Tavoitteiden kasvusta mahdollisuuksien kasvuun

Reunamo, J. 1989c. Tavoitteiden kasvusta mahdollisuuksien kasvuun. Lastentarha 18/89,20-21.

Millainen on todellisuus ja millaisena sen näemme? Ja miten meidän todellisuutemme hahmottaminen on yhteydessä lasten kasvuun esimerkiksi päiväkodissa?

Ajatellaan esimerkiksi ihmistä, joka keväällä kylvää porkkanoita. Tavoitteiden kautta todellisuutta hahmottava ihminen kylvää siemeniä, jotta hän saisi syksyllä syödä hyviä porkkanoita. Siementen kylvämisellä on tällöin lähinnä välinearvo. Siementen kylväminen on väline arvokkaan asian saavuttamiseksi. Tapahtuman arvo piilee tulevaisuudessa. Itse porkkanoiden kasvattamisella ei ole mitään arvoa sinänsä. Siksi on luonnollista, että tavoitteellisesti suuntautunut ihminen pelkää: Jos porkkanat eivät kasva, teko on turha. Tavoitteellisesti todellisuutta hahmottava ihminen näkee toimintansa merkitystä etäälle sijoittaessaan välttämättä myös menetyksen uhan nousun. Jos porkkanoiden kasvattamisen merkitys piilee valmiissa porkkanoissa, toiminta menee hukkaan sadon epäonnistuessa.

Toisaalta voidaan ajatella ihmistä, joka keväällä porkkanoita kylväessään näkee siemenissä piilevän mahdollisuuden kasvaa porkkanoiksi. Mahdollisuus on jotakin, joka voidaan nähdä tässä ja nyt. Porkkanoiden kasvattaminen voidaan hahmottaa tällä hetkellä merkityksellisenä. Kohta minulla on mahdollisuus saada porkkanoita!

Itse toiminnan, liikkeen, todellisuuden muotoutumisen merkitys kasvaa. Kasvattaminen ei enää olekaan pelkästään välineellistä pyrkimistä kohti päämäärää, vaan itse tekemisen merkitys kasvaa. Ihmisen vieraantuneisuus omasta olemisestaan voi vähetä ja ihminen voi huomata, että kauan salaisuutena pidetty tämä hetki saattaa sittenkin olla olemassa.

Tavoitteellisesti todellisuutta hahmottava ihminen sijoittaa toiveensa ja unelmansa tulevaisuuteen: Sitten kun tulee kesä, minä voin pitää hauskaa! Mahdollisuuden näkevä ihminen elää hauskaa kesäänsä jo nyt: Kohta tulee kesä!

Tavoitetalo on hallinnon ja tieteentekijöiden olemassaolevaan todellisuuteen perustuva tapa manipuloida lastentarhanopettajaa, jotta hän suhtautuisi lapseen tavoitteellisesti ja pyrkisi rakentamaan lapsen sisälle tavoitetalon lain ja asetuksen mukaisesti. Onneksi ihminen ei toimi kuin napista painamalla. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei siis ole kertoa lastentarhanopettajalle, millainen hänen todellisuutensa oikein on. Tarkoitus on havainnollistaa hallintoihmisille ja tieteentekijöille, että ihminen päämäärään suuntautuvana ilmiönä on kovin kalpea kuva todellisuudesta.

Todellisuus muotoutuu todellisuudessa, eikä ole yksinomaisen riippuvainen siitä, miten tieteentekijä sen määrittelee. Päiväkodeissa tapahtuu koko ajan paljon ihmeellistä, joka moninverroin ylittää kaikki tavoitetalon hienot tavoitteet. On uskomatonta, miten päiväkodeissa tehdään hienoa työtä, vaikka virallinen taho mielikuvituksettomuudessaan näkee tavoitetalon toteutumisen olemassaolon korkeimmaksi asteeksi. Päiväkodeissa tehdään ihmeitä, joita ei voi sanoin kuvata.

Tavoitteiden pohjalta nouseva kasvatusnäkemys on kuin insinööritiedettä. Olemassaoleva todellisuus pyritään muotoilemaan sellaiseksi, että tavoite on toteutunut. Tällöin tärkeäksi tulee, kuka hallitsee olemassaolevaa todellisuutta. Jos ihmisellä on tavoite, jonka hän haluaa toteuttaa, hänen on muotoiltava todellisuus sellaiseksi, että todellisuuden "liikeradat" johtavat tavoitteen toteutumiseen. Tällä määritelmällä hyvä lastentarhanopettaja on sellainen, joka pystyy manipuloimaan lasten toimintasysteemejä siten, että hänen päässään oleva tavoitekehikko toteutuu. Hyvä kasvattaja olisi sellainen, joka kykenisi siirtämään päässään olevan kuvan tavoitteesta lapseen. Näin lastentarhanopettaja saadaan itseohjautuvasti hallinnon vallan välineeksi.

Mahdollisuuden hahmottaminen on sen sijaan erilainen prosessi. Mahdollisuus on jotakin, joka on vasta muotoutumassa. Me olemme päiväkodissa, mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu ja mitä täällä voisi tapahtua! Aikuinen ja lapsi voivat yhdessä kohdata todellisuuden suorempaan ilman, että lapsesta tarvitsisi tehdä kasvatuksen objektia. Meidän ei tarvitse uhrautua lapsen hyväksi, vaan voimme yhdessä lapsen kanssa muodostaa uutta ja ihmeellistä maailmaa. Meidän ei tarvitse odottaa palkintoa uhrautuvaisuudestamme taivaassa tai toisilta ihmisiltä taivasteluja meidän suunnattomasta uhrautuvaisuudestamme. Olemme lapsen kanssa todellisuuden tekijöitä.

Lapsi kyllä oppii olemaan objekti. Hän vaistoaa kyllä, milloin hän on kasvatuksen kohde. Olemassaolevan todellisuuden puolestapuhujat sanovat usein, että lapsesta tulee subjekti, kun tavoitteena on hänen oma-aloitteisuutensa kehittäminen. Mutta todellisuudessa me vain siirrämme lapseen sellaista toimintamallia, jossa hän oppii tekemään itse itsestään objektin. Hän oppii asettamaan itselleen tavoitteita koulussa, opiskelussa, pätemään yhteiskunnassa, odottamaan lasten kasvua, eläkkeelle pääsyä. Näyttäydymme alisteisina omille tavoitteillemme. Olemme välineitä tavoitteidemme toteuttamiseksi.

Nykyään yleinen ajattelumalli on, että ihminen voi olla todellisuuden subjekti vasta aikuisena. Mutta jos ihminen on koko lapsuutensa saanut kokemuksia objektina olosta, ei muutos ole enää helppo. Ajatellaan opiskelijaa, joka on päiväkodissa ja koulussa oppinut olemassaolevaan todellisuuteen perustuvan OBJEKTIIVISEN todellisuuskuvan. Hän ei ensi sijassa halua oppia, vaan hän haluaa, että häntä opetetaan. Objektina itsensä näkevä ihminen ei halua viihtyä. Hän haluaa, että häntä viihdytetään.

Lapsi oppii kyllä olemaan myös enemmän subjekti, todellisuuden tekijä, jos me lisäämme lapsen mahdollisuuksia. Ihminen, joka pienestä pitäen on saanut kokemuksia auktoriteettivapaasta todellisuudesta, voi suhtautua auktoriteetteihin luontevammin aikuisenakin. Auktoriteetti ei ole jotakin, jota täytyy joko totella tai jota täytyy vastustaa, vaan auktoriteetti näyttäytyy vallan käyttäjänä, josta huolimatta voidaan toimia. Säännön painoarvo vähenee ja todellisuuden painoarvo kasvaa.

Jotta todellisuuskäsityksemme ei vääristy liikaa, on syytä muistaa, että tiede on osa todellisuutta eikä päinvastoin. Jos varhaiskasvatustiede suostuu muiden tieteiden osaksi, se samalla joutuu ottamaan sen lähtökohdat annettuna. Jos me haluamme lapsista objekteja, tervetuloa objektiivinen kasvatustiede. Objektien kautta voimme nähdä todellisuuden olemassaolevana, jolloin todellisuuden voi omistaa. Silloin todellisuus voi näyttäytyä hallinnan, manipuloinnin, kontrolloinnin ja tavoitteiden maailmana. Mutta Hesarissa ei ole "todellisuutta myytävänä" osastoa, on vain erilaisia objekteja myytävänä.

Nykyisessä postmodernissa yhteiskunnassa emme ole osa yhteisiä tavoitteita, vaan ennemminkin osa yhteistä todellisuutta. Yhteisyys ei lisäänny niinkään yhteisillä säännöillä, vaan yhteisellä vuorovaikutuksella. Tämä on syytä muistaa myös miettiessämme varhaiskasvatustieteen muotoutumista. Varhaiskasvatustieteen ei tarvitse olla alisteinen muille tieteille, vaan sen on toimittava todellisuuden ehdoilla. Vain todellisuudessa ilmenevä vuorovaikutus on mittana hyvälle varhaiskasvatukselle. Tämä kirjoitus haluaisi olla kunnianosoitus niille päiväkodin työntekijöille, jotka tekevät hyvää työtä päiväkodissa kasvatustieteestä huolimatta.

Kognitivistinen kasvatustiede muistuttaa vanhaa Newtonilaista käsitystä maailmaneetteristä. Todellisuudessa olisi olemassa jokin absoluuttinen avaruus, johon todellisuudessa tapahtuvaa liikettä voisi suhteuttaa. Mutta Einstein osoitti, että hedelmällisempi tapa hahmottaa todellisuutta on vuorovaikutussuhteiden kautta. Termodynamiikan laki sanoo, että kaikki systeemit ovat välttämättä VUOROvaikutuksessa keskenään. Kvanttifysiikka on osoittanut, että havaitsija on aina todellisuuden tekijä. Varhaiskasvatustiede voisi olla tien avaaja, eikä kasvatustieteen etäispääte.

Kysymys on vallasta, mutta historia on osoittanut. ettei pelkällä vallalla voida estää todellisuuden tunkeutumista tajuntaamme. Todellisuus voidaan nähdä mahdollisuuksien kautta avautuvana, ei tavoitteiden ympärille kietoutuvana. Kasvatuksen ei tarvitse olla tavoitteita toteuttava kone, vaan se voi olla mahdollisuuksien avaaja. Todellisuudesta on taipuvainen muodostumaan sellainen, kuin näemme sen olevan. Siksi tieteen tulisi nähdä todellisuus ei olemassaolevana vaan muotoutuvana.

Osoittakaamme luottamusta kasvatustieteilijään. Hänelläkin on mahdollisuus oppia näkemään päiväkoti mahdollisuuksien maailmana. Einstein kiteyttää avautuvan systeemin mahdollisuudet seuraavasti: "Niin kauan kuin energiaa ei vapauteta, sitä ei voida huomata. Se on kuin fantastisen rikas mies, joka ei milloinkaan käytä tai anna pois penniäkään - ja kukaan ei voi tietää kuinka rikas hän on." Lapsessa on loputtomat mahdollisuudet. Ja miten huikeina ne tämän hetken päiväkotitodellisuudessa toteutuvatkaan!

Jyrki Reunamo