Integratiivinen lasten ja nuorten yksilöpsykoterapian koulutusohjelma 2027-2031

Koulutusohjelma toteutetaan yhteistyössä NIPRT Oy:n kanssa.
Koulutusohjelman perustiedot
Opintojen laajuus, ryhmäkoko ja opetustilat

Koulutusohjelman laajuus: 78 op

Koulutusohjelman alkaminen ja kesto: Koulutusohjelma alkaa syyskuussa 2027. Koulutusohjelma kestää 4 vuotta (8 lukukautta).
Koulutusohjelmaan valitaan: 12-24 opiskelijaa

Opetustilat: Lähiopetus toteutetaan Helsingin yliopiston tiloissa.

Koulutusmaksut

Koulutuksen teoria- ja menetelmäopintojen hinta on 16 460-22 590 euroa riippuen opiskelijamäärästä (12-24). Koulutusmaksu jakautuu seitsemälle lukukaudelle.

 Muut maksut, jotka maksetaan suoraan palveluntarjoajalle

  • työnohjaus (150 h ryhmätyönohjausta): 40 euroa/tunti = 6 000 euroa
  • oma koulutuspsykoterapia (80 h): 80 h x 100 euroa = 8 000 euroa
  • soveltuvuusarviointi: 200 euroa
  • SPR-kongressi (3. opintovuosi, vapaavalintainen): arvio noin ~1 500–3 000 euroa
Kouluttajat
  • Sami Kivikkokangas, vastuukouluttaja; PsL, kouluttajapsykoterapeutti
  • Antto Luhtavaara, varavastuukouluttaja;  PsM, kouluttajapsykoterapeutti 
  • Sanna Maliniemi, PsM, kouluttajapsykoterapeutti 
  • Niina Rita, PsM, kouluttajapsykoterapeutti, psykoanalyytikko
  • Kaisa-Maria Leskinen, PsM Kouluttajapsykoterapeutti,
  • Teija Nissinen, PsM, MSc, kouluttajapsykoterapeutti 
  • Matti Pesola, PsM, kouluttajapsykoterapeutti 
  • Katri Wahlman-Neuvonen, PsL, neuropsykologian erikoispsykologi, psykoterapeutti
  • Markus Katiska, PsM, psykoterapeutti
  • Erkki Heinonen, PsT, kouluttajapsykoterapeutti
  • Mikael Leiman, PsT, kouluttajapsykoterapeutti

    Kansainväliset vierailuluennoitsijat

  • J. Christopher Muran, PhD  
  • Catherine F. Eubanks, PhD 
  • Babette (“Kiki”) Gekeler, Dr. phil. 
  • Tang Jian 
  • Riccardo Lombardi, MD
  • Shigeru Iwakabe, PhD
Koulutusohjelman sisältö
Kuvaus psykoterapiasuuntauksesta

Koulutusohjelman yhdistävä punainen lanka on lapsen ja nuoren toimijuuden kehittyminen — ja sen auttaminen psykoterapiassa silloin, kun kehitykselliset, vuorovaikutukselliset tai traumaattiset olosuhteet ovat kaventaneet sitä. Toimijuus käsitetään kehitykselliseksi prosessiksi, jossa ihminen oppii asettumaan suhteessa itseensä, toisiin ihmisiin ja maailmaan — ja jonka esteitä ja mahdollisuuksia psykoterapia tutkii ja avaa yhdessä asiakkaan kanssa (Vygotsky, 1978; Leiman, 1992, 1997, tulossa; Stiles, 2001, 2002; Eubanks, Muran & Safran, 2018; Kivikkokangas, Leiman, Laitila & Stiles, 2020; Kivikkokangas, Leiman & Enckell, 2026).

Tämän tehtävän edellyttämä integratiivinen työote on inhimillinen, aktiivinen ja suhteessa rakentuva: terapia tapahtuu lapsen tai nuoren ja terapeutin välisessä, aktiivisessa yhteistyössä. Asiakaslähtöisyys merkitsee tässä, että lapsi tai nuori on oman hoitonsa ja kehityksensä toimija — se, jonka kokemuksista, kysymyksistä ja äänestä työ saa muotonsa, ei valmiin hoitomallin kohde. Terapeutin tehtävänä on antaa tilaa ja tukea sille, että tämä toimijuus pääsee tunnistumaan, kannattelemaan itseään ja laajenemaan. Koulutusohjelman pedagoginen ja kliininen ydin onkin siinä, että terapeutin toimet auttavat lasta ja nuorta löytämään oman luovan toimijuutensa: kykynsä leikkiä, sanoittaa, kuvitella ja valita oman kehityksensä, ihmissuhteidensa ja kokemustensa keskellä. Käytännössä työ kohdentuu toimijuuden mahdollisuuksiin ja esteisiin: terapeutti kuuntelee, missä kohdin lapsi tai nuori on objektin asemassa suhteessa omiin kokemuksiinsa, oireisiinsa tai suhteisiinsa — siellä, missä jokin “tekee hänelle” eikä hän koe voivansa toimia tai vaikuttaa. Terapeutti asettaa interventionsa hänen lähikehityksen vyöhykkeelleen (Vygotsky, 1978; Leiman & Stiles, 2001) — siihen tilaan, joka on yhdessä mahdollinen mutta ei vielä yksin — ja auttaa itsehavainnointia sanoittumaan ja kannattelemaan itseään, jolloin lapsi tai nuori siirtyy vähitellen objektipositiosta subjektipositioon: uudenlaiseen toimijuuteen ja yhteyteen omaan kokemukseensa, jossa valinnat tulevat mahdollisiksi oman näköisinä (true self; Winnicott, 1965; Leiman, tulossa).

Tämän ymmärryksen pohjalta koulutusohjelmassa on piirteitä sekä teoreettisesta että assimilatiivisesta integraatiosta (Norcross & Goldfried, 2019). Teoreettisesti koulutus rakentuu useiden vakiintuneiden viitekehysten — integratiivisen, psykodynaamisen ja psykoanalyyttisen lasten- ja nuorisopsykoterapian, kognitiivis-analyyttisen psykoterapian, mentalisaatioon ja allianssityöhön perustuvien lähestymistapojen vuoropuhelulle ja keskinäiselle rikastamiselle, joka on toteutunut suomalaisessa lasten ja nuorten psykoterapian kentässä jo vuosikymmeniä. Assimilatiivisesti opiskelija oppii kannattelemaan tätä monimuotoisuutta yhdellä omaksutulla työotteella: hän soveltaa eri suuntauksissa kehitettyjä jäsennystapoja ja työmenetelmiä asiakkaan kehitysvaiheen, oirekuvan ja vuorovaikutustilanteen mukaan, samalla kun pitää kuuntelu- ja muotoiluotteensa johdonmukaisena. Lasten ja nuorten työssä tämä tarkoittaa erityisesti kehitysvaiheen huomioimista: leikki-ikäisten kanssa työskennellään leikin ja luovien menetelmien välityksellä, kouluikäisten kanssa kerronnan, piirtämisen ja vanhempainohjauksen avulla, murrosikäisten kanssa identiteettityön ja allianssin näkökulmasta, jälkinuoruudessa toimijuuden ja siirtymävaiheen kysymyksissä. Joustavan ja asiakaslähtöisen työotteensa vuoksi integratiivinen psykoterapia soveltuu keskeisten lasten ja nuorten mielenterveysongelmien hoitomenetelmäksi. Integratiivinen psykoterapeuttikoulutus on Suomessa akateemisesti vakiintunut, ja tämä koulutusohjelma jatkaa mainittua perinnettä laajentaen sen systemaattisesti lasten ja nuorten psykoterapian alueelle niin Suomessa kuin kansainvälisesti.

Koulutuksessa opitaan useita kliinisiä jäsennystapoja — mm. kehityspsykologinen ja kiintymyssuhdeteoreettinen jäsennys, psykodynaaminen ja objektisuhdeteoreettinen näkökulma, intensiivinen lyhyt psykodynaaminen psykoterapia (ISTDP), kognitiivis-analyyttinen vastavuoroisten asetelmien jäsentäminen, allianssi ja katkosten kanssa työskentely, mentalisaatiopohjainen lähestyminen sekä neuropsykoanalyyttinen näkökulma — joista kukin tuo oman tarkkuutensa lapsen ja nuoren toimijuuden esteiden ymmärtämiseen. Näiden jäsennysten keskeisenä käsitteellistämisen tapana ja yhteisenä kuuntelutapana koulutuksessa toimii dialoginen sekvenssianalyysi (DSA; Leiman, 1992, 2004a, 2012, tulossa) — Mikael Leimanin kognitiivis-analyyttisesta perinteestä kehittämä asiakaslähtöisen kuuntelun menetelmä, joka tuo eri jäsennystapojen näkemykset saman kliinisen materiaalin äärelle. DSA:n yhteisen kuuntelutavan rinnalla koulutuksella on toinen leikkaava periaate: aikarajalliset hoidot — lyhyt ja pitkä psykoterapia. Jokaisessa kliinisessä jäsennyksessä punnitaan, palveleeko potilaan tarvetta lyhyt, aikarajallinen ja fokusoitu työskentely vai pitkä, avoin prosessi.

Psykoterapeuttista muutosta lähestytään relationaalisesta ja asiakaslähtöisestä näkökulmasta. Tämä lähtökohta on linjassa psykoterapian tuloksellisuustutkimuksen vakiintuneen havainnon kanssa, jonka mukaan yhteistyösuhde sekä terapeuttiin ja asiakkaaseen liittyvät henkilökohtaiset tekijät ennustavat hoitotulosta vahvemmin kuin valittu menetelmä — havainto, jonka Bruce Wampoldin kontekstuaalinen malli on koonnut psykoterapian metateoreettiseksi viitekehykseksi (Wampold & Imel, 2015; Sampolahti & Laitila, 2022). Leiman (2004b) on suomalaisessa keskustelussa jäsentänyt tästä seuraavan tutkimusmenetelmällisen seurauksen: kun psykoterapian vaikuttava ainesosa on terapeutin ja asiakkaan yhteistoimintaa, sen tarkastelu edellyttää menetelmiä, jotka kuvaavat prosessin kahden osapuolen yhdessä rakentamana — eivät terapeutin asiakkaaseen kohdistamina prosessimuuttujina. Terapeutti on ammatillisesti henkilökohtainen toimija, joka asettuu suhteeseen toisen ihmisen kanssa ammatillisen viitekehyksen kantamana. Lapsilla ja nuorilla psykoterapeutti‐ set interventiot ovat aina myös kehityksellisiä — terapeutti työskentelee suhteessa vielä muotoutuvaan toimijuuteen.

Koulutuksen kehityksellinen ja kokemuksellinen perusta rakentuu vauvahavainnoinnin ympärille. Se on koulutuksen suorin tapa tuoda opiskelija kosketuksiin sen kanssa, miten varhainen vuorovaikutus rakentuu, ja tuo kokemuksellisen perustan transferenssille ja vastatransferenssille, container-funktiolle sekä varhaisen minuuden ja kiintymyssuhteen rakentumiselle eläväksi kliiniseksi havainnoksi. Vau‐ vahavainnoinnin kytkös murros- ja nuoruusikäisten sekä jälkinuoruuden työhön on koulutuksessa eksplisiittinen: varhaisten re‐ lationaalisten rakenteiden kokemuksellinen tunteminen on edellytys myöhempien kehitysvaiheiden ymmärtämiselle, ja erityisesti yhteys vastatransferenssin kehollisuuteen ja containment-funktion kokemukselliseen oppimiseen on niitä asioita, joita ei voi omaksua kirjallisuudesta vaan ainoastaan systemaattisesta havainnoinnista (Bick, 1964).

Koulutuksen pedagogisena painopisteenä on, että jokainen opiskelija löytää oman tyylinsä terapeuttina — oman tapansa olla ammatillisesti läsnä, kuunnella ja vastata — ja että tämä tyyli rakentuu omasta ammatillisesta henkilökohtaisuudesta käsin, ei kopiona kouluttajista tai yhden viitekehyksen sovelluksena. Koulutus tarjoaa moninaiset jäsennystavat, kansainväliset näkökulmat ja DSA:n yhteisenä kuuntelutapana juuri siksi, että tämä monimuotoisuus mahdollistaa oman äänen löytämisen sen sijaan että ohjaisi yhteen ennalta annet‐ tuun muottiin. Samalla koulutus pyrkii kasvattamaan opiskelijoissa tutkimuksellista otetta omaan kliiniseen työhön, jonka kautta koulutuksen suorittaneet psykoterapeutit voivat osallistua suomalaisen psykoterapiakentän asiantuntijakeskusteluun ja tuoda uusinta kansainvälistä tutkimustietoa kotimaiseen käyttöön.

Kansainvälinen ulottuvuus on koulutusohjelman rakenteellinen valinta. Psykoterapian kenttä muuttuu nopeasti, mikä herättää usein opiskelijoissa kysymyksiä, epävarmuutta ja toisinaan pelkoa siitä, miten asettua ammatillisesti muuttuvalla kentällä. Yliopistollisessa psykoterapeuttikoulutuksessa on tällöin keskeistä, että opiskelijoilla on ajantasainen kuva nykytutkimuksen tilasta, että he pääsevät perehtymään sen keskeisiin kysymyksenasetteluihin ja että heille avautuu osallisuus kansainväliseen tutkimuskeskusteluun. Koulutusohjelman vierailevat luennoitsijat ovat keskeisiä toimijoita Society for Psychotherapy Research (SPR) -verkostossa, joka kokoaa yhteen psykoterapiatutkimuksen tuloksellisuus-, prosessi- ja kvalitatiivisen perinteen; tämä kytkös on rakennettu osaksi koulutusta nimenomaan opiskelijoiden tutkimuksellisen osallisuuden mahdollistamiseksi. Tavoitteena on vuoropuhelu alan kokeneiden ajattelijoiden kanssa ja sitä kautta avautuva monipuolinen kansainvälinen yhteistyö. Psykoterapian käsitteet ja käytännöt kantavat aina mukanaan niiden ammatillisten ja kulttuuristen yhteisöjen identiteettiä, joista ne ovat nousseet (Volkan, 2014, 2020). Käsityksemme psykoterapiasta on toistaiseksi varsin länsimainen, ja keskustelu yhdysvaltalaisten, kiinalaisten, japanilaisten ja eurooppalaisten kollegoiden kanssa on tarpeen — ilman vuoropuhelua emme opi toisiltamme emmekä siitä, mitä psykoterapia voi olla.

Integratiivisen lähestymistavan tutkimusnäyttö on vahva. Yhteisten tekijöiden tutkimustraditio osoittaa muutoksen liittyvän enemmän terapiasuhteeseen, allianssiin ja terapeutin ominaisuuksiin kuin yksittäiseen menetelmään (Dodo-lintu-efekti; Wampold & Imel, 2015; Lam‐ bert, 2013; Luborsky ym., 1975; Wampold ym., 1997; Cuijpers, 2024; Sampolahti & Laitila, 2022; Heinonen & Nissen-Lie, 2020; Jacob‐ sen ym., 2025; Driessen ym., 2024). Allianssi ennustaa hoitotulosta sekä aikuisilla (Flückiger ym., 2018) että lapsilla ja nuorilla (Karver ym., 2018; Roest ym., 2023), ja allianssikatkos- ja korjaustyö on dokumentoitu opetettavaksi muutosmekanismiksi (Eubanks, Muran & Safran, 2018; Cirasola ym., 2024; Bengardi ym., 2025). Integratiivisen psykoterapian relationaalinen perusta — yhdeksän relationaalisen muutostekijän vakiintunut näyttö (Norcross & Lambert, 2019; Norcross & Wampold, 2019; Norcross & Goldfried, 2019) — täydentyy responsiivisuustutkimuksen viime vuosien empiirisellä operationalisoinnilla (Kramer, Boehnke & Esposito, 2025; Constantino ym., 2025; Es‐ posito ym., 2024). 

Lasten ja nuorten psykoterapian vaikuttavuus on dokumentoitu laajalla diagnostisella alueella (Weisz ym., 2017, 2023; Ng & Weisz, 2022; Cuijpers ym., 2024; Weersing ym., 2025; Halse ym., 2025; Thielemann ym., 2022; Witt ym., 2024; Midgley, O’Keeffe, French & Kennedy, 2017), ja vanhempien osallistaminen lisää vaikuttavuutta meta-analyyttisesti (Pine ym., 2024; van IJzendoorn ym., 2023). Cuij‐ pers (2024, American Psychologist) muistuttaa kriittisesti, ettei yksittäisten ainesosien empiirinen näyttö muutosmekanismeina vielä täytä työkriteereitä — havainto, joka asettaa integratiiviselle koulutukselle vaatimuksen kouluttaa kliinistutkimuksellista otetta. Suomalaisessa kontekstissa Helsinki Psychotherapy Study (Knekt ym., 2008) ja Käypä hoito -suositukset (Depressio, 2024) ankkuroivat näytön kotimaiseen ympäristöön. Koulutusohjelmassa dialoginen sekvenssianalyysi (DSA; Leiman, 2012, tulossa) toimii kliinisen kuuntelun välineenä, työnohjauksellisen jäsentämisen kielenä sekä psykoterapiatutkimuksen menetelmänä (Kivikkokangas & Enckell, 2023; Kivikkokangas & Leiman, 2019; Kivikkokangas, Leiman & Enckell, 2026; Valkonen, 2018) — sekä Wampoldin kontekstuaalinen malli että DSA on hahmottunut suomalaisessa keskustelussa psykoterapian metamallin ehdokkaiksi (Sampolahti & Laitila, 2022). Yhdessä yhteisten tekijöiden, terapiasuhteen ja responsiivisuuden näytön sekä ikäkausispesifin kehityspsykologisen tiedon integroinnin kanssa nämä muodostavat LANU 2027 -koulutusohjelman tutkimuksellisen perustan.

Lähteet

Abbass, A. A., Town, J. M. & Driessen, E. (2012). Intensive short-term dynamic psychotherapy: A systematic review and meta-analy‐ sis of outcome research. Harvard Review of Psychiatry, 20(2), 97–108. 

Bateman, A. & Fonagy, P. (2016). Mentalization-Based Treatment for Personality Disorders: A Practical Guide. Oxford University Press. 

Bengardi, D., Eubanks, C. F. & Cirasola, A. (2025). Alliance rupture–repair and treatment outcome in youth psychotherapy: A syste‐ matic review. Journal of Psychotherapy Integration. Advance online publication. ;

Bick, E. (1964). Notes on infant observation in psycho-analytic training. International Journal of Psychoanalysis, 45, 558–566.

Bowlby, J. (1988). A Secure Base: Parent–Child Attachment and Healthy Human Development. Basic Books. 

Cirasola, A., Hutsebaut, J., Eubanks, C. F., Muran, J. C. & Midgley, N. (2024). Repairing alliance ruptures in psychodynamic psyc‐ hotherapy with young people: The development of a rational-empirical model to support youth therapists. Psychotherapy Research, 34(7), 879–893. ;

Constantino, M. J., Coyne, A. E., Gaines, A. N., Goodwin, B. J. & Muir, H. J. (2025). Therapist verification of patient self-concepts as a responsive precondition for early alliance development and subsequent introject change. Psychotherapy Research, 35(1), 17–31. ;

Cuijpers, P. (2024). How to improve outcomes of psychological treatment of depression: Lessons from “next-level” meta-analytic re‐ search. American Psychologist, 79(9), 1407–1417. ;

Cuijpers, P., Karyotaki, E., Ciharova, M., Miguel, C., Noma, H. & Furukawa, T. A. (2023). The effects of psychotherapies for depres‐ sion on response, remission, reliable change, and deterioration: A meta-analysis. Acta Psychiatrica Scandinavica, 144(3), 288–299.

Cuijpers, P., Miguel, C., Harrer, M., Plessen, C. Y., Ciharova, M., Ebert, D. & Karyotaki, E. (2024). Absolute and relative outcomes of psychotherapies for eight mental disorders: A systematic review and meta-analysis. World Psychiatry, 23(2), 267–275. 

Davanloo, H. (2000). Intensive Short-Term Dynamic Psychotherapy: Selected Papers of Habib Davanloo. Wiley. 

Driessen, E., Efthimiou, O., Wienicke, F. J., Cuijpers, P., Hollon, S. D., Cohen, Z. D. ym. (2024). Differential between-therapist effects in more versus less standardized therapies for depression. Counselling Psychology Research. ;

Esposito, G., Cuomo, F., Di Maro, A. & Passeggia, R. (2024). The assessment of therapist responsiveness in psychotherapy re‐ search: A systematic review. Research in Psychotherapy: Psychopathology, Process and Outcome, 27(2), Article 751. ;

Eubanks, C. F., Muran, J. C. & Safran, J. D. (2018). Alliance rupture repair: A meta-analysis. Psychotherapy, 55(4), 508–519. 

Flückiger, C., Del Re, A. C., Wampold, B. E. & Horvath, A. O. (2018). The alliance in adult psychotherapy: A meta-analytic synthesis. Psychotherapy, 55(4), 316–340. Fonagy, P., Gergely, G., Jurist, E. L. & Target, M. (2002). Affect Regulation, Mentalization, and the Development of the Self. Other Press. 

Frederickson, J. (2013). Co-Creating Change: Effective Dynamic Therapy Techniques. Seven Leaves Press. 

Halse, M. L., Steinsbekk, S., Hammar, Å. G., Belsky, J., Lehre, A. C., Wallin, A. R. ym. (2025). The efficacy of mentalization-based treatment for children with internalizing and externalizing problems: A randomized controlled trial. Journal of the American Academy of Child & Adolescent Psychiatry, 64(7). 

Heinonen, E. & Nissen-Lie, H. A. (2020). The professional and personal characteristics of effective psychotherapists: A systematic review. Psychotherapy Research, 30(4), 417–432. 

Jacobsen, C. F., Nissen-Lie, H. A., Falkenström, F., Hartmann, A., Schröder, T., Heinonen, E. & Rønnestad, M. H. (2025). The as‐ sociation between therapist internal relational models, professional self-doubt, and coping strategies and the process and outcome of psychotherapy. Psychotherapy Research. ;

Karver, M. S., De Nadai, A. S., Monahan, M. & Shirk, S. R. (2018). Meta-analysis of the prospective relation between alliance and outcome in child and adolescent psychotherapy. Psychotherapy, 55(4), 341–355. 

Kivikkokangas, S. & Enckell, H. (2023). Dialoginen sekvenssianalyysi (DSA) psykoterapeutin työvälineenä. Psykoterapia, 2/2023.

Kivikkokangas, S. & Leiman, M. (2019). Dialogical sequence analysis as a method in theory-based single-case studies in psychoa‐ nalysis. Scandinavian Psychoanalytic Review, 41(2), 91–100.

Kivikkokangas, S., Leiman, M., Laitila, A. & Stiles, W. B. (2020). Hiding shame — a case study of developing agency. Romanian Journal of Psychoanalysis, 13(1), 85–116. 

Kivikkokangas, S., Leiman, M. & Enckell, H. (2026). The development of self-observation as a precondition for self-analysis. Scandi‐ navian Psychoanalytic Review. 

Leiman, M. & Stiles, W. B. (2001). Dialogical sequence analysis and the zone of proximal development as conceptual enhancements to the assimilation model. Psychotherapy Research, 11(3), 311–330. 

Kivikkokangas, S. (tulossa). DSA lasten ja nuorten psykoterapian koulutuksessa. Teoksessa Leiman, M. (toim.), Dialogical Sequence Analysis: Using conceptual tools in collaborative client work (in press). Palgrave Macmillan. 

Klein, M. (1946). Notes on some schizoid mechanisms. International Journal of Psychoanalysis, 27, 99–110.

Knekt, P., Lindfors, O., Härkänen, T., Välikoski, M., Virtala, E., Laaksonen, M. A. ym. (2008). Randomized trial on the effectiveness of long- and short-term psychodynamic psychotherapy and solution-focused therapy on psychiatric symptoms during a 3-year followup. Psychological Medicine, 38(5), 689–703. 

Kramer, U., Boehnke, J. R. & Esposito, G. (2025). Therapist responsiveness in psychotherapy: Introduction to the special section. Psychotherapy Research, 35(1), 1–3. ;

Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, Suomen Psykiatriyhdistys ry & Suomen Lastenpsykiatriyhdistys ry (2024). Depressio. Käypä hoito -suositus. ;

Lambert, M. J. (toim.) (2013). Bergin and Garfield’s Handbook of Psychotherapy and Behavior Change (6th ed.). Wiley. 

Leiman, M. (1992). The concept of sign in the work of Vygotsky, Winnicott and Bakhtin. British Journal of Medical Psychology, 65, 209–221. 

Leiman, M. (1994). Projective identification as early joint action sequences. British Journal of Medical Psychology, 67, 97–106.

Leiman, M. (1997). Procedures as dialogical sequences. British Journal of Medical Psychology, 70, 193–207. 

Leiman, M. (2004a). Dialogical sequence analysis. Teoksessa H. J. M. Hermans & G. Dimaggio (toim.), The Dialogical Self in Psyc‐ hotherapy (s. 255–269). Brunner-Routledge. Leiman, M. (2004b). Vaikuttavuustutkimuksen pulmallisuus psykoterapiassa. Duodecim, 120(22), 2645–2653. 

Leiman, M. (2012). Dialogical Sequence Analysis in studying psychotherapeutic discourse. International Journal for Dialogical Science, 6(1), 123–147. 

Leiman, M. (in press, 2026). Dialogical Sequence Analysis: Using conceptual tools in collaborative client work. Palgrave Macmillan.

Lindfors, O., Knekt, P., Heinonen, E. & Virtala, E. (2014). Self-concept and quality of object relations as predictors of outcome in short- and long-term psychotherapy. Journal of Affective Disorders, 152–154, 202–211. 

Luborsky, L., Singer, B. & Luborsky, L. (1975). Comparative studies of psychotherapies. Archives of General Psychiatry, 32(8), 995– 1008. 

Midgley, N., O’Keeffe, S., French, L. & Kennedy, E. (2017). Psychodynamic psychotherapy for children and adolescents: An updated narrative review of the evidence base. Journal of Child Psychotherapy, 43(3), 307–329. 

Ng, M. Y. & Weisz, J. R. (2022). What four decades of meta-analysis have taught us about youth psychotherapy and the science of research synthesis. Annual Review of Clinical Psychology, 18, 257–280. 

Norcross, J. C. & Goldfried, M. R. (toim.) (2019). Handbook of Psychotherapy Integration (3rd ed.). Oxford University Press.

Norcross, J. C. & Lambert, M. J. (toim.) (2019). Psychotherapy Relationships That Work: Volume 1 — Evidence-Based Therapist Contributions (3rd ed.). Oxford University Press. 

Norcross, J. C. & Wampold, B. E. (toim.) (2019). Psychotherapy Relationships That Work: Volume 2 — Evidence-Based Therapist Responsiveness (3rd ed.). Oxford University Press. 

Panksepp, J. (1998). Affective Neuroscience: The Foundations of Human and Animal Emotions. Oxford University Press. 

Pine, A. E., Baumann, M. G., Modugno, G. & Compas, B. E. (2024). Parental involvement in adolescent psychological interventions: A meta-analysis. Clinical Child and Family Psychology Review, 27(3), 1–20. ;

Roest, J. J., Welmers-van de Poll, M. J., Van der Helm, G. H. P., Stams, G. J. J. M. & Hoeve, M. (2023). A three-level meta-analysis on the alliance-outcome association in child and adolescent psychotherapy. Research on Child and Adolescent Psychopathology, 51(3), 275–293. ;

Ryle, A. & Kerr, I. B. (2002). Introducing Cognitive Analytic Therapy. Wiley. 

Sampolahti, T. & Laitila, A. (2022). Bruce Wampoldin kontekstuaalinen psykoterapia-ajattelu: kohti psykoterapian metamallia? Psykologia, 57(1), 22–34. 

Solms, M. (2018). The neurobiological underpinnings of psychoanalytic theory and therapy. Frontiers in Behavioral Neuroscience, 12, 294. 

Stern, D. N. (1985). The Interpersonal World of the Infant: A View from Psychoanalysis and Developmental Psychology. Basic Books. 

Stiles, W. B. (2001). Assimilation of problematic experiences. Psychotherapy: Theory, Research, Practice, Training, 38(4), 462–465.

Stiles, W. B. (2002). Assimilation of problematic experiences. Teoksessa J. C. Norcross (toim.), Psychotherapy Relationships That Work (s. 357–365). Oxford University Press. 

Thielemann, J. F. B., Kasparik, B., König, J., Unterhitzenberger, J. & Rosner, R. (2022). A systematic review and meta-analysis of trauma-focused cognitive behavioral therapy for children and adolescents. Child Abuse & Neglect, 134, 105899. ;

Valkonen, H. (2018). The Dynamics of Self-Observation in Patients with BPD: A Dialogical Sequence Analysis Study. Väitöskirja, ItäSuomen yliopisto. 

Volkan, V. D. (2014). Psychoanalysis, International Relations, and Diplomacy: A Sourcebook on Large-Group Psychology. Karnac Books. 

Volkan, V. D. (2020). Large-Group Psychology: Racism, Societal Divisions, Narcissistic Leaders and Who We Are Now. Phoenix Publishing House. 

van IJzendoorn, M. H., Schuengel, C., Wang, Q. & Bakermans-Kranenburg, M. J. (2023). Improving parenting, child attachment, and externalizing behaviors: Meta-analysis of the first 25 randomized controlled trials on the effects of Video-feedback Intervention to promote Positive Parenting and Sensitive Discipline. Development and Psychopathology, 35(1), 241–256. ;

Vygotsky, L. S. (1978). Mind in Society: The Development of Higher Psychological Processes. Harvard University Press. 

Wampold, B. E. & Imel, Z. E. (2015). The Great Psychotherapy Debate (2nd ed.). Routledge. 

Wampold, B. E., Mondin, G. W., Moody, M., Stich, F., Benson, K. & Ahn, H. (1997). A meta-analysis of outcome studies comparing bona fide psychotherapies. Psychological Bulletin, 122(3), 203–215. 

Weersing, V. R., Goger, P., Schwartz, K. T. G., Baca, S. A., Angulo, F. & Kado-Walton, M. (2025). Evidence-base update of psycho‐ social and combination treatments for child and adolescent depression. Journal of Clinical Child & Adolescent Psychology, 54(1), 1– 51. ;

Weisz, J. R. & Kazdin, A. E. (toim.) (2017). Evidence-Based Psychotherapies for Children and Adolescents (3rd ed.). Guilford Press.

Weisz, J. R., Kuppens, S., Ng, M. Y., Eckshtain, D., Ugueto, A. M., Vaughn-Coaxum, R., … Fordwood, S. R. (2017). What five deca‐ des of research tells us about the effects of youth psychological therapy: A multilevel meta-analysis. Psychological Bulletin, 143(11), 1207–1242. 

Weisz, J. R., Venturo-Conerly, K. E., Fitzpatrick, O. M., Frederick, J. A. & Ng, M. Y. (2023). What four decades of meta-analysis have taught us about youth psychotherapy and the science of research synthesis. Annual Review of Clinical Psychology, 19, 79–105. ;

Witt, A., Sachser, C., Plener, P. L., Brähler, E. & Fegert, J. M. (2024). Long-term effects of psychosocial interventions for adolescents on depression and anxiety: A systematic review and meta-analysis. eClinicalMedicine, 73, 102282. Winnicott, D. W. (1965). The Maturational Processes and the Facilitating Environment. Hogarth Press. (Sis. luvun “Ego distortion in terms of true and false self”.) 

Winnicott, D. W. (1971). Playing and Reality. Tavistock.

 

Koulutusohjelman osaamistavoitteet

Koulutuksen suoritettuaan opiskelija osaa: 

  1. toteuttaa itsenäisesti lasten ja nuorten sekä perheiden psykoterapeuttista hoitoa ydinkohderyhmän kolmessa kehitysvaiheessa (leikki-ikäiset, koului‐ käiset, murrosikäiset) sekä nuoruuden siirtymävaiheessa (18–25 v) kliinisesti perustellussa laajuudessa, osana lasten ja nuorten mielenterveyspalvelujen hoito- ja kuntoutusprosessia;
  2. soveltaa integratiivista lähestymistapaa psykoterapeuttisessa työssä: integroida joustavasti kehityksellisiä, psykodynaamisia, kognitiivis-analyyttisia ja systeemisiä viitekehyksiä sekä niissä kehitettyjä menetelmiä kunkin asiakkaan tarpeiden mukaisesti;
  3. rakentaa ja ylläpitää terapiasuhdetta lasten ja nuorten kanssa hyödyntäen leikkiä, luovia menetelmiä, ikätasoista vuorovaikutusta sekä allianssin rakentamisen ja korjaamisen taitoja; luoda ja ylläpitää terapeuttista asetelmaa — sekä ulkoinen rakenne (kehys, rajat, jatkuvuus) että sisäinen asento (vastaanottavainen, havainnoiva läsnäolo), joka mahdollistaa kliinisesti merkityksellisen materiaalin tunnistamisen;
  4. toteuttaa integratiivisen tapausmuotoilun, joka yhdistää vähintään kaksi viitekehystä (esim. DSA ja kehityksellinen arvio), ja ohjata hoitoprosessia muotoilun pohjalta; ajoittaa ja kohdentaa interventiot potilaan psyykkinen tila ja kehitysvaihe huomioiden;
  5.  toteuttaa vanhemmuuden ohjausta lapsen tai nuoren psykoterapeuttisen hoidon tukena ja tehdä yhteistyötä kehitysympäristöjen (päivähoito, koulu, perhe) kanssa;
  6. tunnistaa ja arvioida lasten ja nuorten keskeisiä mielenterveyshäiriöitä (tunne-elämän häiriöt, käytöshäiriöt, neuropsykiatriset vaikeudet, traumaperäinen oireilu, kiintymyssuhdehäiriöt) sekä suunnitella niihin soveltuvia psykoterapeuttisia interventioita; arvioida lapsen tai nuoren soveltuvuutta psykoterapeuttiseen hoitoon ja valita perusteltu hoitomuoto; seurata hoidon tuloksellisuutta kliinisiä arviointimenetelmiä (esim. oirekyselyt, toimintakykymittarit) hyödyntäen;
  7. soveltaa jäsennyskäsitteitä kuuntelun ja käsitteellistämisen välineinä (DSA) kliinisen prosessin havainnoinnissa: tunnistaa asiakkaan semanttisen position, kohdesidonnaisuuden, suhtautumistavan ja puheessa tapahtuvia siirtymisiä; ylläpitää osallistuvasti havainnoivaa asemoitumista — kykyä samanaikaisesti sekä osallistua vuorovaikutukseen elävästi että havainnoida sitä reflektiivisesti;
  8.  soveltaa tutkimuksellista otetta omassa kliinisessä työssään, esim käyttää DSA:ta ja Assimilaatioanalyysiä tapaustutkimuksen menetelmänä ja toteuttaa opinnäytetyö (artikkelimuotoinen tieteellinen tapaustutkimus tai ammatilliseen kehittämiseen suuntautunut kirjallinen työ); 
  9. reflektoida oman persoonallisuutensa ja elämänhistoriansa vaikutusta terapeuttiseen suhteeseen; kannatella potilaan sijoittamaa emotionaalista materiaalia ilman kontrolloimattomia vastareaktioita; sietää odottamista, epävarmuutta ja ymmärtämättömyyttä osana terapeuttista työskentelyä; tunnistaa omia sokeita pisteitään ja niiden merkitys kliiniselle toiminnalle; käsitellä ammatillisesti haastavat tunteet ja reaktiot sekä huolehtia omasta työssä jaksamisestaan; 
  10.  toimia psykoterapeuttialan eettisten periaatteiden ja lainsäädännön mukaisesti sekä tunnistaa oman ammatillisen kehittymisen tarpeet ja hakea tarvittaessa ammatillista tukea; 
  11. punnita ja perustella hoidon kestomuoto osana tapausjäsennystä ja hoidon suunnittelua — tunnistaa, milloin potilaan tarvetta vastaavat aikarajalliset hoidot (lyhyt, fokusoitu psykoterapia) ja milloin pitkäkestoinen (avoin) psykoterapia, sekä rakentaa fokaalinen jäsennys aikarajallista työskentelyä varten. Aikarajalliset hoidot — lyhyt ja pitkä psykoterapia — on koulutuksen leikkaava periaate, joka kulkee tapausjäsennyksestä häiriöspesifeihin seminaareihin.
Koulutusohjelman rakenne
Yhteiset teoria- ja menetelmäopinnot 5 op

Kaikille Helsingin yliopiston psykoterapeuttiopiskelijoille yhteiset teoria- ja menetelmäopinnot koostuvat kolmesta opintojaksosta.

  1. Mielenterveyden häiriöt (2 op)
  2. Psykoterapiatutkimuksen menetelmät (2 op)
  3. Integroiva tapausseminaari (1 op)

Kuhunkin opintojaksoon sisältyy kaksi seminaaripäivää sekä itsenäisiä tehtäviä. Opintojaksot järjestetään pääsääntöisesti kerran lukuvuodessa. Suoritusajankohdan voi itse valita, mutta vahva suositus on, että Mielenterveyden häiriöt suoritetaan heti opintojen alussa, Psykoterapiatutkimuksen menetelmät ennen opinnäytetyön aloittamista ja Integroiva tapausseminaari opintojen lopulla.

Koulutusohjelmakohtaiset teoria- ja menetelmäopinnot 44 op

Koulutusohjelmakohtaiset teoria- ja menetelmäopinnot muodostuvat yhdeksästä opintojaksosta, jotka sisältävät yhteensä 18 (38 seminaaripäivää) seminaaria. Seminaarit sijoittuvat kahdeksalle lukukaudelle. Lisäksi opiskelijoita kannustetaan osallistumaan SPR-kongressiin (kesä 2030, 3. opintovuoden lopussa, vapaavalintainen — ei sisälly 38 päivään). Kansainväliset luennoitsijat pitävät erillisen 3h etäopetussession Zoomyhteydellä erikseen sovittavana ajankohtana — ei seminaaripäivien yhteydessä.

Opintojakso 1: Integratiivisen lasten ja nuorten psykoterapian perusteet (6 op)

Ajoitus: Lukukaudet 1 ja 4

Sisältö:

Seminaari 1: Aloitusseminaari — orientaatio, integratiivinen lähestymistapa, lainsäädäntö ja etiikka (lk 1, 3 pv, internaatti)

Seminaari 8: Leikki ja luovat menetelmät — ilmaisu, kontakti ja leikillisyys psykoterapiassa (lk 4, 2 pv)

Opintojakso 2: Kehityksen ymmärtäminen ja vanhemmuuden erityiskysymykset (8 op)

Ajoitus: Lukukaudet 1–3

Sisältö:

Seminaari 2: Varhainen vuorovaikutus ja kiintymyssuhde 0-3 v (lk 1, 2 pv)

Vauvahavainnointi — itsenäinen työ + 8 kuukausiseminaaria (sem 2b, lk 1–2, 3 op; peilausseminaari Sem 16 pv 1, lk 7)

Seminaari 3: Kehityspsykologia 3–12 v (lk 2, 2 pv)

Seminaari 6: Nuoruusikä psykoterapiassa (lk 3, 2 pv)

Opintojakso 3: Perhe, kehitysympäristöt ja vuorovaikutukselliset interventiot (5 op)

Ajoitus: Lukukausi 3

Sisältö: 

Seminaari 7: Vanhempien kanssa työskentely ja nuoruuden siirtymävaihe (lk 3, 2 pv)

KV-etäopetussessio lk 4 aikana: Tang Jian (Zoom, Kiina) — nuorten ja nuoruuden siirtymävaiheessa olevien kanssa työskentely kiinalaisessa kontekstissa, kulttuuri, perhe ja psykoterapia.

Opintojakso 4: Terapiasuhde, allianssi ja terapeuttinen muutos (5 op)

Ajoitus: Lukukaudet 2–3

Sisältö: 

Seminaari 4: Tapausjäsennys yhteistyön perustana — integratiivinen näkökulma + DSA-alku (lk 2, 2 pv)

Seminaari 5: Toimijuuden kehittyminen psykoterapiassa: terapiasuhde muutoksen näyttämönä (lk 3, 3 pv)

Opintojakso 5: Psykoterapeuttiset lähestymistavat ja vuorovaikutuksen rakentuminen tunne-elämän häiriöiden hoidossa (6 op)

Ajoitus: Lukukaudet 4–5

Sisältö: 

Seminaari 9: Masennus: psykoterapeuttiset lähestymistavat ja vuorovaikutuksen rakentuminen (lk 4, 2 pv)

Seminaari 10: Ahdistuneisuus: psykoterapeuttiset lähestymistavat ja pelon kohtaaminen vuorovaikutuksessa (lk 5, 2 pv)

Seminaari 10: Ahdistuneisuus: psykoterapeuttiset lähestymistavat ja pelon kohtaaminen vuorovaikutuksessa (lk 5, 2 pv)

KV-etäopetussessio lk 5 aikana Riccardo Lombardi (Italia) — ruumiillisuus ja keho-mieli-yhteys.

Opintojakso 6: Psykoterapeuttiset lähestymistavat ja vuorovaikutuksen rakentuminen käyttäytymisen ongelmien ja neuropsykiatristen vaikeuksien hoidossa (6 op)

Ajoitus: Lukukausi 5

Sisältö:

Seminaari 12: Käytöshäiriöt ja neuropsykiatriset haasteet (lk 5, 2 pv)

Opintojakso 7: Psykoterapeuttiset lähestymistavat ja vuorovaikutuksen rakentuminen trauman hoidossa: kiintymys, vakauttaminen ja ruumiillisuus (7 op)

Ajoitus: Lukukausi 6

Sisältö:

Seminaari 14: Ruumiillisuus: keho, säätely ja läsnäolo psykoterapiassa (lk 6, 2 pv

Seminaari 15: Trauma ja kiintymys: vakauttaminen, turva ja korjaavat suhteet (lk 6, 2 pv)

KV-etäopetussessio lk 6 aikana Shigeru Iwakabe (Ritsumeikan University, Osaka) — prosessitutkimus, emotionaalinen prosessointi ja tapaustutkimusmenetelmät psykoterapiassa.

Opintojakso 8: Psykoterapiatutkimus ja tutkimuksellinen ote omassa työssä (3 op)

Ajoitus: Lukukaudet 6–7

Sisältö: 

Seminaari 13: Tutkimusseminaari: DSA ja APES — psykoterapiaprosessin tutkiminen (lk 6, 2 pv)

Seminaari 18: Opinnäytetyöt ja lopetusseminaari (internaatti) (lk 8, 2 pv) 

Opintojakso 9: Psykoterapeuttina kehittyminen: identiteetti, persoonallisuus ja oma työtapa (3 op)

Ajoitus: Lukukaudet 7–8 (SPR-kongressi kesä 2030, 3. opintovuoden lopussa, vapaavalintainen)

Sisältö: 

Seminaari 16: VOBS-peilausseminaari + vauvahavainnoinnin lopputyöseminaari (lk 7, 2 pv)

Seminaari 17: Integratiivisten tietojen ja taitojen syventäminen, näyttökoe ja psykoterapeuttina kehittyminen (lk 7, 2 pv)

Psykoterapeuttisen potilastyön työnohjaus 15 op

Työnohjaus (150 h) toteutetaan ryhmätyönohjauksena neljän opiskelijan ryhmissä

Osaamistavoitteet: Työnohjauksen suoritettuaan opiskelija: 

  •  osaa toteuttaa itsenäisesti lasten ja nuorten sekä perheiden psykoterapeuttista hoitoa ydinkohderyhmän kolmessa kehitysvaiheessa (leikki-ikäiset, kouluikäiset, murrosikäiset) ja nuoruuden siirtymävaiheessa (18–25 v) kliinisesti perustellussa laajuudessa 
  • osaa integroida eri viitekehykset asiakaslähtöiseksi hoitosuunnitelmaksi ja muuttaa lähestymistapaa hoidon eri vaiheissa 
  • osaa toteuttaa vanhemmuuden ohjausta osana lasten ja nuorten psykoterapeuttista hoitoa 
  • osaa reflektoida omaa vuorovaikutustaan videoitujen istuntojen avulla ja tunnistaa kehittymiskohteitaan 
  • kykenee itsenäiseen kliiniseen päätöksentekoon ja hakee tarvittaessa ammatillista tukea 
  • osaa soveltaa dialogista kuuntelua (DSA) kliinisen prosessin havainnoinnissa ja työnohjauksessa
Psykoterapeuttinen potilastyö:

Koulutuksen aikana tulee tehdä vähintään 300 tuntia työnohjattua potilastyötä. Koulutuksen aikana tulee toteuttaa vähintään 5–8 koulutushoitoa:

  •  Vähintään 2 lyhyttä hoitoa (10–20 tapaamista) 
  • Vähintään 1 keskipitkä hoito (25–45 tapaamista) 
  • Vähintään 1 pitkä hoito (yli 45 tapaamista á 45 min tai yli vuoden kestävä hoito) 
  • Vähintään 1 lyhytinterventio (10–20 tapaamista) 
  • Vähintään 1 yli 25 tapaamista kattava hoitoprosessi 
  • Vähintään 1 yli vuoden kestävä hoito (yli 45 tapaamista á 45 min) 
  • Jokaisen hoidon tulee sisältää vanhempien tapaamisia
  •  Vähintään 1 yhteistyötapaaminen kehitysympäristön kanssa (päivähoito, koulu, opiskeluterveydenhuolto)

Potilaita tulee mielellään olla ydinkohderyhmän kolmesta kehitysvaiheesta, ja mahdollisuuksien mukaan nuoruuden siirtymävaiheesta

  • 4–6 v Leikki-ikäiset 
  • 7–10/11 v Kouluikäiset ennen murrosikää 
  • 11/12–18 v Murrosikäiset 
  • 18–25 v Nuoruuden siirtymävaihe / jälkinuoruus (kliinisesti perustellussa laajuudessa)
Kou­lu­tusp­sy­ko­te­ra­pia 4 op

Koulutuspsykoterapia toteutetaan yksikö- ja ryhmäpsykoterapian yhdistelmänä. 

Yksilöpsykoterapia

Vähintään 40 t yksilöpsykoterapiaa VET-pätevältä (kouluttajapsykoterapeutti) yksilöpsykoterapeutilta — opiskelijalla tulee olla kokemus omasta yksilöpsykoterapiasta. Hyväksyttävät viitekehykset: integratiivinen, psykodynaaminen, psykoanalyyttinen, kognitiivis-analyyttinen tai muu relationaalinen psykoterapian viitekehys.

Ryhmäpsykoterapia

Loput enintään 40 t voidaan toteuttaa ryhmäpsykoterapiana VET-pätevän ryhmäpsykoterapeutin ohjaamana, enintään 4 opiskelijan ryhmissä. Hyväksyttävät viitekehykset (määritelty yksilöpsykoterapian tapaan): ryhmäanalyyttinen, psykoa‐ nalyyttinen, psykodynaaminen, kognitiivis-analyyttinen, integratiivinen tai muu relationaalinen ryhmäpsykoterapian viitekehys. Sekä yksilö- että ryhmäpsykoterapeutilla tulee olla viitekehystä vastaava VET-pätevyys (kouluttajapsykoterapeutti) Valviran rekisterissä.

Vaihtoehtoisesti opiskelija voi suorittaa kaikki 80 t yksilöpsykoterapiana. 

Ennen koulutuksen alkua suoritettu yksilöpsykoterapia voidaan hyväksyä osittain (enintään 5 vuotta ennen koulutuksen alkua suoritettu terapia). Opiskelijan tulee suorittaa vähintään 40 tuntia koulutuksen aikana (aiemmasta terapiasta hyväksytään enintään 40 t, jolloin 80 tunnin kokonaisuudesta jää koulutuksen aikana suoritettavaksi vähintään 40 t). Hyväksymisestä päättää päävastuukouluttaja opiskelijan hakemuksen ja dokumentaation perusteella. Yli 10 vuotta sitten käytyä psykoterapiaa ei voida hyväksyä koulutuspsykoterapiaksi edes osittain.

Opinnäytetyö 10 op

Opinnäytetyö voi olla artikkelimuotoinen tieteellinen tapaustutkimus tai ammatilliseen kehittämiseen suuntautunut kirjallinen työ, joka edellyttää laaja-alais‐ ta perehtymistä johonkin lasten ja nuorten psykoterapian erityiskysymykseen. Artikkelimuotoisessa tapaustutkimuksessa voidaan hyödyntää esim. DSA:ta tai APES:ia tapaustutkimuksen menetelmänä. Muoto sovitaan henkilökohtaisesti päävastuukouluttajan kanssa opinnäytetyösuunnitelman yhteydessä.

Prosessi: 

  • Suunnittelu: Tutkimusseminaarissa (lk 6) — opiskelija esittää kirjallisen opinnäytetyösuunnitelman (3–5 sivua: tutkimuskysymys, aineisto, menetelmä, alustava viitekehys) 
  • Ohjaus: 4 henkilökohtaista ohjausta lk 5–8 aikana. 
  • Esittely: Pääosin Sem 18:n loppuseminaarissa (lk 8, internaatti, ~20 esittelyä mahtuu). Valmiit opinnäytetyöt voidaan esitellä jo aiempien seminaa‐ rien (Sem 13-17) yhteydessä (1-2 esittelyä per seminaari, ~30 min/esittely) - tämä keventää loppuseminaarin painetta ja antaa esittelijöille mahdolli‐ suuden hyödyntää vertaispalautetta.
  •  Viimeistely ja palautus: Lk 8
Osaamisesta annettava näyttö 0 op

Osaamisen osoittaminen koostuu kolmesta toisiaan täydentävästä elementistä:

Jatkuva arviointi

 Osaamistavoitteiden täyttymistä arvioidaan jatkuvasti koulutuksen kuluessa: 

  • Seminaarityöskentely ja aktiivinen osallistuminen 
  • Kirjallisuustehtävät ja pienryhmäesitykset 
  • Reflektointi osana opintosuoritteita sähköisessä oppimisympäristössä ja oppimispäiväkirjat 
  • Työnohjaus ja videotyöskentely 
  •  Deli‐ berate practice -harjoittelu seminaareissa
  • Formatiivinen jäsentämisarviointi vertaisryhmissä seminaarien välissä: opiskelija jäsentää lyhyesti (1–2 s.) asiakastilannetta seminaarissa opittua käsitettä käyttäen; vertaisryhmä antaa strukturoidun palautteen kolmella kysymyksellä (mikä tunnistui, mikä jäi auki, yksi tukeva kysymys)
  •  HOPS-keskustelu yhteensä 2 kertaa koulutuksen aikana (n. 60 min/kerta). Päävastuukouluttajan kanssa; tarkastellaan opintojen etenemistä, potilastyötilannetta ja ammatillista kehittymistä. Työnohjaaja antaa suullisen palautteen perustuen työnohjauksessa esille tulevaan näyttöön opiskelijan kliinisestä osaamisesta.
Näyttösalkku
  1. Kumulatiivinen näyttösalkku osoittaa, että opiskelija kykenee itsenäiseen hoidon läpiviemiseen lasten ja nuorten mielenterveyspalveluissa. Näyttösalkku sisältää: 
  2. Kirjalliset terapiayhteenvedot kustakin koulutuspotilaasta 
  3. Kansainvälisen tutkimuksen reflektio (SPR-kongressi kesä 2030, 3. opintovuoden lopussa, tai vastaava — vapaavalintainen) 
  4.  Oppimispäiväkirjat koulutuksen eri vaiheista 
  5.  Kokonaiskooste (1–3 sivua) koulutuksen myötä saaduista valmiuksista ja oman psykoterapeuttisen työtavan kehittymisestä

     

Näyttökoe 

Viimeisenä lukukautena (Sem 17, lk 7), seminaaripäivän 2 aamupäivällä (45+45-rakenne): - Video katsotaan yhdessä (45 min) — vastuukouluttajan valit‐ sema tutkimusluvallinen asiakasvideo (esim. SPR-arkisto) - Kirjallinen jäsennys yksilötyönä (45 min) — opiskelijat palauttavat sähköisesti seminaarissa - Yhteinen reflektio kokemuksesta välittömästi kokeen jälkeen - Vastuukouluttaja tarkastaa jäsennykset 2 vk kuluessa ja antaa jokaiselle lyhyen kirjallisen palautteen (hyväksytty/hylätty + keskeiset havainnot)