Monipuoliset elinkeinot auttoivat sinnikkäitä levänluhtalaisia ilmastokatastrofin yli

Luomuksen johtama monitieteellinen tutkimusryhmä ajoitti kymmenien rautakaudella eläneiden levänluhtalaisten vainajien luut ja tutki näistä hiilen ja typen isotooppisuhteita. Näiden pohjalta on luotu kuva maasta, merestä ja makean veden vesistöistä saatavan ravinnon määristä sekä elinkeinoista kautta koko Levänluhdan aikakauden.

Helsingin yliopiston johtama monitieteellinen tutkimusryhmä ajoitti kymmenien rautakaudella eläneiden levänluhtalaisten vainajien luut ja tutki näistä hiilen ja typen isotooppisuhteita. Näiden pohjalta on luotu kuva maasta, merestä ja makean veden vesistöistä saatavan ravinnon määristä sekä elinkeinoista kautta koko Levänluhdan aikakauden.

Etelä-Pohjanmaan Levänluhdan lähdepohjaisesta vesikalmistosta on noussut ihmisluita jo 1600-luvulta lähtien. Näiden rautakautisten vainajien salat alkavat aueta atomiytimien määriä ja niiden suhteita määrittämällä. Juuri julkaistussa tutkimuksessa muodostuu kuva hyvin monipuolisia elinkeinoja käyttäneestä monimuotoisesta yhteisöstä, mikä vastaa hyvin arkeologisen aineiston luomaa kuvaa.

Ihmisen ravinnon sisältämä hiili ja typpi päätyvät ihmiskehon rakennusaineiksi luustoon ja pehmytkudoksiin. Hiilellä on kolme isotooppia, typellä kaksi, ja näiden eripainoisten atomiydinten määriin tallentuu tietoa menneen ajan tapahtumista.

– Levänluhdan vainajien isotooppidata jakautuu kolmeen selvästi erottuvaan ryhmään. Tämä on ainutlaatuista Itämeren ympäristössä, sanoo Helsingin yliopiston Luonnontieteellisen keskusmuseon ajoituslaboratorion johtaja, dosentti Markku Oinonen.

Ruo­ka­va­lio­mal­lin­nuk­set ker­to­vat mo­ni­puo­li­sis­ta elin­kei­nois­ta

Maasta, merestä (Itämeri) ja makean veden vesistöistä saatavan ravinnon isotooppisuhteet ovat erilaisia tutkimuksen tausta-aineistossa. Siten luiden isotooppimäärityksiin pohjautuvat ruokavaliomallinnukset tuottavat tietoa näiden eri ravintoryhmien suhteellisista osuuksista. Suurin osa Levänluhdan vainajista näyttää hyödyntäneen kaikkia kolmea tarjolla olevaa ruuan lähdettä: Pohjanlahtea, lakeuksia ja erämaita sekä suhteellisen lähellä lipuvaa Kyrönjokea. Maasta saatavan ravinnon osuus on noin 85% suurimmalla osalla vainajista ja painottuen proteiinipitoisiin ruokiin. Tämän peruspopulaation trendi säilyy kautta koko ajanjakson.  

Joillakin vainajilla kuitenkin noin puolet ravinnosta on ollut merestä saatavaa. Tämä viittaa hylkeenpyyntiin tai kalastukseen Pohjanlahdella. Lisäksi, aineistossa esiintyy ryhmä, joka ei ole käyttänyt makean veden ravintoa ollenkaan. Tutkijat esittävät, että tämä saattaisi liittyä arkeologisesti havaittuihin yhteyksiin kauemmas Itämeren alueelle. 

Elin­kei­no­jen tuo­ma re­si­liens­si kan­toi il­mas­to­ka­ta­stro­fin yli

Keskellä Levänluhdan aikakautta tapahtui viimeisten 2000 vuoden voimakkain ilmastokatastrofi. Tulivuorenpurkaukset aiheuttivat 540-luvulla usean vuoden kylmän ja pimeän jakson, joka heijastuu ehkä kansantaruissa läpi koko pohjoisen pallonpuoliskon. Oinosen johtaman tutkimushankkeen tutkijat ovat hiljattain linkittäneet katastrofin Lapin puulustojen hiili-isotoopeissa näkyvään valon määrän tuntuvaan vähenemiseen vuosina 541- 544.   

– Jos Skandinavian saagoissa mainittu kolmen vuoden talvi, Fimbulvinter, halutaan etsiä, niin tässä on paras kandidaatti, pohtii Oinonen. 

Fimbultalven on esitetty aiheuttaneen viljelyn romahtamista Ruotsin ja Viron lähialueilla. Levänluhtalaisilla maasta saatavan ravinnon käyttö ei kuitenkaan vähene sen jälkeen, vaan vahvasti merestä ravintonsa saanut ryhmä hiipuu. Suurin ihmisryhmä jatkaa merellisen ravinnon käyttöä ruokavalion täydennyksenä ja sen hautaukset jopa lisääntyvät 600-luvun puolivälissä. Proteiinipitoinen ravinto viittaa eläinkunnan tuotteisiin ja näyttää siltä, että viljelyn sijasta suurimman osan elämä pohjautui ehkä karjanhoidon ja metsästyksen varaan. Turkiskauppaa onkin perinteisesti pidetty rautakaudella kukoistaneen Etelä-Pohjanmaan rikkauden lähteenä näillä Suomenselän eteläisillä juurilla. 

Aiempi geneettinen tutkimus ja paikannimiaineisto viittaavat levänluhtalaisten saamelaisyhteyksiin. Viitteitä rautakautisten saamelaisten monipuolisista elinkeinoista on aiemmin havaittu myös Ruotsin samoilla leveysasteilla. Tutkijat pohtivatkin voiko Levänluhdan vesikalmisto jopa olla saamelaisten pyhien lähdepohjaisten järvien, saivojen, ilmentymä. 

Mi­ten tutkimusta teh­dään?

Hiilen radioaktiivisen isotoopin, radiohiilen,  määrä kertoo ajasta ja pysyvien isotooppien suhteet käytetystä ravinnosta. Menetelmiä yhdistäen tutkijat voivat rakentaa aikasarjoja ihmisen ruokavalioiden ja elinkeinojen muutoksista aikojen kuluessa.  

Helsingin yliopiston tutkijat ovat tehneet lähes 40 radiohiiliajoitusta sekä hiilen ja typen isotooppimääritystä Levänluhdan luuaineistosta. Yhdistämällä nämä laajaan tausta-aineistoon ravintoaineiden isotooppiarvoista ja niiden suhteellisista määristä on voitu tuottaa ruokavaliomallinnuksia sekä aikasarja-analyysejä kautta koko Levänluhdan aikakauden.       

Julkaistu tutkimus on tehty monitieteellisenä Helsingin yliopiston (HY) vetämänä yhteistyönä, jossa mukana Ajoituslaboratorion, arkeologian, genetiikan ja forensiikan tutkijoita Helsingin yliopistosta sekä Luonnonvarakeskuksen, Tübingenin ja Bernin yliopiston tutkijoita. Tutkimusta on rahoittanut Emil Aaltosen säätiö dosentti Anna Wessmanin johtaman hankkeen kautta.

Tutkimus on jul­kais­tu Plos ONE –jul­kai­susar­jas­sa open access-pe­ri­aat­teel­la: 

Oinonen M, Alenius T, Arppe L, Bocherens H, Etu-Sihvola H, Helama S, et al. (2020) Buried in water, burdened by nature—Resilience carried the Iron Age people through Fimbulvinter. PLoS ONE 15(4): e0231787. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0231787

Levänluhta on eräs ainutlaatuisimmista arkeologisista kohteista jopa maailmanlaajuisesti. Lähes sadan rautakautisen vainajan luita on löytynyt keskeltä Etelä-Pohjanmaan lakeuksia jo 1600-luvulta lähtien. Vainajat on haudattu rautakaudella, noin 300-800-luvuilla luultavasti silloiseen lampeen, joka maankohoamisen vaikutuksesta on muuttunut suoksi ja ihmisen toimesta pelloksi. Kolme lähdettä ja niiden rautapitoinen punainen vesi muistuttavat nykyisin tästä muinaisesta kalmistosta.

Lisätietoja

Markku Oinonen, FT, dosentti
laboratorionjohtaja
Ajoituslaboratorio, Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS
Helsingin yliopisto
markku.j.oinonen@helsinki.fi
Puh: 050 3187302

Anna Wessman, FT, dosentti
Kulttuurien osasto, arkeologia
Helsingin yliopisto
anna.wessman@helsinki.fi
Puh: 050 3298436