UUSI SUOMENKIELINEN KOKONAISESITYS MAAILMAN KIELISTÄ

Jaakko Anhava Maailman kielet ja kielikunnat. Gaudeamus, [Helsinki] 1998. 289 s. ISBN 951-662-734-X.

Jaakko Anhavan maailman kieliä esittelevä kirja on kaikin puolin onnistunut lähdeteos ja miellyttävä lukukokemus. Edeltäjästään (Joki 1966) se eroaa ennen muuta siinä, että Euraasian ulkopuolisia kieliä on pyritty käsittelemään laajemmin, painopisteen pysyessä silti Suomesta katsottuna läheisissä kielissä. Tarkallakaan lukemisella kirjasta ei löydy kuin vähäisiä puutteita, mutta niitä on arvostelijan joka tapauksessa ruotiminen. Tästä arvostelusta on esillä olevan laajahkon verkkoversion ohessa olemassa suppeampi painoversio: Virittäjä 104 (2000) s. 147–153.

Kirjan kolme ensimmäistä lukua käsittelee kielen syntyä ja määritelmää, kielitypologiaa ja kielisukulaisuutta. Niitä seuraa kirjan pääosa, kahdeksan tietyn maantieteellisen alueen kieliä koskevaa lukua sekä pidgin- ja kreolikielille omistettu luku, eli yhteensä 175 sivua maailman kielten luettelointia ja kommentointia. Näiden luonnollisten puhuttujen kielten osuutta täydentävät viittomakielten ja keinotekoisten apukielten lyhyet luvut. Niiden jälkeen on vielä kaksi varsinaista lukua: ensimmäinen, nimeltään ”Omnikomparativismi”, käsittelee uusimpia etäsukulaisuushypoteeseja ja niiden kyseenalaista metodologiaa ja toinen, ”Kielellinen ekokatastrofi”, pohtii kielten uhanalaisuutta ja sukupuuttoa. Kirjan täydentävät termistö, katsaus valtioiden kielioloihin, kirjallisuusluettelo ja hakemisto.

Jos tavoitteena olisi maailman kielten tasapuolinen käsittely 175 sivussa, jokaiselle sivulle pitäisi ahtaa reilusti yli 30 kieltä tai useampiakin, kun lukijakunnalle läheisille kielille halutaan ymmärrettävästi antaa enemmän tilaa. Kaikkia maailman kieliä ei siis saa mahdutettua rajalliseen tilaan, mutta tasapuolisuuteen pyrkivän teoksen tavoitteeksi voisi silti asettaa kaikkien lähisukukieliryhmien, siis sen tasoisten yksiköiden kuin itämerensuomalaiset tai germaaniset kielet, lyhyen esittelyn. Näin Anhava ei ole menetellyt, vaan hän antaa kullekin kielikunnalle suurin piirtein saman verran tilaa riippumatta kielikunnan koosta ja hajanaisuudesta. Väistämätön seuraus tästä on, että suurimpien ulkoeurooppalaisten kielikuntien kielten käsittely jää perin pinnalliseksi. Esimerkiksi Taiwanin parikymmentä austronesialaista kieltä saavat yhden kielikunnan luokittelua koskevan hypoteesin nojalla osakseen kolme alalukua ja tarkan luetteloinnin (s. 179–180), kun taas muut saman kielikunnan kielet saavat tyytyä alle neljään sivuun (s. 180–184), vaikka niitä on liki tuhat. Samassa asemassa on nigeriläis-kongolaisten kielten oletetuista haaroista kaksi, kwa-kielet (s. 128) ja benuelais-kongolaiset kielet (s. 129), sillä ne sisältävät suuren määrän kieliä ja lukuisia toisilleen korkeintaan kaukaista sukua olevia kieliryhmiä, joten niiden tarkempi erittely olisi ollut tervetullutta. Monet Oseanian ja Afrikan kielistä mainitaan valtioiden kieliolojen katsauksessa, mutta ei itse tekstissä, joten niiden sukulaisuussuhteista ei tule selkoa. Tällainen yltiötaksonomistinen käytäntö ei sovellu yleistietoa välittävään teokseen, ja Anhava on toisaalla lipsunutkin tästä periaatteesta, kun romaaniset kielet ovat saaneet samantasoisen alaluvun kuin itaaliset kielet, vaikka ovat historiallisesti yhden itaalisen kielihaaran yhden kielen jatkajia, eikä itaalinen haara siis suinkaan ole sammunut (s. 64, 67). Turhalta vaikuttaa ala-alalukuihin turvautuminen vain kerran, indoiranilaisten kielten osuudessa, koska yhtä hyvin tulisi toimeen ilman niitäkin, tai sitten kolmea indoiranilaisten kielten ryhmää voisi käsitellä omissa ala-luvuissaan niiden yhteenkuuluvuutta lyhyesti kommentoiden.

Muuten jäsentely on johdonmukaista: kielikunnaksi katsotulla yksiköllä on oma lukunsa ja kielikunnan kullakin haaralla alalukunsa, paitsi kaukaisimpien kieliryhmien kohdalla, joista osa mainitaan vain nimeltä. Maanosien kielikuntajaot ovat tosin hieman epäsuhtaiset, sillä Amerikan ja Uuden-Guinean osalta kriteerit ovat tiukat, mutta Afrikassa ja Australiassa löysät, mikä sinänsä vastaa lainattujen lähteiden kantaa. Amerikkalaisten kielten sukulaisuussuhteiden selvittäminen on hyvinkin pidemmällä kuin afrikkalaisten tai australialaisten, ja tästä pikemmin kuin päinvastaisesta asiaintilasta johtuu se, että kielikunniksi määriteltyjä yksiköitä on Amerikassa niin paljon (s. 25).

Kieliä vai murteita?

Anhava mainitsee kielten lukumääräksi viisi tuhatta (s. 7), mikä on alakanttiin, sillä todellinen lukema on hänenkin noudattamillaan kriteereillä lähempänä kuutta tuhatta, ja tämä lukema mainitaankin myöhemmin (s. 228). Kielten määrittelyssä Anhava on tosin hieman epäjohdonmukainen, sillä vaikka hän oikein toteaakin esimerkiksi saamen ja kiinan olevan monesta kielestä koostuvia ryhmiä, muita vastaavia tapauksia hän saattaa käsitellä yhtenä kielenä. Monissa kohdin toistuu vanha tarina kielen ja murteen rajanvedon perimmäisestä mahdottomuudesta, esimerkiksi ”useissa tapauksissa on ehdonvallan asia, onko kyse eri kielistä vai saman kielen voimakkaasti poikkeavista murteista” (s. 129). Mutta jos ollaan tarkkoja, niin voimakkaasti poikkeavia murteita ei voi olla olemassa: saman kielen murteet muistuttavat toisiaan suuresti, ja jos näin ei ole asian laita, niin sitten kysymys lieneekin eri kielistä. Tutkimusperinteen taakka, kirjalliset traditiot ja muut kielenulkoiset seikat ovat olleet vaikuttamassa siihen, että vanhastaan on nimitetty murteiksi sellaisia kielimuotoja, jotka ovat varsin kaukana muista saman kielen murteista, siis pikemminkin saman kieliryhmän kielistä. Kun tällaiset näennäiset rajatapaukset ratkaistaan johdonmukaisesti, jää jäljelle yllättävän vähän todella ongelmallisia alueita.

Tarpeetonta on ilmaista asia esimerkiksi niin, että mordvan kahden ”murteen” (lainausmerkit Anhavan) puhujat eivät ymmärrä toisiaan (s. 48), kun voi yhtä hyvin selvästi sanoa, että mordvalaisia kieliä on aikaisemmin virheellisesti pidetty saman kielen murteina, tai että friisi ”jakautuu kolmeen päämurreryhmään” (s. 59) tai italian ”alueelliset muunnokset poikkeavat toisistaan vahvasti” (s. 248). Etnisen identiteetin arviointeja ei pitäisi kielten määrittelyyn sotkea, jos kohta esimerkiksi pohjois- ja itähantin puhujilla lienee vähemmän keskinäisen yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin vaikkapa saamelaisilla (s. 52).

Usein toistettu väite, että puhtaasti kielitieteellisin kriteerein mannerskandinaavisia kielimuotoja tulisi pitää yhtenä kielenä (s. 12, 62), on suureksi osaksi myytti sekin, sillä pikemmin on kysymys kokemuksen tuomasta passiivisesta monikielisyydestä kuin välittömästä keskinäisestä ymmärrettävyydestä. Itäslaavilaisten kielten läheisyyttä liioitellaan myös suotta, sillä kyseessä on lähinnä ukrainan ja valkovenäjän puhujien kaksikielisyys eikä kielten suora ymmärrettävyys (s. 79). Turkkilaisten kielten mainitaan muistuttavan toisiaan suuresti, mutta tosiasiassa kielirajat ovat aivan riittävän selkeitä viemään pohjan keskinäiseltä ymmärrettävyydeltä ja yhteisen kirjallisen normin luomiselta (s. 142).

Vastoin Anhavan näkemystä (s. 13) rajattomat kielelliset jatkumot ovat maailmassa harvinaisia, ja vaikka esimerkiksi indoarjalaisten kielten alue on tavattoman monimuotoinen (s. 101), kielten tunnistaminen ja rajaaminen on kuitenkin mahdollista. Samoin vain harvojen eikä suinkaan lähes kaikkien saamelaisten kielten välillä on siirtymämurteistoksi katsottava kielialue, ja niissäkin tapauksissa, joissa siirtymämurteistosta voidaan puhua, on löydettävissä perusteet kielirajan määrittämiselle (s. 46). Eteläslaavilaisella alueella tuskin on murteita, joista olisi vaikea sanoa, ovatko ne sloveenia vai serbokroaattia tai serbokroaattia vai makedoniaa, joten murrejatkumon portaattomuus on sielläkin suhteellista (s. 82).

On kyseenalaista, kuinka hyödyllistä on verrata kielten syntyä eliölajien muodostumiseen. Anhavan mainitsemaa olennaista eroa ei tosin ole olemassa, vaan samalla tavalla kuin kielialueen sisäiset kontaktit estävät murteita loitontumasta pitävät geenivirrat eliölajia yhtenäisenä, ja kun murteet ovat jakaantuneet kieliksi, ero on yhtä lopullinen kuin lajien muodostuessa eikä kielialue enää yhtenäisty kuin kielten sukupuuton kautta (s. 30). Sellaiset väitteet, että aikaisempi kieli olisi muuttunut murteeksi, esimerkiksi ”Skotlannin ja Englannin unionista lähtien skotti on ollut murteen asemassa” (s. 59) ja ”[Espanjan] alueelliset kielet leon, asturia ja aragonia syrjäytyivät murteen asemaan” (s. 67), tarkoittavat kirjakieliperinteitä eivätkä itse kieliä, vaikka seurauksena oman kirjakielen menetyksestä tietysti usein on valtakielen kuten englannin ja espanjan mukauttava ja sulauttava vaikutus.

Kirjakielten sekoittaminen puhuttuihin kieliin on tuonut erityisen paljon hämäryyttä kielten määrittelyyn. On totta, että kirjoitetusta kielestä voi heijastua vaikutusta puhuttuun kieleen, mutta se ei muuta sitä seikkaa, että puhuttu kieli on tai sen ainakin pitäisi olla kielentutkimuksen perusta ja lähtökohta. Esimerkiksi Söderholm (1998: 571) muuten ansiokkaassa kirjoituksessaan korostaa liikaa kirjakielen merkitystä siinä, pidetäänkö kielimuotoja kielinä vai murteina; kyllä saame on ollut jakaantuneena erillisiin kieliin jo kauan ennen kirjakielten kehittymistä. Siitä Anhavan lausumasta, että ”murteita yhdistävä karjalan kirjakieli kuitenkin jäi kehittymättä ja murteiden erillinen luonne on pysynyt voimakkaana” (s. 41), voi päinvastoin päätellä, että kysymyksessä ovat eri kielet eikä niille siksi yhteinen kirjakielikään ole luontunut.

Hollannin ja saksan rajaa tai pikemmin rajoja eivät siis määrää kirjakielten käyttöalueet, vaan puhutut kielimuodot, ja kielten luokittelun kannalta on samantekevää, onko olemassa erikseen hindin ja urdun kirjakielet, koska ne pohjautuvat kiistattomasti samaan kieleen, siis puhuttuun kieleen. Ei ole harvinaista, että kirjakielten käyttöalueet eivät vastaa todellisia kielellisiä rajoja. Esimerkiksi puhuttaessa galician kielen eriytymisestä portugalista tarkoitetaan uuden kirjakielen ottamista käyttöön eikä kielirajan syntymistä Portugalin ja Espanjan välille (s. 68). Samaan tapaan eroavat makedonia ja bulgaria, toisin sanoen kielellinen raja on olemassa, mutta se ei seuraa valtioiden rajaa, joka kylläkin määrää sen, mitä kirjakieltä käytetään ja miksi kieltä nimitetään (s. 82, 83). Tadžikin ja persian suhde on olennaisesti samanlainen, eli kyse on pikemmin kirjakielimuodon käytön kuin puhutun kielen perusteella rajatusta alueesta (s. 94). Erikoistapaus on vielä serbokroaatti; sitä tulee edelleen tarkastella puhuttujen murteiden kannalta, ja antaa valtioiden edistää niiden pohjalta kehitettyjä kirjakieliä miten ja millä nimillä tahtovat (s. 83).

Oikeaan osunutta kritiikkiä saa osakseen se lähinnä muunkielinen käytäntö, että kieliksi nimitetään vain niitä kieliä, joilla on kirjakieli, ja muita kutsutaan murteiksi ilman, että ne olisivat minkään kielen murteita (s. 14).

Seuraavaksi luettelen tapauksia, joissa olisi ollut mahdollista rajata kieliä toisella tavalla ja mainita tekstissä useampia.

Ranskan kielestä puhuttaessa olisivat Pohjois-Ranskan ja naapurimaiden aluekielistä ainakin maininnan ansainneet walloni, picardi, normanni ja gallo (s. 68) sekä muutkin oksitanoromaaniset kielimuodot kuin provensaali, erityisesti gasconi, jota on täysi syy pitää omana kielenään ja joka on aktiivisessa käytössä Katalonian puolella Aranin laaksossa (s. 69).

Pohjois-Italian kielimuodot piemonte, liguuri, lombardi, emilia (jota italian asemesta puhutaan San Marinossa; s. 250) ja venetsia ovat pikemmin selvärajaisia kieliä kuin murteita ja eivätkä ne ole syrjäytyneet kirjallisestakaan käytöstä (s. 71); epäsuotavaa on myös nimittää korsikaa italiaksi, panna lainausmerkit sen nimen ympärille (s. 249) ja jättää se pois hakemistosta.

Termi ”päämurreryhmä” on suotta käytössä viittaamassa itäromaanisiin kieliin (s. 74). Itäromaaniset vähemmistökielet aromania, meglenoromania ja istroromania puuttuvat muuten sekä Euroopan kielikartasta (s. 33) että Euroopan valtioiden kieliolojen katsauksesta, vaikka niitä puhutaan Albaniassa, Bulgariassa, Kreikassa, Kroatiassa ja Makedoniassa (s. 247–251).

Etelä-Peloponnesoksen tsakonia eroaa suuresti yleiskreikasta, joten se olisi ilman muuta luokiteltava omaksi kielekseen. Kiintoisa on tieto puhujien määrän kehityksestä ja ikärakenteesta, sillä yleensä tsakonian tilanteesta on vähän tietoja saatavilla (s. 87).

Lounaisiranilaisia kieliä ovat kirjassa mainittujen lisäksi vielä fars, lari ja kumzari (s. 94).

Hindustani on tarkasti ottaen vain kharibolin synonyymi eikä kata sen lähisukukieliä, joita Anhava suotta nimittää murteiksi (s. 98); khariboli eli kaurawi on se kieli, jonka kirjakielimuotoja hindi ja urdu ovat. Itä- ja länsihindin nimitysten alla kulkevat kielet eivät välttämättä ole lähentyneet toisiaan, vaan pikemmin kysymys on siitä, että muiden kielten puhujat osaavat kharibolia toisena kielenään. Bihari ja radžastani ovat myös varsin selvästi kieliryhmiä eivätkä kieliä (s. 98), ja niihin kuuluvien kielten virallista sisällyttämistä hindiin voi hyvin luonnehtia täysin poliittiseksi (s. 99). Intian kielten todellinen määrä on huomattavasti suurempi kuin Anhavan antama arvio, noin 200 (s. 13), mihin vaikuttaa paitsi indoarjalaisten myös tiibetiläis-burmalaisten kielten arveltua suurempi määrä.

Romani on Euroopan mustalaisten kieli, Armenian seudun mustalaisten perinteinen kieli tunnetaan nimellä lomavren, eikä Lähi-idässä puhutun domarin suhde niihin ole välttämättä historiallisestikaan läheinen (s. 99).

Abhaasilais-adygelaisia kieliä on kirjassa harvinaista kyllä liikaa, sillä tšerkessi ja kabardi ovat hyvinkin adygen murteita ja abaza abhaasin murre, joten kielten määrä on pikemmin kolme kuin viisi (s. 109).

Tarkahko arvio tšadilaisten kielten määräksi voisi olla 160 (s. 123). Yleensä en ole tutkinut jokaista kirjassa ilmoitettua kielikunnan tai -haaran kielten lukumäärää, mutta näyttäisi siltä, että lukemat ovat usein jonkin verran pienempiä kuin tuoreimpien lähteiden perusteella voisi arvella, esimerkiksi mandelaisia kieliä voi luetella 36 mainitun noin 25 asemesta (s. 127); toisaalta heti seuraavaksi mainittu gurilaisten kielten määrä, noin 80, on varsin tarkka, sillä niiden luettelo saattaisi käsittää 77 kieltä. Ijolaisia kieliä saattaa olla jokunen enemmänkin kuin maksimiksi mainittu kahdeksan; ijon jälkeen ryhmän toiseksi suurin kieli ei ole mainittu okrika, vaan kalabari (s. 128).

Kirjassa lueteltujen turkkilaisten kielten lisäksi voisi vielä mainita Kiinan Gansussa puhuttavan saryguiguurin eli länsijugurin, joka eroaa merkittävästi muista turkkilaisista kielistä eikä nimestään huolimatta ole uiguurille läheistä sukua.

Amerikkalaisista kielistä puhuttaessa lukijaa oletettavasti kiinnostaisivat kaikkien kirjoista ja elokuvista tuttujen Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kielten nimet, joten esimerkiksi algonkin-kielten listaan (s. 192) voisi hyvin lisätä arapahon, cheyennen ja delawaren.

Aymaran sukukieli jaqaru on pikemmin kaksi kieltä, varsinainen jaqaru sekä kawki (cauqui), jolla on hyvin vähän puhujia jäljellä (s. 198).

Mauritiuksen ja Réunionin kreoliranskan yhteyteen kuuluu lisätä seselwa eli Seychellien lähisukuinen kieli (s. 204), joka on muuten yksi maan virallisista kielistäkin (s. 255).

Edellä mainittujen lisäksi on useita muitakin kohtia, joissa ”päämurteiden” tai vastaavien sijaan voisi yksinkertaisesti puhua kielistä, esimerkkeinä vaikkapa sorbi (s. 81) ja sotho (s. 130).

Luokittelukysymyksiä

Jotta uralilaisia kieliä käsittelevän luvun jäsentelyssä päästäisiin samantasoisiin lähisukuisten kielten yksiköihin, alaluvuista kaksi pitäisi korvata useammalla, nimittäin volgalaiset kielet mordvalla ja marilla ja ugrilaiset kielet unkarilla, mansilla ja hantilla. Tämä ei tarkoita, että esimerkiksi nimitys ”volgalaiset kielet” pitäisi hylätä (s. 48), vaan sitä sopii hyvin viljellä kyseisten kielten yhteyksiä selvittävissä tutkimuksissa.

Tietyn uralilaisten kielten sukupuumallin kritiikki ei tarkoita sukupuumallin arvostelua yleensä, eivätkä sukupuun ja alkukodin käsitteet liity mihinkään vaellusteoriaan vaan kuvaavat yksinkertaisesti kantakielen jakaantumista ja vanhinta puhuma-aluetta (s. 32). Häkkisen (1983) kritiikki kohdistuu uralilaisten kielten perinteiseen binaariseen sukupuuhun, joka sisältää sellaisia erittäin hatarin perustein oletettuja kantakieliä kuin suomalais-ugrilainen, suomalais-permiläinen, suomalais-volgalainen, suomalais-saamelainen, volgalainen, ugrilainen ja obinugrilainen, mutta ei hänen suosittelemansa ”pensas” ole graafisena esityksenä muuta kuin monihaarainen puu (s. 33). Alkukodin suppeudesta tai laajuudesta puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä kysymys on vain siitä, kuinka kauan sitten suppeasta on päädytty laajaan kielialueeseen, ja uralilaisten kielten kohdalla on tärkeää pitää mielessä, ettei ole mitään paleolingvististä perustetta olettaa kantakielen puhujien harjoittaneen ”arktista pyyntikulttuuria”, vaan todennäköistä on alkukodin sijainti eteläisillä metsäseuduilla (s. 34, 44). Samassa kappaleessa esiintyvät väitteet siitä, että yhtäältä uralilaiset kielet ovat alkaneet erota kauan sitten ja toisaalta niiden poikkeavat edustukset ovat myöhäistä perua, eivät voi pitää yhtä aikaa paikkaansa (s. 35).

Käsitys samojedikielten jakaantumisesta pohjois- ja eteläryhmään on vanhentumaan päin samoin kuin ajatus siitä, että samojedikielet eroavat olennaisesti muista uralilaisista kielistä (s. 54). Sajaanin samojedikielten luokituksesta on mainittu varmana käsityksenä, että ne ovatkin lähempänä oletettua pohjoista haaraa, vaikka kysymys on vain yhdestä hypoteesistä (s. 55). On ollut jo kauan tiedossa, että Sajaanin alueella on puhuttu tasan kahta samojedikieltä, kamassia ja matoria, mutta kun tutkijoilla on ollut tapana jättää korjaamatta kielten rajauksissa tehdyt selvätkin virheet, niin näihin päiviin asti on julkaistu luetteloita viidestä tai kuudesta kielestä; Anhavan tiedot ovat ajan tasalla paitsi että koibaali, taigi ja karagassi voidaan hyvin käsittää murteiksi eikä päällekkäisnimityksiksi (s. 55).

Indoeurooppalaisten kielten jaotuksen erikoisuutena ovat ”itäbalkanilaiset” kielet (s. 90). Nimitys paljastuu Anhavan uudisluomukseksi ja sellaisena varsin tarpeettomaksi ja harhaanjohtavaksi kattonimitykseksi kahdelle indoeurooppalaiselle muinaiskielelle, Balkanin traakialle ja Vähän-Aasian fryygialle. Jälkimmäistä tosin väitetään puhutun myös nykyisessä Serbiassa, mikä oli minulle uutta. Traakian ja fryygian yhteyteen sopisi myös maininta muinaismakedoniasta, josta ei kirjassa ole tietoa, sekä illyyristä ja messaapista, jotka yhdessä muodostavat oman indoeurooppalaisten kielten haaransa, vaikka ne esiintyvät kohdassa ”luokitukseltaan epäselviä indoeurooppalaisia kieliä” (s. 102). Samassa kohdassa mainitun (muinais)liguurin indoeurooppalaisuus ei ole varmaa, joten se kuuluisi pikemmin Euroopan ja Lähi-idän isolaatteja käsittelevään lukuun, ja pelasgista riittäisi lyhyt maininta kreikan yhteydessä, ja näin luokitukseltaan epäselville kielille ei tarvittaisi omaa osiotaan ollenkaan. Myös itaaliset kielet kuuluvat yhteen lähinnä maantieteellisin perustein, joten parempi ratkaisu olisi erottaa sekä veneetti että latinalais-faliskilaiset ja oskilais-umbrilaiset kielet omiksi luvuikseen. Muinaismakedonian lisäksi kirjasta puuttuu Pyreneiden niemimaan indoeurooppalainen muinaiskieli lusitaani (Schrijver 1998), joka on eri kieli kuin toisaalla mainittu tartessi (s. 104).

Anhava tuntee kielten luokittelua käsittelevän kirjallisuuden perinpohjaisesti, ja vain harvoin voi päälähteenä käytettyä teosta pitää oleellisesti vanhentuneena, mutta tällainen on ainakin tiibetiläis-burmalaisten kielten luokitusta käsittelevä Shafer (1974).

Osseetti kuuluu selvästi samaan haaraan kuin alaani ja muut Etelä-Venäjän muinaiset iranilaiset kielimuodot, joten sen voi hyvin sanoa olevan alaanin jatkaja, vaikka polveutumiskysymykset eivät koskaan yksinkertaisia olekaan (s. 93, 95); sama koskee sogdin ja jagnobin (ei ”jaghnobin”) suhdetta (s. 96).

Turkkilaiset kielet jakaantuvat, harvinaista sinänsä, selkeästi kahtia, bolgaarilaiseen ja yleisturkkilaiseen haaraan, mutta yleisturkkilaisten kielten esittely neljässä eri luvussa on kyllä käytännöllinen, joskaan ei kirjan yleisen linjan mukainen ratkaisu (s. 140–142). Itä-, länsi- ja eteläturkkilaiset haarat tunnetaan myös nimillä karluk, kiptšak ja oguz, ja näitä nimityksiä voisi hyvinkin suosia ilmansuuntiin perustuvien sijaan. Pohjoisturkkilaiset kielet ovat puolestaan lähinnä maantieteellinen kattonimitys usealle yleisturkkilaiselle haaralle (s. 140).

Mongolilaisten kielten haarat on myös nimetty ilmansuuntien mukaan, mikä on paitsi tylsää myös seurauksiltaan yllättävää, koska pohjoisryhmän muodostaa ”varsinaisesti vain” (?) daguuri, vaikka yleensä pohjoismongolilla tarkoitetaan burjaattia, ja daguuria olisi pikemmin kutsuttava itämongoliksi (s. 145). Vaihtoehdoksi voisi ehdottaa jakoa mogoliin, yleismongolilaiseen haaraan (johon kuuluu siis myös oiraatti-kalmukki), daguuriin ja monguor-haaraan.

Tiibetiläis-burmalaisten kielten luokitus on tunnetusti mutkikasta ja tutkimuksen edetessä muuttuvaista, mutta turvautumisella niinkin vanhaan lähteeseen kuin Shafer (1974) on seurauksensa. Esimerkiksi barilaisten kielten joukossa mainituista vain kolme ensimmäistä kuuluu tähän ryhmään eikä barilaisten kielten alue niin ollen ulotu Etelä-Kiinaan (s. 159). Burmalaisten (”lolo-burmalaisten”) kielten haara on erittäin monimuotoinen, joten se olisi ansainnut yksityiskohtaisemman selvityksen (s. 160); esimerkiksi kymmeniä kieliä käsittävää kuki-naga-haaraa ei mainita ollenkaan, joskin kolme sen kieltä, falam, tiddim ja meithei (”meitei”), luetellaan barilaisissa kielissä. Bain kielen luokittelu lienee edelleen avoin (s. 160).

Eskimolais-aleuttilaisten (”eskimo-aleuttilaisten”) kielten luokitteluun on ilmaantunut ryhmä nimeltä ”itäeskimolaiset kielet”, jossa ilmansuunta tuntuisi osoittavan harhaan (s. 192). Ei liene varmaa, että ryhmässä ainoana kielenä mainittu sirenikki olisi erotettava juppikkilaisista kielistä, ja epäselväksi jää, mitä muita, aiemmin sukupuuttoon kuolleita kieliä tästä haarasta tunnetaan.

Papiamentu voidaan kai edelleen, espanjalaisvaiktusta kiistämättä, lukea primaaristi portugalilaispohjaiseksi kreoliksi (s. 203).

Kielikuntien määrittelystä

Oman lukunsa saaneesta 42 kielikunnasta yhdeksän ansaitsisi pienen tai isommankin kysymysmerkin, nimittäin afroaasialaiset, nigeriläis-kongolaiset, niililäis-saharalaiset, khoisan-, tšuktšilais-kamtšatkalaiset, sinotiibetiläiset, thailaiset, austroaasialaiset ja australialaiset kielet. Anhava mainitseekin luokittelun hypoteettisuudesta useissa kohdin, mutta ei aina. Nigeriläis-kongolaisten kielten mainitaan jopa olevan Afrikan kiistattomin kielikunta (s. 126), vaikka niille ovat ominaisia vain muutamat typologiset yhtäläisyydet ja perusteet vallankin kordofanilaisten, atlanttisten ja mandelaisten kielten liittämiselle ovat perin hataria.

Yksi Anhavan terminologian leimaa-antavista piirteistä on isolaattien ja kielikuntien vastakkainasettelu. Vaihtoehtoinen ja minusta suositeltavampi käytäntö on, että isolaatti tarkoittaa yksinkertaisesti kielikuntaa, johon kuuluu vain yksi kieli. Omituiselta näyttää esimerkiksi se, että kaksi hurrilaista kieltä saavat oman lukunsa, kun taas historiallisesti paljon merkittävämpi sumeri esiintyy vain kappaleena Euroopan ja Lähi-idän isolaattien joukossa. Tarpeetonta on siksi korostaa esimerkiksi sellaista seikkaa, että burušaski ”ei olisikaan todellinen isolaatti” (s. 170), jos sen jasinin murretta pidettäisiin omana kielenään, sillä kielikuntien määrä ei siitä miksikään muutu. Sama koskee jukagiirilaisia kieliä, joita hyvällä syyllä ei tule pitää yhtenä kielenä, ja ainua (s. 172) sekä nivhiä, jonka nimeä ei tarvitse muuttaa ”amurilaisiksi kieliksi”, vaikka päädyttäisiin usean kielen tulkintaankin (s. 171).

Jos halutaan olla mahdollisimman kriittisiä ja hyväksyä vain täysin kiistattomat kielikunnat, niin epäilyn kohteeksi joutuvat jopa afroaasialaisen kielikunnan haaroiksi oletetut kuušilaiset ja omoottiset kielet (s. 122, 123), sillä kuušilaisten kielten pohjoishaaraksi yleensä luettu bedža ja omoottisten kielten joukossa tavallisesti esiintyvät ari-banna-kielet poikkeavat olennaisesti oletetuista sukukielistään.

Sen lisäksi, että niililäis-saharalaiset (”nilosaharalaiset”) kielet muodostavat äärimmäisen hypoteettisen kielikunnan, kielisukulaisuus tuskin pätee edes itäsudanilaisten kielten ”yhdeksään sangen erilaiseen alaryhmään” (s. 131). Nämä ryhmät, siis hyvinkin kielikunnan tasoiset yksiköt, olisi kannattanut edes mainita tekstissä. Luetellut kielet kuuluvat kahteen kielikuntaan, dongola ja nobiin nuubialaisiin ja loput niloottisiin kieliin.

Siinä, että hadza ja sandawe erotetaan khoisankielistä (s. 135), menetellään varmasti oikein, mutta epäjohdonmukaisena sitä voidaan pitää siksi, että muilta osin Afrikan jaksossa on seurattu Greenbergin perustelemattomia kielisukulaisuushypoteeseja.

Kadai- ja kamsuikielten sukulaisuussuhteita thaikieliin tai edes keskenään ei liene pitävästi osoitettu. Kamsuikielet kuuluvat mitä ilmeisimmin yhteen, joskaan laka-nimistä kieltä ei pidä niihin lukea; sen sijaan kadaikieleksi mainittu maonan ja luokitukseltaan epäselvänä pidetty mulao eli mulam ovat tiettävästi kamsuikieliä (s. 164). Kadaikielet ovat erittäin hajanainen ryhmä, joten kriittisimmän arvion mukaan kielikunniksi on katsottava li-ngaofon, ongbe, gelo, latšua ja lati, ja näihin voidaan vielä lisätä edellä mainittu laka ja kirjasta puuttuvat Vietnamin laha ja Yunnanin bujang-jerong.

Austroaasialaistakin kielikuntaa saanee edelleen epäillä, vaikka on kiistatonta, että munda- ja mon-khmer-kielten välillä on osoitettu olevat huomattavia yhtäläisyyksiä. Koska sakailais-semangilaisten eli aslikielten ja nikobaarilaisten kielten asema mon-khmer-kielten osana on kiistanalainen, kriitiisintä näkemystä edustaisi vähintään neljän kielikunnan olettaminen yhden asemesta (s. 164). Itäiset ja pohjoiset mon-khmer-kielet ovat kattoryhmiä, joihin kuuluu useita hyvin erilaisia haaroja, jotka kannattaisi luokitella erikseen (s. 165, 166).

Hieman kyseenalainen on hyöty siitä, että luetellaan yhteen pötköön viidettäkymmentä Uuden-Guinean seudun kielikuntaa (s. 176) ja joukko alueen isolaatteja (s. 177), kun luettelot eivät kuitenkaan ole täydellisiä. Koska isolaatitkin edustavat kielikuntia, luettelot voisi hyvin yhdistääkin.

Australian kielikunnat tunnetaan varsin tarkasti eikä niihin kriittisen näkemyksen mukaan kuulu sellaista kuin ”australialaiset kielet”. Kielikuntien määrä lienee 28 eikä ”toistakymmentä” (s. 185). Kaikki nämä kieliryhmät tulisi niiden tulkinnasta riippumatta tämäntasoisessa teoksessa ainakin mainita.

Pohjois- ja Keski-Amerikan kielikuntien luettelossa (s. 196) esiintyvät penutilaiset kielet ovat hypoteettinen kielikunta, johon kuuluu useita todistettuja kielikuntia, ja sama koskee hokalaisia kieliä, joita ei mainita luettelossa, mutta kylläkin kartassa (s. 189), josta tosin puuttuu merkintä niiden Kaliforniassa sijaitsevan ydinalueen kohdalta.

Kielten ja kielikuntien nimistä

Siitä, että uralilaisista kielistä ennen vanhaan käytetyt nimitykset ovat edelleen hyväksyttäviä, ei seuraa, että niitä voisi tyylikeinona käyttää sekaisin nykyisten nimitysten kanssa tai että ne ylipäänsä olisivat yhtä suositeltavia kuin nykyiset, jotka eivät sinänsä ole kansojen omakielisiä nimityksiä vaan niiden pohjalta muodostettuja ja muihin kieliin kuten suomeen lainautuneita venäjän uudissanoja. Ulkomaalaisten suomesta käyttämiä nimiä ei voi verrata venäjän vanhoihin, halventavia sivumerkityksiä sisältäneisiin nimityksiin (s. 37).

Itämerensuomalaisten kielten kantakieli tunnetaan nimellä kantasuomi, ja puhuminen myöhäiskantasuomesta kantasuomen ja varhaiskantasuomesta oletetun suomalais-saamelaisen kantakielen asemesta on pelkästään löyhää terminologiaa (s. 37–38, 44). Kantasuomen mainitun murrejaon kannattaa muistaa olevan tutkijain ajatusleikkiä (s. 38).

Salatsin liivin nimittäminen itäliiviksi ja Kuurinmaan liivin länsiliiviksi lienee Anhavan uudiskäytäntö, jota ei voi suositella, koska itä- ja länsiliivi ovat vakiintuneet tarkoittamaan Kuurinmaan liivin murreryhmiä (s. 43).

Suomeksi kannattaisi käyttää omaa nimitystä kiltinänsaame vierasperäisen ”kildininsaamen” asemesta (s. 47). Keminsaamesta erillisen kainuunsaamen oletus lienee heikosti perusteltavissa; keminsaamesta on muistiinpanoja vielä 1800-luvulta (s. 47).

Komilaisten kielimuotojen nimitykset ”komisyrjääni” ja ”komipermjakki” perustuvat venäjän syntaksiin ja ovat monilla muilla kielillä, esimerkiksi suomeksi, älyttömiä samalla tavalla kuin jos Leningradia olisi alettu nimittää sankarikaupungin sijaan kaupunkisankariksi, joten niiden asemesta on syytä puhua varsinaiskomista (tai yksinkertaisesti komista) ja permjakista (s. 50).

Ymmärtääkseni ”muinaisnorjaa” käytetään yleensä Anhavan hyväksymän muinaisislannin synonyyminä viittaamaan tiettyn kirjakielen perinteeseen eikä merkityksessä ”muinaisskandinaavi” (s. 62).

Epäonnistunut uudissana on ”britanninen”, jonka sijasta on parempi käyttää termiä britoninen, ja Walesin britoninen kieli on jo pitkään tunnettu suomeksi nimellä kymri, joten on turhaa yrittää muuttaa sitä walesiksi (s. 76).

Anatolialaiset kielet käyvät edelleen sen indoeurooppalaisen haaran nimeksi, johon heetti kuuluu, ja jos vakiintuneita nimityksiä lähdetään näennäisin maantieteellisin perustein muuttamaan, niin aloittaa voisi vaikka uralilaisista kielistä ja jatkaa sadoilla muilla (s. 91).

Sugni (ei ”sughni”), wahi, sarikoli, rošani ja niiden lähisukukielet tunnetaan yleisesti pamirilaisina kielinä, mutta tätä nimitystä ei ole mainittu (s. 95).

Anhava kritisoi nimitystä muinaisintia, koska mitään ”intia”-nimistä kieltä ei ole (s. 97), mutta nähdäkseni on turha esittää sellaista vaatimusta, että muinais-sanalla alkavalla kielellä pitäisi välttämättä olla tätä sanaa vailla oleva vastine. Asiallinen nimitys on esimerkiksi muinaispreussi, vaikka mitään muuta preussin kieltä ei tunneta (s. 84), eikä mitään vikaa ole muinaisegyptissäkään (s. 120). Muinaisintia ei kai vanhastaan ole sanskriitin synonyymi, vaan Anhava määrittelee sanskriitin tavallista laajemmin. Sama koskee prakriitteja, sillä paalia tai apabhramsa-kielimuotoja ei usein lueta niihin (s. 97).

Neljän puhtaasti kaukasialaisen kielikunnan ilmansuuntiin perustuvat nimet ovat paitsi valjuja myös harhaanjohtavia, jos ryhdytään Anhavan tavoin käyttämään yhdestä kielikunnasta nimitystä pohjoiskaukasialaiset kielet (s. 109), sillä tällä termillä on aikaisemmin aina viittattu kaikkiin kolmeen Pohjois-Kaukasian kielikuntaan; nimitysten selvyys on tärkeämpää kuin niiden keveys. Parempi käytäntö on nimittää kielikuntia kartvelilaisiksi, abhaasilais-adygelaisiksi, nahilaisiksi ja dagestanilaisiksi kieliksi; näistä nahilainen tarkoittaa siis samaa kuin Anhavan pohjoiskaukasialainen.

Tabasaranin suomenkieliseen nimeen ei kai tarvita saksan tapaan kahta s:ää (s. 109).

Afroaasialaisten kielten vanhempi nimitys seemiläis-haamilaiset kielet lienee joutunut epäsuosioon raamatullisen kaikunsa ennemmin kuin kaksijakoisuutensa tähden, joten kritiikki osuu nähdäkseni tässä kohtaa harhaan (s. 112). Uusi nimitys on minusta aivan hyvä ja näkyy kasvattavan suosiotaan.

”Kharsusi” olisi kai mieluummin harsusi, siinä kun on sama konsonantti kuin mehrissä eikä kh:ta tai gh:ta tarvitse suomen kieleen mukautuvissa nimissä muutenkaan viljellä (s. 119).

Tuaregi-nimitystä ei tiettävästi käytetä tamazigtin vaan ainoastaan tamašek-ryhmän kielten puhujista (s. 121). Tamašek koostuu kolmesta kielestä pikemmin kuin ”useista poikkeavista murteista”.

Suomen kielen hankaluuksiin kuuluu se, että jos puhutaan esimerkiksi kotin kielestä (s. 149) eikä vahva-asteista muotoa ole tarjolla, niin asiaa tuntematon lukija ei voi tietää, onko nominatiivi kotti vai koti.

Huono ajatus on käyttää nimitystä ”kamtšatkalaiset kielet” merkityksessä tšuktšilais-kamtšatkalaiset kielet (s. 150), koska suurin osa kielialueesta on Kamtšatkan ulkopuolella. Onneksi tämmöistä kattonimitystä ei tarvita, sillä on perin vähän todisteita siitä, että tšuktšilais-korjakkilaiset (”tšuktšilaiset”) kielet ja varsinaiset kamtšatkalaiset kielet eli nykyään jäljellä olevista kielistä itelmeeni olisivat sukua keskenään.

Lanna-nimisen thaikielen suhde pohjoisthaihin kaipaisi selvittämistä, sillä kysymyksessä voivat olla synonyymit (s. 163).

Ketšua sinänsä jakaantuu vähintään kahteen kieleen, mutta Kolumbian inga ei ole toinen niistä (s. 197), vaan ketšuan paikallisten murteiden synonyyminen nimitys.

Karibi sinänsä ei tarkoita arawakilaiseen kielikuntaan kuuluvaa kieltä, vaikka musta- ja saarikaribi tarkoittavatkin, vaan on karibilaisen kielikunnan nimikkokielelle tavallisempi nimitys kuin kalinja (s. 199). Karibilaisten ja arawakilaisten kielten vuorovaikutuksesta syntyneet mustalle- ja saarikaribille ominaiset sukupuolten väliset kielelliset erot olisi voinut niiden yhteydessä ottaa puheeksi (Taylor 1977).

Lukuisien muidenkin kielten suomenkielisiä nimiä tekisi mieli viilata, mutta mainittakoon tässä vain joitakin satunnaisia ehdotuksia: udege (ei ”udehe”), keetti (ei ”ketti”), naanai (ei ”nanai”), ariini (ei ”arini”), talyši (ei ”tališi”), kabyyli (ei ”kabili”).

Puhujamääristä ja puhuma-alueista

Kirjan numero- ja levinneisyystiedot ovat kauttaaltaan huolellisesti tarkistettuja, mutta jotkin kohdat saattavat kaivata tarkennusta.

Inkeroisen puhujamääräksi arveltu 800 on varmastikin liian suuri (s. 42).

Jazvan murteen eli itäpermjakin puhujamäärä lienee paljon vähäisempi kuin mainittu 4 000 (s. 50).

Luotettavat tiedot länsimansin sukupuuttoon kuolemisesta lienevät yhtä vähäisiä kuin tiedot etelähantin tilanteesta (s. 52), joten obinugrilaisten kielten tutkijoilta on syytä perätä asiaan selvitystä.

Nganasanien puhujamäärä ei ole lähelläkään tuhatta vaan on ehkä vain puolet siitä, mikä merkitsee sitä, ettei heidän kielensä ole säilynyt ollenkaan hyvin (s. 54).

Pohjoisfriisiä ei tiettävästi ole historiallisena aikana puhuttu Tanskan puolella nykyistä rajaa (s. 59).

Tieto leonin kielen kuolemasta on ennenaikainen (s. 67), sillä vaikka Espanjan puolella espanja eli kastilia on syönyt sen alaa, sitä puhutaan ahkerasti Portugalin puolella Miranda del Douron alueella.

Lienee harhaanjohtavaa sanoa, että kauan sitten kuolleen kornin puhujien jälkeläiset olisivat tällä vuosisadalla oppineet kielen uudelleen, sillä kysymyksessä on omatekoinen rekonstruktio, joka elää yksinomaan harrastuspiireissä ja niissäkin monena versiona aiheuttaen enemmän kiistoja kuin yhteishenkeä (s. 78).

Monegassia ei käytä 60 % monacolaisista, vaan se on sukupuuton partaalla (s. 249).

Ubyhin (ei ”ubykhin”) viimeinen puhuja on tosiaankin kuollut, ja tunnen henkilökohtaisesti tanskalaisen journalistin, joka oli paikalla hänen hautajaisissaan (s. 109).

Vain yhtä atlanttista kieltä, fulania, puhutaan Länsi-Afrikan rannikkoseutua idempänä (s. 127).

Erikoinen väite on, että joruba ”on tärkeä kieli myös Nigeriasta polveutuvien ulkoafrikkalaisten parissa [– –] latinalaisessa Amerikassa” (s. 129).

Muutamien mantšun puhujien tiedetään vielä elävän Mantšuriassakin (s. 147).

Maorin kielen äidinkielisten taitajien määrä lienee vähentynyt selvästi alle sadan tuhannen (s. 183), vaikka kieltä yritetään ahkerasti elvyttää.

Korjaamisen arvoista

Todellisia virheitä on kirjassa perin vähän eivätkä nekään lukijaa pahasti pääse harhauttamaan. Tati-nimisten kielten kohdalla on tullut pari väärinkäsitystä: juutalaisia on suuri (ei suurin) osa Kaukasian eikä suinkaan Luoteis-Iranin tatin puhujista, eivätkä Luoteis-Iranissa puhutut niin sanotut tatilaiset murteet (harzani, karingani ja takestani) kaiketi kuulu iranilaisten kielten lounais- vaan luoteishaaraan (s. 94).

Krimin niemimaalla on puhuttu myös oguz-haaraan kuuluvaa turkkia, mutta itse krimintataari kuuluu kiptšak- eikä oguz-haaraan, joskaan se ei ole läheisintä sukua tataarille vaan karaiimille, kumykille ja karatšai-balkaarille (s. 142).

Monguor-kielten luettelo on virheellinen, sillä siinä ovat mukana myös kiinanperäiset synonyymit: tosiasiassa monguor = tu, baoan = bonan ja santa = dongxiang (s. 146), joten kieliä on kuuden sijasta kolme, paitsi että luettelosta puuttuu širauiguuri eli itäjuguri.

Lisäksi on aihetta seuraaviin pikkutarkennuksiin. Pidginit ovat erikielisten ryhmien välisiä kontaktikieliä, mutta kreolit eivät (s. 7). Permjakkien piirikunta ei sijaitse Komin tasavallan etelänurkassa vaan Permin läänissä (s. 50). Tremjugan ja Tromagan ovat saman Obin sivujoen nimen variantteja (s. 52). Surgutin (ei ”Surgulin”) murteeseen perustuva kirjakieli on kyllä edelleen jossakin määrin käytössä (s. 52). Monegassi ei ole oksitaanin vaan liguurin murre (s. 70). Korjakki on käytössä kirjakielenä siinä missä tšuktšikin (s. 150). Pohjois- ja Keski-Amerikan kielikuntien luettelossa (s. 196) olevat algilaiset kielet tarkoittavat samaa kuin toisaalla esitellyt algonkin-kielet (s. 192).

Keskustelun aiheita

Useista kysymyksistä voi olla montaa mieltä ja asioita voi painottaa eri tavoin. Liitän lopuksi luettelon ajatuksista, joita tietyt väitteet ja ilmaukset ovat minussa herättäneet.

Polysynteettisiä kieliä ei ehkä kannattaisi pitää erityisenä typologisena tyyppinään (s. 18–19). Jotkin kielet vain ovat vielä synteettisempiä kuin toiset, niissä muodostetaan runsaasti muun muassa verbikantaisia yhdyssanoja, muiden kielten apuverbien asemesta käytetään johtimia, ja tavallisissakin synteettisissä kielissä vastauksissa tarvitaan usein tiettyä sananmuotoa. Polysynteettisyyttä ei ole tarpeen romantisoida esimerkkinä luonnonkansojen kielten vivahteikkuudesta (s. 22), vaan selvintä olisi todeta, että kulttuuri ei vaikuta kielen rakennepiirteisiin mihinkään suuntaan.

Vain helsinkiläinen voinee olla siinä uskossa, ettei Helsingin puhekielellä olisi selvää alueellista leimaa ja että Helsingin murretta arvostettaisiin yleispuhekielenä kautta maan (s. 39).

Vastoin Anhavan väitettä olen ollut siinä käsityksessä, että nykyiset saksilaiset, alemannilaiset ja frankkilaiset kielimuodot tosiaan ovat samannimisten muinaismurteiden suorahkoja jatkajia ja että vain langobardia voi siksi pitää sukupuuttoon kuolleena kielimuotona (s. 62).

Lemnoksen arvoituksellisesta savitaulusta puhuttaessa voisi mainita kirjoituksen etruskilaiset piirteet, jotka viittaavat siihen, että taulu ei tosiaankaan edusta alueen alkuperäiskieltä (s. 106). Muinaiskielten esittely on kirjassa kaikkiaan korkeaa tasoa, jopa niin seikkaperäistä, että useimpien maailmankolkkien kielet jäävät siihen verrattuna vähälle huomiolle.

Erikoinen ilmaus on ”pygmi-kääpiökansat” (s. 130), koska nimitykset ovat synonyymejä ja asiallisinta lienee puhua pygmeistä sikäli kun ylipäänsä on tarpeellista vertailla rotuja ja kieliä toisiinsa. Pygmien tapauksessa vertailu lienee epätarkkaakin, koska esimerkiksi monet adamawalais-ubangilaisia kieliä (s. 128) puhuvat kansat kuuluvat valtaosin pygmeiksi nimitettyyn väestöön, joten on vaikea väittää niiden sulautuneen kieleltään naapureihinsa. Harhaanjohtavaa on myös puhua ”ns. kapinrotuisten kansojen (hottentottien ja bušmannien)” puhumista kielistä (s. 134), ja japanilaisten määritteleminen ”geneettis-antropologisesti” (s. 152) lienee kielitieteellisessä keskustelussa tarpeetonta. Pyrkimykseen pysytellä niin sanotun poliittisen korrektiuden yläpuolella viitannevat ilmaukset ”neekeriväestö” (s. 31) ja ”musta Afrikka” (s. 125, 126); minusta ne tuntuvat yksinkertaisesti vanhahtavilta. Väitteet pygmien tai Filippiinien negriittojen (s. 180) alkuperäisten kielten jättämistä jäljistä tai jäänteistä ovat niin mielenkiintoisia, että lähdeviitteet olisivat paikallaan. Kun pohditaan, mitä latinalaisperäistä nykyisen Romanian alueelle jäi Rooman vallan lakattua, lienee täsmällisempää puhua kielestä kuin väestöstä (s. 74).

Erikoinen väite on, että osa Neuvostoliiton turkkilaisia kieliä puhuvista kansoista ”muodostui etnisiksi ryhmiksi vasta tsaarin- ja sittemmin neuvostovallan aikana” (s. 137), sillä kyllä Neuvostoliiton hallintoalueiden rajaus Keski-Aasiassa perustui olemassa olleisiin kielirajoihin eikä päinvastoin, kun taas aiemmat kaanikunnat eivät mitenkään vastanneet kielioloja.

On totta, että joidenkin pienten kansojen kirjakielet lakkautettiin 1930-luvun Neuvostoliitossa, mutta miten tämä liittyy turkkilaisiin kieliin, jää minulle arvoitukseksi (s. 143).

Hieman vinoutunut on väite, jonka mukaan malajalam on ”historiallisesti tamilin murre” (s. 168), sillä yhtä hyvin tamilia voi sanoa malajalaminin murteeksi, kun kysymys on siitä, että nämä kaksi ovat läheisiä sukukieliä, joiden erkaantuminen on tapahtunut historiallisella ajalla.

Tarkistettava olisi se väite, että niin sanottuja aslikieliä puhuttaisiin Indonesiassa (s. 165, 180), koska kysymyksessä saattaa olla sekaannus.

Suahilin ja afrikaansin kehityksen nimittäminen kreolistumiseksi venyttää käsitettä tarpeettomaksi, koska pidgin-välivaihetta ei voida osoittaa, vaan muutokset ovat edenneet hitaana ja osittaisena yksinkertaistumisena (s. 204), siis varsin samoin kuin englannin historiassa (s. 205).


Teknisestä puolesta voi vielä huomauttaa, että erikoismerkeissä on vähän huolimattomuutta, esimerkiksi Nielsenin ortografian ' on korvautunut tavallisella heittomerkillä (s. 45), Šuryškarin alkukirjaimesta puuttuu hattu (s. 52), Pāninin nimessä oleva pituuden merkki on venähtänyt kovin pitkäksi (s. 97) ja Loukotkan etunimestä (s. 269) puuttuvat molemmat tarkkeet, oikein on Čestmír. Uuden-Guinean jimasin kieltä on kirjassa kirjoitettu suomalais-ugrilaisen transkription mukaan, mutta sanaan on jäänyt kirjain y, jota suomalais-ugrilainen transkriptio ei käytä, joten sen sijaan kuuluisi arvaten j (s. 177); esimerkki sinänsä edustaa pikemmin aivan tavallista synteettisyyttä kuin vahvaa polysynteettisyyttä (s. 178). Venäjän translitteraatiossa on horjuntaa kirjan nimessä ”Meždunarodnyje spomogatel’nye jazyki” (s. 268), sillä kahden ensimmäisen sanan loppu on samanasuinen, joko kansainvälisesti ”-ye” tai suomalaisittain ”-yje”.


Lyhyenä yhteenvetona on oikein ja reilua todeta, että Maailman kielet ja kielikunnat on ajankohtainen ja monikäyttöinen teos. Perustiedot on kirjattu huolellisesti, ja niiden esittäminen on onnistunut tavalla, joka pitää lukijan mielenkiinnon yllä paremmin kuin yleensä hakuteoksia selattaessa. Erityisen hauskoja ja valaisevia ovat siellä täällä esiintyvät, yleensä virkkeen mittaiset kielennäytteet analyyseineen, joten niitä olisi suonut viljellyn tiuhempaankin. Kielten tutkijoille ja harrastajille kirjasta on oleva sekä kokonaisuutena että yksityiskohdiltaan paljon iloa.

Tapani Salminen
Suomalais-ugrilainen laitos, PL 25 (Franzéninkatu 13), 00014 Helsingin yliopisto
Sähköposti: tasalmin@cc.helsinki.fi

LÄHTEET

Häkkinen, Kaisa 1983: Suomen kielen vanhimmasta sanastosta ja sen tutkimisesta. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 17; Turku.

Joki, Aulis J. 1966: Maailman kielet. SKS, Helsinki.

Schrijver, Peter 1998: Lusitanian. — Glanville Price (toim.), Encyclopedia of the languages of Europe s. 310–311. Blackwell, Oxford.

Shafer, Robert 1974: Introduction to Sino-Tibetan. Otto Harrassowitz, Wiesbaden.

Söderholm, Eira 1998: Kieli, murre, varieteetti vai oma kieli? Pohjoiskalotin kielet ja kielimuodot. — Virittäjä 102 s. 571–592.

Taylor, Douglas 1977: Languages of the West Indies. Johns Hopkins University Press, Baltimore.