Helsingin yliopistolla on kautta historian ollut keskeinen merkitys suomalaisten sivistyksen, identiteetin ja hyvinvoinnin rakentajana.
Sen historian ensimmäinen vaihe ulottuu sen perustamisesta Ruotsin valtakunnan yliopistona 1640 Suomen sotaan 1808. Yliopisto perustettiin Kuninkaallisena Turun Akatemiana. Perustaminen oli jatkoa Suomen alueen asukkaiden pidempiaikaiselle kouluttautumisen perinteelle. Usean kymmenen Turun hiippakuntaan kuuluvan tiedetään opiskelleen Pariisin yliopistossa jo 1300-luvulla.
Yliopiston historian toinen vaihe Venäjän valtakunnan yliopistona kattaa Suomen Suuriruhtinaskunnan historian 1809-1917. Yliopisto sai nimekseen 1809 Keisarillinen Turun Akatemia. Kun yliopisto siirrettiin Helsinkiin 1828, muutettiin nimi Suomen Keisarilliseksi Aleksanterin Yliopistoksi.
Yliopiston historian kolmas vaihe Suomen tasavallan yliopistona alkaa Suomen itsenäistyttyä 1917. Yliopiston nimi muutettiin Helsingin yliopistoksi 1919.
Sivuston sisällön on toimittanut FM Pia Österman.
Helsingin yliopisto perustettiin Kuningatar Kristiinan hallitsijakaudella Turkuun 26.3.1640. Kuninkaallinen Turun Akatemia liitettiin osaksi perinteikästä yliopistojärjestelmää, jota leimasi kaikille eurooppalaisille yliopistoille yhteiset piirteet kuten latinankielinen opetus ja tiedekuntien nelijako. Ylioppilaat opiskelivat ensin filosofisessa tiedekunnassa, minkä jälkeen heillä oli mahdollisuus erikoistua teologisessa, lainopillisessa tai lääketieteellisessä tiedekunnassa.
Kuninkaallinen Turun Akatemia oli yksi Ruotsin suurvaltakauden neljästä valtakunnallisesta yliopistosta. Sen ensisijainen tehtävä oli kouluttaa pappeja, virkamiehiä, lääkäreitä ja upseereita hyödyntämään työssään parasta käytössä olevaa tietoa. Akateemiseen yhteisöön kuului 11 professoria ja 250 ylioppilasta. Vaikka yliopisto oli kooltaan pieni, oli sillä ratkaiseva merkitys uusien ajatusten välittäjänä ja herättäjänä.
Akatemian opetus- ja tutkimustyö oli tiiviisti kytketty luterilaiseen teologiaan ja eurooppalaiseen humanismiin. Akatemiassa harjoitettiin tutkimusta ja julkaistiin tieteellisiä tuloksia. Yliopistossa mietittiin mm. maailmankaikkeuden rakennetta, aineen olemusta ja mekaniikan lakeja. Sen piirissä kartoitettiin myös maan voimavaroja ja tutkittiin suomen kieltä ja kulttuuria.
Yliopiston historian toinen vaihe osana Venäjän keisarikunnan yliopistoverkostoa kattaa Suomen Suuriruhtinaskunnan historian 1809-1917.
Suomen siirryttyä Venäjän keisarikunnan alaisuuteen 1809 keisari Aleksanteri I laajensi yliopistoa voimakkaasti ja osoitti sille huomattavia varoja. Maan korkein opetus siirrettiin 1828 Suomen Suuriruhtinaskunnan uuteen hallinnolliseen ytimeen, Helsinkiin. Pääkaupungissa yliopiston ensisijaiseksi tehtäväksi tuli kouluttaa maahan virkamiehistö.
Keisarillisesta Aleksanterin Yliopistosta tuli uuden humboldtilaisen tiede- ja sivistysyliopiston ihanteiden mukainen yhteisö, joka tutki ihmistä ja häntä ympäröivää luontoa tieteellisin menetelmin. Yliopiston uusissa perussäännöissä eli statuuteissa määriteltiin 1828 sen tehtäväksi "edistää Tieteiden ja vapaiden Taiteiden kehitystä Suomessa ja sen ohessa kasvattaa nuoriso Keisarin ja Isänmaan palvelukseen”.
Aleksanterin yliopisto oli kansallisen elämän keskus, jossa edistettiin itsenäisen Suomen valtion syntyä ja suomalaisen identiteetin kehittymistä. Kansalliset suurmiehet kuten J. V. Snellman, J. L. Runeberg, E. Lönnrot ja Z. Topelius toimivat kaikki yliopiston piirissä.
1800-luvulla yliopistotutkimus muuttui kokoelmapainotteisesta tutkimuksesta kokeelliseksi, empiiriseksi ja analyyttiseksi. Yliopiston tieteellistyminen johti erikoistumiseen ja tämän myötä myös uusiin oppiaineisiin. Yliopiston uudet statuutit 1852 edistivät osaltaan tätä kehitystä. Tieteenalojen kehittyessä saatiin maahan yhä enemmän tutkimustietoa ja korkeasti koulutettuja henkilöitä, joista osa hakeutui nopeasti kehittyvän teollisuuden ja valtionhallinnon piirin.
Yliopiston historian kolmas vaihe Suomen tasavallan yliopistona alkoi Suomen itsenäistyttyä 1917.
Suomen itsenäistyttyä 1917 yliopisto sai keskeisen roolin kansallisvaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa. Yliopistoyhteisön jäsenet edistivät uuden valtion kansainvälistä vuorovaikutusta ja talouselämän kehitystä. Lisäksi he osallistuivat aktiivisesti maan poliittiseen toimintaan ja tasa-arvopyrkimyksiin.
1900-luvulla Helsingin yliopiston tieteellinen tutkimus saavutti eurooppalaisen huipputason. Tätä ilmensivät mm. sen professoreille osoitetut kansainväliset tunnustukset kuten matemaatikko L. Ahlforsin vastaanottama Fields-mitali 1936, professori A. I. Virtasen Nobelin kemian palkinto 1945 ja professori Ragnar Granitin jaettu Nobelin lääketieteellinen palkinto 1967.
Toisen maailmansodan ja jälleenrakennuksen vuosina yliopistotutkimus keskittyi suomalaisten elinolosuhteisen parantamiseen ja Suomen nopean kehityksen varmistamiseen. Yliopisto oli aktiivisesti mukana vuosisadan jälkimmäisen puoliskon suurissa yhteiskunnan ja elinkeinorakenteiden muutoksissa. Yliopisto edisti myös osaltaan modernin teknologian läpimurtoa.
Helsingin yliopisto kasvoi voimakkaasti tieteellisen kehityksen myötä. Yliopistoon syntyi useita uusia tieteenaloja ja tiedekuntia. Nykyään yliopisto koostuu 11 tiedekunnasta, 500 professorista ja 35 000 opiskelijasta.
2000-luvun Helsingin yliopisto panostaa tieteelliseen tutkimuk-seen, tutkimukseen perustuvaan korkeatasoiseen koulutukseen ja yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen. Päämääräkseen yliopisto on asettanut olla yksi maailman parhaita monitieteisiä tutkimusyliopistoja.