Minna Huotilainen: Me ollaan erittäin paljaana sen algoritmin edessä. Me näytetään sille algoritmille sellaisetkin osat itsestämme, joista me ei itse tiedetä mitään.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee taustalle]
Hanna Hantula: Kuuntelet Utelias mieli -podcastia, joka puhuu tieteestä tunteella. Tässä podcastissa me päästään kuulemaan, mikä tutkijoita kiinnostaa juuri nyt ja miksi. Tänään me puhutaan siitä, millainen vaikutus sosiaalisella medialla on meidän aivoihin. Kanssani studiossa on aivotutkija professori Minna Huotilainen. Tervetuloa.
Minna: Kiitoksia.
Hanna: Minä olen tämän podcastin juontaja Hanna Hantula.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna: Minna, sä tutkit oppimista aivotutkimusmenetelmillä ja johdat kasvatustieteen tiimiä Educa-lippulaivassa sekä musiikin, mielen, kehon ja aivojen tutkimuksen huippuyksikössä. Ihmisaivot ja musiikki on kehittyneet yhdessä satojen tuhansien vuosien ajan. Sosiaalista mediaa taas on ollut vasta pari vuosikymmentä. Kuinka hyvin meidän aivot pärjää someympäristössä?
Minna: No joo, nää kaksi asiaahan on melkein vastakohdat toisilleen, että musiikkiahan on ollut kymmeniä tuhansia vuosia. Huilujakin on löytynyt jo yli 20 000 vuotta vanhoja, eli siis saman verran kuin maatalous. Musiikki kietoutuu siihen ihmisen kehitykseen, että millaisia meistä on tullut, voisi ajatella. Jotkut jopa sanoo, että me ollaan tällaisia siksi, että me tajuttiin keksiä musiikki ja sitä kautta me opittiin vuorovaikuttamaan. Meistä tuli erilaisia laumaeläimiä, meillä oli tämmöinen tapa vaikuttaa toisiimme voimakkaasti ja kommunikoida tunteita ja suostutella toisia mukaan samoihin tunnetiloihin ja niin edelleen. Sitten jotkut taas ajattelee, että musiikki on enemmän tämmöinen meidän mukana kulkenut työväline, että musiikki aina heijastaa niitä kulloisiakin tarpeita, mitä meillä missäkin tilanteessa on. Meillä on tietysti tarve saada meidän vauvat nukkumaan ja meillä on tarve saada meidän pienet lapset oppimaan puhekieliä. Meillä on tarve sitten aikuisena rauhoittaa itseämme tai innostaa tai näin, ja musiikki toimisi sitten aina siinä työvälineenä. No sitten taas sosiaalinen media ihan päinvastoin, että se on tupsahtanut meidän elämään ja se vaikuttaa hurjasti meidän yhteiskuntaan ja vaikuttaa meidän aivoihin ja vaikuttaa meidän arkeen, mutta me ei oikein tiedetä vielä miten, koska se on niin uusi. Ja meillä on myös hirveästi vaikeuksia reguloida sitä, että ei me voida sitä muokata samalla tavalla kuin säveltäjät säveltää aina uutta musiikkia uusiin tilanteisiin, vaan me ollaan enemmän siinä käyttäjän tai kuluttajan roolissa ja sitten vaan katsotaan, että mitä uusia ominaisuuksia tulee ja miten ne vaikuttaa. Eli vähän tässä perässä juostaan ja katsotaan ja tutkijat vähän kauhuissaan selvittelee, että no mitäs kaikkea tässä nyt tapahtuukaan. Ehtiikö kaikkia ominaisuuksia edes tutkia ennen kun tulee seuraavia.
Hanna: Niin, sä sanoit, että ei oikein pysty tutkimaan tai ei oikein tutkimus pysy ton somen kehityksen kärryillä ja kaikkea ei tiedetä siitä, että miten se oikein meihin vaikuttaa. Mutta pystytkö sä jotakin kuvaa hahmottelemaan siitä, että mitä aivoissa oikein tapahtuu, kun me selataan esimerkiksi Instagramia tai TikTokia?
Minna: No tänä päivänä ne algoritmit on niin vahvoja, että tiedetään, että siellä koko ajan ollaan tämmöisessä koukuttavuus syklissä. Eli silloin, kun se algoritmi toimii hyvin, eli tuntee sinut ja tietää, että tykkäätkö sä enemmän kissavideoista vai koiravideoista, niin se osaa sua kyllä houkutella pysymään aina vielä muutamia sekunteja pidempään siellä palvelun parissa. Eli ihminen on ikään kuin viihteen kuluttaja, mutta ei minkä tahansa viihteen, vaan semmoisen viihteen, jossa on koko ajan semmoisia koukkuja, että jatketaan, tule vielä, katso mikä hämmästyttävä juttu täältäkin vielä löytyy, ja silloin me mennään semmoiseen tilaan, vähän tahdottomaan tilaan, että on pakko katsoa vielä tää seuraava video. Jos me verrataan siihen sosiaaliseen mediaan, mikä oli silloin, kun meille ensimmäistä kertaa tuli esimerkiksi Facebook, jossa ei ollut tällaisia algoritmeja, vaan siellä oli tietysti mainoksia, mutta sitten siellä oli näitä meidän ystävien päivityksiä, niin silloinhan ihminen ei ollut samanlaisen tämmöisen koukuttautumisen vallassa, vaan silloinhan se oli enemmän sitä, että ai jaa, että Pirkolle kuuluu tommoista nykyään ja onpas kiva nähdä, että ton koiranpennut on syntynyt ja näin. Eli me ikään kuin vierailtiin meidän ystävien elämässä. Ja joskus sisältö, joka ei ollut kauhean kiinnostavaa, joskus sisältöä, joka oli kiinnostavaa, yleisellä tasolla tietenkin kiinnostavaa, koska se oli tuttujen ihmisten elämään liittyvää. Eli se muutos on myös valtavan iso, mikä tässä on tapahtunut, että voisi puhua tämmöisestä entisestä sosiaalisesta mediasta ja sitten nykyisestä algoritmi-somesta.
Hanna: Sä oot siis aivotutkija ja sun tutkimus liittyy siihen, että mitä aivoissa tapahtuu, kun ihminen on tekemisissä musiikin kanssa. Sun tutkimusryhmä on havainnut, että musiikista on aivoille paljon hyötyä. Mutta mitäs sitten, jos pitäisi vertailla aivoja, jotka selaa vaikka TikTokkia, ja aivoja, jotka kuuntelee musiikkia, niin mitä eroja me niissä nähtäisiin?
Minna: No kyllä mä sanoisin, että ihan ensimmäinen ero on se nopeus siinä kontekstin vaihtumisessa. Eli säveltäjä, sanoittaja, soittaja, laulaja yrittää pitää sut mukana tietyssä tunnelmassa. He on luoneet meille jonkun semmoisen ihanan maailman sinne musiikkikappaleeseen ja se kuljettelee meitä ties missä ajatuksissa, mutta se kuljettaa meitä aika silleen hellästi mukana. Eli siinä voi olla tarina, jossa edetään joku juttu alusta loppuun, tai siinä voi olla musiikillista ilmaisua, joka kiihtyy tai hidastuu tai tällaisia. Eli musiikkihan on aina dynaamista, mutta rauhallisen dynaamista verrattuna siihen, mitä sitten vaikka TikTok on. Eli TikTokissahan, kun sä oot katsonut yhden videon, niin muutaman sekunnin kuluttua sä hyppäät seuraavaan videoon ja silloin vaihtuu tosi moni asia. Vaihtuu päähenkilöt, vaihtuu tarina, vaihtuu tunnelma, vaihtuu konteksti. Äsken joku ukkeli liukastuu makkarankuoreen ja nyt yhtäkkiä me ollaan toisella puolella maailmaa ja joku hirvittävä luonnonkatastrofi on meneillään, mutta ei sekään jatku kuin pari sekuntia, koska sittenhän me hypätään taas jonnekin toiseen ympäristöön ja joku koira tekee jotain hassua ja niin edelleen. Eli TikTokin maailmassa ihmisen niin kuin ihminen kuljetetaan todella nopeasti eri tunnetiloista toiseen, eri tarinoista toiseen ja jopa vähän semmoisella väkivaltaisella tavalla. Että mä ajattelen, että se on vähän sellaista, että me kokeillaan tuotakin, kokeillaan tuotakin, ja ihminen sitten yrittää siinä virrassa olla. Että tottakai sä voit swaipata sen videon siitä pois, jos et sä tykkää siitä tai se ei kiinnosta sua, mutta sä olet kuitenkin ehtinyt sitä jo nähdä sen verran, että sä olet pystynyt päättelemään, että tää ei ole sellainen video, mitä mä haluan nähdä. Eli sä et tavallaan saa sitä valita. Kun sä valitset musiikkikappaleen, niin silloin sä valitset, että kenen artistin tarinaan sä haluat lähteä mukaan, millaiseen tunnelmaan sä haluat lähteä mukaan. Ja ihminen on hyvin taitava valitsemaan musiikkia, joka vaikuttaa hänen tunteisiinsa sillä tavalla, mihin suuntaan hän haluaa sitä omaa tunnelmaansa viedä. Mutta tää ei ole meidän käsissä silloin, kun me pyöritään tuolla algoritmi-somessa.
Hanna: Siellä algoritmi-somessa törmää usein sanapariin brain rot, joka on tärkeä asiantuntijatermi. Eli siis oikeasti meemi slangia. Brain rot eli aivomätä viittaa siihen, että some on tuhonnut käyttäjänsä aivot, minkä seurauksena on, ettei enää jaksa kiinnostua muusta kuin absoluuttisen typerästä sisällöstä. Mikä on aivotutkijan näkemys tästä? Uhkaako meitä oikeasti aivomätä somen vuoksi?
Minna: No siis alun perin, kun mä kuulin ekaa kertaa jo tän termin, niin mä ajattelin, että ei, mä en voi aivotutkijana käyttää tällaista termiä, että ei kenenkään aivot ole mädäntymässä oikeasti. Mutta sitten mä huomasin, että brittien kielitoimisto oli valinnut sen vuoden sanaksi, niin sitten mä ajattelin, että no voi ei, pakko kai käyttää sitä sanaa sitten. Kai sillä yritetään kuvata sitä tunnetta, kun ihminen yhtäkkiä huomaa omassa kognitiossaan semmoisia negatiivisia muutoksia. Jokainen on varmaan kokenut sen hetken, kun tajuaa, että miksi mä olen ollut näin kauan puhelimella, apua, mitä tapahtuu, onko kello jo noin paljon. Eli ei ole itse päättänyt sitä, että kuinka kauan mä nyt aion viettää aikaa tän puhelimen parissa. Totta kai se voi tapahtua missä vaan, se voi tapahtua vaikka kiinnostavan kirjan tai harrastuksen parissa, mutta usein silloin siinä on enemmän semmoinen elementti, semmoinen uppoutumisen elementti, että on asioita, jotka saa minut miettimään, uteliaaksi, innostuneeksi ja tekemään juttuja. Kun taas sitten, jos mä huomaan, että mä oon ollut liian pitkään somessa, varsinkin juuri täällä algoritmi-somessa, niin silloin siinä on enemmän semmoinen yäk-elementti. Eli semmoinen olisin syönyt liikaa karkkia tai semmoinen, että apua, että nyt tässä oli aivan liikaa, että tulee vähän huono olo. Ja se on varmaan se tilanne, mitä tuolla sanalla sitten yritetään kuvata. Ja moni kuvailee siis niitä tarkkaavaisuuden pulmia, että on hirveän vaikea suunnata sitä omaa tarkkaavaisuuttaan, että tuntuu, että joku muu vie sitä. Ja myöskin sitten niitä muistipulmia, että mitä mä olinkaan tekemässä ja mikä juttu tää nyt oikein olikaan. Eli silloin huomaa, että omassa kognitiossa on tapahtunut joku tämmöinen kielteinen muutos.
Hanna: Yksi asia, mistä somen ja aivojen yhteydessä puhutaan tosi paljon, on se, että miten some vaikuttaa mielenterveyteen. Ja musta on tosi kiinnostavaa, että tätä on tutkittu useissa eri tutkimuksissa tai ainakin yritetty, mutta mitään kauhean selkeätä yhteyttä ahkeran somen käytön ja vaikkapa tiettyjen mielenterveysongelmien välillä ei ole löydetty. Eri tutkimuksissa saadaan aikaan tosi erilaisia tuloksia. Siellä esimerkiksi näkyy semmoista, että masentuneisuus ja kova somen käyttö korreloi, mutta sitten ei oikein osata sanoa sen perusteella vielä sitä, että no johtuuko se masennus siitä somen käytöstä vai johtuuko se somen käyttö masennuksesta. Ja ylipäätään tuntuu siltä, että ei ole mitään kauhean selkeää yksimielisyyttä siitä, että miten nää asiat liittyy toisiinsa. Miksi sosiaalisen median käytön ja mielenterveysongelmien yhteyttä on niin vaikea tutkia?
Minna: No just toi, mitä sä kuvaat tossa syy-seuraussuhteena, niin sitähän on ihan super vaikea tutkia. Sitä voisi verrata vaikka liikunnan ja masennuksen väliseen yhteyteen, että me tiedetään, että jos meillä on lieviä masennusoireita ja sitten me saadaan jollain interventiolla tää ihminen liikkumaan, sehän ei ole helppoa, koska se masentunut ihminen ei helposti lähde liikkeelle. Mutta jos meillä on joku tapa, millä me saadaan, niin silloin me tiedetään, että ne lievät masennusoireet lievenee, eli se liikunta helpottaisi. Ja sitten me tiedetään myöskin toisinpäin, että kun ihmisellä on lieviä masennusoireita, niin on paljon todennäköisempää, että se treenaamaan lähteminen sitten jää väliin ja niin edelleen. Eli siinä on tämmöinen kaksisuuntainen yhteys, ja mistä kohdasta sitä voi tutkia ja mistä kohdasta sen voi katkaista. Totta kai nää interventiot sitä olisi, mutta ne ei ole helppoja toteuttaa. Ja nyt somen kanssa me ollaan ihan samassa tilanteessa, että me tiedetään, että siellä on näitä yhteyksiä ja ymmärretään, että esimerkiksi masennusoireet voi pahentua, jos ihminen jääkin sinne yksin sinne someen vaan selailemaan, katselemaan toisten ihmisten elämää ja jää jotenkin ulos vaikkapa kaveriporukasta. Sitten me tiedetään sama toisin päin, että se ihminen, kenellä on niitä masennusoireita, niin hän ei välttämättä jaksa lähteä niiden kavereiden kanssa minnekään. No mitä hän sitten tekee? No hän varmaan viettää siellä somessa aikaa. Eli tavallaan siinä on sama kaksisuuntainen vaikutusmekanismi, ja sen katkaiseminen vaatisi näitä interventiotutkimuksia. Mutta mikä on semmoinen luonnollinen, järkevä, toimiva interventio, jolla ihmisiä, joilla on lieviä masennusoireita, saadaan autettua ulos sieltä somesta, niin kerropa se, se ei olekaan mikään helppo juttu. Tällaisia interventiotutkimuksia on jonkun verran tehty, ja siellä on tutkittu esimerkiksi sitä, että miten se somesta irtaantuminen tai sen ajan rajoittaminen voisi parhaiten tapahtua. Ja siellä on jotain tutkimustuloksia löydetty, esimerkiksi semmoinen, että vain semmoinen välttelystrategia, että kieltäydytään tai kielletään, että ei saa käyttää, niin ei näytä olevan paras, vaan enemmän semmoinen, että siihen tulee tilalle jotain. Eli joku asia elämässä, joka vie sen verran aikaa, että sitten siellä somessa ei ehdi roikkua niitä ihan katastrofaalisia 12 tuntia päivässä tyyppisiä määriä, mitkä saattaa sitten olla vaikkapa just masennuksesta kärsivillä ihmisillä niitä ajankäytöllisiä juttuja. Eli tämmöisiä jotakin tiedetään, mutta eihän meillä ole semmoista reseptiä, miten tää toimii.
Hanna: Mua vielä kiinnostaa toi masennus ja some, sen yhteys, että jos mietitään sitä somen vaikutusta aivoihin ja mielenterveyteen, että kuinka paljon niissä mahdollisissa haittavaikutuksissa sun mielestä on kyse siitä, että se itsessään, somessa oleminen, se aika passiivinen somen selaaminen, se, että on vähän niin kun sen algoritmin armoilla, vaikuttaa hyvinvointiin, ja sitten toisaalta kuinka paljon itsessään se sisältö, mitä sieltä tulee, vaikuttaa hyvinvointiin. Mä ainakin huomaan, että mulle algoritmi… mulla on pieni lapsi, jostakin syystä algoritmi puskee mulle esimerkiksi TikTokissa ihan hirveästi siis semmoista sisältöä, missä lapsille käy huonosti. Se varmaan siis jotenkin koukuttaa aika hyvin tuoreita vanhempia, koska jollakin tosi alkukantaisella tasolla haluaa olla tietoinen kaikista uhkista, ja kyllähän siitä tulee aika paha mieli, jos monta tuntia päivässä katsoo, miten lapsille käy huonosti.
Minna: Juuri näin. Ja sitten se ongelma on just se, että se algoritmi huomaa sellaisetkin asiat, mitä sä et itse huomaa. Eli jos ajattelee vaikka lievistä masennusoireista kärsivää henkilöä, jota ärsyttää vaikka se, että toisilla ihmisillä on paksummat hiukset kuin hänellä tai mikä tahansa tämmöinen juttu, mistä hän ei ole välttämättä edes tullut itse kauhean tietoiseksi, niin niitähän se algoritmi puskee sieltä esille, koska se algoritmi huomaa ne siitä meidän käyttäytymisestä. Eli tavallaan se syventää sitä ongelmaa, jos se vähänkään havaitsee jotain ongelmaa. Ja se on mun mielestä tosi julmaa, että tavallaan me ollaan erittäin paljaana sen algoritmin edessä. Me näytetään sille algoritmille semmoisetkin osat itsestämme, joista me ei itse tiedetä mitään, ja niihin se sitten tarttuu ja niitä se sitten käyttää.
Hanna: Tää on aika kylmäävästi sanottu. Mulle tuli tätä jaksoa valmistellessa yllätyksenä se, että sosiaalisen median vaikutusta aivoihin ei ole tutkittu ihan valtavan paljon siitä huolimatta, että some on yksi meidän elinajan isoimmista mullistuksista siihen, että miten me nyt ylipäätään ihmisinä täällä ollaan. Miksi sitä tutkimustietoa ei ole kovin paljoa?
Minna: No mä sanoisin, että tutkimuksia kappalemäärällisestihän on paljon, mutta ne on hyvin monet sellaisia vähän pop up -tutkimuksia, että hei, että nyt me halutaan selvittää, että miten tämmöinen ja tämmöinen juttu on yhteydessä, ja yleensä se vastaus on, että joo, kyllä ne on yhteydessä. Eli me tiedetään paljon erilaisista ryhmistä näitä yhteyksiä, just esimerkiksi jos me tutkitaan vaikka lievistä masennusoireista kärsiviä ihmisiä tai ahdistuneisuutta tai vaikka kehonkuvan häiriöitä. Monenlaisia ryhmiä on tutkittu ja löydetty sieltä tämmöisiä yhteyksiä, mutta nää tutkimukset mun mielestä ei ole sitä, mitä me tarvittaisiin, vaan me tarvittaisiin niitä keinojen tutkimuksia ja sitten me tarvittaisiin sen teoreettisen taustatutkimusta. Eli sitä ymmärrystä, että mistä asiat johtuu ja miten niihin asioihin voidaan puuttua. Että nyt tää tutkimus, mitä tällä hetkellä tehdään, niin sehän tuottaa näitä tämmöisiä otsikoita, että sitten voidaan kirjoittaa lehteen, että some aiheuttaa masennusta. No eihän tämä tutkimus nyt sitä osoittanut, vaan se osoitti, että näillä kahdella asialla on yhteys keskenään, ja mikä sen yhteyden lopullisesti tuottaa, niin siihen tämmöinen tutkimus ei pysty ottamaan kantaa. Tää on hirveän inhimillistä tutkijoille, koska tämmöiset tutkimukset on oikeastaan ainoita, joita voidaan tehdä semmoisessa järjellisessä ajassa, jossa tehdään esimerkiksi väitöskirjoja tai näin. Että sitten semmoinen tutkimus, joka sitä syvää ymmärrystä tuottaisi, niin sen pitäisi olla iso vuosikausia kestävä tutkimushanke, ja sinä aikanahan se some on jo ehtinyt muuttua. Eli siinä vaiheessa, kun me ollaan vuosia seurattu, mitä tapahtui ihmisille, joille kokeiltiin esimerkiksi erilaisia interventioita joskus vaikka vuosikymmen sitten, niin siinä vaiheessahan se some, jonka maailmassa me silloin eletään, on jo erilainen. Eli tämmöisen asian, nopeasti muuttuvan asian tutkiminen on vähän semmoista, mä vertaisin sitä vähän etnografiseen tutkimukseen, että siellä vaan kentällä ollaan ja selvitellään, että mitä tällä hetkellä tapahtuu ja sitä voidaan raportoida. Mutta sitten se meidän kyky mennä todellisesti sinne somen algoritmien maailmaan muokkaamaan niitä ihmiselle terveellisemmiksi, niin se vaatisi niitä datoja, mitkä niillä algoritmeilla on. Ja niitähän me ei tulla koskaan saamaan, koska ne on niitä kovimpia yrityssalaisuuksia.
Hanna: Oletko sä vakuuttunut siitä, että niitä ei tulla koskaan saamaan?
Minna: Niin, voisi olla mahdollista, että joku somealusta lähtisi tarkoituksellisesti tekemään terveellistä somea, ja silloin tämmöinen somealusta voisi antaa esimerkiksi vanhoja algoritmeja, ei varmaankaan nykyisiä, mutta ehkä jotain aikaisempia versioita tutkijoille. Mutta en ole nähnyt tällaista liikehdintää.
Hanna: Eikö tutkijat voisi rakentaa oman ihan tosi hirveän somen ja sitten ottaa siitä ne datat talteen?
Minna: Joo, sellaisen tosi hirveän somen, mitkä meillä nyt on pyörimässä tuolla, niin sellaisen rakentaminen vaatii niitä tuhansia ja tuhansia kasvatustieteilijöitä ja käyttäytymistieteilijöitä ja psykologeja, jotka siellä tällä hetkellä niissä yrityksissä juuri työskentelee, ja heidän tuhansia tuhansia tunteja työtä. Eli ei meillä sellaiseen ole kyllä varaa.
Hanna: Se on sääli, mutta tavallaan ehkä ihan hyvä juttu, että kukaan ei lähde tahallaan rakentamaan vielä hirveämpää somea kuin se, mikä meillä tällä hetkellä on.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna: Uteliaassa mielessä puhutaan sosiaalisen median vaikutuksesta aivoihin, ja me ollaan professori Minna Huotilaisen kanssa maalailtu aika paljon piruja seinille. Mä haluaisin Minna puhua seuraavaksi siitä, että miten me voidaan suojata aivojamme sosiaalisen median haitoilta. Sun varsinainen tutkimus siis liittyy siihen, että miten musiikki muovaa aivoja, ja te olette sun tutkimusryhmässä esimerkiksi havainneet, että musiikki saattaa terästää muistisairauspotilaiden kognitiivisia taitoja ainakin hetkeksi. Voisiko musiikkiharrastuksesta olla apua myös ihmiselle, joka kärsii someperäisestä aivomädästä?
Minna: No joo, totta kai. Elikkä siis musiikkiharrastushan on ensinnäkin siis hirveän hauskaa, mutta sitten täytyy muistaa, että siinä ollaan kuitenkin tekemisissä yhden ihmisen vanhimmista taidemuodoista kanssa. Eli sieltä löytyy paljon enemmän kuin sitä hauskuutta, sieltä löytyy sellaista aluetta ihmiselle kehittää itseään ja myöskin ilmaista itseään, oppia paljon omista tunteistaan ja sitten myöskin kehittää ihan kuulojärjestelmää ja kuulomuistia ja tämmöisiä arjen kognitiivisia taitoja. Ja harva meistä sanoo, että mulla on liian hyvä muisti. Että se muistamisen ja tarkkaavaisuuden taidot on sellaisia, joita moni ihminen haluaa kehittää. Ja nyt, jos ajattelee, että vaihtaa vaikka tunnin päivässä tai vaikka viisi minuuttia päivässä somen selailua musiikkiharrastukseen, niin mä sanoisin, että ollaan aika hyvällä tiellä juuri nimenomaan näiden kognitiivisten taitojen näkökulmasta, mutta myös sitten siitä hyvinvoinnin näkökulmasta. Että se, että me saadaan tilalle jotain semmoista, joka on oikeasti aivoja kehittävää, joka on oikeasti hauskaa ja joka on oikeasti semmoista, mikä vie sitä omaa kehitystä eteenpäin, hyvinvoinnin kehittämistä, itsetuntemuksen kehittämistä ja sitten ihan näitä tällaisia taitoja. Siihenhän liittyy myös motorisia taitoja ja kuulotaitoja, niin tota, hyvä idea.
Hanna: Eli musiikki on yksi hyvä tapa suojautua somelta tai ainakin huoltaa aivoja, jos somea on käyttänyt. Mitä muita tapoja sulla tulee mieleen?
Minna: No yleensähän tämmöisen liiallisen somen käyttöön, siis nyt puhutaan tämmöisistä valtavista käyttömääristä, 8 tuntia päivässä tai enemmän, niin yleensähän niihin liittyy sitten tämmöisiä haasteita, että voi olla paljon istumista. Eli silloin heti tulee mieleen, että voisiko jotakin, mikä saisi ihmisen liikkeelle. Liikuntaharrastus tietysti, mutta kaikki ei ole urheilijoita, että meidän pitää osata arvostaa myös semmoista arkista liikkumista, esimerkiksi vaikka koiran ulkoilutus tai ihan tällainen, että mikä nyt ikinä saakaan ihmisen nousemaan siitä tuolista ja lähtemään jonnekin eri suuntaan. Ja sitten somen käyttöön myös liittyy se erikoinen sosiaalisuus. Eli kyllä mä ajattelen, että mikä tahansa semmoinen tekeminen, mikä tuo meitä sitten oikeasti ihmisten kanssa yhteyteen, me tavataan toisiamme, tehdään jotain yhdessä, pystytään auttamaan toisiamme, tekemään jotain sellaista vaikkapa vapaaehtoistyötä tai mitä tahansa, joista tulee semmoinen olo, että hei, että mä pystyin nyt antamaan jotakin, että mä olin nyt hyödyllinen jollekin ihmiselle, että se, mitä mä tein, niin siitä oli toisille hyötyä. Niin semmoisten kokemusten etsiminen, että vaikka se viisi minuuttia päivässä voisi olla semmoinen hyvä aloitusjuttu. Pienet lapset, kun aloittaa Suzuki-soittamisen, niin sillä on viisi minuuttia päivässä tavoitteena, ja se voisi olla meille aikuisillekin ihan, ihan hyvä tavoite.
Hanna: No entä sitten, kuinka paljon aivot kestää ruutuaikaa päivässä ilman, että siitä koituu haittaa?
Minna: Niin, moni asiantuntijatyötä tekevä ihminenhän on 8 tuntia päivässä työpaikalla ruutujen ääressä, ja sitten, kun siihen lisätään toinen 8 tuntia vapaa-ajassa somen käyttöä, niin se alkaa ollakin sitten jo aika iso osa meidän hereillä oloajasta. Ja se ei ole tavatonta. Eli tämmöisessä maailmassahan me nyt tällä hetkellä eletään, että monen ihmisen työ pakottaa ihmisen sohvaperunaksi, istumaan saman ruudun ääressä aamusta iltaan, ja sitten me vapaaehtoisesti jatketaan sitä vielä sitten työpäivän jälkeen. Että se on tosi paljon ruutuaikaa, jota ihmisille tällä hetkellä tulee. En tiedä, miten aivot sitä kestää. Kyllähän siitä koko ajan sitten näkyy näitä kielteisiä puolia, että näitä hyvinvointiasioita totta kai, mutta että ihan fyysistäkin, että sitten on hartiat jumissa ja tulee likinäköisyyttä ja ties mitä kaikkea, jotka tiedetään, että liittyy näihin valtaviin ruutuaikamääriin.
Hanna: Onko aivojen näkökulmasta järkevää tarkastella kaikkea ruutuaikaa yhtenä könttänä, että kyllähän siinä nyt on eroja, että keskittyykö kirjoittaa jotain asiaa tietokoneella vai selaileeko sitä jotain TikTokkia?
Minna: Joo, kyllä se on. Tää ruutuajan käsitteen huonous on yksi semmoinen, mistä tutkijat on yksimielisiä. Eli ajatellaan, että ei kannata yrittää niputtaa kaikkea tekemistä ruutujen ääressä samaan. Mutta toki sitten, jos me mennään sinne ihan ääripäihin, eli me mennään vaikka ihmiseen, jonka ruutuaika päivässä on 16 tuntia, eli just tää tyyppi, joka istuu 8 tuntia ensin töissä ruudun ääressä ja sitten valitsee vielä tehdä kaikki asiat, mitä hän tekee, niin ruutujen ääressä. Eli hän ehkä tilaa ruokansa sieltä ja sitten hän selailee somea ja sitten hän katselee jotain viihdettä sieltä ja sitten hän taas vähän selailee somea ja niin edelleen. Niin silloin, kun me puhutaan näin valtavissa ruutuaikamääristä, niin silloin se ruutuajan käsite kyllä myöskin toimii. Ja lasten kohdalla sitten pienemmätkin, tai että lapsilla sitten, jos alkaa olla 8 tuntia päivässä, niin silloin pitää jo lasten kohdalla huolestua todellakin ihan siitä pelkästä ruutuajasta. Mutta että olennaisempaa on juuri se, että mitä siellä tehdään niillä ruuduilla. Että esimerkiksi näitä tarkkaavaisuusvaikutuksia on tutkittu vaikkapa Moona Moisalan väitöskirjassa. Tutkittiin sitä, että miten erilainen tietokoneiden ja puhelinten käyttö vaikuttaa tarkkaavaisuuteen, ja siellähän on havaintoja siitä, että tietyn tyyppinen käyttö, esimerkiksi tämmöinen uppouttaviin, haastaviin peleihin käytetty aika, se näyttää parantavan tarkkaavuustaitoja. Ja sitten taas tämmöinen multitaskaus, jossa koko ajan hypitään kaikkien eri kanavien välillä, näyttää heikentävän tarkkaavaisuustaitoja. Eli täysin päinvastaisia efektejä riippuen siitä, mitä ihminen siellä koneella tekee.
Hanna: Aivot on ihan erityisen muovautuvat nuorena ja lapsena. Onko lapset ja nuoret siis erityisen alttiita somen mahdollisille haittavaikutuksille?
Minna: Joo, ilman muuta. Elikkä täähän on se kaikista pahin ihmiskoe, mikä meillä on menossa, että me ei tiedetä, mitä meidän lapsille ja nuorille tapahtuu. Eli lapsen aivothan on todella muovautuvaiset. Kun me ajatellaan, että tänäkin päivänä vauva voi syntyä keskelle viidakkoa tai hän voi syntyä tänne meidän teknologisesti pitkälle kehittyneeseen Suomeen tai sitten kaikkea mahdollista siltä väliltä. Ja se vauva, joka nyt tällä hetkellä syntyy, niin hänellä on samanlaiset geenit kuin sillä vauvalla, joka syntyi 100 vuotta sitten suomalaiseen savupirttiin. Eli tavallaan kaikissa näissä tilanteissa lapsen aivot pystyy muovautumaan niin, että hän voi elää hyvää elämää niissä olosuhteissa, missä hän sitten sattuikaan syntymään. Mut se vaatii ihan tosi erilaisia taitoja ja sopeutumista ihan todella erilaiseen ympäristöön. Eli joissain ympäristöissä voi olla puutetta ruoasta, voi olla puutetta turvallisuudesta, voi olla vaikeita elinolosuhteita. Ihminen sopeutuu silti. Joissain toisissa ympäristöissä yhtäkkiä me ollaankin tämmöisen valtavan informaatiopommituksen kohteena, ja joka suunnasta tulee jotakin uusia videoita ja hämmästyttäviä asioita, ja siihenkin pitää jotenkin pystyä sopeutumaan. Mutta mitä se sopeutuminen tarkoittaa siellä aivojen tasolla, niin siitä me tiedetään tosi vähän. Erilaiset aivot sieltä joka tapauksessa on tulossa.
Hanna: TikTok on kiinalainen sovellus, ja Kiinassa valtio suojelee omia kansalaisiaan siltä niin, että se Kiinassa käytössä oleva TikTok ei ole ihan yksi koukuttava kuin Euroopan markkinoilla oleva versio. Voisitko sä kertoa vähän lisää siitä, että millaisia suojamekanismeja siellä on käytössä?
Minna: No siellähän on ensinnäkin siis tää maksimiaika per vuorokausi, eli TikTok menee kiinni, kun sen maksimiaika on saavutettu. Jossain vaiheessa kuulin, että se maksimiaika olisi ollut 45 minuuttia. En tiedä täsmälleen, paljonko se on. Voi olla, ehkä saattaa olla jotain vaihteluakin siinä, että esimerkiksi eri henkilöille voidaan laittaa erilaisia maksimiaikoja. Mutta sitten myös ihan tää algoritmin koukuttavuus, eli se ei lähde niihin pahimpiin kaninkoloihin, eli niihin pahimpiin kaikkein voimakkainta negatiivista sisältöä tuuttaaviin suuntiin se algoritmi. Eli siellä on suojamekanismeja liittyen esimerkiksi vaikkapa syömishäiriöihin tai itsemurhaan tai johonkin sellaiseen kielteiseen sisältöön, joka vetää ihmistä kohti semmoista käyttäytymistä, mikä on hänelle itselleen vaarallista. Ja tää tuntuu tosi pahalta, koska meiltä näitä mekanismeja ei ole sieltä algoritmista poistettu. Kukaanhan ei spesifisti niitä sinne algoritmiin laita, vaan se on paljon monimutkaisempi järjestelmä, jossa se algoritmi koko ajan optimoi ja siitä datan perusteella löytää niitä. Eli tää ei ole ikään kuin semmoinen suunniteltu piirre siinä algoritmissa, vaan se on emigroitunut sinne algoritmiin sen takia, millaisia ihmiset on. Eli me ihmiset ollaan sellaisia, että jos meillä on vähän heikkoutta tohon suuntaan ja meille sitten siihen suuntaan syötetään sitä materiaalia, niin me lähdetään sinne suuntaan menemään. Tällainen mekanismi on meidän mielessä ja tällaista mekanismia nää algoritmit hyödyntää.
Hanna: Ja tän seurauksena mä sitten saan koko ajan niitä TikTok-videoita lapsista, jotka kuoli esimerkiksi syöpään.
Minna: Niin, totta kai, juuri näin. Eli jokainen pikkulasten vanhempi, jos on yhtään erehtynyt vilkaisemaan jotain “oho, mitä tälle lapselle on tapahtunut” -videota, niin voi kyllä varmasti tietää, että niitä tulee lisää.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna: Seuraavaksi mä haluaisin puhua sun kanssa läpimurroista, siis sellaisista pienistä tai isoista ajattelun uudistumisista, jotka inspiroi ihmisiä ja vie tiedettä eteenpäin. Minna, mikä on isoin viimeaikainen aivoihin ja oppimiseen liittyvä läpimurto?
Minna: Aivotutkimuksessa koko ajan edetään yhä enemmän kohti semmoista oikeata maailmaa, luonnollista maailmaa. Että silloin, kun mä oon aloittanut 90-luvun alkupuolella aivotutkimuksen, niin ketään ei kiinnostanut aivotutkimus, koska sehän oli tosi teoreettista ja se oli myös teknisesti erittäin vaikeata. Eli me oltiin siellä jossain labran viimeisessä nurkassa eikä ketään kiinnostanut, mitä me puuhattiin. Siellä me tutkittiin jotain tämmöisiä muistimalleja ja yritettiin myös saada ylipäätänsä joku signaali mitattua ihmisen aivoista, että se oli sen tyyppistä. Ja nyt mun mielestä ehkä semmoinen yhteinen koko tän aivotutkimuksen kentän läpimurto on se, että nyt me ollaan siellä luokkahuoneissa ja päiväkodeissa ja työpaikoilla tekemässä niitä mittauksia niissä arkisissa paikoissa, missä ihmisten vuorovaikutus tapahtuu. Ja sitten me myös ollaan tutkimassa tämmöisiä ilmiöitä, vaikkapa musiikkia tai sosiaalista mediaa tai vaikka työtä ja työn keskeytymistä ja tän tyyppisiä ilmiöitä, jotka jokainen pystyy tunnistamaan, että tää ei ole enää teoriaa, vaan tää on käytäntöä. Ja tää on semmoinen sitkeä läpimurto, että tää on vaatinut sekä niitten tutkimusmenetelmien kehittymistä. Tosi paljon on tehty työtä siihen, että ne on saatu niin kun kannettaviksi ja kevyiksi ja siirrettäviksi ja että ne toimii tavallisissa toimistoissa ja niin edelleen, ettei tarvita niitä valtavia laboratorioita siellä sairaalan kellareissa. Mutta sitten se on vaatinut myös uudenlaista ajattelua siitä, että mitä me ylipäätänsä voidaan tutkia. Että voidaanko me lähteä tutkimaan vaikka yksittäisen ihmisen yksilöllistä kokemusta musiikin kuuntelijana, ja vastaus on, että joo, kyllä voidaan. Eli on vaan täytynyt sitten kehittää myös niitä analyysimenetelmiä, että me ei tarvitakaan enää x kappaletta samanlaisia ihmisiä laboratoriossa, vaan että meillä voi olla yksilöitä, joita me tutkitaan ja jotka elää sitä omaa arkeansa.
Hanna: Entä mikä on sun oman tutkijan työn tärkein läpimurto?
Minna: Vastaakohan kaikki tähän, että mun väitöskirja? [naurahtaa]
Hanna: Ei ihan kaikki.
Minna: Joo, kyllä se väitöskirjahan nyt on sellainen hetki, että se tuntuu läpimurrolta, että vitsi, nyt mulla on tää tutkimuksen ajokortti. Mun omassa väitöskirjassa todellakin juuri tutkittiin sitä, että saataisiinko me jotain signaalia ihmisen päästä ja voitaisiinko näitä muistimallien erilaisia teoreettisia piirteitä nähdä niissä datoissa. Että tänä päivänä se ei kuulosta mitenkään valtavalta läpimurrolta, mutta silloinhan se tietysti yksittäiselle ihmiselle oli tosi iso läpimurto. Mutta ehkä mä kuitenkin sanon sen, että silloin, kun me tutkittiin sikiöiden musiikillista muistia, eli raskausaikana mieleen painuneita lauluja ja niiden jälkiä sitten vastasyntyneen vauvan aivoissa, niin silloin tuntui, että nyt ollaan kyllä oikeasti aika jännän äärellä. Eino Partasen väitöskirjassa, siis rohkeat suomalaiset raskaana olevat naiset tuli mukaan meidän tutkimukseen ja suostuivat kuuntelemaan sitten raskauden loppuun, viimeisen kolmanneksen aikana, joka päivä tai melkein joka päivä, meidän lähettämiä lauluja ja sitten tämmöisiä keksittyjä epäsanoja. Ja sitten, kun vauvat syntyivät, niin me soitettiin heille sitten näitä samoja lauluja, mutta sillä tavalla, että siellä oli pieniä muutoksia. Vauvathan siis nukkuu tässä tutkimuksessa, että mitään ei näy ulospäin, mutta niistä signaaleista näkee, että he muistavat ne laulut ihan yksittäisen sävelen tarkkuudella, muistavat, että mitä siellä on tapahtunut. Nyt kun mä sanon muistavat, niin tää on aika tämmöinen iso sana, että oikeastihan me siis mitataan signaalia aivoista. Tää muistaminen ei näy ulospäin mitenkään, mutta se tieto on tallentuneena sinne aivokudokseen.
Hanna: Tosi kiinnostavaa. Entä mikä on semmoinen tieteellinen läpimurto, jota sä haluaisit olla vielä mukana tekemässä?
Minna: No musiikin tätä boksia, mitä kaikkea sieltä löytyykään, niin ei ole kyllä vielä avattu kokonaan. Eli mä oon sitä mieltä, että musiikki on paljon, paljon isompi asia kuin mitä me ollenkaan tänä päivänä ymmärretään. Mä väitän, että musiikki on kielen veroinen asia ihmisen elämässä. Eli meidän puhekieli, jota me käytetään joka päivä ja arvostetaan joka päivä, niin se on kehitetty siihen tarkoitukseen, että me puhutaan spesifeillä käsitteillä. Mutta sitten musiikki on se meidän toinen kieli. Me ymmärretään sitä jo sikiöaikana. Pieni vauvakin ymmärtää musiikkia. Vielä elämänsä ehtoopuolella muistisairas vanhuskin pystyy liikuttumaan musiikista, ja vaikka hän ei pystyisi enää puhumaan, hän saattaa pystyä laulamaan mukana tuttua laulua. Eli musiikki kulkee läpi koko meidän yksilön elämän ja se kulkee myös läpi meidän yhteiskunnan. Me pystytään vaikuttamaan toisiimme musiikilla, me pystytään vaikuttamaan itseemme, omaan hyvinvointiimme, omaan oppimiseemme, omiin tunteisiimme musiikilla. Sieltä löytyy vielä vaikka mitä. Mä haluan olla ehdottomasti mukana näyttämässä toteen sitä ja myös löytämässä niitä keinoja, että miten sitä musiikkia voi paremmin hyödyntää ihmisen oppimisen ja hyvinvoinnin parantamisessa.
Hanna: Minna Huotilainen, kiitos kun olit mukana Utelias mieli -podcastissa.
Minna: Kiitos.
[rauhallista elektronista musiikkia, vaimenee taustalle]
Hanna: Kiitos kun kuuntelit Utelias mieli -podcastia. Jos tykkäsit, niin kerro se meille. Kommentointi on auki. Muista pistää myös sarja seurantaan, anna sille 5 tähteä ja jaa kaverillesikin. Ja jatka ihmeessä Helsingin yliopiston tiedesisältöjen kuuntelua. Niitä tekevät muutkin kuin Utelias mieli, esimerkiksi Yliopistolehti. Yliopistolehti on Helsingin yliopiston tiedelehti kaikille. Lehden juttuja tutkimuksen maailmasta voi myös kuunnella. Aiheet liikkuvat lintujen paikallismurteisesta laulusta virustautien muutoksiin. Audiojutut löydät nimellä Tiedettä rakkaudella.
[rauhallista elektronista musiikkia]