arktisten alueiden käyttöönotto niin resurssien kuin kulkuväylienkin muodossa. Pohjoisten laivaväylien aukeaminen nopeuttaa rahtiliikennettä, mutta myös altistaa arktisen luonnon ennenäkemättömällä tavalla.

"kuinka paljon vanhaa on varaa ja mahdollista säilyttää?"

"Avaimet käteen"-kaupungit saattavat yleistyä. Yksi esimerkki uudenlaisesta kaupunkisuunnittelusta on Masdarin kaupunki Yhdistyneissä arabiemiirikunnissa. Se on tyhjästä luotava kestävän kehityksen keidas. Masdarissa suunnitellaan yksinomaan maanalaista joukkoliikennettä, kestävää ja tehokasta resurssien käyttöä sekä kansalaisten pakollista kestävyysasioihin liittyvää koulutusta.

Miten sitten tulevaisuuden kaupungeissa asutaan ja miten asukkaat muuttuvat tulevaisuudessa? Nyt tuloaan tekevä puettava teknologia jäänee historiaan hyvinkin pian. Ihmiset saavat tietoa hyvinvoinnistaan ja terveydellisistä tarpeistaan erilaisten sensoreiden avulla. Teknologia hoitaa meitä – juuri niin älykkäästi kuin osaamme sen suunnitella.

Sirkku Juhola

kaupunkiympäristöpolitiikan apulaisprofessori

Hyvinvointivaltio on suosittu. Sen pelastamisella perustellaan monia vaatimuksia, kuten valtion ja kuntien säästöjä, työurien pidentämistä, työelämän joustoja ja yritysverotuksen keventämistä. Pelastuskeinoissa on pelastettavalle kestämistä.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio kehittyi epätasa-arvon ja ristiriitojen tunnistamisesta. Heikomman suojelu ja tasa-arvoinen kansalaisuus liitettiin yhteen. Heikommuutta ei selitetty vain yksilön vajavuuksilla, kuten holhoavassa köyhäinhoidossa ja paternalistisessa perheessä, vaan myös yhteiskunnallisilla rakenteilla. Sosiaalinen tasoitus, laajeneva demokratia ja talouskasvu tukivat toisiaan, ja yksilön valinnanmahdollisuuksia ja toimintakykyä lisättiin.

"Hyvinvointivaltion demokraattinen nationalismi muuntuu kilpailukyky- tai muukalaispelkonationalismiksi, ellei sen demokraattista sisältöä laajenneta ylikansalliseksi."

Kansallisen tasoituspolitiikan terä tylsyy globalisoituneen kapitalismin eriarvoisuuksiin. Siitä ei ole myöskään kapitalismin itsetuhoisuuden vastavoimaksi. Kansallisen kilpailukyvyn vaalijat voivat arvostaa riskien jakamista, inhimillisen pääoman kehittämistä ja sosiaalisia investointeja. He voivat tunnustaa, että ne, jotka häviävät kilpailussa tai eivät jaksa edes osallistua, tarvitsevat tukea. Keskittyminen yksilöllisiin riskeihin ja tarpeisiin rapauttaa kuitenkin rakenteellisen eriarvoisuuden tunnistavaa solidaarisuutta. Köyhiin rajautuva sosiaalipolitiikka on köyhille huonoa, sillä siihen liittyy epäluottamus ja valvonta.

Hyvinvointivaltion demokraattinen nationalismi muuntuu kilpailukyky- tai muukalaispelkonationalismiksi, ellei sen demokraattista sisältöä laajenneta ylikansalliseksi. Tämä vaatii elämisen ekologisten, taloudellisten ja sosiaalisten edellytysten politisointia kysymyksiksi, jotka ovat yhtä aikaa paikallisia, kansallisia, eurooppalaisia ja globaaleja. Kun 90-vuotias kansalaisaktivisti vuonna 2100 tutkailee menneen kuvia ja ääniä, hän toivottavasti voi hymähtää sille, miten kapean kansallisesti ”meistä” ja ”yhteiskunnasta” puhuttiin hänen lapsuudessaan.

Pauli Kettunen

Poliittisen historian professori