Hyönteiskokoelmia kerättiin jo 1700-luvulla Turun Akatemian aikana Suomesta ja ulkomailta. Vain pieni osa kokoelmista pelastui Turun palosta vuonna 1827, ja C.R. Sahlbergin n. 5817 lajin hyönteiskokoelma sisältyy Luomuksen eläintieteen yksikön nykyisiin kokoelmiin.
Yliopisto siirrettiin palon jälkeen Helsinkiin ja tuhoutuneiden kokoelmien tilalle saatiin lyhyessä ajassa runsaasti uutta materiaalia niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Etenkin 1850-luvulla useat suomalaiset keräsivät hyönteisiä Alaskassa, sekä vuosisadan loppupuolella ja 1900-luvun alussa Siperiassa. Lisäksi tehtiin retkiä Välimeren alueelle ja Keski-Aasiaan. Eräs merkittävimmistä kokoelmista on runsaasti tyyppiaineistoa sisältävä C.G. Mannerheimin maailman kovakuoriaiskokoelma, jota säilytetään edelleen alkuperäisissä 1800-luvun kaapeissa.
Itsenäisessä Suomessa hyönteistutkijat keskittyivät kotimaan lajiston tutkimiseen. Useimmat hyönteislahkot ovat varsin kattavasti edustettuina museon kotimaisessa kokoelmassa niin lajistollisesti kuin maantieteellisestikin. Lukuisat tutkijat ja hyönteisharrastajat ja ovat kartuttaneet museon kokoelmia ajan kuluessa toistuvin lahjoituksin tai heidän kokoelmansa on liitetty museon kokoelmiin testamentin kautta.
Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmiin kuuluu yli neljäsataa pääasiassa hyönteiskokoelmien tietoja sisältävää keruupäiväkirjaa. Keruupäiväkirjat (”kladikirja”, ruots. ”kladdbok”) ovat pääasiassa ennen 1960-lukua kerättyjen numeroitujen hyönteisyksilöiden keruutiedot sisältäviä luetteloita, ja ne toimivat keskeisenä tulkinta-avaimena hyönteiskokoelmien vanhimpiin osiin. Keruupäiväkirjat on pääsääntöisesti digitoitu. Voit katsoa aineistoja alla olevasta linkistä.
Selkärankaisnäytteitä on kerätty museon kokoelmiin jo 1800-luvulta lähtien. Niitä hankittiin myös ostamalla, vaihtamalla sekä saatiin lahjoituksina. Venäjän vallan aikana museo sai näytteitä suomalaisilta, jotka toimivat Venäjän valtionhallinnossa.
Hampus Furuhjelmin ollessa kuvernöörinä Alaskassa – joka tuolloin myös oli Venäjän keisarikunnan hallinnassa – hän sai haltuunsa sukupuuttoon kuolleen stellerinmerilehmän luurangon. Se tuli museolle 1861 ja on yksi arvokkaimmista näytteistämme, koska näitä luurankoja on maailman museoissa vain muutamia.
Nykyään uusia selkärankaisnäytteitä saadaan lähinnä kuolleina löydetyistä eläimistä.
Luonnontieteellisen alan konservoinnilla on maassamme pitkät perinteet. Ensimmäiset konservaattorimme, Magnus von Wright ja Jussi Mäntynen, olivat oman alansa huippuja ja ovat sen lisäksi Suomen kulttuurihistorian merkkihenkilöitä. Heidät molemmat tunnetaankin paremmin taitelijoina kuin konservaattoreina.
Suoranaisella metsästyksellä oli aikaisemmin huomattava merkitys selkärankaisten eläinten kokoelmien kartuttamisessa. Ensimmäiset kartuntamatkat selkärankaisten keräämiseksi tehtiin jo noin 200 vuotta sitten. Oman maan lisäksi matkat kattoivat pian kaikki maanosat. Nykyisin Luomukselle tulevat konservoitavat eläimet ovat kuolleena luonnosta löytyneitä. Luonnontieteellisen museon kokoelmissa on silti edelleen runsaat kaksisataa lintuyksilöä, jotka Magnus von Wright on sekä ampunut että käsitellyt vasten tieteellisiksi näytteiksi.