Piaget tuhoaa lapsen!

Reunamo,J. 1988.Piaget tuhoaa lapsen! Lastentarha19-20/88, 21.

Piaget'n idea lapsen vuorovaikutuksesta ympäristön kanssa on leimannut varhaiskasvatuskeskustelua Suomessakin jo pitkään. Piaget'n näkemys vuorovaikutuksesta on yhä vahvemmin tulossa myös päiväkotien käytännön toimintaan. Mutta pelkkä sana vuorovaikutus ei vielä tee lapsesta aktiivista ympäristöön vaikuttajaa. Pelkkä annetussa kehyksessä tapahtuva prosessi vain korostaa lapsen passiivisuutta. Piaget'n toiminnan ja vuorovaikutuksen malli on vaarallinen.

Piaget'hen liittyvä kritiikki on usein keskittynyt tunteiden ja sosiaalisten ilmiöiden unohtamiseen, mutta toki ihmisellä on oikeus valita näkökulma, josta hän lasta tutkii. Olennaista onkin se passiivinen ja paikalleen pysähtynyt vuorovaikutuksen malli, joka hänen teoriastaan välittyy.

Piaget'n maailmassa on olemassa jotkut tietyt lainalaisuudet, jotka lapsi vuorovaikutuksen kautta vähitellen sisäistää ja jotka lopulta muodostuvat abstraktin ajattelun aineksiksi. Lapsen olennainen prosessi on mukautuminen eli pyrkimys adaptaatioon.

Elämä nähdään prosessina, jonka lainalaisuudet täytyy ensin oppia tuntemaan. Kun nämä pysyvät lainalaisuudet on opittu, tässä pysyvien lainalaisuuksien maailmassa ihminen pyrkii adaptoitumaan mahdollisimman hyvin (vrt. biologinen eloonjäämistaistelu) .

Piaget'n käsitys toiminnasta vuorovaikutuksena on muuttanut ratkaisevasti käsitystä tieteen lapsikuvasta. Lasta ei enää nähdä passiivisesti ympäristöön reagoivana, vaan aktiivisena ja tasa-arvoisena toimijana, jonka operatiiviset ja kognitiiviset rakenteet muotoutuvat tässä vuorovaikutuksessa.

Staattinen todellisuuskäsitys kuitenkin leikkaa olennaisimman osan lapsen ja todellisuuden välisestä suhteesta. Jostain syystä aina tarkastellaan lapsen adaptaatiota annetussa todellisuudessa, ei juurikaan todellisuuden adaptoitumista lapsen tahdon mukaan.

Lapsen sisäisiin tekijöihin (struktuureihin) keskittynyt Piaget näkee symbolisen leikin lapsen ainoana mahdollisuutena sulauttaa todellisuutta minän tarpeita vastaavaksi, joka sekin on kuvitteellista: vain lapsen itse rakentamat merkitsimet taipuvat hänen tahtonsa mukaan, ei ympäristö.

Piaget'n omin sanoin: "Symbolinen leikki on epäilemättä lapsen leikkien huippu... Kun lapsen on lakkaamatta sopeuduttava vanhempien ihmisten sosiaaliseen maailmaan, jonka intressit ja säännöt pysyvät hänelle outoina ja ulkonaisina, ja fyysisenä maailmana, jota hän vielä ymmärtää huonosti, hän ei onnistu aikuisten tavoin tyydyttämään persoonallisuutensa emotionaalisia eikä edes älyllisiä tarpeita näiden sopeutumisten välityksellä, jotka aikaisten kohdalla ovat miltei täydellisiä mutta jotka lapsella ovat sitä epätäydellisempiä mitä nuorempi hän on. Niinpä hänen emotionaalisen ja älyllisen tasapainonsa kannalta on välttämätöntä, että hänellä on käytössään sellainen toiminnan sektori, jossa toiminnan motivaationa ei ole todellisuuteen sopeutuminen vaan päinvastoin todellisuuden sulauttaminen minään ilman mitään pakotteita tai velvoitteita. Juuri leikki on tällaista toimintaa, joka muuntaa todellisuaden enemmän tai vähemmän pohtaan sulauttamisen kautta minän tarpeisiin sopivaksi... On siis välttämätöntä, että lapselVa on käytössään myös aivan oma ilmaisukeinonsa, toisin sanoen hänen itsensä rakentamajärjestelma merkitslmiä, jotka taipuvat hänen tahtonsa mukaan. " (Piaget, J. & Inhelder, B. 1977. Lapsen psykologia. Jyvaskylä: Gummerus Oy).

Mutta elävä elämä on toisaalla. Otetaan konkreettinen esimerkki: Päiväkodin säännöt ("lait") saattavat sisältää seuraavanlaisen "järjestelmän merkitsimiä": Aikuinen kehottaa lasta leikkimään hivenen hiljempaa. Se voidaan tulkita todellisuuden laiksi, johon lapsen tulee sopeutua. Mutta tästä näkökulmasta puuttuu kokonaan ajatus, että myös ihmisen tapa hahmottaa todellisuuden lainalaisuuksia vaikuttaa konkreettisesti siihen, millainen todellisuudesta muodostuu.

Jos esimerkiksi lapsi näkee aikuisen kehotuksen ei pyyntönä vaan valtapelinä, hänen todellisuuden hahmottamisensa saa tilanteen muuttumaan helposti valtapeliksi .

Eli lapsi on elävässä elämässä aktiivinen vaikuttaja todellisuuden lainalaisuuksissa. Todellisuudessakin lapsen itsensä rakentama merkitsinjärjestelmä muokkaa todellisuuden lakeja.

Jos esimerkin lapsi hahmottaa todellisuuden aikuisen kehotukseksi, lapsen toimintakin liittyy silloin helposti kehotukseen. Jos hän taas näkee todellisuuden esimerkiksi erilaisten valtapelien temmellyskenttänä, hänelle todellisuuden lakien noudattaminen saattaakin liittyä esimerkiksi aikuisen haastamiseen kamppailuun .

Mutta miksi Piaget'lainen passiivisen vuorovaikutuksen idea on niin vaarallinen? Koska(kuten juuri edellä kuvattiin) todellisuuden lakien havaitsemistapa muuttaa todellisuuden lakeja. Tapa nähdä lapsi muuttaa lasta.

Jos me näemme lapsen vuorovaikutuksen olennaisesti passiivisena, lapsi (todellisuus) on taipuvainen muuttumaan tällaiseksi. Kun adaptaatio ja lapsen vuorovaikutus nähdään tapana sulauttaa ja mukauttaa todellisuuden ilmiöitä sisäisiin struktuureihin, syntyy lapsen toiminnasta kuva, jossa lapsi pyrkii muuttamaan omaa käyttäytymistään ympäristöön sopivaksi. Lasta ei nähdä todellisuutta muuttavana ja kehittävänä tekijänä, joka voisi pyrkiä muuhun kuin vallitseviin oloihin sopeutumiseen. Kun aikuinen näkee lapsen näin, lapsesta helposti myös tulee tallainen.

Tarvittaisiin näkökulma, jossa lasta ei nähtäisi pelkästään ympäristöön adaptoituvana, vaan jossa myös lapsi pyrkii muuttamaan todellisuutta omiin tarpeisiinsa ja skeemoihinsa sopiviksi. Ja vuorovaikutus on nähtävä niin, että hän myös siinä joka tapauksessa onnistuu!

Korostan lopuksi varmuuden vuoksi, että Piaget'n kritiikkini ei liity kognitiivisten struktuurien painottumiseen tai fyysiseen maailmaan keskittymiseen, vaan kaiken perustana olevan vuorovaikutussuhteen väärinymmärrykseen. Jos perusta on väärä, ei pintakuohuihin voi tukeutua. Piaget pois päiväkodista ! Jos kukaan ei ole kanssani eri mieltä näen hiljaisuuden hyväksymisen merkiksi.

---