Takaisin Ajatusvarikolle

HAASTE

 

Jesus Rocks! -katekismus
Kysymys numero 12:

 

Raamatun arkeologinen arvo?

 

”Koska monet ovat ryhtyneet tekemään kertomusta meidän keskuudessamme täytäntöön käyneistä tapahtumista, sen mukaisesti kuin meille ovat kertoneet ne, jotka alusta asti ovat omin silmin ne nähneet ja olleet sanan palvelijoina, niin olen minäkin, tarkkaan tutkittuani alusta alkaen kaikki, päättänyt kirjoittaa ne järjestyksessään sinulle, arvoisin Teofilus, jotta oppisit tuntemaan, kuinka varmoja ovat ne asiat joita sinulle on opetettu.” Näin alkaa ainoan ei-juutalaisen Uuden Testamentin kirjoittamiseen osallistuneen Luukkaan evankeliumi.

 Tapahtumien aikamääriä Luukas naulaa mm. seuraavin jakein: ”Herodeksen, Juudean kuninkaan, aikana oli pappi, nimeltä Sakarias, Abian osastoa... keisari Augustukselta lähti käsky, että koko maailma oli verolle pantava. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana... Viidentenätoista keisari Tiberiuksen hallitusvuotena, kun Pontius Pilatus oli Juudean maaherrana ja Herodes Galilean neljännysruhtinaana ja hänen veljensä Filippus Iturean ja Trakonitiinmaan neljännysruhtinaana ja Lysanias Abilenen neljännysruhtinaana, siihen aikaan kun Hannas oli ylimmäinen pappi, ja samoin Kaifas...” (1:5; 2:1-2; 3:1-2.) Esimerkiksi jouluevankeliumin alussa esiintyy latinankielisessä käännöksessä peräti neljään kertaan sanat ’factum/facta est’. Asian voisi suomen kielellä ilmaista sanoin: ”näin on näreet”. Suuret sanat eivät kuitenkaan suuta halkaise. Miten siis on Raamatun ajanhistoriallisen luotettavuuden laita?

Arkeologien kriteeri vanhojen käsikirjoitusten luotettavuudelle on kaksinainen: a) Montako kappaletta itsenäisiä pergamentteja ennen kirjapainoaikaa on löydetty? b)Kuinka pitkä aika erottaa kirjoittamishetkeä ensimmäisen käsikirjoituskopion päiväyksestä? (Muita menetelmiä tämän bibliografisen testin lisäksi ovat mm. sisäisen ja ulkoisen todistuksen testit.) Uuden Testamentin parhaimpia haastajia ovat seuraavat kirjailijat:

Kirjailija

Kirjoitusajankohta

Varhaisin kopio

Aikakuilu

Kopioiden lukumäärä

Aristofanes

450-385 eKr.

900 jKr

1200 v

10

Aristoteles

384-322 eKr.

1100 jKr.

1400 v

49 *

Caesar

100-44 eKr.

900 jKr.

1000 v

10

Catullus

54 eKr.

1550 jKr.

1600 v

3

Demosthenes

383-322 eKr.

1100 jKr.

1300 v

200 ?

Euripides

480-406 eKr.

1100 jKr.

1500 v

9

Herodotos (Historia)

480-425 eKr.

900 jKr.

1300 v

8

Horatius

 

 

900 v

 

Livius

59 eKr.-17 jKr.

 

 

20

Lukretius

Kuoli 55 tai 53 eKr.

 

1100 v

2

Platon (Tetralogia)

427-347 eKr.

900 jKr.

1200 v

7

Plinius Nuorempi

(Historia)

61-113 eKr.

850 jKr.

750 v

7

Sofokles

496-406 eKr.

1000 jKr.

1400 v

193

Svetonius

(De Vita Caesarun)

75-160 jKr.

950 jKr.

800 v

8

Tacitus (Annals)

pienemmät työt

100 jKr.

100 jKr.

1100 jKr.

1000 jKr.

1000 v

900 v

20

1

Tusydides (Historia)

460-400 eKr.

900 jKr.

1300 v

8


 

[1]

* Kaikki peräisin samasta kopiosta.

? Mistä tahansa yksittäisestä teoksesta.

Esimerkiksi korttipakan herttakuninkaan Julius Caesarin kohdalla Gallian sodasta on olemassa useampia kopioita, mutta vain 10 niistä ovat ehjiä. Keisari Augustus taas määräsi kunnianhimoisesta edeltäjästään poiketen itse, ettei hänen näytelmiensä käsikirjoituksia saanut julkaista. Tätäkin valitettavampaa on kaikkien hänen proosallisimpien teostensa, kuten laajan omaelämäkerran sekä tieteellisten kirjoitustensa menetys. Tuon aikakauden tuotteliain kirjailija Terentius Varro kirjoitti lähes kuusisataa teosta mitä erilaisimmista aiheista. Kaikesta tästä on jäljellä kaksi esitystä, toinen maanviljelystä ja toinen latinan kieliopista. Roomalaisen historioitsija Liviuksen 142:sta kirjasta vain 35 on jäänyt henkiin. Vanhin käsikirjoitus on peräisin jo 400-luvulta, mutta kattaa vain osia kirjoista III-VI.  Tacituksen Historian 14:stä kirjasta vain neljä ja puoli on säilynyt meidän ajallemme. Hänen 16:sta Aikakirjastaan (Annals) 10 on säilynyt kokonaan ja kaksi osittain. Aiskhylos lienee kirjoittanut suunnilleen yhdeksänkymmentä draamaa, Sofokles satakaksikymmentä ja Euripides yli kahdeksankymmentä. Näistä on jäljellä vastaavasti seitsemän, seitsemän ja kahdeksantoista, sekä joukko katkelmia.  Quintus Horatius Flaccucsen teoksista on jäljellä ainoastaan sen verran katkelmia, että tiedämme niiden olevan suurimmaksi osaksi käännöksiä arkaaisista Sapfon, Alkaioksen ja Alkmanin runoista. Titus Livius oli historioitsija, joka kirjoitti sataneljäkymmentäkaksi kirjaa käsittävän suurteoksen Rooman vaiheista kaupungin perustamisesta omaan aikaansa. Kaikista näistä ei ole jäljellä kuin enintään kolmasosa.

Maailman vanhimmaksi eepokseksi tituleeratusta Gilgameksesta on edelleen noin 20 prosenttia kadoksissa, minkä lisäksi noin neljäsosa teoksen katkelmista on niin huonokuntoista, että ne ovat vain vaivoin luettavissa [5]. Gilgames-tutkimus on yhtä suurta palapelin tekemistä ja esimerkiksi eepoksen ensimmäisestä jakeesta on saatu varmuus vasta 1990-luvulla. Parhaiten säilyneestä XI taulusta tunnetaan kymmenkunta eri käsikirjoitusta, jotka ovat säilyneet enemmän tai vähemmän täydellisessä muodossa, ja koko teoksesta tunnetaan yhteensä 73 erillistä käsikirjoitusta. (Näistä noin puolet on peräisin Assurbanipalin kirjastosta.)

Antiikin kirjojen autenttisuuskilpailun finaaliin pääsee kaksi kirjaa: 

Homeros (Ilias)

900 eKr.

400 jKr.

500 v

643

Uusi Testamentti

40-100 jKr.

125 jKr.*

≥25 v

yli 5300 (kreikaksi; lisäksi 19 000 käännöstä)

* Vuodelta 125 jKr. peräisin oleva löytö on hyvin pienikokoinen, kokonaisia UT-kokoelmien löytöjä on tehty vasta 300-luvulta koska UT ei ole kirja vaan 27 kirjasta koostuva kirjakokoelma, kirjasto.


Uuden Testamentin pahin kilpailija on siis sokean runonlausujan Homeroksen Ilias. Homeroksen olemassaolosta ja antiikin kulttikirja Iliaan eepos-luonteesta on taitettu peistä niin kovasti, että kiista on saanut nimen ’homeerinen kysymys’. Asiasisältönsä puolesta kirjaa pidettiin pitkään satukirjana, eikä koko Troijaa uskottu olevan olleen olemassakaan, kunnes indigokauppias nimeltä Schliemann hankki itselleen kirjeenvaihdon avulla kreikkalaisen vaimon ja kaivoi kaupungin satakunta vuotta sitten hiekan alta esiin vanhojen tarinoiden kuvausten perusteella. Itseoppinut arkeologi oli riippumaton yliopistomiesten käsityksistä, eikä häntä masentanut tieteen viimeinen sana. Tämä Troijan sodasta laatima eepos on siis fiktiivinen vain siinä mitassa kuin muutkin antiikin kirjoitukset. Sisällön puolesta Iliaassa 764:n rivin alkuperäinen muoto (tai mukanaolo yleensä) on epävarma, kun Uudessa Testamentissa vastaava luku on noin 40 riviä, eli nelisensataa sanaa.

 

Voittaja on siis ratkennut. Joudumme toteamaan, näköjään, että samaan hengenvetoon kun kriitikot heittävät varjon jonkin Uuden Testamentin henkilön historiallisuuden päälle pitäisi heidän johdonmukaisesti kyseenalaistaa myös länsimaisen kulttuurin yhteys antiikin Kreikkaan, länsimaisen oikeusjärjestelmän yhteys antiikin Roomaan - ja sitä kautta koko länsimaisen historian yhteys Välimeren maihin. Koraanin käsikirjoituksia punnittaessa on muistettava, että sen kirjoitusajankohta ei ollut antiikissa vaan kansainvaellusten jälkeen ja nimenomaan Rooman hajoamisen yhteydessä tapahtuneet kansainvaellukset ja levottomuudet tuhosivat kirjoja, yhdessä kirjastoja polttaneiden viikinkien kanssa.

 

Satunnaisen ohilukijan kannattaisi lisäksi pitää mielessä, että jos Sokrates opetti 40 vuotta, Platon opetti ja kirjoitti 50 vuotta ja Aristoteles opetti ja kirjoitti 40 vuotta, niin Jeesus opetti 3 vuotta, eikä kirjoittanut mitään sen paremmin alas kuin ylöskään. Hänet tunnetaan kuitenkin useamman silminnäkijän kuvauksesta, jos Uuden Testamentin 27 kirjan kuvauksia ei tavalliseen tapaan jäävätä tunnustuksellisina.

Mikäli arkeologinen kilpailumme olisi ollut tiukempi, olisimme varsinaisten kopioiden lisäksi voineet löytää vielä kaksi vaihdetta lisää UT:n konepellin alta. Ensinnäkin antiikin kirjoja ei yleensä käännetty vieraille kielille. Esimerkiksi Roomalaiset miehittäjät käänsivät varsinaisesti vain muutaman helleenien teoksista. (Tähän korkeaan kastiin kuuluivat mm. Timaios ja Topics.) Uusi Testamentti tekee kuitenkin tähän sääntöön poikkeuksen. Lähetyshenkisyyden vuoksi sanomaa ihmeidentekijästä, ylösnousemuksesta ja evankeliumista vietiin vieraillekin maille - ja kielille - alusta alkaen. Esimerkiksi syyrialainen ja latinankielinen käännös tehtiin jo noin 150-luvulla.  Vieraan kielen käännöksinä on löytynyt noin 10 000 latinankielistä ja 9000 muuta käännöstä ennen Gutenbergin aikaa. Uuden Testamentin kopioiden kokonaismääräksi voisi näin ollen määrätä yli 24 000 kappaletta. Viimeisen naulan arkkuun lyövät kaikenlaiset muut kirjoitustaitoiset ihmiset ennen kirjapainoaikaa: pelkästään 200- ja 300-lukujen 36 000:sta säilyneestä kirkkoisien lainauksesta ja Raamattusitaatista saisi kirjoitetuksi koko Uuden Testamentin 11 jaetta lukuun ottamatta

Vanhan Testamentin kohdalla käsikirjoitustilanne ei ole yhtä kiistaton. VT:n luotettavuus kuitenkin ankkuroituu tunnontarkkaan kopiointitraditioon. Kun tooraa kopioidaan käsin, on kirjoitusvirheen sattuessa koko kopioinnin alainen kappale uusittava. Kopiointi on ollut kautta aikojen juhlallinen toimenpide, jonka suorittivat asialle vihkiytyneet miehet standardivälinein ja standardimitoin, siten ettei ’pieninkään piirto’ (Mt 5:18) varmasti muuttuisi. Kopionnin aikana piti käyttää tiettyä vaatepartta ja kirjainten välit oli mitattava, rivien väleistä puhumattakaan. Sekä kreikan että heprean aakkosilla on myös numeerinen arvo. (Lue: aakkoset ovat samalla numeroita.) Vanhan Testamentin kopionnissa oli käytössä tietokoneajan ohjelmien kopioinnissa uudelleen lämmitetty tarkistussumman menetelmä. Tämä tarkoittaa sitä, että joka rivin merkit lasketaan rivin päätteeksi yhteen tarkistussummaksi, jota verrataan kopion tarkistussummaan.

Eräs todiste VT:n tekstin arkeologiselle luotettavuudelle on joidenkin kirjoitusvirheiden kopiointi. Vaikka jonkin sanan on voitu osoittaa tulleen väärinkopioiduksi jossakin historian vaiheessa, toistaa kirjuri toisensa jälkeen: ”Kauki on hala”.
 


Johtopäätökset
 

Mitä tämä todistaa? Ensinnäkin saamme varmuuden siitä, että Raamattu ei ole esimerkiksi okkultistisen ns. ’kuudennen Mooseksen kirjan’ tavoin vanhan näköiseksi tekaistu huijaus. Toiseksi saamme selville eri kopioita vertailemalla sen, että alkuperäinen teksti on säilynyt omaan aikaamme saakka muuttumatta vuosien saatossa. (Suurimmat vaikeudet liittyvät kreikan, aramean ja heprean kääntämiseen muille kielille.) Yksinkertaisin johtopäätös tästä näytöstä on se, että Palestiinassa todella tapahtui 2000 vuotta sitten jotakin todella merkittävää.

 Miespolvien vaipuessa unholaan monet vähäpätöiset asiat unohtuvat. Jopa painettu sana unohtuu ja jää monistamatta eteenpäin. Vain suurten sotien yms. värisyttävistä kokemuksista kerrotaan pitkään. Palestiinassa sattui jotakin ennenkuulumatonta. Joku voisi lisäksi väittää, että Jumalan täytyy todellakin toimia evankeliumin puitteissa, koska ilmiö ei ole laantunut. Evankeliumi saa edelleen yksityiset ihmiset käymään esiin lukittujen ovien takaa seiniä vasten.

 Jeesus itse oli sangen vaatimaton ihminen. Mies haluaa yleensä saada mielipiteensä kuuluviin, mutta Jeesus ei koskaan kirjoittanut kirjaa. Hän käytti aikansa ihmisten parissa - ihmisiä palvellakseen, ei mainetta saadakseen. Silti Raamattu on kirkkaasti maailman laajimmalle levinnein, myydyin ja lahjoitetuin kirja. Seuraavaksi yleisimmät kirjat ovatkin sitten kommentaareja Raamatusta. (Kakkosena esimerkiksi entisen kylätappelijan John Bunyanin vankilassa kirjoittama Kristityn vaellus.) Raamattu on käännetty useammalle kielelle, kuin yksikään toinen teos. Monet kansat - muun muassa suomalaiset - ovat lisäksi saanut kirjakielensä alunperin pitkälti siksi, että jollakin oli pakottava tarve antaa tälle kansalle mahdollisuus lukea. Lukea Raamattua.

 Heprealaisessa kulttuurissa suuri periaate oli opetuslapsien tekeminen. Jos uhrasit aikasi opetuslapselle, tuli asian markkinointi ehkä hoidettua pienellä viiveellä, mutta tehokkaammin. Lahjakkainkin Joosua tarvitsi Moosesta ja kaljuimmastakin Elisasta saattoi Elian tuella varttua opettajaansa tuplasti aikaansaavampi profeetta. Paitsi ettei Jeesus kirjoittanut itse mitään, hän oikeastaan varoi käyttämästä ainoatakaan juutalaisesta kultuuritaustastaan poikkeavaa, omaa sanontaansa. Silti hänestä tuli maailmankirjallisuuden siteeratuin henkilö. Lähtiessään johtaja jättää jälkeensä suuntaa ilmoittavan ja kulmakertoimella varustetun tangentin derivaatan. Hyvä johtaja tekee itsensä tietyssä mielessä tarpeettomaksi. Hänet tuntee siitä, että projekti jatkuu hänen poistuttuaankin. Vaikutusalankin laskemiseen tarvitaan integrointia alaisten suhteen. Erilaisista lihalaaduista lampaanlihasta maistaa ehkä parhaiten murkinaksi joutuneen yksilön iän. Maailmaa ei valloitettukaan toisen parhaassa iässään kuolleen johtajan, korttipakan ristikuninkaan, Aleksanteri Suuren tyylillä, vaan ruohonjuuritasolta.


Pauli.Ojala@gmail.com
M.Sci.
Master of Sciing
Subway Scientist, Pneumology
Gsus Industry

 

Viitteet:

1. Josh McDowell, A Ready Defense. Thomas Nelson Publishers, 1990. s 45. Antiikin Roomassa vapaalla miehellä saattoi olla kolme tai jopa neljä nimeä, kun orjalla nimiä oli vain yksi. Kaksi oli naisellisuuden ja kolme miehisyyden luku, mikä vaikutti myös nimien lukumäärään. Tytölle annettiin nimi kahdeksantena ja pojalle yhdeksäntenä päivänä syntymästä. Jos nimiä haluttiin antaa enemmän, jatkettiin amerikkalaisten tavoin järjestysnumeroilla Quintus, Sextus, Septimus. (Samoin muuten kävi kuukausia nimettäessä. Vuosi alkoi alunperin maaliskuussa ja neljä ensimmäistä kuukautta sai jumaliin viittaavan nimen: Martius, Aprilis, Maius, Junius. Siitä eteenpäin lueteltiin: Quintilis, Sextilis, Septemper, October, November ja December ennen suureellisia keisareita nimineen. Muualla on käsitelty kymmeneen kuukauteen jääneen vanhan roomalaisen kalenterin todistusarvoa.) Muinaisilla kreikkalaisilla sitävastoin oli vain yksi nimi. Sääntöjen mukaan nimen tuli esittää henkilö ainutlaatuisena yksilönä. Usein nimet koostuivat kahdesta osasta, joilla oli kunnioitusta herättävää sointia. Esimerkiksi nimessä Aristoteles alku aristos tarkoittaa parasta ja loppusa teleios - yhtä vaatimattomaan sävyyn - jossakin täydellistä. Roomalainen vertailukohta voisi olla vaikkapa ”Otto-poika” Gaius Julius Caesar Octavianuksen lisänimessä Augustus - (jumalallisen) korkea. Yksityiskohtien keräilijänä laajan yleissivistyksen koonnut Luukas esimerkiksi tuskinpa kuvitteli ”koko maailman” oikeasti joutuneen verollepanon alaiseksi. Hän käytti sarkasmia kertoessaan alle 20-vuotiaana asemansa saaneen keisari Augustuksen puutteellisesta suhteellisuudentajusta vieläkin nuoremman ja vieläkin vaikeampia isä-komplekseja läpikäyneen kuninkaan syntyessä keskelle tuntemattomuutta. Keisarinpalvonta ja kotikutoinen jumalallisuus alkoi sanan Kyrios (Herra) lanseeraamisesta vallan pönkitykseen. - Seikka joka johti sanontaan marttyyrien verestä kristinuskon siemenenä. (Vrt. Fil. 2: 5-11: ”...sentähden onkin Jumala hänet korkealle korottanut ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman...”) Nimissä oli päällekkäisyyttä kuin Kointähden virassa konsanaan.

 

2. Bruce M. Metzger, Chapters in the History of New Testament Textual Criticism. Grand Rapids: Wm. B. Eerdmans Publishing Co, 1963. s 144.

3. Bruce M. Metzger, The Text of the New Testament. New York and Oxford, Oxford University Press, 1968. s 67.

4.Charles Leach, Our Bible: How We Got It. Chicago: Moody Press, 1898.s 35-36.

5.Gilgamesh. Kertomus ikuisen elämän etsimisestä. Basam Books 2000. s. 17. Työteliäs Jaakko Hämeen-Anttila on suomentanut kirjan akkadinkielisestä alkutekstistä.


 

 

 

Historiallinen Jeesus


 


Uuden Testamentin ja kirkon ulkopuolisia viitteitä itse Jeesuksen elämään ja historialliseen henkilöön ei ole paljoa.
Harvoja lähteitä esittelee mm. FF Brucen Jesus and Christian Origins outside the New Testament, Hodder, 1974.
 

Varhaisia viittauksia kristittyihin tms. on vuodelta 120 jKr. Hadrianuksen hovivirkailija Svetoniuksella Claudiuksen määräämään juutalaisten karkoitukseen ja Neron toimeenpanemiin kristittyjen vainoihin liittyen (Claudiuksen Elämä 25.4; Keisarien Elämä 26.2.).
 

Vähä-Aasian Bitynian maaherran Plinius nuoremman kirjeenvaihdossa keisari Trajanuksen kanssa vuonna 112 jKr. (Epistles x. 96-97) kysytään, pitäisikö kristittyjen teloitukset rajoittaa koskemaan enää johtajia. Plinius kehuu kristittyjen yhteiskunnallista kunnollisuutta ja sanoo heidän ainoaksi rikkeekseen keisarinpalvonnan hylkäämisen Kristuksensa vuoksi (Epistles X, 96).
 

Noin 53 jKr. syntynyt Aasian provinssin maaherra Cornelius Tacitus mainitsee Jeesuksen teloituksen Pilatuksen käskystä Tiberiuksen aikana (Annals XV, 44) kertoessaan Neron aikaisista kristittyjen vainoista Rooman palon yhteydessä. Lisäksi hän viittaa kristittyihin kertoessaan Jerusalemin temppelin hävityksestä 70 jKr. Katkelma Historiat-teoksesta on säilynyt Sulpicius Severuksen ansiosta. Tacitus oli antisemiitti ja piti kristinuskoa vahingollisena taikauskona.
 

Vuonna 37 jKr. syntynyt Josefus, sikäli kuin hänen Jeesusta koskevan mainintansa alkuperäinen muoto voidaan rekonstruoida, luultavasti vahvistaa hänen teloituksensa ristiinnaulitsemalla Pilatuksen määräyksestä juutalaisten syytteen perusteella, ja kertoo hänen maineestaan ihmeidentekijänä ja opettajana. (Antiquities XVIII. 3.3 (64)). Katkelma on erittäin kiistanalainen myönteisyytensä vuoksi Jeeuksen henkilöä kohtaan, ja sen uskotaan yleisesti tulleen myöhemmin lisätyksi. Kappaleesta on kuitenkin olemassa arabiankielisessä kokoomateoksessa säilynyt astetta maltillisempi ja lyhyempi versio, jota pidetään luotettavampana. Myös tässä versiossa todetaan Jeesuksen kannattajien kertoneen johtajansa ilmestyneen heille kolme päivää ristiinnaulitsemisensa jälkeen ja väitetään Jeesuksen käyttäytymistä luonteeltaan asialliseksi. Toisessa yhteydessä Josefus mainitsee Jeesuksen veljen Jaakobin mestaamisesta (Antiquities XX 9:1).
 

Lucianus Samosatalainen oli toisen vuosisadan satiirikko, joka mainitsi ylenkatseellisesti kristityt ja Kristuksen muutamaan otteeseen. Lucianus kertoo kristittyjen palvovan ristiinnaulittua johtajaansa ja paheksuu menestyneen kultin aikaansaamaa kreikkalaisten jumalien hylkäämistä (Kuoleva Peregrinus, Väärä Profeetta Aleksanteri).
 

Samarialainen Thallus kirjoitti jo 52 jKr. kommentoiden ristiinnaulitsemisen pimeyttä auringonpimennyksenä. Katkelma on säilynyt kristityn kirjoittajan Julius Afrikanuksen toimesta (221 jKr.), jossa sen ajankuvausta kritisoidaan.
 

Myös 1. vuosisadan historioitsija Flegonus mainitsee ristiinnaulitsemisen yhteydessä tapahtuneen pimennyksen täysikuuna ja kertoo epätavallisen pimennyksen tulleen merkityksi myös keisari Tiberiuksen historiallisiin mainintoihin. Flegonuksen Aikakirjat on säilynyt katkelmana niin ikään Julius Afrikanuksen toimesta.

Kirkkoisistä piispa Agapius lainaa ja listaa useita muinaisia teoksia, jotka viittaavat ristiinnaulitsemisen tapahtumaan, mutta näistä lähteistä vain osa on tutkijoiden tuntemia, saati sitten säilyneitä. (Shlomo Pines, An Arabic Version of the Testimonium Flavianum and Its ImplicationsJerusalem: Jerusalem Academic Press, 1971.)
 

Syyrialainen Mara bar Serapionin kirje puhuu myös juutalaisista, jotka ”tappoivat viisaan kuninkaansa” johonkin aikaan ennen Jerusalemin vuonna 70 tapahtunutta tuhoa ja verrataan tätä Pythagoraan ja Sokrateen kohtaloihin. Kirje on kirjoitettu hieman vuoden 73 jKr. jälkeen ja sitä säilytetään British Museumissa.
 

Lisäksi ovat juutalaisten oppineiden kirjoitukset. Kirjahyllyn täyttävässä Talmudissa säilyneet ei-kristityt lähteet kertovat, että juutalaisjohtajat teloittivat Jeesuksen pääsiäisaattona etupäässä taikurina ja petturina: Babylonian Talmud, Sanhedrin 43a.
 

Encyclopedia Britannican 15. painos käyttää ennätykselliset 20 000 sanaa kuvatessaan historiallisen Jeesuksen henkilöä. Se kertoo ’itsenäisten merkintöjen todistavan, etteivät muinaisina aikoina kristinuskon vastustajatkaan epäilleet Jeesuksen historiallisuutta, joka kyseenalaistettiin ensimmäisen kerran ja riittämättömältä pohjalta monien kirjoittajien toimesta 1700-luvun lopussa, 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa.’
 

Tämä essee oli vastauksena Helsingin Sanomain seuraavalle kulttuurisivujen tietokulmalle 8.6.2003. Mäkisalo on ollut HS:ssa aiemminkin asiantuntijana asian tiimoilta.
http://www.helsinginsanomat.fi/uutiset/arkisto/artikkeli/1054730300318

Asiayhteydessä Mäkisalo kommentoi ylistävään sävyyn Sakari Häkkisen kirjaa: Kenen poika sinä olet? Isättömän Jeesuksen perhearvot. LK-kirjat 2003. 110 s.
http://www.helsinginsanomat.fi/uutiset/arkisto/artikkeli/1054730300314
Jeesusta haukutaan äpäräksi moneen kertaan jo UT:n sivuillakin. On hämmästyttävää, miten jo evankeliumissa vanhan vitsin maineessa ollut herjaaminen voidaan esittää uutena tutkimustuloksena. Kiinnostavaa olisi ollut kuulla, mikä on taustalla nimessä Barabbas. (Bar - poika; Abba - isä; isin poika.) Jeesushan ristiinnaulittin "Barabbaan" tilalle johtajanpaikalle, tämän ryöstömurhaajamiesten keskelle.
 

"Historiallinen Jeesus
 

 Historiantutkimuksen menetelmin Jeesuksesta tiedetään lähinnä vain seuraavaa:
      Nasaretilaisen
Marian poika Jeesus syntyi joitakin vuosia ennen ajanlaskumme alkua. Hän toimi 1-3 vuotta Galileassa kiertävänä saarnaajana, jolla uskottiin olevan myös parantamisen kyky. Julistuksen keskeinen teema oli valmistautuminen pikaiseen, jo kuulijoiden elinaikana tapahtuvaan Jumalan valtakunnan tulemiseen.
       Jeesus teki ainakin yhden pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin (n. v. 30), missä joutui hankauksiin temppeliauktoriteettien ja roomalaisten viranomaisten kanssa. Hänet ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen määräyksestä.
      Jeesuksen lähipiiriin kuului poikkeuksellisesti myös naisia, joilla oli viimeisten päivien tapahtumissa tärkeä rooli.
      Yhtään Uudessa testamentissa tai sen ulkopuolisissa evankeliumeissa tallennettua lauselmaa ei voida kiistattomasti todistaa Jeesuksen sanomaksi. Jeesus-seminaari on arvioinut todennäköisesti tai mahdollisesti aitoperäisiksi 18 prosenttia kaikista Jeesuksen suuhun pannuista opetuksista.
      Juutalaisissa rabbiinisissa teksteissä Jeesusta syytetään noituudesta ja häntä kuvataan luopioksi. Hänen isäkseen mainitaan Pantera-niminen roomalainen sotilas. Muun muassa tekstien poleemisen luonteen ja epäselvän syntyprosessin takia niiden arvo historiallisina lähteinä on heikko.
      Luotettavina pidettäviä, Raamatusta riippumattomia viittauksia historialliseen Jeesukseen tunnetaan vain kaksi muutaman sanan mainintaa, nimittäin juutalaisen historioitsijan Josefuksen (n. 37-100) ja roomalaisen Tacituksen (n. 55-120). Kumpikaan ei ollut kristitty.
      Aika ajoin esille pulpahtaa kysymys, onko Jeesus sittenkään historiallinen henkilö. Asialla ovat olleet yleensä muut kuin historioitsijat, kuten Suomessa 1992 julkisuutta saanut ruotsalainen englannin kielen professori Alvar Ellegård.
      Näitä spekulaatioita on arvosteltu mm. siitä, etteivät ne selitä Uuden testamentin Jeesus-kuvan moni-ilmeisyyttä ja ristiriitaisuutta. Sepitetty hahmo olisi siloisempi ja yhtenäisempi.

Martti Mäkisalo"
 
  Pauli.Ojala@gmail.com
 
 

http://www.kp-art.fi/cgi-bin/nayta_tuote.pl?id=267

 

Pelasta elämä - lahjoita verta!

http://www.haaste.fi/

http://www.veripalvelu.fi/

Safe a Life - Donate Blood!