Painettu versio = Tapani Salminen: Euroopan kielet muinoin ja nykyisin. — Pohjan poluilla: Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toimittanut Paul Fogelberg. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 153; Helsinki 1999. 13–26.

Tapani Salminen

Euroopan kielet muinoin ja nykyisin

Tarkastelen seuraavassa lyhyesti kielihistorian peruskäsitteitä, Euroopan kielitilanteen muutoksia historiallisella ajalla sekä suomalais-ugrilaisen ja indoeurooppalaisen kielikunnan taustaa. Koska esitykseni rakentuu yleisesti tunnettujen seikkojen kokoavasta tarkastelusta ja niiden kommentoinnista, lähdeviitteet ovat pakosta ylimalkaisia, mutta käsikirjojen (esim. Abondolo 1998; Gamkrelidze & Ivanov 1995; Häkkinen 1996; Korhonen 1981; Laanest 1982; Mallory 1989; Sinor 1988) ja muiden tämän teoksen sekä Tvärminnen symposiumijulkaisun artikkelien kirjallisuusluetteloiden avulla löytänee yksityiskohdissakin alkuperäislähteiden äärelle.

Kielten keskinäisistä suhteista

Yhden historiallisen kielitieteen perusväittämistä voisi pukea muotoon, että vaikka kaikki kielet ovat osittain sekakieliä, mikään kieli ei ole täydellinen sekakieli, vaan historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmin on kullekin kielimuodolle osoitettavissa yksiselitteiset sukulaisuussuhteet ja sitä myöden tietty paikka maailman kielten luokittelussa. Maailmasta tunnetaan kourallinen sellaisia kaksilähtöisiä kielimuotoja, joiden ensisijaista lähdettä on vaikea päättää, mutta kysymyksessä ovat uusimpana aikana erittäin poikkeuksellisissa oloissa syntyneet kielet, ja niiden määrä jää joka tapauksessa alle promilleen maailman kielistä.

Kantakielen, kielisukulaisuuden, kielikunnan ja sukupuun käsitteiden tyhjentävät määritelmät löytyvät Janhusen kirjoituksesta, joten niihin ei puututa tässä sen enempää. On ehkä tärkeää korostaa, että kantakielet ovat olleet täysin luonnollisia, varioivia kieliä eikä niitä pidä samastaa kielihistoriallisiin rekonstruktioihin, jotka heijastavat vain niitä kantakielen tietynhetkisiä ominaisuuksia, jotka voidaan tunnistaa sen todennetuista jatkajista. Tämä on selvästi havaittavissa niistä tapauksista, joissa kantakieli itse tunnetaan kielenmuistomerkeistä, parhaana esimerkkinä muinaislatina: kaikki romaanisten kielten kesken vallitsevat erot palautuvat muinaislatinan jälkeisiin muutoksiin, joten muinaislatina on kiistattomasti romaanisten kielten kantakieli, mutta romaanisten kielten pohjalta tehtävä rekonstruktio eroaa merkittävästi tunnetusta muinaislatinasta, ennen muuta koska kaikkia muinaislatinan ominaisuuksia ei yksinkertaisesti ole säilynyt rekonstruoitavaksi.

Muinaislatinan ja romaanisten kielten vertailu on yksi niistä avaintutkimuskohteista, joiden ansiosta kielten kehitys, leviäminen ja jakaantuminen tunnetaan varsin hyvin. Kielten kehitys on jatkuvaa muuttumista joko niin, että kielialue yhtenäistyy lähisukuisten kielimuotojen vaikuttaessa toisiinsa, tai niin, että kielialue eriytyy ulkopuolisten kielikontaktien johdosta. Kielikontaktien merkitys kielen muutokselle on erittäin merkittävä, ja kontaktien vilkkaus vaikuttaa muutoksen nopeuteen.

Kantakielen jakaantumiseen eri kieliksi ei sinänsä riitä se seikka, että kielet periaatteessa tai ainakin kielikontaktien toimiessa katalysaattoreina muuttuvat jatkuvasti ja että murre-erot voivat siten syventyä merkittävästi, vaan se on vasta edellytys kielten synnylle. Uudet kielet syntyvät pikemmin niin, että kantakielen päämurteiden väliset alamurteet häviävät ja aikaisemman murrejatkumon sijaan jää selkeärajaisia yksiköitä, jotka eivät enää voi vaikuttaa toisiinsa tasoittavasti, vaan jatkavat muuttumista toisistaan riippumatta. Paradoksaalisesti siis välikielimuotojen sukupuutto synnyttää entisistä päämurteista uusia kieliä.

Kielikunnan jakaantumisen lopputulosta voi hyvin kuvata sukupuulla, mutta on huomattava, että sukupuu sinänsä ei ole teoria kielten synnystä, vaan apuneuvo kielisukulaisuuden mallintamiseksi. Sukupuun ei myös välttämättä tarvitse rakenteeltaan olla binaarinen, siis aina kahtia jakaantuva, vaan monihaaraiset sukupuut eli sukupensaat ovat usein luontevampia kielisukulaisuuden kuvausmalleja varsinkin sellaisten kielikuntien kohdalla, joiden myöhemmän levinneisyyden voi arvella olleen seurausta nopeasta moneen suuntaan edenneestä ekspansiosta.

Euroopan kieliryhmien vaiheita

Seuraavan lyhyen katsauksen tarkoituksena on valottaa niitä huomattavia muutoksia, joita Pohjois-Euroopan ja sen lähialueiden kielten levinneisyydessä on tapahtunut historiallisena ja varhaishistoriallisena aikana. Tarkastelun piiriin eivät kuulu seuraavat eteläisen Euroopan eli lähinnä Väli- ja Mustanmeren alueen kielet: (i) baski, (ii) etruski ja muut Italian ja Iberian ei-indoeurooppalaiset muinaiskielet, (iii) Italian ja Balkanin indoeurooppalaiset muinaiskielet, (iv) albania ja kreikka, (v) Maltan ja Kyproksen keskiajalta peräisin olevat arabialaiset kielimuodot, (vi) Mustanmeren ympäristön turkkilaiset kielet karaiimi (jonka puhujia on siirtynyt uudella ajalla Liettuaan), krimintataari, nogai, gagauz ja turkki (vii) Etelä-Venäjälle uudella ajalla levinneet mongolilainen kalmukin kieli ja turkkilaisen turkmeenin kielen trukmeenina tunnettu murre. Käsittelyn ulkopuolelle jäävät myös keskiajalla moniin Euroopan osiin levinnyt romani sekä yläsaksasta keskiajalla kehittynyt ja laajasti itäiseen Eurooppaan levinnyt jiddiš. Toisen maailmansodan jälkeisistä rajanvedoista ja väestön pakkomuutoista aiheutuneita muutoksia ei erikseen mainita.

Kun tarkastelun kohteeksi on näin rajattu Pohjois-, Keski- ja Itä-Eurooppa, jäljelle jää kolme kielikuntaa, joihin kuuluvia kieliä alueella on historiallisena aikana puhuttu. Suomalais-ugrilaiseen kielikuntaan kuuluvat seuraavat alueen kieliryhmät: saame, itämerensuomi, mordva, mari, permiläiset kielet, unkari, mansi ja samojedikielistä tundranenetsi (vrt. Abondolo 1998; Sinor 1988). Indoeurooppalaiseen kielikuntaan kuuluvat puolestaan alueen slaavilaiset, balttilaiset, germaaniset, kelttiläiset ja romaaniset kielet sekä indo-iranilaisten kielten iranilaisesta haarasta muinaisosseetti. Turkkilaisesta kielikunnasta alueella ovat edustettuna tšuvassi sekä yleisturkkilaisen haaran kiptšak-ryhmän kieliä, ennen muuta tataari.

Euroopan suomalais-ugrilaiset kielet

Saamelaisia kieliä puhutaan pitkällä ja yhtenäisellä, mutta monien usein jyrkähköjenkin kielirajojen katkomalla alueella Keski-Skandinaviasta Kuolan niemimaalle (vrt. Korhonen 1981). Nykyään eläviä saamelaisia kieliä on kymmenen, joskin niistä neljä on sukupuuton partaalla. Yhdettätoista saamelaista kieltä, keminsaamea, puhuttiin 1800-luvun puoleenväliin saakka Sodankylän ja Sallan seudulla, ja on ilmeistä, että varhaishistoriallinen saamen kielialue ulottui Pohjois-Suomessa ja Vienassa vielä huomattavasti etelämmäs, kunnes näiden seutujen saamelaiset vähitellen sulautuivat suomalaisiin ja karjalaisiin siirtolaisiin. Toisaalta Skandinavian saamelaisalue on vielä myöhäisiin aikoihin saakka ollut laajentumassa, joten saamelaisuuden painopiste on aikaisemmin ollut nykyistä sekä idempänä että etelämpänä. Se, kuinka etelään saameksi määriteltävän kielimuodon levinneisyys on varhemmin ulottunut, jää kuitenkin tulkinnanvaraiseksi. Keski- ja jopa Etelä-Suomesta samoin kuin Aunuksesta ja sen ympäristöstä on esitetty saamenkieliseen asutukseen viittaavaa paikannimistöä, jonka on arveltu todistavan, että alueen lappalaisiksi kutsutut alkuperäisasukkaat voidaan samastaa saamelaisiin. On kuitenkin mahdollista, että Suomen ja Karjalan sisäosissa on pitkään säilynyt sellaisia saamen ja itämerensuomen välikielimuotoja, joita ei ilman muuta voi lukea kumpaankaan kieliryhmään, ja että myös näiden kielimuotojen puhujia ovat suomalaiset ja karjalaiset nimittäneet lappalaisiksi. Tueksi välikielimuotojen olemassaololle voi mainita esimerkiksi Pisa-alkuiset paikannimet, sillä tämän sanan äänneasu heijastaa vanhempaa kantaa kuin sekä saamelainen *pasie että itämerensuomalainen pyhä, jotka ovat kehittyneet asusta *pišä. Jos kuitenkin eteläisestä Suomesta tavataan paikannimiä tai muita viitteitä tunnistettavasti saamelaisia piirteitä sisältävistä kielenaineksista, olisi otettava huomioon se yleensä unohdettu mahdollisuus, että saamelaiset ovat vielä myöhäisinä esihistoriallisina aikoina voineet levittää vaikutustaan myös pohjoisesta etelään. Ei siis voida pitää selvänä sitä, että saamelainen alkukoti on ilman muuta sijainnut varsin etelässä ja että saamelaisuuden historia on jatkuvaa vetäytymistä pohjoista kohti. Todennäköisempänä voitaneen pitää sitä, että kantasaame on kehittynyt kohtalaisen pohjoisessa Fennoskandiassa ja levinnyt moniin suuntiin alkuperäisempien kielimuotojen kustannuksella. Saamen ja itämerensuomen nykyinen jyrkkä ero olisi näin ollen syntynyt siten, että niiden välissä puhutut suomalais-ugrilaiset kielimuodot ovat pitkän ajan kuluessa sulautuneet kumpaankin laajenevaan kielialueeseen. Saamen runsas omaperäinen sanasto puolestaan olisi suureksi osaksi peräisin niistä ei-suomalais-ugrilaisista kielimuodoista, joita puhuttiin kantasaamen muissa leviämissuunnissa ja jotka varmaan jo varsin varhain kuolivat sukupuuttoon saamen kielialueen laajetessa koko Pohjoiskalotin alueelle.

Itämerensuomalaisia kieliä voidaan katsoa olevan yhdeksän: liivi, viro, vatja, suomi, inkeroinen, karjala, aunus, lyydi ja vepsä. Varsinkin aunus, joskus lyydi ja inkeroinenkin, saatetaan lukea myös karjalan murteeksi, ja karjalaa nimitetään silloin varsinaiskarjalaksi, mutta tämä on luonnollisesti määritelmäkysymys (vrt. Laanest 1982).

Liiviä puhutaan nykyisin vain pienellä ja häviävällä alueella Kuurinmaan pohjoiskärjessä Latviassa, mutta viime vuosisadalle saakka liivi säilyi myös varsinaisessa Liivinmaassa Riianlahden itäpuolella. Varhaishistoriallinen liivin kielialue oli varsin laaja, mutta supistui nopeasti kaupunkiväestön saksalaistuessa ja latvian ja osin ehkä myös viron syrjäyttäessä liivin maaseudunkin kielenä.

Vironkielinen alue on sen sijaan pysynyt erittäin pitkään lähes muuttumattomana ja käsittää Viron lisäksi pieniä alueita Latvian ja Venäjän puolelta, etenkin Peipsijärven eteläpuolisesta Petšerinmaasta.

Vatjaa puhutaan nykyään enää vähissä määrin parissa Inkerin länsiosan kylässä, mutta on tunnettua, että vielä keskiajalla vatjan on täytynyt olla Inkerin ja ehkä laajemmankin alueen pääkieli, olihan muun muassa yksi Novgorodin valtakunnan viidenneksistä nimetty vatjalaisten mukaan. Kreevineinä tunnettujen vatjalaisten sotavankien kieli säilyi viime vuosisadalle Latviassa.

Suomen kielen alue käsitti ennen sotia silloisen Suomen Ahvenanmaata, ruotsinkielisiä rannikkoalueita, pohjoisinta Lappia ja Raja-Karjalaa lukuun ottamatta, laajahkon alueen Pohjois-Ruotsista, osia Keski-Skandinaviasta ja Ruijasta sekä huomattavan osan Inkeristä. Ruijan suomalaisasutus syntyi pääosin 1800-luvulla, kun taas sekä Keski-Skandinavian että Inkerin suomalaiset ovat peräisin 1600-luvun siirtolaisuudesta. Samaan Ruotsin suurvalta-ajan muuttoliikkeeseen liittyy Käkisalmen läänin osittainen suomalaistuminen. Uuden ajan alussa itämerensuomalaisen kielialueen ulkopuolelle jäivät myös Pohjanmaan sisä- ja Hämeen, Savon ja Karjalan pohjoisosat. Pohjanmaan rannikon ja suurimpien jokilaaksojen suomalaistuminen lienee tapahtunut 2. vuosituhannen alusta, joten 1. vuosituhannen lopulla itämerensuomalainen asutus käsitti todennäköisesti vain eteläisimmän Suomen ja Laatokan Karjalan suurin piirtein Porin–Mikkelin–Sortavalan linjalle.

Inkeroinen on vatjan ohessa toinen Inkerin alkuperäiskielistä, josta nykyään on jäljellä kolme pienehköä saareketta Suomenlahden eteläpuolisilla niemillä, mutta jota vielä hiljan on puhuttu myös suuressa osassa Itä- ja Pohjois-Inkeriä. Itä-Inkerin sisämaasta viimeinen inkeroiskielinen alue katosi vasta 1900-luvulla ja Pohjois-Inkerissä, vanhan rajan Suomen puolellakin Raudussa puhuttu inkeroinen sulautui lopullisesti ympäröiviin suomen kaakkoismurteisiin ilmeisesti 1800-luvulla. Historiallisesti inkeroinen edustaa muinaiskarjalan eteläisintä murrealuetta, joka ennen Ruotsin ja Novgorodin valtapiirien vakiintumista ulottui yhtenäisenä Suomenlahden molemmille puolille.

Karjalaa, tarkemmin sanottuna varsinaiskarjalaa, puhutaan nykyään Karjalan tasavallan keski- ja pohjoisosissa, hieman vielä Suomen rajojen sisäpuolellakin Kainuussa sekä useilla Sisä-Venäjän alueilla etenkin Tverin läänissä. Ennen sotia varsinaiskarjalan alue sisälsi myös Raja-Karjalan pohjoisosan. Sisä-Venäjän karjalankielinen asutus on peräisin 1600-luvulta, kun Ruotsin valtaamasta Käkisalmen läänistä siirtyi paljon väkeä idemmäs. Sitä ennen ilmeisen samanlaista muinaiskarjalaista murretta oli puhuttu Laatokan sekä länsi- että pohjoispuolisilla seuduilla.

Aunuksen puhuma-alue sijaitsee Laatokan koillispuolella ja siihen kuului myös Raja-Karjalan eteläosa. Historiallisesti aunus voidaan nähdä syntyneen muinaiskarjalaisesta ekspansiosta aiemmin muinaisvepsäläiselle alueelle.

Lyydiä puhutaan kapealla, mutta pitkällä Äänisen länsipuolella pohjoisesta etelään ulottuvalla vyöhykkeellä. Lyydin erottaa vepsän pohjoisimmasta, Äänisen lounaisrannalla puhuttavasta äänisvepsän murteesta venäjänkielinen asutus, mutta ennen venäjän leviämistä Laatokan ja Äänisen välisellä seudulla sijaitsi ilmeisesti yhtenäinen muinaisvepsäläinen kielialue.

Vepsän nykyiseen puhuma-alueeseen kuuluu äänisvepsän ohessa Syvärin kaakkoispuolella Pietarin ja Vologdan läänin rajalla sijaitseva suurempi saareke. Vielä 1800-luvulla se ulottui idässä Valkeallejärvelle, ja on selvää, että vepsää on aiemmin puhuttu laajalla alueella Laatokasta ja Äänisestä etelään.

Nykyisen vepsäläisalueen itä- ja eteläpuoliset seudut ovat pitkään olleet venäjänkielisiä, mutta vielä 2. vuosituhannen alkupuolelta Luoteis-Venäjältä tunnetaan nimeltä sellaisia kansanryhmiä kuin merjalaiset, muromalaiset, meštšeralaiset ja taipaleentakaiset tšuudit, jotka epäilemättä ovat puhuneet suomalais-ugrilaisia, lähinnä itämerensuomen ja mordvan välisiä kielimuotoja, mutta koska kielenmuistomerkkejä ei ole olemassa, niistä voi korkeintaan tehdä varovaisia päätelmiä paikannimistön perusteella.

Yksinomaan venäjänkielisen asutuksen itäpuolella Volgan–Kaman seudulla on laaja alue, jossa joko edelleen puhutaan tai tiedetään vielä keskiajalla puhutun suomalais-ugrilaisia kieliä. Tähän suomalais-ugrilaisen kielikunnan ydinalueeseen kuuluu kolme sisäisesti yhtenäistä, mutta toisistaan jyrkästi eroavaa kieliryhmää, mordva, mari ja permiläiset kielet. Mordvalaisia kieliä ersää ja mokšaa puhutaan nykyään laajalla, mutta sirpaleisella alueella Volgan sekä länsi- että itäpuolella. Keskiajalla ersän kielialueen painopiste oli lännempänä Okan ja Volgan välisellä seudulla, mutta mittavan muuttoliikkeen johdosta ersäläisten enemmistö asuu nyttemmin idempänä kuin mokšalaiset, joiden asuinalueessa ei ole tapahtunut vastaavia muutoksia. Volgan mutkan molemmin puolin sijaitseva marin alue on historiallisena aikana supistunut hieman länsireunastaan ja marilaisia on myös muuttanut idän suuntaan, mutta olennaisesti se ei ole muuttunut. Permiläiset kielet jakaantuvat kahtia udmurtiksi ja komiksi; jälkimmäiseen kuuluvat varsinaiskomi ja permjakki. Udmurttia puhutaan ja on esihistoriallisista ajoista saakka puhuttu laajahkolla yhtenäisellä alueella Kaman seudulla sekä useissa pienissä kauempana sijaitsevissa saarekkeissa, jotka lienevät perua udmurtin varhemmasta jonkin verran laajemmasta levinneisyydestä pikemmin kuin myöhäisestä siirtolaisuudesta. Komin kielialue puolestaan on yhtäältä supistunut eteläosistaan ja laajentunut pohjoisessa. Sen vanhaa ydinseutua ovat nykyinen Permin lääni ja Komin tasavallan eteläosa, ja permjakkia puhutaan edelleen Permin läänin itäosassa, mutta varsinaiskomin nykyinen varsin pohjoinen levinneisyys on melko myöhäistä perua: keskiajan lopulla komien silloisen alueen länsi- ja eteläosat alkoivat venäläistyä ja uuden ajan alussa syntyi komien pohjoisen siirtolaisuuden keskus Ižmaan.

Unkari on ainoa suomalais-ugrilainen kieli, jonka historia kytkeytyy kieliyhteisön monivaiheisiin vaelluksiin. Ennen Karpaattien altaan unkarilaistumista 1. vuosituhannen lopulla unkarinkielinen yhteisö asui ns. Etelközissä Dnestrin–Dneprin seudulla, jonne sen arvellaan siirtyneen Donin vesistön piirissä sijainneelta Levédiaksi kutsutulta alueelta, ja sinne puolestaan nykyisen Baškortostanin tienoiden Magna Hungariasta, jossa ainakin matkakertomusten mukaan vielä keskiajan lopulla puhuttiin muinaisunkarilaista kielimuotoa.

Mansi kuuluu myös Euroopan kielten joukkoon, sillä se sammui Uralin länsipuolelta lopullisesti vasta tämän vuosisadan alussa, ja 1700-luvulla mansin alue ulottui Krasnoufimskin ja Permin seudulle sekä Kaman ja Petšoran latvoille asti. 1900-luvulle tultaessa Euroopan-puoleinen mansilainen väestö oli sulautunut venäläis- ja vähissä määrin komilaisasutukseen.

Samojedikieliin kuuluvaa tundranenetsiä puhutaan Vienanmeren itäpuolelta alkavalla laajalla arktisella vyöhykkeellä, mutta nenetsit ovat Euroopan puolella suhteellisen myöhäisiä, ehkä tuhannen vuoden takaisia tulokkaita. Alue on sikäli ainutlaatuinen, että siellä on sekä matkakertomusten että perimätiedon valossa asunut tuntematonta kieltä puhuvaa ja kulttuurisesti omaleimaista vanhempaa väestöä vielä uuden ajan alussa. Sittemmin tämä väestö sulautui nenetseihin ja ehkä osin myös varhaisiin venäläisiin ja komilaisiin siirtolaisiin.

Pohjoisen Euroopan indoeurooppalaiset kielet

Slaavilaisia kieliä puhutaan nykyään valtaosassa Keski- ja Itä-Eurooppaa, mutta vielä kansainvaellusaikana kantaslaavilaista kielimuotoa puhuttiin varsin suppealla alueella balttilaisen vyöhykkeen eteläreunassa, lähinnä Karpaattien seudulla. 1. vuosituhannen jälkipuoliskolla slaavilaisen kieliryhmän haarat, etelä-, länsi- ja itäslaavilainen, levisivät nopeasti eri suuntiin. Itämeren etelärannikko länsislaavilaistui germaanisten ja balttilaisten kielimuotojen väistyessä, mutta keskiajalla alkaneen saksalaisen ekspansion jälkeen alueen länsislaavilaisista kielistä Elben seudun polabi sulautui kokonaan, sorbin eli vendin alue supistui kahteen nykyisen Saksan kaakkoiskulmassa sijaitsevaan saarekkeeseen ja Pommerin slaavilaisista kielimuodoista jäi jäljelle kašubina tunnettu hajanainen kielialue. Itäslaavilainen kielialue puolestaan laajeni erityisen rajusti, ja se tapahtui suomalais-ugrilaisten, balttilaisten ja iranilaisten kielten sekä gootin kustannuksella. Sama kehitys on jatkunut ensin Kiovan, sitten Novgorodin ja sen jälkeen Moskovan valtapiirin kasvun tahtiin. 2. vuosituhannen alussa muinaisvenäläinen alue ulottui jo pohjoisessa Laatokalle ja idässä Oka-joelle, ja keskiajan mittaan se laajeni etenkin pohjoiseen Vienanmerelle ja koilliseen Permin suuntaan, kun taas itään ja kaakkoon levittäytymistä hidasti mongolien perustama ja lähinnä tataarien hallitsema Kultaisen Ordan valtakunta, jonka alainen koko Venäjä oli keskiajan loppupuolella. Venäjän kukistettua Kultaista Ordaa seuranneet Kasaanin ja Astrakanin kaanikunnat 1500-luvun puolessavälissä venäläinen kieli- ja kulttuurialue alkoi levitä koko nykyiselle Euroopan-puoleiselle Venäjälle.

Balttilaisten kielten alue käsitti 1. vuosituhannella laajan Itämeren eteläpuolelta Volgalle ulottuneen vyöhykkeen, joka alkoi supistua ensin idästä slaavilaisekspansion ja myöhemmin lännestä saksalaisvalloituksen johdosta. Balttilaiset kielet jakaantuvat kahtia länsi- ja itähaaraksi. Nykyinen liettuan ja latvian puhuma-alue edustaa itäbalttilaisten kielten läntistä periferiaa, kun taas ainoa länsibalttilainen kieli muinaispreussi kuoli sukupuuttoon 1700-luvulla sen puhujien sulautuessa saksankielisiin siirtolaisiin.

Germaaniset kielet jakaantuvat kolmeen ryhmään, länsigermaanisiin kieliin, pohjoisgermaanisiin eli skandinaavisiin kieliin sekä itägermaanisiin kieliin, joista tunnetuin on gootti. Ennen kansainvaellusaikaa germaaninen kielialue sisälsi lähinnä nykyisen Pohjois-Saksan ja Etelä-Skandinavian, mutta goottien valtakunta alkoi jo 1. vuosituhannen alussa levitä itään ja ulottui lopulta Mustallemerelle saakka. Goottien ja muiden itägermaanisten kieliyhteisöjen kansainvaellukset olivat Euroopan mittavimmat ja monivaiheisimmat, mutta niillä ei ollut suoria vaikutuksia Pohjois-Euroopan kielitilanteeseen. Länsigermaaninen kieliryhmä, johon nykykielistä kuuluvat englanti, friisi, hollanti ja saksa, laajeni 1. vuosituhannella kelttiläisten kielten kustannuksella länteen ja etelään, mutta supistui ensin idän suunnassa slaavilaisekspansion aikana, kunnes keskiajan lopulta alkaen saksalainen kieli- ja kulttuurialue levisi nopeasti itään sulauttaen sekä slaavilaisia että balttilaisia kielimuotoja. Skandinaavinen kielialue laajeni etenkin viikinkiaikana Pohjan- ja Itämeren piirissä, ja skandinaavinen vaikutus levisi myös viikinkien idäntietä pitkin Venäjälle, jossa sillä oli ratkaiseva osuus Novgorodin synnyssä, joskin sikäläiset skandinaaviset siirtolaiset slaavilaistuivat pian. Ahvenanmaan skandinaavinen asutus on tiettävästi peräisin noin 500-luvulta, kun taas Suomen manteren rannikkoseutujen ruotsinkielistyminen on vanhastaan yhdistetty ristiretkiaikaan.

Kelttiläisiä kieliä puhuttiin ajanlaskun alussa suuressa osassa Keski-Eurooppaa sekä Brittein saarilla, mutta niiden alue on lähes koko historiallisen ajan supistunut sekä germaanisten kielimuotojen että ennen muuta latinan levitessä yhä laajemmalle. Nykyiset romaaniset kielet ovat kehittyneet muinaislatinasta, jota puhuttiin alunperin suppealla alueella Keski-Italiassa, mutta jonka alue laajeni nopeasti Rooman valtakunnan mukana.

Nykyään Euroopassa ei puhuta iranilaisia kieliä, mutta Kaukasiassa säilynyt osseetin kieli on viimeinen jäänne varhemmin laajalle Etelä-Venäjän aroalueelle ulottuneesta iranilaisesta kieliyhteisöstä, johon kuuluneet kansanryhmät tunnetaan vanhimmassa historiassa skyytteinä ja sarmaatteina, mutta jonka kieltä voinee kutsua myös muinaisosseetiksi. 1. vuosituhannen lopun bolgaariturkkilainen ekspansio jätti jäljelle kaksi iranilaista saareketta, Kaukasian rajaseutujen alaanilaisen alueen, jonka suoraa jatkoa osseettilainen asutus on, ja Volgan keskijuoksulla sijainneen niin sanottujen burtassien asuinseudun, joka keskiajalla turkkilaistui ja uudella ajalla venäläistyi.

Sisä-Venäjän turkkilaiset kielet

Turkkilainen kielikunta jakaantuu jyrkästi kahtia niin sanottuun bolgaarilaiseen ja yleisturkkilaiseen haaraan. Bolgaarilaiseen haaran ainoa nykyinen edustaja on Volgan seudulla mordvan ja marin naapurustossa puhuttava tšuvassin kieli. Se on viimeinen jäänne ensimmäisestä, 1. vuosituhannen lopulla Eurooppaan kohdistuneesta turkkilaisekspansiosta, josta syntyivät Volgan seudun bolgaarien ja Etelä-Venäjän kasaarien valtakunnat. 2. vuosituhannen alkupuolella seurasi toinen itäinen ekspansioaalto, johon yleensä viitataan mongolivalloituksena, mutta jonka etnisenä ytimenä oli yleisturkkilaiseen kiptšak-ryhmään kuuluvaa kielimuotoa puhunut väestö. Tämän kielimuodon nykyisiä edustajia ovat Volgan ja Uralin välisen alueen kielet tataari ja baškiiri.

Suomalais-ugrilaisen kielikunnan synty

Suomalais-ugrilainen eli uralilainen kielikunta on rakenteeltaan selvärajaisten ja sisäisesti yhtenäisten lähisukuisten kieliryhmien muodostama ketju. Näiden kieliryhmien suhteita voi kuvata esimerkiksi pallokaaviolla:


Pallokaavio on luonnollisesti pelkkä sukupuun variaatio, mutta siihen on helpompi lisätä informaatiota kieliryhmien mahdollisista sekundaareista yhteyksistä. Samaten kieliryhmiä kuvaavien pallojen väliin jäävän tyhjän tilan voi tulkita ikonisesti tarkoittavaksi aikoinaan kadonneita välikielimuotoja. Se, että kaavio vastaa läheisesti kieliryhmien maantieteellisestä sijaintia, ei sinänsä olisi välttämätöntä, mutta kylläkin tyypillistä, sillä yleensä naapureina sijaitsevilla kieliryhmillä on enemmän yhteisiä vanhoja piirteitä kuin kaukaisemmilla. Tähän perin odotuksenmukaiseen seikkaan perustuu olennaisilta osiltaan myös suomalais-ugrilaisten kielten perinteiseen binaariseen luokitteluun kätkeytyvä harha. Sellaisen binaarisen puun, jossa suomen kieli monien haarautumisten jälkeen näyttäytyy sen korkeimmalla oksalla, pystyy piirtämään vain, kun lähtökohdaksi valitaan nimenomaan suomi, ja toisen kielen pohjalta päädyttäisiin hyvinkin toisenlaiseen binaariseen luokitteluun. Tämä ei tarkoita sitä, että perinteinen luokittelu olisi välttämättä väärä, vaan sitä, että perinteisellä luokittelulla ei ole niin pitäviä perusteita, että siihen kannattaisi tukeutua uskonkappaleena, vaan ainakin neutraalimpi ratkaisu on tyytyä monihaaraiseen puumalliin, jonka yksi esitystapa yllä oleva pallokaavio on (vrt. Häkkinen 1983, 1984; Itkonen 1997).

Suomalais-ugrilaisen kielikunnan rakenteesta saa viitteitä sen syntyhistoriasta. Se kantamurteiden jatkumo, jonka jatkajia nykyiset suomalais-ugrilaiset kieliryhmät ovat, on ilmeisesti syntynyt kantakielen puhuma-alueen levitessä kohtalaisen nopeasti tiettyä ekologista vyöhykettä pitkin sekä itään että länteen. Vaikea on ajatella kielikunnan ekspansiokeskuksen eli alkukodin olleen kovin lähellä kumpaakaan ääripäätä, joten edelleen kestävimpänä oletuksena voidaan pitää alkukodin sijaintia kielikunnan nykyisenkin ytimen eli mordvan, marin ja udmurtin puhuma-alueen läheisyydessä Volgan vesistön ja Uralin vuoriston välisellä seudulla. Tähän alueeseen perinteisesti viitannut nimitys Volgan mutka ansaitsisikin täyden rehabilitoinnin, mutta samalla se vaatisi myös perusteellisen demystifioinnin, mikä oppihistoriallisen painolastin tähden tuntuu perin työläältä tehtävältä. Huomattakoon, että Janhusen kirjoituksessaan mainitsema suurimman kielikunnan sisäisen differentioitumisen kriteeri sopii paremmin tähän alueeseen kuin hänen ehdottamaansa Lounais-Siperiaan, kun sitä tarkastellaan synkronisesti todennettavan kielimuotojen diversiteetin eikä yhden kielikunnan sisäisiä suhteita koskevan hypoteesin valossa.

Suomalais-ugrilaisen kielikunnan alkuperäisestä ekologisesta vyöhykkeestä saa vihiä paleolingvistisestä aineistosta eli kielikunnan vanhimmasta ja laajalevikkisimmästä yhteissanastosta. Se viittaa yksiselitteisesti syvien metsäseutujen kieliyhteisöön, joka on asunut kaukana meristä, jäätiköistä ja niiden suurriistasta. Saman suhteellisen eteläisen alkukodin puolesta puhuu se seikka, että kaikki tunnetut pohjoisessa sijaitsevat suomalais-ugrilaisia kieliyhteisöt ovat enemmän tai vähemmän myöhäisten ekspansioiden tulosta, saamelaiset ja pohjoiset samojedit varhempien ja itämerensuomalaiset ja komit myöhempien. Sen sijaan ainoa lähinnä etelään suuntautunut ekspansio on erikoisissa oloissa tapahtunut unkarilaisten vaellus, kun taas nykyään unkarilaisten jälkeen eteläisimpien suomalais-ugrilaisten kielten puhujien eli mordvalaisten siirtymisestä etelämmäs ei ole viitteitä.

Alkukodin laajuudesta ja ikäämisestä voi puolestaan tehdä päätelmiä kantakielen sisäisen rekonstruktion keinoin, sillä suomalais-ugrilaisessa kantakielessä on tapahtunut kaksi merkittävää agglutinoitumisprosessia, joiden tuloksena syntyivät persoona- ja omistuspäätteet, ja niiden ohessa kehittyi kieleen myös vähän, mutta rekonstruoitavasti morfofonologista vaihtelua (vrt. Janhunen 1982). Näin yhtenäisen ja osin idiosynkraattisen muutossarjan ei voi ajatella tapahtuneen kovin laajalla alueella puhutussa kielimuodossa. Nähtävästi niin sanotun laajan alkukodin mallin kannattajat eivät sinänsä kiistäkään sitä perusoletusta, että minkä hyvänsä kielen laajan levinneisyyden taustalla on kaukaisemmassa muinaisuudessa ollut suppeampi ekspansiokeskus, vaan heidän väitteensä on, että suomalais-ugrilaisen kielikunnan tapauksessa laajuuteen johtanut ekspansio on tapahtunut jo varsin varhain. Puuttumatta siihen, kuinka vakuuttavia argumentteja tämän käsityksen puolesta on toistaiseksi esitetty, voinee väittää, että mainitut agglutinoitumisprosessit ovat edelleen siinä määrin läpinäkyviä, että niitä tuskin voi palauttaa tavattoman varhaisiin aikoihin. Pikemmin suomalais-ugrilaisen kielikunnan nykyinen laajuus on seurausta suhteellisen myöhäisestä, mutta nopeasta ekspansiosta.

Ehkä on tarpeen korostaa, että ekspansio tarkoittaa tässä yhteydessä ensisijaisesti kielen leviämistä eikä välttämättä viittaa kansainvaelluksiin. Tässä skenaariossa suomalais-ugrilainen kantakieli on levinnyt omalta ydinalueeltaan sellaisille lännempänä ja idempänä sijaitseville seuduille, joilla on tietysti asunut muita kieliä puhunutta väestöä, eikä sinne ole voinut suunnata merkittävää muuttoliikettä ainakaan ilman väkivaltaa. On siis otaksuttava, että nämä muunkieliset väestöryhmät ovat aluksi omaksuneet suomalais-ugrilaisen kielimuodon toiseksi kielekseen, varsin todennäköisesti kauppakielenä käytettäväksi, ja vasta pitkän ajan kuluessa alkuperäiskansojen kielet jäivät tappiolle ja hävisivät lopulta myös suomalais-ugrilaisen kielialueen periferiasta. Kuten edellä on mainittu, viimeinen tällainen alkuperäiskansa ilmeisesti asui Vienanmeren itäpuolisilla alueilla ja sulautui vasta uuden ajan alussa nenetsiläisiin tulokkaisiin.

Yksi paleolingvistinen seikka voidaan ottaa esille myös pohdittaessa sitä, miksi juuri suomalais-ugrilainen kielimuoto saattoi saada kauppa- ja sittemmin käyttökielen aseman laajalla alueella. Kielen ekspansion taustalla lienee aina jokin kieliyhteisön piirissä tapahtunut kulttuuri-innovaatio, joka tekee tuon yhteisön kielenkin oppimisen houkuttelevaksi ulkopuolisille. Suomalais-ugrilaiseen kantakieleen on jokseenkin moitteettomasti rekonstruoitavissa metallia, siis lähinnä kuparia tarkoittava sana, suomen vaski, eikä sen todistusvoima olennaisesti vähene, vaikka sitä pidettäisiin laina- tai hieman hämärää termiä käyttäen kulkusanana, koska sillä joka tapauksessa täytyy olla ikää niin paljon, että sen voi luontevasti ajatella periytyneen käytännöllisesti katsoen kielikunnan kaikkiin haaroihin, saamesta samojediin. Suomalais-ugrilaiseen kantakielen voisi näin ollen ajallisesti ankkuroida kivikauden loppuvaiheeseen, kun Carpelanin termiä lainatakseni ja suomalaistaakseni ensimmäiset kuparia kaupanneet treiderit (engl. trader) ryhtyivät liikkumaan Pohjois-Euroopassa. Wiikin arvelu siitä, että suomalais-ugrilainen kantakieli olisi ollut monilähtöinen, vaikkakaan tuskin täydellinen sekakieli ja alun alkaen lingua franca, sopisi sinänsä tähän skenaarioon, mutta pitäviä todisteita ajatuksen tueksi lienee vaikea löytää eikä sillä todistettunakaan olisi olennaista merkitystä kielikunnan myöhempien vaiheiden selvittämisessä.

Suomen asutushistoriaan sovellettuna skenaario johtaa siihen varsin vakiintuneeseen käsitykseen, että Suomessa on asunut tuntematonta kieltä tai tuntemattomia kieliä puhunutta alkuperäisväestöä, mutta että ajan mittaan valta-asemaan pääsi suomalais-ugrilainen kielimuoto, joka Suomenlahden ympäristössä muuttui etenkin balttilaisten ja germaanisten vaikutteiden johdosta kantasuomeksi ja pohjoisempana sikäläisten kielikontaktien katalysoimana kantasaameksi (vrt. Häkkinen 1996; Posti 1953; Sammallahti 1977, 1995; Wiik 1995). Saamen ja itämerensuomen suhteista ja niiden välillä alunperin olleesta murrejatkumosta ks. edellä.

Vastaavasti kuin koko kielikunta yllä, itämerensuomalainen kieliryhmä voidaan mallintaa seuraavanlaisen pallokaavion avulla, jossa esitetään itämerensuomen mahdolliset perus- tai muinaismurteet:


Itämerensuomi on rakenteeltaan pikemmin verkko kuin ketju, ja koska kysymyksessä ovat erittäin lähisukuiset kielimuodot, niiden väliset yhteydet ovat olleet pitkään mahdollisia, ja siksi monien muinaismurteiden välille on kehittynyt uusia välikielimuotoja (vrt. Itkonen 1972, 1983; Salminen 1998).

Indoeurooppalaisen kielikunnan leviäminen

Euroopan kielikartta on historiallisena aikana muuttunut valtavasti eikä ole epäilystä siitä, etteivät esihistorialliset muutokset olisi olleet yhtä dramaattisia, kuuluuhan niihin indoeurooppalaisten kielimuotojen leviäminen suurimpaan osaan Eurooppaa. Lienee niin, että vain Euroopan kahdella äärilaidalla, nimittäin baskin kielen puhuma-alueella sekä suomalais-ugrilaisen kielikunnan ydinseuduilla Volgan ja Kaman vaiheilla, voidaan nykyisten kielten olettaa edustavan suoraa jatkuvuutta kielimuodoista, joita puhuttiin samoilla alueilla ehkä kymmenenkin tuhatta vuotta sitten, nämä alueet toisin sanoen edustaisivat baskilaista ja suomalais-ugrilaista alkukotia. Indoeurooppalaisen alkukodin paikantamisesta on taitettu peistä vähintään yhtä paljon kuin suomalais-ugrilaisen, mutta sijoitettiinpa tuo alkukoti Mustanmeren mille puolen hyvänsä tai vähän kauemmaskin, on selvää, että kyseisen alueen nykyiset kielimuodot ovat myöhemmän ekspansion tulosta (vrt. Birnbaum & Puhvel 1966; Gamkrelidze & Ivanov 1995; Mallory 1989).

Suomalais-ugrilaisen kielitieteen kannalta on oletettava, että indoeurooppalaista kielimuotoa on jo varsin varhain puhuttu suomalais-ugrilaisen kielikunnan naapurustossa. Näyttää siltä, että nämä kaksi kielikuntaa ovat melko pitkään viettäneet rauhanomaista rinnakkaineloa, mistä voisi päätellä, että kumpaakin kantakieltä puhunut väestö on asuttanut omaa ekologista lokeroaan, siis toinen lähinnä Itä-Euroopan metsä- ja toinen sen arovyöhykettä. Kahden indoeurooppalaisen kieliryhmän, baltin ja germaanin, varhainen pohjoinen ekspansio on samalla merkinnyt yhden suomalais-ugrilaisen kieliryhmän, itämerensuomen, huomattavaa indoeurooppalaistumista. Idempänä suomalais-ugrilaista kielimuotoa puhuneen väestön naapurina asunut iranilaiskielinen väestö ei sen sijaan juuri laajentanut aluettaan pohjoiseen, joten Volgan seudun suomalais-ugrilaiset kielet ovat vähemmän ja myöhemmin indoeurooppalaistuneita kuin itämerensuomi. Neljäs indoeurooppalainen kieliryhmä, jonka kanssa suomalais-ugrilaiset kielet ovat tulleet tiiviisiin kosketuksiin, on slaavi tai varsinaisesti jo venäjä, mutta sen ekspansio on perua historialliselta ajalta ja lyhyesti käsitelty edellä.

Siitä päätellen, että monet vanhimpien kantakielten rekonstruktiotasoon viittaavat lainaetymologiat koskevat vain tiettyjä kieliryhmiä, esimerkiksi germaania ja itämerensuomea, indoeurooppalaisten ja suomalais-ugrilaisten kielimuotojen kontaktivyöhyke on ollut leveä jo silloin, kun kantakielten murre-erot ovat vielä olleet vähäiset (vrt. Hofstra 1985; Janhunen 1983; Jones-Bley & Huld 1996; Koivulehto 1983, 1995; Koivulehto & Vennemann 1996; Markey & Greppin 1990). Indoeurooppalaisen kantakielen puhuma-alueen leviäminen on samoin kuin oletettavasti suomalais-ugrilaisen ollut suhteellisen nopeaa, mutta siinä, missä suomalais-ugrilaisesta kantakielestä on tullut nauhamainen Suomenniemeltä läntisimpään Siperiaan ulottuva murrejatkumo, ovat indoeurooppalaiset kielimuodot voineet levitä räjähdysmäisesti eri suuntiin. Lopputuloksen voi esittää seuraavanlaisena pallokaaviona:


Indoeurooppalaisen kielikunnan laajuuden ja erityisluonteen takia sitä kuvaava pallokaavio on epätarkempi ja epätasaisempi kuin esimerkiksi suomalais-ugrilaisen kielikunnan, mutta ehkä se kuitenkin havainnollistaa indoeurooppalaiset kielimuotojen poikkeuksellista ekspansiivisuutta. Lopuksi voi vielä korostaa väestön ja kielten leviämisen potentiaalisia eroja, sillä varsinkin indoeurooppalainen kantakieli on varmasti liittynyt moniin kulttuuri-innovaatioihin, joten aikansa valtakielenä se on saanut käyttäjikseen suuren määrän väestöä, joiden alkuperäisempi kieli oli jokin muu (vrt. Neumann 1971; Pokorny 1968; Polomé 1986). Epäilemättä myös suomalais-ugrilaisten kielimuotojen puhujia on jo varhaisina aikoina indoeurooppalaistunut, joskaan sitä ei voi pitää kovin merkittävänä ilmiönä, koska suomalais-ugrilainen kantakieli itse lienee ollut omassa vyöhykkeessään poikkeuksellisen ekspansiivinen. Ainakin Lammin symposiumissa esiin nostetut tiettyjen indoeurooppalaisten kieliryhmien oletettua suomalais-ugrilaista substraattia koskevat esimerkit jäivät keskenään ristiriitaisiksi ja jo sen vuoksi epäuskottaviksi.

Kirjallisuutta

Abondolo, Daniel (ed.) 1998. The Uralic languages. London.

Birnbaum, Henrik & Puhvel, Jaan (eds) 1966. Ancient Indo-European dialects. Berkeley & Los Angeles.

Gamkrelidze, T. V. & Ivanov, V. V. 1995. Indo-European and the Indo-Europeans: a reconstruction and historical analysis of a proto-language and a proto-culture. I: The text. Berlin & New York.

Hofstra, Tette 1985. Ostseefinnisch und Germanisch: Frühe Lehnbeziehungen in nördlichen Ostseeraum im Lichte der Forschung seit 1961. Groningen.

Häkkinen, Kaisa 1983. Suomen kielen vanhimmasta sanastosta ja sen tutkimisesta. Publications of the Department of Finnish and General Linguistics of the University of Turku 17; Turku.

— 1984. Wäre es schon an der Zeit, den Stammbaum zu fällen? Ural-Altaische Jahrbücher, Neue Folge 4: 1–24.

— 1996. Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. Tietolipas 147; Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Itkonen, Terho 1972. Historiantakaiset Häme ja Suomi kielentutkijan näkökulmasta. Historiallinen Aikakauskirja 70: 85–112.

— 1983. Välikatsaus suomen kielen juuriin. Virittäjä 87: 190–229, 349–386.

— 1997. Reflections on Pre-Uralic and the “Saami-Finnic protolanguage”. Finnisch-Ugrische Forschungen 54: 229–266.

Janhunen, Juha 1982. On the structure of Proto-Uralic. Finnisch-Ugrische Forschungen 44: 23–42.

— 1983. On early Indo-European-Samoyed contacts. — Symposium saeculaere Societatis Fenno-Ugricae. Mémoires de la Société Finno-Ougrienne 185; Helsinki. 115–127.

Jones-Bley, Karlene & Huld, Martin E. (eds) 1996. The Indo-Europeanization of northern Europe. Washington.

Koivulehto, Jorma 1983. Suomalaisten maahanmuutto indoeurooppalaisten lainojen valossa. — Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 78: 107–132.

— 1995. Zur indogermanisch-germanischen Kontinuität in der Nachbarschaft der Finno-Ugrier. Der Ginkgo Baum: Germanistisches Jahrbuch für Nordeuropa 13: 116–137.

Koivulehto, Jorma & Vennemann, Theo 1996. Der finnische Stufenwechsel und das Vernersche Gesetz. Beiträge zur Geschichte der deutschen Sprache und Literatur 118: 163–182.

Korhonen, Mikko 1981. Johdatus lapin kielen historiaan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 370; Helsinki.

Laanest, Arvo 1982. Einführung in die ostseefinnischen Sprachen. Hamburg.

Mallory, J. P. 1989. In search of the Indo-Europeans: Language, archaeology and myth. London.

Markey, T. L. & Greppin, John A. C. (eds) 1990. When worlds collide: the Indo-Europeans and the Pre-Indo-Europeans. Ann Arbor.

Neumann, Günter 1971. Substrate im Germanischen? Nachrichten der Akademie der Wissenschaften in Göttingen, Philologisch-Historische Klasse 1971: 75–99.

Pokorny, Julius 1968. Substrattheorie und Urheimat der Indogermanen. — Scherer, Anton (Hgg.). Die Urheimat der Indogermanen. Darmstadt. 176–213.

Polomé, Edgar C. 1986. The non-Indo-European component of the Germanic lexicon. — Etter, Annemarie (Hgg.). o-o-pe-ro-si: Festschrift für Ernst Risch zum 75. Geburtstag. Berlin & New York. 661–672.

Posti, Lauri 1953. From Pre-Finnic to late Proto-Finnic: Studies on the development of the consonant system. Finnisch-Ugrische Forschungen 31: 1–91.

Salminen, Tapani 1998. Pohjoisten itämerensuomalaisten kielten luokittelun ongelmia. — Commentationes Fenno-Ugricae in honorem Seppo Suhonen. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia; Helsinki.

Sammallahti, Pekka 1977. Suomalaisten esihistorian kysymyksiä. Virittäjä 81: 119–136.

— 1995. Language and roots. — Congressus Octavus Internationalis Fenno-Ugristarum. I: Orationes plenariae et conspectus quinquennales. Jyväskylä. 143–153.

Sinor, Denis (ed.) 1988. The Uralic languages: description, history and foreign influences. Handbuch der Orientalistik 8: Handbook of Uralic studies 1; Leiden.

Wiik, Kalevi 1995. The Baltic Sea prosodic area revisited. — Seppo Suhonen (toim.). Itämerensuomalainen kulttuurialue / The Fenno-Baltic cultural area. Castrenianumin toimitteita 49; Helsinki. 75–92.