MITÄ TAPAHTUI ALARIKIN AARTEELLE?

 

 

 

 

Vuonna 410 visigoottien kuningas Alarik hyökkäsi joukkoineen Roomaan ja ryösti ikuisen kaupungin aarteet. Tapahtuma heikensi läntistä keisarikuntaa merkittävästi, ja usein sanotaan hävityksen olleen alku Rooman valtakunnan tuholle. Voittonsa jälkeen Alarik jatkoi etelään aikeenaan jatkaa valloitusretkeään Pohjois-Afrikassa. Mukanaan goottiarmeijalla oli koko heidän valtava sotasaaliinsa, johon kuuluivat myös Jerusalemin temppelin aarteet. Etelä-Italiassa Alarik kuitenkin äkisti kuoli, ja tarinan mukaan hänet haudattiin rikkauksineen Busento-joen alle. Haudan kaivaneet orjat surmattiin, jotta kukaan ei koskaan saisi tietää sen tarkkaa sijaintia. Alarikin hautaa - ja suunnatonta kulta-aarretta - on etsitty kohta tuhatkuusisataa vuotta.

 

 

 

Heikko Rooma kohtasi kansainvaellukset

 

300-luvun lopulla Rooman valtakunta oli heikentynyt merkittävästi. Vallanperimysriitojen seurauksena keisarikunta oli jakaantunut kahtia Länsi- ja Itä-Roomaan. Lännen keisari enää asunut itse Roomassa, vaan Ravennassa, ja suuri osa Ikuisen kaupungin rikkauksista oli siirtynyt eliitin mukana Konstantinopoliin.

Monet kristityt roomalaiset olivat kiinnostuneempia hengellisistä kuin maallisista asioista ja kirkko kasvatti poliittista vaikutusvaltaansa koko ajan. Vaikka Theodosius Suuri teki vuonna 395 kristinuskosta valtionuskonnon, oli Roomassa yhä paljon pakanoita. He yrittivät saada vanhan uskonnon asemaa palautetuksi, mikä aiheutti levottomuuksia.

Valtakunnan armeijassa oli paljon barbaarisyntyisiä sotilaita samalla, kun barbaarikansat kiihdyttivät hyökkäyksiään valtakunnan rajoilla. Theodosius pystyi kuitenkin pitämään Länsi-Rooman pitkään yhtenäisenä huolimatta sekä barbaareista, että valtakuntansa sisäisistä ristiriidoista, joista vähäisimpiä eivät olleet kristillisyyden eri oppisuuntien väliset riidat. Lopulta vahvan hallitsijan aika kuitenkin päättyi. Tähän valtatyhjiöön osuivat kansainvaellukselle lähteneet gootit, johdossaan kuninkaansa Alarik.

Gootit olivat lähteneet vaeltamaan suurina joukkoina kohti Italiaa ja Roomaa, koska idästä hyökkäilevät hunnit uhkasivat heidän asuinalueitaan. Goottien sotilaallinen voima pakotti roomalaiset alusta lähtien ottamaan heidät vakavasti. Neuvottelut tuppasivat silti menemään pieleen: ensimmäisinä 370-luvulla Roomaan saapuneiden tervingien heimon päällikkö Alaviv todennäköisesti murhattiin.

Gootit vaelsivat paikasta toiseen, kunnes Itä-Rooman Theodosius Suuri antoi heidän asettua Balkanille. Sopimukseen kuului, että goottien tulisi tarvittaessa sotia osana Rooman armeijaa. Mutta vuonna 391 goottien uusi päällikkö Alarik rikkoi Theodosiuksen kanssa solmitun sopimuksen ja marssi kohti Konstantinopolia, aiheuttaen syntyneessä taistelussa roomalaisille murskatappion.

 

 

Alarik johti Uljaiden vaellusta 

 

Alarik oli syntynyt tervingien goottiheimoon Tonavan rannoilla nykyisen Itä-Romanian alueella 300-luvun lopulla. Hän kuului yläluokkaan ja hänen klaaninsa nimi oli Balthi, Uljaat.

Tuolloin gootit olivat jo olleet kosketuksissa Rooman valtakunnan kanssa niin pitkään, että useat olivat omaksuneet kristillisen uskon. Alarik itsekin oli kristitty. Kuten useimmat muutkin alueensa gootit, hän kuului areiolaisuuteen, joka tuomittiin harhaoppina alkukirkon opillisissa välienselvittelyissä. Kristillisyydestään huolimatta gootit säilyttivät monia pakanallisia tapojaan, uhraten vanhoille jumalilleen aina tarpeen tullen.

Gootit, kuten myös Alarik, olivat ulkonäöltään pitkiä ja vaaleita pohjoiseurooppalaisia. Heidän suurempi kokonsa ja legendaarinen barbaarisuutensa pelotti roomalaisia, jotka toisaalta olivat jo pitkään mielellään palkanneet heitä armeijaansa.

Konstantinopolin katastrofin jälkeen keisari Theodosius otti Alarikin joukkoineen Rooman armeijaan sotimaan sisällissodassa keisariksi julistautunutta pakanaa Eugeniusta vastaan. Paljon gootteja kuoli etulinjassa ja he alkoivat epäillä, että se oli ollut Theodosiuksen tarkoituskin. Mutta Theodosius kuoli pian, jättäen Länsi-Rooman keisariksi alaikäisen Honoriuksen. Gootit nousivat Alarikin johdolla kapinaan, sillä heille ei enää maksettu.

On arveltu, että valtakunnan uusi kenraali, germaanisyntyinen Stilicho ja Alarik tekivät salaisen sopimuksen. Seuranneissa taisteluissa oli näet kerran toisensa jälkeen omituinen loppu:  Stilicho saartoi gootit kolmasti - ja päästi heidät poistumaan paikalta.

Aluksi gootit ryöstelivät Kreikkaa. Kun itägootit olivat yrittäneet ottaa valtaansa Itä-Rooman armeijan mutta hävinneet, joutui Alarikkin suuntaamaan länteen.

Visigootit saapuivat Italiaan vuonna 401. Siellä Stilicho ryösti heidän koko aarteensa taistelussa. Alarikin Stilicho päästi jälleen pakenemaan, ja heimo asettui omin luvin itäiseen Illyriaan.

Stilicho joutui saman tien taisteluihin muiden Roomaa uhkaavien barbaariheimojen kanssa, kokien useita tappioita. Huomatessaan tilanteessa valtakunnan heikkouden Alarik marssi kohti Roomaa ja vaati lunnaita, jottei hyökkäisi. Stilicho suostutteli senaatin sopimukseen.

Sopimusta ei kuitenkaan pidetty. Sen sijaan Länsi-Rooman keisari Honorius teloitutti Stilichon syytettynä juonittelusta. Näin Rooma menetti pätevän sotapäällikön juuri ratkaisevalla hetkellä.

Stilichon teloituksen lisäksi roomalaiset sotilaat murhasivat joukoittain germaanien ja muiden barbaarisyntyisten sotilastoveriensa perheitä. Seurauksena oli, että suuri osa Rooman armeijan sotilaista siirtyi Alarikille, joka syksyllä 408 alkoi piirittää Roomaa vaatien lunnaitaan.

 

 

Alarik ja Rooman tuhon ensimmäinen näytös

 

Roomalaisten ruokavarat hupenivat Alarikin tiukassa piirityksessä nopeasti, ja kulkutaudit ja nälkä alkoivat tappaa kaupunkilaisia. Pian roomalaiset suostuivat maksamaan Alarikille, jotta pääsisivät ostamaan viljaa kesken piirityksen. Historioitsijat kertovat, että gootit saivat lunnaina yli kaksi tonnia kultaa, 13 tonnia hopeaa, 4000 silkkivaatetta, 3000 purppuravärjättyä turkista ja 3000 kiloa pippuria.

Piiritys jatkui silti entistä ankarampana. Keisari Honorius, joka asui Ravennassa, ei suostunut Alarikin ehtoihin, eivätkä hänen lähettämänsä joukot pystyneet uhmaamaan 40000-miehistä goottiarmeijaa.

Koska sota oli aiheuttanut inflaation, ei Alarik pystynyt ostamaan kaikella kullallaan tarpeeksi ruokaa kansalleen. Alarik vaatikin nyt Honoriukselta Pohjois-Italian ja Germanian välistä aluetta heimolleen asuttavaksi. Itselleen hän vaati virallista asemaa päällikkönä Rooman armeijassa.

Neuvottelut takkusivat eteenpäin monivaiheisina, ja lopulta Honorius ja Alarik olivat jo saavuttamassa sovun. Viime hetkellä kaikki kuitenkin epäonnistui. Alarik hyökkäsi Roomaan, jossa nälkiintyneiden asukkaiden kerrotaan jo ryhtyneen harjoittamaan kannibalismia.

Elokuussa 410 gootit onnistuivat pääsemään sisään kaupunkiin Porta Salarian kautta, todennäköisesti petoksen tuloksena. Rooma oli vallattu ensimmäistä kertaa 800 vuoteen.

Heikentyneistä roomalaisista ei ollut enää vastusta gooteille, jotka alkoivat tuhota ikuista kaupunkia ja ryöstellä sen rikkauksia. Gootit sytyttivät tulipaloja ja tuhosivat rakennuksia, puutarhoja ja katakombeja. He ryöstivät mukaansa kaiken irti lähtevän, vähänkin arvokkaan tavaran, kuten Trasteveren synagogan seinäkoristeet. Ryöstettyjen rakennusten joukossa oli myös keisari Vespasianuksen rakentama Rauhan temppeli, jossa säilytettiin vuonna 70 hävitetystä Jerusalemista ryöstettyä aarretta.

Edelleen Roomassa seisovassa Tituksen kaaressa on kuvattuna Jerusalemin temppelin suuri Menorah, seitsenhaarainen kynttilänjalka, sekä arkku, jonka sanotaan olevan jopa itse Liiton arkki. Kaari pystytettiin heti valloituksen jälkeen, joten voidaan olettaa siinä kuvattujen esineiden todella olleen Roomassa, todennäköisesti juuri Rauhan temppelissä, josta ne saattoivat joutua osaksi goottien saalista.

Kaiken kaikkiaan goottien mukaansa saaman ryöstösaaliin on arvioitu käsittäneen useita kymmeniä tonneja kultaa, hopeaa ja muita arvotavaroita. Määrä oli niin valtava, että sen on täytynyt fyysisesti hidastaa goottien marssia kohti etelää. Alarik näet tarvitsi kansalleen asuinpaikan ja päätti suunnata talven lähestyessä Afrikkaan.

Matkallaan gootit ryöstivät Capuan ja Nolan, ja yrittivät sitten purjehtia Messinan salmen yli Sisiliaan. Mutta syysmyrskyt olivat alkaneet ja useita heidän laivojaan upposi yrityksessä. Alarik päätti kääntyä takaisin kohti pohjoista. Cosentian kohdalla hän kuitenkin sairastui ja kuoli äkisti.

 

 

Rooman kukistaja haudattiin aarteineen

 

Cosentia, nykyinen Cosenza, sijaitsee Italian eteläkärjessä, noin 250 km Napolista kaakkoon. Kaupunki rakennettiin jo antiikin aikana kahden joen, Busenton ja Cratin yhtymäkohtaan, jossa se edelleen sijaitsee, vaikka jokien tarkka yhtymäpaikka onkin saattanut jonkun verran siirtyä.

Historioitsija Cassiodorus kirjoitti Alarikin kuolemasta noin sata vuotta tapahtumien jälkeen. Hän kertoo, että gootit, jotka surivat kuningastaan kovin, käänsivät Busenton uomastaan hautausta varten. Sotavangit kaivoivat joenpohjaan haudan, jonne Alarik rikkauksineen laskettiin. Sitten joen juoksu palautettiin paikalleen, ja kaivajat surmattiin, jottei kukaan saisi tietää haudan sijaintia.

Ensi arviolta hautakammion kaivaminen joen pohjaan ei kuulosta kovin hyvältä ajatukselta. Busento ei kuitenkaan ole suuri joki, vaan melko kapeana kuivuu kesäisin paikoin vaatimattomaksi puroksi. Sen kääntäminen olisi varmaankin ollut mahdollista ajan tekniikalla.

Vakavamman ongelman muodostaa joen pohjan eroosio, jonka on täytynyt olla gooteillekin tuttua. Ehkä vain sisäänkäynti hautaan johtavaan käytävään tehtiin joen pohjalle? Alueella on myös paljon maanjäristyksiä, jotka ovat saattaneet hävittää haudan ja hajoittaa sen sisällön jo kauan sitten.

Suurin arvoitus on haudan alkuperäiseen paikkaan liittyvä perimätieto. Jos Alarik todella haudattiin jokien yhtymäkohtaan, olisivat kaupungin asukkaat nähneet haudan kaivamisen, sillä joet yhtyivät antiikin aikanakin aivan kaupungin vieressä. Uskottavammalta tuntuu, että haudan oikea sijainti olisi kauempana Busenton laaksossa, jossa joki katoaa näkymättömiin korkeiden kukkuloiden väliin. On myös mahdollista, että oikea joki ei sittenkään ole Busento, vaan joku muu Cosenzan ympäristön monista joista, esimerkiksi noin sadan kilometrin päässä virtaava Basento.

Jopa koko aarteen olemassaoloa on epäilty: Alarik oli kristitty, joka ei tarvinnut tavaraa mukaansa manalaan. Tiedetään kuitenkin, että kristillisyydestään huolimatta gooteilla oli tuolloin tapana haudata hallitsijansa runsain hauta-antimin. Siksi voidaan olettaa, että Alarikin hauta-aarre oli hänen osuutensa goottien ryöstösaaliista.

Aarteen tarunomainen suuruus sekä se, ettei merkkiäkään haudasta ole tähän päivään mennessä päätynyt ihmisten ilmoille, on aikojen saatossa saanut sekä paikalliset, että kauempaa tulleet aarteenetsijät kuluttamaan runsaasti voimavaroja etsintään. Monet ovat menettäneet henkensä, sillä seutu tunnetaan malariavaarallisena. Tämä seikka, sekä alueen kuivuus ja köyhyys ovat viime aikoihin asti tehokkaasti suojelleet paikkaa ja sen legendaa.

 

 

Natsitkin etsivät aarretta

 

Monet historioitsijat kiinnittivät huomiota taruun Alarikin aarteesta jo 1500-luvulta lähtien. Vuonna 1747 järjestettiin Cosenzassa ensimmäinen virallinen italialaisten organisoima kaivaus haudan löytämiseksi. Osallistujia oli yli sata, mutta kaivaukset kestivät vain neljä päivää, kunnes katkesivat epäilyksiin jokien virtausten muuttumisesta sitten antiikin aikojen.

Yleismaailmalliseen tietoisuuteen Alarikin legenda alkoi levitä romantiikan aikana 1800-luvulla fiktiivisten kertomusten myötä. Vuonna 1834 Saksassa julkaistu runo käynnisti suoranaisen ryntäyksen Cosenzaan. Kun kuuluisa kirjailija Auguste Dumas seuraavana vuonna vieraili kaupungissa, hän kohtasi joukoittain paikallisia kaivelemassa kesällä kuivuneen joen pohjaa. Toistuvista etsinnöistä huolimatta joesta löydettiin ainoastaan pieni kultainen peura.

Italian fasistihallinnon aikana 1937 paikalle saapui ranskalainen selvännäkijä Amelie Crevolin, joka väitti löytäneensä haudan muutaman kilometrin päästä Busenton laaksosta. Tuohon aikaan salatieteilijöillä oli tapana "tunnistaa" merkittäviä paikkoja pelkästään riiputtamalla heiluria kartan yläpuolella, mihin tekniikkaan Madame Crevolininkin löytö epäilemättä perustui.

Virkamiesten ja suuren yleisön lisäksi myös Natsi-Saksan johto kiinnostui Alarikin aarteesta. Hitler lähetti paikalle salaisen poliisinsa päällikön Himmlerin, joka oli hyvin kiinnostunut salatieteistä. Kaivauksissa ei kuitenkaan löytynyt mitään, ja Himmler oli hyvin pettynyt. Ennen lähtöään hän pysähtyi Busenton sillalle, ja suoritti natsitervehdyksen jokea kohti paikallisten seuratessa tapahtumaa hämmästyneinä. On väitetty, että natsit vielä toisen maailmansodan aikana yrittivät turhaan löytää Alarikin hautaa.

 

 

Boscon veljesten erikoinen löytö

 

Toisen maailmansodan jälkeen etsinnät hiljenivät, kunnes vuonna 1984 uutisoitiin näyttävästi mahdollisen Alarikin haudan löytyminen Caronten, toisen Busentoon laskevan joen penkereiltä. Rakennelma kuitenkin ajoitettiin 800-luvulle.

Tapahtumasta alkoi uusi Alarik-kuume, ja yksin vuonna 1986 ehdotettiin kolmea Cosenzan läheistä kumpua Alarikin haudaksi. Arkeologisesti kiinnostavin on ehkä Boscon veljesten Natalen ja Francescon, sekä heidän lankomiehensä Massimo Nalion 1980-luvun lopulla tekemä ehdotus. Veljekset löysivät Caronte- ja Alimena-jokien viereisiltä kallioilta kiveen hakatun ristin. Ristin lähellä sijaitsee kaksi luolaa, joiden he uskovat liittyvän Alarikin haudan kaivamiseen.

Samoilla linjoilla liikkui paikallinen tutkija Tonino Cicala, joka ehdotti, että kaikki Carontea reunustavat luolat tulisi tutkia, sillä niistä saattaisi löytyä sisäänkäynti hautaan. Vaikka luolat ehkä ansaitsisivatkin tutkimuksen, liittyivät ne Alarikiin tai eivät, ovat paikalliset viranomaiset kieltäytyneet antamasta kaivauslupia amatööreille. Tieteellisesti varteenotettavampiakaan ehdotuksia ei ole toistaiseksi ilmaantunut. Oikein tehty ja dokumentoitu arkeologinen kaivaus on kallis operaatio, eivätkä ehdotusten tekijät ole kyenneet vakuuttamaan rahoittajia etsintöjensä mahdollisuuksista. Alarikin arvoitus on siis edelleen ratkaisematta.

 

 

Tarina jatkuu

 

Legendaan Alarikin aarteesta liittyy sivujuonne, joka koskee loppujen Roomasta ryöstettyjen rikkauksien kohtaloa. Alarikhan sai mukaansa tuonpuoleiseen vain oman osuutensa. Aarteen suuruutta vielä Alarikin hautauksen jälkeen kuvastaa hänen seuraajansa Athaulfin morsiamelleen antama häälahja: 50 vadillista kultakolikoita ja toiset 50 vadillista jalokiviä.

Loput saaliista jatkoi matkaa yhdessä goottien kanssa aina nykyisen Etelä-Ranskan ja Espanjan alueelle asti. Sinne jäljet häviävät.

On arveltu, että aarre tai osa siitä olisi joutunut frankeille näiden voittaessa gootit Ranskassa 500-luvun alussa. Toinen mahdollisuus on, että aarre joutui arabien haltuun Toledon valloituksessa 711. Ehkä kaikken todennäköisintä on, että aarre kului melko nopeasti goottivaltakunnan loputtoman sotimisen kustannuksiin.

Eteläisen Ranskan vuoristoseudulla liikkuu kuitenkin edelleen monia tarinoita luoliin kätketystä visigoottien aarteesta. Sen etsijöitä houkuttaa sama mystiikka kuin Alarikin haudankin tapauksessa: menneen kulta-ajan suunnattomat rikkaudet ja Jerusalemin temppelin pyhien esineiden salaperäinen kohtalo.

 

 

 

Lähteet:

Costa, D.: The Lost Gold of Rome. The hunt for Alaric's treasure. Sutton Publishing 2007.

Gibbon. E.: The History of the Decline and Fall of the Roman Empire. Strahan & Cadell 1776-1789.

Gissing, G.: By the Ionian Sea. Chapman & Hall 1901.

Henriksson, A.: Antiikin tarinoita 1-2, WSOY 1993.

JordanesThe Origin and Deeds of the Goths.

Kivimäki, A. & Tuomisto, P.: Rooman keisarit. Karisto 2005.

Wikipedia

 

 

 

(c) Marianna Ridderstad 2008-2012.