Reino Karpion amfiibiokinneri

Suomessa ja Ruotsissa oli toisen maailmansodan jälkeen pula bensiinistä ja kinnereitä rakennettiin korvaamaan autoja. Reino Karpion mukaan kinnereitä rakennetiin Suomessa noin 20 kpl, kun taas Ruotsissa niitä oli 11 000! Suuri ero johtui lähinnä siitä että Suomessa oli myös pula polkupyörien osista, mutta Ruotsissa polkupyörän osia oli saatavilla. Kinnereitä rakennettiin lähinnä kaupungeissa, mutta muutama rakennettiin myös maaseudulla. Kinnereiden aika oli noin 1947-1952. Kun bensiinipula hellitti saivat jotkut kinnerit polttomoottorin teholähteekseen.

Kolmipyöräiset kinnerit olivat vaikeuksissa huonokuntoisilla teillä, sillä vähintään yksi pyörä osui aina hevosten kavioitten pehmentämään tienpintaan. Kinnerit olivat aika raskaita. Eräät mallit oli varustettu virtaviivaisilla koreilla.

Kerran järjestettiin Eläintarhan kentällä kilpailut, joihin tuli kaksi osallistujaa Ruotsista. Heistä toinen voitti kilpailun.

Eräs ruotsalainen kinneristi oli rakentanut heiluripolkimilla poljettavan vetoketjullisen kangaspäällysteisen kinnerin. Ollessan Helsingissä hän ajoi kinnerillään Käpylän Taivaskallion huipulle, mikä oli lähes mahdotonta sen aikaisilla polkupyörillä. Tässä kinnerissä oli vaijeri ketjun sijasta ja simpukan (kartion?) muotoinen takanapa, mikä mahdollisti portaattoman välitysalueen.

Reino Karpio suunnitteli ja rakensi rinnakkain istuttavan tandem amfiibiokinnerin. Hän polki sillä heinäkuussa vuonna 1949 ystävänsä kanssa Helsingistä Turkuun, missä kinneri laskettiin vesille ja matkaa jatketiin saarelta toiselle Ahvenanmaalle saakka. Pisin vesimatka oli Enskäristä Grisslehamnin. Tämä matka taittui 12 tunnissa. Marginaalia ei jäänyt paljon, sillä tyyntä oli matkapäivänä vain 14 tuntia!

Hevoset pillastuivat Ahvenanmaalla oudon näköisestä hiljaisesta ajoneuvosta. Yksi heinäkuorma meni nurin tämän takia. Jatkossa oli matka pysäytettävä hevosten tullessa vastaan.

Siihen aikaan Ruotsin matkaan tarvittiin viisumi jonka pystyi saamaan vain kutsua vastaan. Teknikens Värld järjesti kutsun Karpiolle ja hänen ystävälleen.

Kinneri oli rakennettu lentokonevanerista. Kannen paksuus oli 1,2 mm, sivujen 2,0 mm ja pohjan 2,5 mm. Kinneriä ohjattiin etupyörillä. Takapyörään oli kytketty porakoneesta rakennettu vaihteisto joka pyöritti potkuria. Maalla nopeus oli parhaimmillaan 45 km/h ja vedessä 5 km/h. Amfiibiokinneri painoi vesivarustuksessa 65 kg. Moderneilla materiaaleilla sen voisi rakentaa arviolta 30 kgn painoisena.

Matka ei sujunut vaikeuksitta sillä potkuri oli uusittava Maarianhaminassa ja vaihteisto rikkoontui viimeisellä merimatkalla, joten viimeiset 50 km oli melottava. Saapuminen Ruotsiin herätti sensaation ja Expressen lehti kirjoitti seikkailusta 3 sivun jutun. Tukholmaan Amfiibiokinnerri saapui 24.07.1949 kaksi ja puoli viikkoa Helsingistä lähdön jälkeen.

Karpio suunnitteli amfiibikinneristä parannatun version, mitä ei kuitenkaan koskaan rakennettu, koska hän ryhtyi rakentamaan veneitä.