Vuoden Alumnille esitetty kysymys

Alumnijuhlassa Bottalla 12.10.2018 Vuoden Alumnin ehdokkaalle Heikki Aittokoskelle esitettiin seuraava kysymys:

Mikä on sivistyksen rooli liberaalin demokratian puolustuksessa?

Aittokoski vastasi.

Hyvä yleisö,

Keväällä 1990 pänttäsin valtiotieteellisen tiedekunnan pääsykokeisiin ja perehdyin poliittiseen historiaan. Oli hyvä hetki alkaa lukea historiaa, koska se oli lopussa.

Historian lopun julistaminen johtui tietysti siitä, että Berliinin muuri oli murtunut ja liberaali demokratia voittanut.

Tutustuin tuona keväänä historioitsija Arvi Korhosen teokseen Eerikki Antinpoika. Se on tarina suomalaissotilaasta 30-vuotisen sodan verisessä kaaoksessa. Tarina päättyy surullisesti. Eerikki Antinpoika kuoli pohjoisessa Saksassa, ja jonnekin sinne hänet myös haudattiin.

Korhonen lopettaa kirjansa virkkeeseen, joka on jo liki 30 vuotta minua askarruttanut.

Siteeraan: ”Se voi tuntua mielettömältä, mutta kohtalo on sokea ja tallaa yksilön jalkoihinsa.”

Tämähän on jylhä virke, paatosta täynnänsä. Huonoina hetkinä olen joskus miettinyt, että virke on täyttä totta: elämä riepottelee sattumanvaraisesti, me olemme kohtalon heittopusseja vainen.

Hyviä hetkiä on onneksi suotu enemmän. Niiden aikana olen ajatellut, että eipä kestä tuo ajatus aikaa, ei siirtämistä 1600-luvulta nykypäivään.

Kyllähän jokainen meistä pystyy vaikuttamaan omaan kohtaloonsa. Jos käy huono tuuri ja yksilö silti tallautuu kohtalon jalkoihin, niin kokonaan yksin hän ei jää. Niitä tilanteita varten meillä on olemassa rakenteita, joita yhdessä kutsutaan hyvinvointivaltioksi.

Monesti kuulee väitettävän, että hyvinvointivaltio olisi ajettu alas, mutta lukuisat aihetodisteet puhuvat toista. Näihin aihetodisteisiin luen esimerkiksi sen, että verottaja tuntee meitä kansalaisia kohtaan säännöllistä kiinnostusta, joka on samaan aikaan sekä suurisuuntaista, tuntuvaa, että sanoisinko intiimiä.

Toistan Kivisen virkkeen vielä kerran: ”Se voi tuntua mielettömältä, mutta kohtalo on sokea ja tallaa yksilön jalkoihinsa.”

Jylhän virkkeen arvo on mielestäni lopulta siinä, että se saa ajattelemaan, mitkä ovat meidän mahdollisuutemme vaikuttaa ympäröivään todellisuuteen. Myönnän, että ne ovat rajalliset, mutta olemattomat ne eivät ole, ja tämä ero on merkittävä.

Hyvä yleisö,

Minulta kysyttiin, mikä on sivistyksen rooli liberaalin demokratian puolustamisessa.

On ehkä syytä tarkentaa, miten käsitän liberaalin demokratian. Tarkoitan sillä ensisijaisesti demokratiaa, jossa ihmisarvo on kunniassa, elämänasenne salliva ja jossa vapaudet siis kukoistavat. Jossa yksilö ei tallaudu jalkoihin.

Tarkoitan sitä, että yksilöllä on oikeus olla, mitä hän on, ja sitä mieltä, mitä hän on – ja sanoa se ääneen. Tarkoitan sitä, että yhteisön etu ajaa yksilön edun edelle vain rajatuissa tapauksissa, ja yksilö on täysin alisteinen yhteisön edulle vain silloin, jos vaakalaudalla on yhteisön olemassaolo.

Tämä on tapa elää, josta suurin osa maailman ihmisistä voi vain haaveilla. Valitettavasti. Itse asiassa liberaali demokratia on joutunut puolustuskannalle – tämä kehitys on vuosisadan alun tärkeimpiä punaisia lankoja –, ja vapaiksi luokiteltavien maiden määrä on viime vuosina jopa vähentynyt.

En ryhdy nyt pitkälliseen selontekoon liberaalin demokratian ahdingosta. Alleviivaan viestiä vain pudottelemalla tässä muutamia nimiä, jotka puhuvat omasta puolestaan: Xi Jinping, Vladimir Putin, Recep Erdogan, Viktor Orban, Jaroslaw Kaczynski, Donald Trump.

On lisäksi syytä korostaa, että meidän omassakin maassamme on varsin runsaslukuinen tai ainakin äänekäs vähemmistö, jonka parissa sana ”liberaali” on kirosana.

Kirosana se on myös tuossa naapurissa, Venäjällä. Kollegani Pekka Hakala on osuvasti määritellyt, että Venäjän silmissä Eurooppa on eräänlainen liberaalien vanhainkoti, josta tarpeen tullen soitetaan hädissään Washingtoniin. Hakalan määritelmä on tosin ajalta ennen Donald Trumpia – nykyäänhän Washingtonissa ei kukaan ehdi vastata puhelimeen, koska Twitter vie kaiken huomion.

Mutta olemmeko me, Eurooppa, oikeasti vanhainkoti? Väittäisin vastaan. Vaikka liberaalia demokratiaa parjataan tätä nykyä oikealta ja vasemmalta ja ulkoa ja sisältä, niin jostain syystä järjestelmämme on silti maailman matkituin. Ja matkiminen on tunnetusti imartelun puhtain muoto.

Paatuneimmatkin diktaattorit koristelevat kulissinsa pitämällä vaaleja. Eivätkä paatuneimmatkaan diktaattorit tunnusta, etteivät heidän järjestelmänsä sulata vapaata ajattelua.

Liberaali demokratia puolustaa itseään väkivalloin vain äärimmäisessä hädässä. Sen sijaan liberaalin demokratian paras ja ensisijainen puolustuskeino on järjestelmän toimivuus, oman esimerkin voima. Tämä voima taas syntyy argumenttien rauhanomaisesta kilvoittelusta, ajatusten vapaasta lennosta ja tiedosta sekä tietoon perustuvista innovaatioista, olivatpa ne sitten luonteeltaan henkisellä tai vaikkapa teknologian saralla. Yhdessä tätä kaikkea voi kutsua sivistykseksi.

Hyvä yleisö. Niin ikävästi voi kyllä käydä, että yksilö on kohtalon edessä voimaton. Mutta vapaiden yksilöiden suuri joukko ei sitä ole.

Heikki Aittokoski
Helsingin Sanomien Toimittaja ja Vuoden Alumni 2019