Kävelin yliopistolle syksyllä 2010 suomen kielen fuksina ja unelma-ammatti takataskussa. Äidinkielen opettajaksi olen halunnut niin pitkään, että muita suunnitelmia lukioaikojen paniikinomaisia entä jos haluankin poliisiksi -hetkiä lukuun ottamatta en oikeastaan muistakaan. Fuksisyksynä tutustuin muihin, jotka aikoivat opettajiksi, mutta myös aika moneen sellaiseen, joka halusi tehdä jotain aivan muuta. Se auttoi elämään hetkessä. Enimmäkseen me hämmästelimme yhdessä yliopistoa ja haimme toisiltamme vertaistukea, kun syntaksi olikin monta kertaa mutkikkaampaa kuin peruskoulussa. Ihastuin kielitieteeseen, tai ehkä tieteeseen ylipäätään. Se, että joskus vielä työkseni olisin opettamassa muita, tuntui kaiken uuden edessä vielä toisarvoiselta – ja hyvä niin.
Opettajan pedagogisissa opinnoissa ehdottomasti palkitsevinta aikaa olivat harjoittelut, ja siellä parasta oli kanssaharjoittelijoiden onnistumisten, jännityksen ja monisteiden jakaminen. Ja tietenkin ne teoreettisista hyvin konkreettisiksi muuttuneet oppilaat.
Opetusharjoitteluissa viilasin tuntisuunnitelmia pikkutunneille ja välillä ikään kuin näyttelin luokan edessä opettajaa. Usein sekä onnistuin että mokasin saman tunnin aikana, kerran itkin tunnin jälkeen silmät päästäni harjoittelijoiden huoneen sohvalla ja pohdin itsekseni, mistä ihmeestä olin näin älyttömän kutsumuksen itselleni keksinyt.
Monien myöhempien opettajan sijaisuuksien ja työelämään siirtymisen jälkeen minulle on käynyt selväksi, että pieleen menneestä yhdyssanaharjoituksesta toipuu melko nopeasti, kun taas hiljalleen innostukseksi kehkeytyvä draamatehtävä antiikin tragediasta ei aivan heti unohdu. Uskon, että se on arvokas kokemus, vaikka ei olisi varma opettajan työhön päätymisestään.
Valmistuin filosofian maisteriksi ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi kesäkuussa 2016, ja tällä hetkellä opetan yläkoulussa. Yliopistolla hankitusta suomen kielen tietämyksestäni minun on tarkoitus välittää oppilaille vain pieni osa, mutta monet muut opintoihini kuuluneet asiat ovat muotoutuneet arvokkaiksi yksityiskohdiksi opetukseeni: esimerkiksi vähemmistökielistä opettaessani olin iloinen, että osasin esitellä itseni yhdeksäsluokkalaisille pohjoissaameksi.
Se, mitä äidinkielestä tiedän tai en tiedä, on kuitenkin vain osa työtäni. Mitä enemmän opettaa, sitä tärkeämpi ja joustavampi työväline omasta persoonasta ja myös ammatin ulkopuolisista kiinnostuksen kohteista tulee. Pedagogisten opintojen lisäksi minimitutkintoon ei juuri välttämättä tarvita ylimääräisiä opintoja. Paljon sellaista jäi lukematta, mitä nyt valitsisin, jos voisin, koska äidinkieli oppiaineena laajenee ja moninaistuu jatkuvasti: folkloristiikkaa, elokuvatutkimusta, teatteritiedettä, yleistä kielitiedettä, kieliteknologiaa, taidehistoriaa… On vaikeaa keksiä, minkä alan opinnoista ei olisi äidinkielen opettajalle hyötyä.
Käytännön taitoja, kuten Wilman käyttöä, pedagogisten asiakirjojen näpertämistä ja uusia työtapoja oppii kyllä töissä kollegoilta. Se, millainen opettaja haluaa ja osaa olla, valkenee kuitenkin tuskallisen hitaasti, eikä sitä valaistumista välttämättä kannata odottaa vielä opettajaopintojen pää kolmantena jalkana juoksemisen ja yöllisten monistekyhäilyjen aikana. Pedagogisten opintojen anti on minun kohdallani tullut parhaiten käyttöön kiinnittyessään hiljalleen arjen opetuskokemuksiin. Jos olisin itse osannut olla kärsivällisempi, olisi muutama murheen alho jäänyt taapertamatta.