Rokottamiseen käytettiin alun perin lansettia, rokotusveistä tai joskus jopa neulaa ja rokkomärkään kastettua lankaa. Isorokkorokotusta varten olkavarteen viillettiin yleensä neljä haavaa, joihin lehmärokkoaines vietiin. Jos rokotus onnistui, kehittyi kuhunkin rokotuskohtaan rakkula. Koska lehmärokko oli melko harvinainen tauti, eikä rokkoainetta ollut helposti saatavilla ja sen säilyvyys oli heikko, oli ns. käsivarresta käsivarteen -menetelmä yleisin rokotustapa suurimman osan 1800-lukua. Vastikään rokotetun lapsen rokkorakkulasta otetulla nesteellä eli ”humaniseeratulla lymfalla” rokotettiin siis muita lapsia. Käsivarresta käsivarteen -rokotus saattoi kuitenkin levittää erilaisia tauteja rokotettavasta toiseen. Vuosisadan jälkipuolella lehmärokkoa alettiin eräissä maissa kasvattaa vasikoiden vatsanahalla. Suomessa vasikkarokotteen käyttöön siirryttiin nopeasti muutaman vuoden aikana 1890-luvulla. Vasikkarokote oli aikaisempaa turvallisempaa, koska jokainen eläin tutkittiin sairauksien varalta.

Valtion Rokkoaineen valmistuslaitos sijaitsi pitkään Helsingin Eläintarhan huvila 15:ssä. Se tuli myöhemmin osaksi Valtion Seerumlaitosta, sittemmin Kansanterveyslaitosta, nykyistä Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta, ja isorokkorokotteen valmistus jatkui 1970-luvulle saakka.Suomessa valmistettua rokotetta toimitettiin 1960- ja 1970-luvulla Maailman terveysjärjestö WHO:n isorokontorjuntakampanjaan yli 560 000 annosta. Kampanja oli todellinen menestys; viimeinen luonnollinen isorokkotartunta todettiin Afrikassa vuonna 1977.

 

Suomalaisia isorokkorokotepakkauksia 1910-luvulta ja 1960–1970-luvulta.Karl Rinmannin vuonna 1855 julkaistu kirja "Pieni Haawa-lääkäri, Neuwoksi Suomalaisille, warsinkin lukkareille ja rokonpanijoille" näyttää rokotuksen jälkeen muodostuvan rokkorakkulan kehitysvaiheet.Singerin ompelukoneesta muunnettu rokotemylly 1900-luvulta. Myllyllä on jauhettu vasikan iholla kasvatettua lehmärokkoa isorokkorokotteeksi Valtion Seerumlaitoksella.