Takaisin Ihmissikiön kidusaihiot -sivuille
Muinaisen ihmisen tieto-taito & OOP-Arts (Out-of-place artefacts) 
Dinoglyyfit - Esihistorialliset eläimet historiankirjoissa

Tämä on katsaus kenties pahimpaan tiedevilppiin tai indoktrinaatioon suomalaisissa biologian koulukirjoissa.

Sivua työstetään edelleen. Pasilan pääkirjaston kellarivaraston ja Kansalliskirjaston kymmeniä hyllymetrejä ei kahlata nopeasti ja käytettyjä koulukirjoja on vaikea skandeerata alleviivausten vuoksi. Oppikirjojen kierrätys ja lainaus on ollut varsinainen ilmiö, kun mennään 1800-luvun puolelle.

Oppikirjojen kohdalla en pääsääntöisesti mainitse tekijöitä, koska en tiedä kunkin osion vastuusuhteista kirjoissa, joissa on useampi toimittaja. Yleensä olen myös ottanut mukaan vain yhden painoksen monesti jopa yli 10 painoksen oppikirjoista, ellen ole erikseen huomannut merkittäviä muutoksia kuvissa tai tekstissä. Harvennukset ja kursiivit alkuperäisissä, alleviivaukset itse lisäämiäni.Tieteellisessä kirjallisuudessa julkaistun englanninkielisen artikkelini aiheesta voi lukea täältä:

Haeckelian Legacy of Popularization and the Survival of the Fakest
€€€

JE Aro (1907), Kehitysoppi nykyisellä kannallaan s. 13-33. Kansa (137 sivua). Kansalaiskirjasto 4, Pyynikin Kirjapaino, A.A. Salakari. (Faktuura-kirjasimista taltioitu kokoteksti täältä.)

Toinen tieteellinen tutkimusalue, jonka tuloksista on ollut sangen paljon apua eri elimistöjen luonnollista syntyperää ja kehitystä tutkiessa, on embryologia eli sikiönkehitysoppi.

Juuri embryologian avulla on saatu selville ja täysin todistettu että jokaisen elävän olennon, sekä kasvin että eläimen yksilöllinen elämä saa alkunsa peräti yksinkertaisesta elollisesta siemenestä, munasolusta, josta se aste asteelta kehittyy täydellisemmaksi, kunnes se vihdoin koituu äitielimistönsa kaltaiseksi, tuon synnyttäjänsä, jolta on perinyt elämän. 

Tähän perustuu tuo peräti tärkeä b i o g e n e e t t i ne n p e r us l a k i, jonka Ernst Haeckel ensiksi sai selville ja jonka useat etevät tiedemiehet ovat omien tutkimustensa nojatla vahvistaneet. Tämän biogeneettisen perussäännön sisällön voimme lyhykäisesti esittää seuraavassa ponsilauseessa: "Sikiön kehityksessä toistuu pääpiirteissään suvun tahi rodun kehitysvaiheet, siksi täydellisempina mitä paremmin suvun luontaiset ominaisuudet säilyvät perinnöllisinä; mutta ne alkavat heikontua ja kadota, mikäli yksilön kehitys poikkee suvun tavalliselta kehitysladulta sen kautta, että yksilö koettaa mukautua ympäristönsä oloihin. Vasta tulevien aikojen tieteellinen tutkimus on täydellisesti selvittävä tämän kysymyksen ja silloin saamme selville mistä kemiallisista ja fysikaalisista vaikuttimista sekä perinnöllisyys että mukautumiskyky kussakin yksityisessä tapauksessa johtuvat sekä miten niiden vaikutus ilmenee.

Daiber A (1908) Elämän synty, kehitys ja loppu, Nykyajan luonnontieteen totuuksia, s. 92. K.E.Holm, Helsinki (111 sivua).

Kyseessä on varhaisin kosketukseni Haeckelin sikiökavalkadiin suomenkielisessä teoksessa. 92

€€€

Wilhelm Bölsche (1907) - KIVIHIILIMETSÄSSÄ
Saksalaisesta alkuteoksesta suomentanut Herman Stenberg
95 s. Nid. 19 kuvaa
Helppotajuinen tieteellinen kirjasto 5 K. E. Holm

€€€

Epäilemättä oli tämän esi-isämme ruumis melkein kauttaaltaan karvojen peittämä, ja yllämainitut ihmisapinat ovat säilyttäneet perintönsä tämän karvapeitteen – ovat sanalla sanoen pysyneet ‘Esau’na’ kun taas toiset jälkeläiset, me ihmiset, olemme ‘Jaakobin’ kaltaisia. Ja tuo tärkeä sääntö, että sikiö kehityksen ansi asteilla pyrkii aina olemaan alkumuodon, esi-isän, kaltainen, pitää tässäkin paikkansa: ihmissikiön ruumis on ensi aikoina äidin kohdussa ollessaan kauttaaltaan pehmeitten karvojen peittämä. Niin, sikiön kasvotkin ovat karvaiset, kuten täyskasvuisella gibbonilla; ainoastaan käsien sisäpinta ja jalkapohjat ovat paljaat: arvatenkin ovat myös nämä esi-isän ruumiinosat, jota ihmissikiö pyrkii jäljittelemään, olleet paljaat....

Ja että meilläkin kerran maailmassa on ollut esi-isä, jolla oli sangen pitkä häntä, sen todistaa ihminen itse. Ei siinä kyllin, että hänellä vielä täyskasvuisenakin on jälellä häntäluun rudimentti, joka tosin ei ole ulkonaisesti näkyvissä (tämä rudimentäärinen häntä on ihmisellä paljon selvempi eli paremmin kehittynyt kuin ihmisapinoilla), vaan hänellä on sikiötilassa äidinkohdussa levätessään melkoisen suuri, ’oikea’ häntä – siinä ilmenee taasen tuo järkähtämätön laki (atavismi) – ja on todella tapahtunut – vaikka semmoinen on niin harvinaista, että moni pitää istä laivurijuttuna – että ihminen täyskasvuisenakin saa pitää tämän ’embryohännän’. Meillä on todisteita siitä, että tämmöisiä ’häntäihmisiä’ todella on ollut olemassa.

Jokainen koulupoika tietää, että amfibiot (sammakot, konnat ja salamanterit) synnyttävät poikasensa samaten kuin kalat, laskemalla mätiä, jonka munista syntyy sikiö, joka elämänsä ensi viikot, elää kalan tavoin vedessä. Ja tämmöinen pyrstöllä varustettu poikanen hengittää oikeilla kalankitusilla. Vasta sitten kun se on muuttanut muotoaan, tullut varsinaiseksi sammakoksi, katoovat kitus ja niiden sijaan kehittyy keuhkot; kituset katoovat, samoinkuin ihmislapsi pudottaa "maitohampaansa". Mutta tämä sammakonpoikanen on vain munasta vapaaksi päässyt sikiö (embryo). Ja kun muistelemme lakia, että sikiö aikaisella kehitysasteella aina pyrkii jälittelemään esi- isänsä alkumuotoa, täytyy meidän päättää, että amfibiot todella polveutuvat kitusilla hengittävistä otuksista - kaloista ja koska tässä on kysymys luurankoisista, voivat vaan kalat tulla kysymykseen.

Mutta jos amfibiot ovat vain haara tuosta alkujuuresta, josta aikanaan myös imettäjät kehittyivät toiseksi haaraksi, niin täytyy meidän olettaa, että koko tuo alkujuuri, eli perusmuoto voi olla kehittynyt kalojen tavoin hengittävistä vesieläimistä.

Lukija kysynee miksi eivät silloin kaikki muutkin tämän perusryhmän jälkeläiset, siis matelijat, linnut ja imettäjät -aina ihmiseen saakka -ole samoinkuin amfibiot säilyttäneet tuota piirrettä, että sikiö hengittää kitusilla! Miksei ihmislapsi synny vesieläimenä, ennenkuin se saa ihmishaamun ? Niin, tuo laki ei aina pidä paikkaansa. Usein sen vaikutus katoaa olosuhteiden pakoituksesta; korkeammalle kehittynyt muoto ei sitä kaipaa, vieläpä se voisi olla haitallinenkin, moinen ominaisuus. Ja luonto ei suvaitse mitään hyödytöntä, se hävittää vähitellen kaikki perityt ominaisuudet, joista uudella sukupolvella ei ole hyötyä. Ja mitä hyötyä olisi linnulla tahi imettäjällä siitä, että sikiö eläisi ensi ikänsä vedessä? Päinvastoin! onhan todistettu, että jotkut amfibiotkin pyrkivät siihen, että sikiö elää munassa koko tämän "kituskautensa "; vasta sitten kun kitusten sijaan on tullut keuhkot, vapautuu poikanen munasta. Martiniquen saarella tunnemme sammakkolajin, joka todella on päässyt niin pitkällekehityksessä: sen poikaset eivät synny munasta, ennenkuin kituset ovat kadonneet. -No, mutta eikö siis korkeammillakin luurankoisilla; imettäjällä, linnulla ja matelijalla voisi sikiötilassa olla ainakin oireita tämmöisestä "kitus"- tahi" kalavaiheesta"? Kyllä, loistavin, pätevin todistus tälle laille on se, että kaikilla sikiöillä todella on tämmöinen kituskausi!

Ottakaamme minkä eläimen sikiö tahansa, sisiliskon, käärmeen, krokotiilin, tahi kamelikurjen, haikaran, kanalinnun, tahi vihdoin kärsäeläimen, valaskalan, kaniinin, hevosen, hännällisen apinan tahi ihmisapinan - niin aina huomaamme sikiössä määrätyllä, aikaisella kehitysasteella kieltämättömän selviä oireita kitusista. Sen kaulassa on nimittäin selvästi kehittynyt iholaskos, joka täydellisesti vastaa kalan kituspoimua. Ja sikiön jäsenet (raajat) ovat tällä kehitysasteella peräti muodottomat, melkein evien tapaiset. Vasta myöhemmin kehittyy niistä vähitellen asianomaiset ulottimet: valaskalan evät, linnun siivet, hevosen kaviolla varustettu jalka tahi lepakon, lentokalvo: Jos vielä kaipaisimme ratkaisevaa todistetta siitä, että kaikki korkeammat luurankoiset ovat kehittyneet samasta; yhteisestä perusmuodosta, niin on se tämä yhteinen peritty piirre, että sikiöllä ensi aikoina munassa tahi kohdussa ollessaan on kitusten tai evien oireita. Samalla nämä oireet todistavat, että alkumuodosta lopullisesti kehittyi myös oikeilla evillä ja kitusilla varustettu eläin: kala. (Vrt. kuv. siv. 54).

Voisimme vielä kysyä; miten on sitten ihmisen laita? Vastauksen saamme jokaisesta anatoomisesta teoksesta. Myöskin ihmisen sikiö on määrätyllä kehitysasteella ollessaan varustettu kituspoimuilla kaulassa ja jäsenten asemasta sillä on nuo muodottomat evienalut. Tämä on yhtä järkähtämätön totuus kuin Kopernikuksen teoria, että Maa kulkee auringon ympäri. Sitä ei kukaan ihminen. joka kunnioittaa totuutta, voi kieltää. Mutta on paljon ahdasmielisiä, intoilevia ihmisiä, joita ei tämä embryologian totuus miellytä, ja siltä taholta tämä tieteellinen tosiasia tavallisesti leimataan ”syntiseksi" valheeksi ja petokseksi. Mutta sillä, joka vasten parempaa tietoaan tahi uskonnollisesta ahdasmielisyydestä julistaa petokseksi kieitämättömät tieteelliset totuudet, ei suinkaan ole tarpeeksi siveellisiä edellytyksiä käsittääkseen että tieteellinen tutkimus pyrkii totuuteen.

***

Siis piili ihminenkin muinoin kalan haamussa!

Palatkaamme takaisin embryologiaan; antakaamme sikiön astua todistajaksi. On anatoomiselta kannalta mahdollista (näillä elämän äärimmäisillä rajoillahan voidaan asioita todistaa vain niiden ”mahdollisuuden" avulla), että näistä gastrulaeläimistä, joihin hydrapplyyppi kuuluu, voisi suorastaan johtua vielä yksi selkärangattomien ryhmä, nimittäin sienet; korkeammat polyypit ja maneetit (Medusa). Täten saataisi myös todistusketju sulkeutumaan: kaikki mainittua alhaista gastrulamuotoa korkeammat eläimet polveutuvat yhdestä, yhteisestä perusmuodosta - juuri gastrulasta. Ja"biogeneettisen lain" mukaan sikiössä toistuu eräitä kantaisien eli perusmuodon piirteitä. Niinmuodoin tulisi kaikkien, sekä alempien että ylempien eläinten sikiöissä ilmetä tuon tuon maljannäköisen gastrulan Pemmatodiscuksen tahi hydrapolyypin -rakenne: nahka ja vatsa sekä yksi suuaukko. Ja todellakin: me emme voi "potkia tutkainta vastaan".Tämä sikiömuoto esiintyy kaikkien selkärangattomien eläinluokkien sikiöissä eräällä kehitysasteella, jota Haeckel nimittää gastrula-asteeksi, Tosin on sen muoto joskus niin muuttunut, että siinä on vaikea tuntea alkuperäistä perustyyppia: maljamuotoa. Mutta itse rakenne, periaate on aina sama: kaksi solukerrosta, joista ruumis aikanaan kehittyy -ulompi vastaa gastrulan nahkaa, sisempi vatsan eli suolen seinämää.

Mutta myöskin selkärankaisten sikiöissä ilmenee tämä peritty alkumuoto. Ascidioiden ja ylipäänsä myös lansettikalan sikiöillä on täysin alkuperäinen gastrulamupto (vrt. kuv. siv. 67). Ja myöskin korkeampien selkärankaisten sikiöissä aina ihmiseen saakka esiintyy tämä ”atavismi". lmettäjienkin sikiöillä on aikaisella kehitysasteella gastrulamuotonsa, vaikkei se olekaan niin ensi katseella tunnettavissa -mutta sama johtava periaate ilmenee sen rakenteessa.

Siitä on nyt 30 vuotta, kun Haeckel ensiksi tuli ajatelleeksi, että tuo itsepintainen gastrulamuodon toistuminen korkeampien eläinten sikiöissä voisi johtua siitä, että kaikki nämä eläimet -korallista ihmisen saakka - polveutuvat yhteisestä, ikivanhasta alkumuodosta, joka oli niin peräti alhaisella kehitysasteella, että se koko ikänsä pysyi tämmöisenä gastrulana. Miten tuota mielipidettä ensin ivattiin! Mutta sitten on zooloogi toisensa jälkeen tullut vakuutetuksi siitä, miten selvä ja epäämätön johtolanka tämä gastrula itse asiassa on. Ja nykyään on Haeckelin teoriasta koitunut järkähtämätön tieteellinen totuus -se on embryologian tärkein peruskivi, ja on olemassa kokonainen kirjallisuus imettäjien gastrulamuodostuksista.

Tälle pohjalle on Haeckel rakentanut useita laajempia johtopäätöksiä, jotka kaikki perustuvat luonnolliseen kehityshistoriaan, ja ne näyttävät varsin todenmukaisilta -ainakaan ei meillä ole parempia, selvempiä kuvia noilta äärettömän kaukaisilta ajoilta, kuin nämä epäsuorat, loogilliset todistukset. Haeckel olettaa, että nämä alhaisimmat eläimet, joille hän antaa yhteisen nimen Gastraea, noina kaukaisina aikoina, jolloin elämän aamurusko alkoi sarastaa, yrittivät kehittyä edelleen kahta eri tietä. Toiset kiintyivät umpinaisella pohjallaan meren pohjalle ja täten niistä kehittyi hydrapolyyppi, josta kiintonaiset, kasvintapaiset merieläimet syntyivät: sienet, ko. rallit j. n. e. Toinen Gastraea-ryhmä taas heittäytyi kulkurielämään. Niiden ruumis muodostui säännöllisen letkun muotoiseksi, ja tästä haarasta ovat varsinaiset madot syntyneet. Madosta taasen erä erältään kehittyi korkeampia eläimiä, vihdoin selkärankainen ja -ihminen. Meillä ei todellakaan ole loogillisempaa johtopäätöstä tarjolla kuin tämä. Ja meidän täytyy turvautua logiikkaan, kun sitovia todistuksia ei ole olemassa!

Ja nyt on jälellä vain todistusketjun viimeinen, lyhyt loppunivel. Aamun koitteessa näköpiirin rajalla häämöttävä vuorenhuippu, ennenkuin muinaisajan hämärä esirippu laskeutuu keskeyttäen kaikki tutkimuksemme.

Katsokaamme vielä miten tuo gastrulamuoto syntyy. Syntymisprosessi on sangen yksinkertainen. Gastrulahan on rakennettu useita soluista, jotka rakennuskivien tavoin on liitetty yhteen; täyskasvuinen eläin sisältää miljoonia soluja. Koko tämä rakenne on saanut alkunsa yhdestä ainoasta siemenjyvästä (munasolusta), jossa on vain yksi solu, niinkuin kaikkien muidenkin eläinten, myöskin ihmisen siemenessä. Ja kun siemen on tullut hedelmälliseksi, kehittyy siitä aikanaan sikiö, ja vihdoin syntyy ihminen (kts. kuv. si v. 85 ).

Samoin on gastrulasolun laita. Kun se on hedelmöitynyt, jakaantuu se kahtia, kahdeksi soluksi, jotka taas vuorostaan jakaantuvat neljäksi, sitten kahdeksaksi, ja näin jatkuu kehitystä, kunnes muodostuu kokonainen soluryhmä. Vähitellen alkaa ryhmän sisusta tulla ontoksi, syntyy umpinainen, ontto pallo. Sitten alkaa pallon pintaan muodostua syvennys, kuten kumipalloon, jota painetaan kokoon; se tulee yhä syvemmäksi ja vihdoin muodostuu siitä malja, jonka seinät ovat muodostuneet kahdesta solukerroksesta. Sisemmästä kerroksesta tulee vatsaelin, ulkopuolisesta nahka. Maljan aukko muodostaa suun, ja gastrula on valmis (kts. kuv. siv. 79). Tämä on, kuten sanottu, kaavanmukainen kehitysprosessi kaikkialla, -vaikkei tuloksena olisikaan varsinaista gastrulamuotoa. Kehitys alkaa aina siten, että pieni munasolu jakaantuu ensin kahteen, sitten yhä useampaan soluun, kunnes muodostuu soluryhmä. Sen sisusta pyrkii aina tulemaan ontoksi ja vihdoin siitä kehittyy enemmän tahi vähemmän gastrulantapainen rakenne, jossa on kaksi solukerrosta. Tässä kohden on embryolooginen (sikiön kehittymis) laki ehdottomasti paikkansa pitävä ilman vähintäkään poikkeusta, mitä se sitten merkinneekään. Elämänkoneiston ensi pyörähdykset ovat kaikilla eläimillä, niihin luettuna ihminenkin, alati samat. Mitä se merkitsee? Haeckel on tässäkin lausunut ratkaisevan väitteen. Kaikki eläimet alimmista ylimpään syntyvät yhdestä ainoasta solusta. Toisin sanoen: kaiken elämän ensi alkujuurena on solu. Me voimme helposti kuvitella mimmoinen yksisoluinen eläin on. Onhan vielä tänäkin päivänä olemassa tulhansia eläinlajeja, joista jokaisen yksilön muodostaa vain yksinäigen solu. Miksei tämmöisiä eläimiä ole voinut olla olemassa jo silloin, kun maapallon elimellinen kehitys alkoi? Kaikkien eläinten sikiönkehitys tapahtuu siten, että munasolu jakaantuu useampiin. Tätä samaa tietä lisääntyvät myös nykyiset yksisoluiset. Kun tämmöinen otus tahtoo saada jälkeläisiä, jakaantuu se muitta mutkitta kahdeksi, neljäksi, kahdeksikymmeneksi kappaleeksi, joista kukin muodostaa uuden solun ja uuden yksilön. Täten, arvelee Haeckel, ovat myös alkuaikojen yksisoluiset menetelleet -ne lisääntyivät. Kun sukulaissolut sitten liittyivät yhteen, syntyi suurempia soluryhmiä -aivan samoin kuin nykyäänkin. Ne tosin ovat -ja olivat - paljaita kömpelöitä ryhmiä. Mutta vähitellen aikojen...
 

Wilhelm Bölsche (1906), Ihmisen Polveutuminen, sivut 34-5, 54, 59-61, 71-5 . Suomennos UB. Helppotajuinen tieteellinen kirjasto, K.E. Holm, Helsinki, 1906 (92 sivua)

Huom! Boelsche/Bölsche oli Monistien Liigan perustajia samana vuonna (1906), joten sana kulki Suomeen nopeasti.


 

€€€


 

Polveutumisopin todisteita yksilön kehityshistorian alalta.

Toisen sarjan tosiasioita, jotka mitä painavimmin puhuvat polveutumisopin puolesta, saamme kehityshistoriasta, tuosta tieteestä, jota muuan sen suurin tienraivaaja on nimittänyt todelliseksi valonheittäjäksi elollisen luonnon tutkimuksissa. Niiden muutosten tarkkaaminen, joiden alaisina eläimet ja kasvit ovat ensimäisestä, paljain silmin tuskin näkyvästä idusta täysikasvuiseksi yksiläksi kehittyessään, on jo itsessään arvokas tutkimusala, mutta vielä paljoa huomattavammiksi tulevat nuo ilmiöt, jos niitä tarkastelee niiden suurten kysymysten yhteydessä, jotka tässä olemme ottaneet käsiteltäviksi. 

Alottakaamme vaikka kananmunasta, josta jo suuri kreikkalainen viisas Aristoteles 2300 vuotta sitten teki ensimäiset kehityshistorialliset tutkimukset. Hän huomasi munassa 3 vuorokautta kestäneen haudonnan jälkeen ensimmäisen merkin kananpojasta; se oli veripunainen, tahdissa liikkuva ja tykkivä pilkku; tuo »hyppivä piste” on sydän. Nykyisillä apuneuvoillamme voimme jo paljon aikaisemmin nähdä kanan aiheen munassa, ja kolmantena päivänä erotamme siinä jo pään, kaulan ja pyrstön, aivot, selkäytimen ynnä muitakin osia (kuv. 9, III a). Kokonaisuus ei kuitenkaan kovinkaan muistuta valmista kananpoikasta. Sikiössä kiinnittää erityisesti huomiotamme kolme, myöhemmin neljä yhdensuuntaista uurretta kummallakin puolen kaulaa. Niitä vastaa sisäpuolella nielussa yhtä monta taskumaista pullistumaa. Uurteet ja niiden taskut muodostaisivat yhteensä yhtä monta rakoa, jotka yhdistäisivät nielun ulkoilmaan, ellei aina hieno kalvo olisi kutakin uurretta ja vastaavaa nielutaskua erottamassa. Mahdollisesti on todellakin jonkun aikaa ahdas yhdistysaukko olemassa etumaisten uurteiden ja vastaavien nielutaskujen välillä; joka tapauksessa tämä yhteys pian häviää. Aina kahden saman puolen uurteen välillä on nielun seinä harjumaisesti paksuuntunut, ja jokaisen paksunnosharjun kautta kulkee verisuoni, joka saa verensä suoraan sydämestä. Kaikki nämä verisuonet yhtyvät nielun selkäpuolella suureksi ruumiin valtimoksi, aortaksi.

Edellä esitettyjen muodostusten merkitys selviää, kun tarkastamme kalan tai sammakon sikiötä. Silläkin on kaulassa tuollaiset ulkopuoliset uurteet ja sisäpuoliset nielutaskut (kuv. 9, I a--c), mutta niitä on näillä kummallakin puolella yhtä enemmän kuin kanan sikiöllä ja kutakin uurretta ja vastaavaa nielutaskua erottava kalvo on aina puhjennut, joten syntyy todellisia rakoja. Niiden seinämien limakalvo pullistuu hienoiksi poimuiksi ja rihmamaisiksi haarakkeiksi, joihin rakojen välisten verisuonien hienoimmat haarat tunkeutuvat. Siten syntyvät kidukset, joiden avulla kalanpoikanen tai sammakon »nuijapää» hengittää vedessä. Sen johdosta nimitetään rakoja kidusraoiksi ja niitä nielunseinän osia, jotka erottavat saman puolen kidusraot toisistataan, kiduskaariksi. Kiduskaarissa kulkevat verisuonet vievät veren sydämestä kiduksiin, jotta se siellä saisi uutta happea vedestä ja erittäisi pois ruumiista ottamansa hiilihapon (ikäänkuin ruumiskoneiston savun). Siten puhdistettuna veri sitten menee ruumiin eri osiin. 

Kananpojalla on asianlaita silminnähtävästi sama: sillä tapaamme kidusrakojen aiheet, jotka kuitenkin »aukenevat» ainoastaan vaillinaisesti tai pysyvät koko ajan vain aiheina. Niiden välillä ovat kidnskaaret, joissa verisuonet kulkevat samoin kuin kalalla tai »nnijapäällä», mutta kiduksia ei ole. Kananpoikahan ei niitä milloinkaan saakaan, sehän ei koskaan elä vedessä, kuten kala tai sammakon poikanen, ja jo ennen sen pääsemistä munasta surkastuvat kidusuurteet ja nielutaskut suurimmaksi osaksi. Aivan samoin näemme, että nuorella käärmeen (kuv. 9, II) tai imettäväisen (kuv. 9, IV) sikiöllä, yleensä jokaisella matelijalla, linnulla ja imettäväisellä on vastaavalla kehitysasteella jonkun aikaa kiduskaaret, kidusuurteet ja nielutaskut.

Mutta kiduksethan ovat vain vesieläinten hengityselimiä; minkä vuoksi muodostuu nyt noille ilmaa hengittäville eläimille laitoksia, jotka ovat yhteydessä kidushengityksen kanssa, ja jotka kuitenkin surkastuvat ennen eläimen syntymistä, olematta koskaan käytännössä? Muistelkaamme nyt vasikan surkastuneita yläleuvan etuhampaita tai valaan lantioluita. Aivan samoin kuin ne ovat myöskin matelijoiden, lintujen ja imettäväisten kidusuurteet ja kaaret surkastuneita, esi-isiltä perittyjä elimiä, jotka noilla esi-isillä vielä olivat toimessa, mutta jotka sitten surkastuivat, kun keuhkot muodostuivat hengityksestä huolta pitämään, Toisin sanoen: matelijat, linnut ja imettäväiset polveutuvat esi- isistä, jotka hengittivät kiduksilla, kuten kalat, mutta kun kidukset saattavat olla hengityseliminä ainoastaan vedessä elävillä eläimillä -ilmassa täytyisi kiduksien kuivettua -niin on noiden esi-isäin täytynyt elää vedessä, kuten kalat nyt. Viimeiseksi perinnöksi jäi niiltä kiduslaitoksen vaihe.

Muut esimerkit ovat omansa tätä selitystapaa vahvistamaan. On nimittäin tapauksia, joissa maalla elävien selkärankaisten eläinten nuoruusasteiden elämässä kidushengityksellä vielä on huomattava asema. Keväisin näemme joka lammikossa sammakon veteen laskemia munia. Munastot muodostavat hyytelömöhkäleitä, joissa mustat munat näkyvät tummina pilkkuina (kuv. II, b). Mutta munista ei tule pieniä sammakoita, vaan kalan näköisiä eläimiä, jalattomia, uimapyrstöllisiä nuijapäitä, jotka vasta myöhemmin kehittivät pikku sammakoiksi, Myöskin kaikkien muiden sammakkoeläinten munista tulee kalankaltaisia toukkia, jotka enemmän tai vähemmän poikkeavat täysin kehittyneistä eläimistä ja joiden sen vuoksi täytyy olla muodonvaihdoksen alaisia. P y r s t ö s a m m a k o i l l a on ero toukan ja täysin kehittyneen eläimen välillä pienempi. V e s i 1 i s koi 11 a (Triton), jotka etupäässä oleksivat vedessä, säilyy koko elämän ajan eväreunuksinen pyrstö, kuten toukilla, kuitenkin tulee täysikasvaneilla toukan kidushengityksen sijaan keuhkohengitys. Toiset taas, esim. salamanterit, elävät pysyväisesti maalla ja menevät vain ”ohimennen matalaan veteen". Ne eivät siis tarvitse mitään uimapyrstöä ja niinpä onkin niiden pyrstö liereä. Ne eivät, kuten muut sammakkoeläimet, muni veteen, vaan munat kehittyvät naaraiden munatiehyeissä nuoriksi, tupsumaisilla kiduksilla ja uimapyrstöllä varustetuiksi toukiksi, jotka sitten lasketaan veteen, missä ne kehittyvät edelleen. Jonkun ajan kuluttua muodostuu niille keuhkot ja kidukset sekä uimapyrstön eväreunus häviävät, jonka jälkeen vanhempainsa näköisiksi muuttuneet eläimet nousevat maalle. -Toisilta, varsinaisilta sammakoilta, kuten tavalliselta sammakolta ja rupisammakolta eli konnalta, sen sijaa puuttuu pyrstö kokonaan. Mutta munista tulevat toukat hengittävät kiduksilla ja niillä on uimapyrstö, siis asian laita on aivan samoin kuin pyrstösammakoilla (kuv. II). Myöhemmin toukillekin muodostuu keuhkot, kidukset surkastuvat, samoin käy pyrstön, ja eläimet nousevat maalle: »nuijapäästä” on tullut nuori sammakko. 

Näissä kahdessa sammakkoeläinryhmässä, siis ulkonaisesti sangen eiilaisilla eläimillä, alkaa yksilön kehitys hyvin samalla lailla. Molemmissa ryhmissä esiintyy yksinomaan kiduksilla hengittävä toukkamuoto, vaikka täysikasvaneilta kidushengitys aina on täydelleen hävinnyt. Samoin ovat myöskin tavallisen sammakon toukat pyrstöisiä, vaikkei täysikasvaneena eläimellä ole pyrstöstä jälkeäkään näkyvissä -siten on sammakon kehityksessä ikäänkuin vesilisko-aste. Miksi ei sammakon munasta suorastaan kehity uutta, keuhkoista pyrstötöntä, joskin pienikokoista sammakkoa? Tai miksi ei salamanterin munasta suorastaan kehity salamanteria? Polveutumisoppi antaa tällöinkin aivan valaisevan vastauksen. Nuori sammakko ei ole perinyt ainoastaan sammakon muotoa, myöskin sen läpikäymä toukka-aste on perintöä, mutta paljon varhaisemmilta ajoilta: esivanh:mmista, jotka elivät pysyväisesti vedessa, hengittivät kiduksilla, ja olivat uimapyrstöllisiä. 

"Sammakon, salamanterin ja vesiliskon yksilöllisessä kehityksessä toistuu siis olomuotoja, joissa niiden esi-isät pysyväisesti ovat olleet; ja tuo näennäinen mutka yksilönkehityksessä kuvastaa sitä tietä, mitä kerran nykyinen laji kehittyi aikaisemmista, alhaisemmilla kehityskannalla olevista.

Jos hyväksymme tämän käsityksen, saamme joka suhteessa tyydyttävän kuvan kehityksestä. Meidän täytyy ruumiinrakenteen perustalla pitää eri sammakko-eläimiä toistensa sukulaisina; siihen soveltuu sekin, että kaikkien kehitys alkaa samanlaisena toukka-asteella, toukalla, jolla on kidushengitys ja uimapyrstö. -Tästä taas teemme sen johtopäätöksen, että noiden eläinten esi-isät olivat vielä paljon enemmän toistensa näköisiä kuin nykyisin elävät sammakkoeläimet, ja että niillä loppujen lopuksi oli yhteiset esivanhemmat. Pyrstösammakoiden ulkomuodossa ovat noiden esivanhempien piirteet säilyneet paremmin kuin varsinaisilla sammakoilla. Jälkimäiset olivat kehityskykyisempiä ja ovat sen vuoksi etääntyneet kauvemmaksi alkumuodoista.

Kun nyt nuoret toukat elävät vedessä -mikä ehkä on välttämätöntä niiden menestymiseksi joko helpomman ravinnon saannin vuoksi tai siksi, että ulko-ilma noihin hentoihin olioihin vaikuttaisi liian kuivaavasti, mikä vaara ei niin suuresti uhkaa vastustuskykyisempiä täysikasvaneita -niin onhan tietysti luonnollistakin, että ne ovat tämän elämän mukaisesti varustetut, että niillä on hengityseliminä; kidukset ja liikuntoelimenä uimapyrstö. Mutta näiden elintenhän ei tarvitsisi olla esi-isäin perintöä, nehän olisivat voineet syntyä uusina muodostuksina toukkien vesielämään mukautuessa. Tämän vastaväitteen kumoaa se tosiasia, että nuoret sammakkoeläimet läpikäyvät kalankaltaisen kehitysasteen kiduksineen ja uimapyrstöineen silloinkin, kun ne eivät lainkaan joudukaan elämään vedessä, vaan syntyvät ilmaa hengittävinä eläiminä. Keski-Europassa elävän tavallisen salamanterin läheisen sukulaisen, mustan alppisalamanterin munat esim. kehittyvät, samoinkuin tavallisen salamanterinkin, emoeläimen munatiehyeissä. Sen sijaan, että tavallinen salamanteri synnyttää 40-60 poikasta, synnyttää alppisalamanteri vain kaksi. Ne saattavat siten saada emoeläimestä paljon runsaammin ravintoa ja kasvavat ennen syntymistään paljon suuremmiksi kuin tavallisen salamanterin toukat; syntyessään ovatkin ne siten kehittyneet yhtä pitkälle kuin tavallisen salamanterin poikaset. Veielämän loppuessa ne ovat, kokoa tietysti lukuunottamatta, täysin vanhempiensa kaltaisia, hengittävät keuhkoilla ja ovat liereäpyrstöisiä. Mutta jos tutkii alppi-salamanterin toukkia kehityksen kestäessä, niiden ollessa emoeläimen munatiehyeissä, niin näkee, että niillä on suuret tupsumaiset kidukset ja uimapyrstö: niillä on siis vesieläinten ominaisuuksia, vaikkeivät ne koskaan veteen joudukaan. Muiden pyrstösammakoiden suhteen saattoi vielä kiduksien olemassaolon selittää -nehän olivat asianomaisille eläimille tarpeellisia. Jälkimäisten eläinten suhteen ei sen sijaan tällainen selittely ole mahdollinen. Mutta molemniissa tapauksissa on itsestään selvää, että kehitys- eli polveutumisopin antama selitys on erittäin todennäköinen, niin, voimme epäilemättä sanoa, ainoa mahdollinen: vesielämäaste on perintöä esi-isiltä. 

Samoin kuin eri ryhmiin kuuluvien sammakkoeläinten toukkamuodot aina ovat hyvin samanlaisia, samoin ovat 

myöskin matelijain, lintujen tai imettäväisten sikiöt eli embryot määrätyllä kehitysasteella hyvin toistensa näköisiä (vrt. kuv. 9). Yhtäläisyys on niin suuri, että välistä on tarkemmin tutkimatta vaikea: sanoa alkoholissa säilytetystä nuoresta sikiöstä, onko se käärmeen, sisiliskon, linnun tai kalan kaltaisuutena. Näiden seikkojen tarkastelua emme tässä kuitenkaan voi jatkaa yksityiskohtiin saakka. Mainitsemme toisen esimerkin. Kun lapsi piirtää sivulta päin kuvan ihmisen kasvoista, panee se usein kuvaan kaksi silmää -piirtäjä tietää että niitä on niin monta. Me taas ilman muuta pidämme sitä luonnottomana: kaikkialla luonnossa huomaamme, että tuollaiset parilliset elimet ovat tasamukaisesti jakaantuneet oikealle ja vasemmalle puolelle, ja eläin, jolla kuten tuossa piirroksessa olisi molemmat silmät samalla puolen, näyttäisi kummitusmaiselta. 
 

Kuitenkin on joukko merkillisiä eläinmuotoja, jotka ovat noin kummallisesti vääristyneet, nim. k a m p el a t, joihin esim. kuuluu Suomenkin rannikoilla tavat tavat tavallinen kampela ja piikkikampela. Ne ovat pohjakaloja, s.o. ne eivät ole alinomaa liikkeessä, vaan loikovat pohjalla saalista vaanien. Niiden ruumis on aivan litistynyt, mutta ei ylhäältä alas, joten vatsapuoli olisi pohjaa kohti ja selkäpuoli ylöspäin, vaan sivuilta, oikealta vasemmalle. Ne eivät siis ole vatsallaan, vaan toisella kyljellään, toiset aina vasemmalla, toiset oikealla. Kuvassa 12 näemme tuollaisen kampelan valoon päinkääntyneeltä kyljeltään, tässä tapauksessa vasemmalta. Toinen kiduskansi on siis kääntynyt pohjaa kohti, toinen ylöspäin, samoin on rintaeväin laita, ja vain kalan ylempi valoon päin oleva kylki on värillinen, toinen kylki on aivan valkea tai ainakin paljon vaaleanlpi. Silmät taas ovat aina suunnatut ylöspäin, ne ovat siis molemmat joko vasemmalla kuten, kuv. 12, tai oikeana kyljenä.

Tämä ilmiö on ainoa laatuaan, mutta vielä ihmeellisemmäksi tulee asiain tila sen kautta, että kampelain munista kehittyvät poikaset ovat täydeneen tasamukaisia, kuten muut kalat (kuv. 13 a): toinen silmä on suunnattu oikealle, toinen vasemmane, ja uiskentelevat poikaset vapaasti sinne tänne selkä ylös- ja vatsa alaspäin. Mutta vanhetessaan muuttuvat ne sitten elintavoiltaan vanhempiensa kaltaisiksi ja vaanivat saalista pohjalla maaten. Tällöin joutuvat ne suuren muutoksen alaisiksi, toinen silmä kääntyy vähitellen pohjaan päin kääntyneeltä sivulta otsan yli yläpuolelle. Nyt vasta tapahtuu tuo merkillinen vääristyminen (kuv. I3, b-d). Jos otaksuisimme, että kampelat olisivat luodut sellaisiksi kuin ne nyt ovat, niin miten olisi selitettävissä, että ne nuorina ovat täydelleen tasamukaisia -minkä vuoksi puuttuisi poikasilta juuri vanhempain kaikkein huomattavin omituisuus? Polveutumisoppi sen sijaan selittää asian helposti. Jos otaksumme kampelain polveutuvan rakenteeltaan titydelleen tasamukaisista vanhemmista; ja että ne vasta mukautuessaan uusiin elämäntapoihin ovat edellä kerrotulla tavalla muuttuneet, niin on poikasien tasamukaisuus samoin kuin täysikasvaneiden vääristyminen käsitettävä perinnöksi aikaisemmilta esimuodoilta. Ja nuorten eläinten kehityksessä toistuu koko lajin kehityksen kulku.
 

Otamme nyt puheeksi kokonaan toisen eläinmuodon. Meressä ajelehtivain puukappaleiden alapinnalle kiinnittyneinä tapaa usein möhkäleiksi yhteen ryhmittyneitä eläimiä, joilla on näkinkengän tapainen kuori ja jotka varrella ovat kasvettuneet puuhun kiinni; ne ovat h a n he n k a u l oja (Lepas, kuv. I4). Näitä eläimiä pitivät yksin eläintieteilijätkin vielä 100 vuotta takaperin nilviäisiin kuuluvina, ja taikauskoinen keskiaika luuli niistä syntyvän hanhia. Jos tarkastaa noita eläimiä merivedellä täytetyssä lasiastiassa, näkee pian, miten ne avaavat kuorensa ja pistävät esiin suuren joukon nivelikkäitä, liikkuvia ulottimia, n s. siimajatkoja, mikä ei juuri me nilviäisen tapaista. Tarkemmin hanhenkaulojen kalkkikuorta tutkiessa näkyy myös, että se on kovin erilainen kuin näkinkengillä. Se on nimittäin kokoon pantu 5 eri kappaleesta, näkinkengän kuori, kuten tiedämme, vain kahdesta. Myöskään ei tunneta näkinkenkiä, jotka olisivat erityisellä varrella alustaan kiinnittyneitä; pikemmin tuo ominaisuus muistuttaa lonkerojalkaisia (Brachiopoda, kuv. 28). Mistä ovat nyt tuon merkillisen hanhenkaulan sukulaiset etsittävät? -Siinäkin tulee kehityshistoria meille avuksi: alustaansa kiinnittyneen hanhenkaulan munista tulee nim. pieniä, vapaasti uiskentelevia, kolmella raajaparilla varustettuja toukkia, samanlaisia kuin monien etenkin alhaisempien äyriäiseläinten munista tulevat n. s. naupliustoukat (kuv. IS a). Tuollainen toukka alkaa kasvaa, saa suuren joukon uimajalkoja, monimutkaisesti rakennetun silmän ja kuoren; se on silloin täydelleen eräiden äyriäisten kaltainen (kuv. IS b). Lopuksi se tarttuu kiinnitystunnistimillaan (hf) johonkin alustaan, kuoreen kerrostuu kalkkia, päästä tulee varsi, silmä surkastuu, uimajalat muuttuvat siimajaloiksi ja hanhenkaula on valmis. Täysikasvaneessakin voi tarkemmin tutkiessa huomata joukon äyriäistuntomerkkejä, esim. osain, raajain ja hermoston rakenne on samallainen kuin äyriäisillä. Onkin sen vuoksi sijotettu nämä eläimet äyriäiseläinten lähelle järjestöön.

Kuinka olisi nyt ulkonaisesti niin vähän äyriäistä muituttavan eläimen kehitys edellä selitetynlainen, jos eläin alusta olisi luotu nykyisen muotoiseksi! Meidän täytyisi yksinkertaisesti tyytyä tosiasiaan semmoisenaan, minkäänlainen selitys ei olisi malhdollinen. Jos taas otamme kehitysopin avuksemme, saamme hyvin valaisevan selityksen. Hanhenkaulat ovat aikojen kuluessa kehittyneet vapaasti uivista, äyriäismäisistä esimuodoista. Niiltä ne ovat perineet toukkamuotonsa, ja ennen kiinnittymistä esiintyvä äyriäisen kaltainen muoto on esi-isien samanlaisen, mutta pysyvän olotilan toistumista. Kiinnittymistä seuraavat elimistön muutokset ovat samanlaisia kuin yleensäkin kiinnittyneillä eläimillä. Aistimet, etenkin silmät. jotka ohjaavat vapaitten eläinten liikuntoa, surkastuvat, ja luja kuori eli kotelo on samoinkuin korallieläimillä ja putkimadoilla (Serpula) suojana vihollisia vastaan, joita eläin ei enää voi paeta. 

Jos hyväksymme tämä:n kehityshistorian tosiasiain selityksen, niin selviää meille myös eräs hyin huomattava yhdenmukaisuusilmiö kaikkien elollisten olioiden syntymisessä. Korkeammalle kehittyneet eläimet ja kasvit ovat kaikki kokoonpantuja lukuisista pienimmistä perusosasista, soluista, samoin kuin muuri tiilikivistä (vrt. kuv. 31). Sitävastoin tavataan myöskin olioita, joiden koko ruumiin muodostaa yksi ainoa so1u. Ne ovat alhaisimmat e1imistöt, n. s. alkueläimet (Protozoa, vrt. kuv. 37), jotka pienuutensa vuoksi tuskin ovat paljain silmin huomattavissa; tarkoin voi niitä tutkia vain vahvasti suurennettuina, mikroskopilla. Mutta kaikille korkeammille eläinmuodoille on yhteistä, että ne munasta kehittyessään ovat jonkun aikaa tuollaisella yksisaluisella asteella; siis rakenteen yksinkertaisuuteen nähden ovat alkueläinten kaltaisia. Tämän ilmiön yleisyys on paraiten selitettävissä polveutumisopin hengessä: hedelmöitetyn munan yksisoluisuudessa toistuu muuan korkeampien elollisten olentojen esihistorian vaihe -kaikki ne ovat lopulta saaneet alkunsa yksisoluisista muodoista. Elämä maapallolla olisi siis alkanut tuollaisilla alkueläimillä, joista osa säilytti alkuperäisen yksinkertaisen rakenteensa yhä edelleen, toinen osa taas kehittyi edelleen monisoluisiksi eläimiksi. Tällaisten otaksumain laajempi käsittely ei tässä kuitenkaan ole tehtävänämme. Meidän on esitettävä todisteita polveutumisopin puolesta ja jo mainitut esimerkit osottavat, että kehityshistoria on siihen erittäin omansa. Tällaisia esimerkkejä voisi luetella kuinka paljon tahan mutta aina selviäisi niistä se seikka, ettei luonto ole jonkun luomissuunnitelman mahdollisimman yksinkertainen toteuttamistulos, vaan että juuri eläinten yksilöllisessä kehityksessä huomaamme joukon kiertoteitä ja omituisuuksia, jotka voimme ymmärtää ainoastaan otaksumalla, etteivät eläimet ole luodut sellaisiksi, minä ne nyt maanpallolla esiintyvät, vaan että ne ovat kehittyneet toistenkaltaisista, yhteisistä esi-isistä.

--

Ihmisen esi-isinä on täytynyt olla täydellinen karvapeite, kuten muilla imettäväisillä, ja siitähän on vieläkin jälkiä näkyvissä. Hienompia tai karkeampia karvojahan on hajallaan kaikkialla ruumiimme pinnalla, ja ne kasvavat aivan määrättyyn suuntaan, esim. käsivarsissa ylhäältä-ja alhaaltapäin kyynärpäätä kohti, aivan niinkuin ihmisen muotoisina apinoina; ainoastaan muutamat paikat, kuten kämmenen sisäpinta ja jalkapohja, ovat aivan karvattomia. Tiheämpi on sikiöiden karvapeite noin 3 kuukautta ennen syntymistä, ruumiin pinnan peittävät silloin hienot silkkikarvat, n. s. villakarva eli lanugo. Mutta heti syntymisen jälkeen putoavat nämä karvat pois, ne ovat ikäänkuin muistona siltä ajalta, jonoin ihmisen esi-isinä oli nykyistä komeampi karvapeite. Muuten ovat jotkut sivistymättömät ihmisrodut, kuten esim. pohjoisen Japanin Aino-kansa ja Australian neekerit, ruumiinsa paljoa runsaamman karvapeitteen kautta tuota alkutilaa vielä lähempänä kuin europpalaiset. Meidän hammaskaavamme on aivan sama kuin Van...

Lisäksi tulee vielä kehityshistorian todistus. Joskin ihmiseltä, samoin kuin muutamilta korkeimmilta apinoiltakin puuttuu häntä, joka muuten on kaikille imettäväisille ominainen, niin on kuitenkin yhdellä sikiön kehitysasteella selvä häntä huomattavissa; se jatkuu vapaasti takaraajain kiinnityspaikasta ulospäin {kuva 9, IV b). Myöhemmin tuo muodostuma häviää, ainoastaan poikkeustapauksissa jää syntymän jälkeenkin erityinen lyhyt häntä näkyviin. Sen esiintyminen tuolla yhdellä kehitysasteella ei kuitenkaan voi merkitä mitään muuta kuin hännällisten esi-isäin perintöä.

Vielä on ihmisellä samoin kuin muillakin imettäväisillä sikiönä kidusuurteet ja niitä vastaavat sisäpuoliset nielutaskut. Kiduskaarien kautta kulkee kidusuurteiden välillä suuria verisuonia sydämestä ruumiin valtimoon, siis aivan samoin kuin kiduksilla hengittäväin selkärankaisten on laita. Jälkimäisessä tapauksessa on tällaisella verisuoniston järjestyksellä kuitenkin suuri merkitys, veri kun pääseekiduksiin, joissa se saa happea ja erittää hiilihappoa. Tätä merkitystä ei verisuonistolla ole ihmisen sikiöön nähden: on epäilemätöntä, että nuo muodostukset ovat periytyneet kiduksilla hengittäviltä esi-isiltä. Onpa ihmisellä samoinkuin kaikilla korkeammilla imettäväisillä, säilynyt jäännös ensimäistä kidusrakoakin, joka ei ole surkastunut, koska se on saanut uuden tehtävän kuuloelimen palveluksessa. Kidusrakoon kuuluu ulkopuolinen kidusuurre ja sisäpuolinen nielutasku, joita erottaa väliseinä. Kidusuurteesta on tullut ulompi korvareikä, nielutasku on taas n. s. eustakinen putki, tuo suuontelosta lähtevä väli- eli keskikorvaksi laajeneva kanava; osan siitä väliseinästä, joka erottaa molemmat osastot, muodostaa korvan rumpukalvo. Jonkun toisen kidusraon jäännös säilyy välistä sairaaloisena muodostuksena; sikiön kidusuurteet ja nielutaskut eivät silloin kokonaan surkastu, sellaisia muodostuksia nimitetään kaulafisteleiksi. Kaulan kupeella on tällöinreikä, jota vastaa taskumainen nielupullistuma -tämmöiset tapaukset ovat kuitenkin harvinaisia poikkeuksia. - Mutta ihmisen sikiö kokonaisuudessaan on aikaisemmilla kehitysasteilla niin muiden imettäväisten sikiöiden kaltainen, että niitä tuskin voi toisistaan erottaa. Ja lopuksi on huomattava, että ihmisen, samoinkuin kaikkien eläinten kehityksessä on yksisoluinen aste: hedelmöitetty muna, josta hänen kehityksensä alkaa, on yksi ainoa solu!

Siten läpikäy ihminen yksilökehityksessään olomuotoja, jotka voidaan selittää vain erimuotoisten läheisempien ja kaukaisempien esi-isäin perinnöksi; ja nuo asteet kuvastavat sitä kehityskantaa, jolla esi-isät olivat koko ikänsä. Kaikki tämä varmistaa sen, ettei ihminen ruumiinrakennukseensa nähden ole missään muista eläimistä poikkeavassa erikoisasemassa, vaan että hän on niille sukua, että hänkin on imettäväinen ja kehittynyt samasta alkujuuresta kuin muutkin imettäväiset. 

Apinoista taas ovat n. s. antropoidit eli ihmisenmuotoiset apinat meitä lähinnä. Mainitsemme tästä yhtäläisyydestä vain yhden esimerkin. Ihmisellä ja ihmisenmuotoisilla apinoilla on hyvin yhtäläinen placenta eli istukka, tuo omituinen elin, joka yhdistää sikiön kehityksen aikana einon ruumiiseen, ja jonka välityksellä sikiö saa ravintonsa. Sen sijaan eroavat kaikki muut apinat tässä suhteessa ihmisestä ja ihmisenmuotoisista apinoista.

Richard Hesse (1907) Polveutumisoppi ja Darwinismi (s. 20-32, 62-64). ”Vanamon” toimittama suomennos. Kansanvalistusseura, Raittiuskansan kirjapaino, Helsinki (129 sivua)

€€€

 

Einar Fieandt (1910) Ihmisen polveutuminen. s. 32-38, 46-48. Otava, Helsinki (86 sivua).

€€€ 

Ehkäpä vielä vakuuttavampia kuin vertailevan anatomian ovat embryologian tahi, kuten myös sanotaan, ontogenian (yksilön kehityksen) ilmi saattamat tosiseikat. Ei ole evättävissä, että kussakin suu- ressa eläinkunnan pääryhmässä heimojen, lahkojen ja luokkainkin väli- set eroitukset esiintyvät täydessä jyrkkyydessään vasta täysin kehittyneissä yksilöissä, ja tasoittuvat sitä vähempiin mitä lähemmäs muna-astetta taannumme niiden kehitystä tutkiessamme. Niin esimerkiksi käärmeen, kanan ja imettäväisen sikiöllä näiden vielä ollessa varhai- sella kehitysasteella luokkaeroitukset ovat sangen epäselvät ja onhan muna itse koko eläinkunnassa samanlainen yksityinen solu, jota voi verrata alkueläimeen. Niille, jotka epäilevät mahdottomaksi, että korkeimmatkin eläimet ja kasvit olisivat voineet vähitellen kehittyä alhai- sista eliömuodoista, onkin sangen hyvällä syyllä vastattu., että tämä ongelma joka päivä tulee ratkaistuksi jokaisen yksilön kehittyessä. 

Paljon on yksilöiden kehityksessä ilmiöitä, jotka viittaavat toisiin lähisukuisiin muotopiireihin. Niinpä emme voisi ymmärtää hammasaiheitten esiintymistä hetulavalailla, ellemme otaksuisi nykyisten hetulavalaitten esi-isäin olleen hampaallisia. Samoin on laita alppisalamanterin sikiöitten kiduksien, sillä sen poikasethan poistuvat emonsa ruumiista vasta täysin kehittyneinä keuhkohengittäjinä; tässäkin tapauksessa saamme päättää, että tämän lajin esi-isien poikaset kiduksilla hengittäen uiskentelivat vedessä, kuten tavallisen tulisalamanterin poi- kaset nykyään. Eniten oudostuttaa, kun lämminverisilläkin luurankoisilla, linnuilla ja imettäväisillä, niiden ollessa eräällä kehitysasteelIaan, näkee kaulassa kidusvakoja ja niitä vastaavia nielupussiutumia, vieläpä lisäksi näiden välissä vahvoja verisuonia, joita voi verrata vain alempain luurankoisten kidusvaltimoihin. Tämä ja monet muut samantapaiset huomiot, joita tässä kävisi liian pitkäksi luetella, ovat johtaneet olettamaan, että jokaisen yksilön kehityksessä lajin kehitys alhaisemmista muodoista uudistuu enemmän tai vähemmän selvänä, että siis, kuten sama asia myös on lausuttu, ontogenia on fylogenian (lajikehityksen) suppeata kertaamista (biogeneettinen peruslaki).

Karl Kraeplin (1910), Biologian alkeet, s. 274-5. WSOY (349 sivua), Suom. S. Hällström 

€€€ 

Ainoastaan arveluja on tieteellä esitettävänä ensimäisten ihmisten esi-isistä, ja kun jotkut tekivät näistä arveluista väitteitä ja oppilauseita, niin samalla luovuttiin tieteellisestä perusteesta.

Kaikista elävistä korkeampien eläinten ja kasvien suvuista otaksuu kehitysoppi, että niillä oli samansuuntaisissa tertierikauden muodoissa ei pelkästään edeltäjänsä, vaan että niiden joukossa oli myös niiden esi-isät, joista ovat kehittyneet suoraan alenevassa polvessa ruumiin enemmän tai vähemmän muuntuessa. Mutta tiede ei tunne varmuudella ainoassakaan tapauksessa esi-isäsarjaa tertierissä, eikä myöskään liidussa ja vanhemmissa muodostumissa. Jo yksin se ajatus, että hevosen tertieriset, muodolliset edeltäjät ovat sen esi-isiä, on ainoastaan olettamus, joskin todennäköiseksi myönnettävä. Aikaisemmissa kehitysopillisissa teoksissani olen nimittänyt tuntemattomat, kasvi- ja eläinkunnan alkioitten (embryo) kanssa yhdenmukaisiksi ajatellut elävien lajien ja sukujen kanta- ja esi-isät niiden phylembryoiksi, s.o. kantaembryoiksi. Yksityisen phylembryon kehityssarja ulottuisi aina esi-kambrisen kauden alkusoluihin. Useammat sukupolvipiirteet yhtyisivät yhdeksi, mikäli on ollut jakaantumis- ja divergensitapahtumia. Mitenkään muuten ei kehitysopin luonne käy niin selväksi yleisenä tieteellisenä aatteena, eroitukseksi tieteellisestä kokemuksesta, kuin sen tosiasiallisen lauselman perusteella, ettemme tosiasiallisesti tunne yhden ainoankaan elävän, nisäkäs, lintu, siemenkasvi j. n. e., suvun phylembryoita. Ja kuitenkin on kehitysopin aatteen valta niin suuri, että vain jotkut harvat biologit asettuvat sen suhteen eroavalle kannalle. Mutta vaadittava on, että kehitysoppi arvosteltavasti valaistuna käsitetään sinä, mitä se todella on, ja ettei epätieteellisellä hutiloimisella julisteta luonnontieteen tuloksina oppeja, joissa todellisuudessa on kyseessä ratkaisutehtävä.

Jos nyt kysymme ihmisen phylembryoita, niin saamme vastauksen, ettemme niitä tunne ja että tähän asti ainoastaan etsivä ajatus on siitä kehittynyt arveluita. Se aika ei ole vielä kaukanakaan takana, jolloin luonnontieteilijätkin uskoivat, että ensi-ihmiset ihmiset valmiina olentoina olisivat ilmestyneet maan päälle. Niinpä Goethe sanoi Martiukselle: " Kun maa oli ehtinyt määrättyyn kypsyyteen, saapui ihmiseksi tulemisen ajankohta, ja ihmiset ilmestyivät Jumalan kaikkivoimasta kaikkialle, missä maa siihen oli sopiva, ja luultavasti ensin korkeuksille". Tänään uskoo suurin osa biologeja, että ensimäiset ihmisetkin, samoin kuin muut korkeammat elolliset oliot, ovat kehittyneet epätäydellisemmistä phylembryoista, jotka eivät vielä itse olleet ihmisiä. -Mutta ikävä kyllä, ei tunneta Homo suvun phylembryota. -Monien tästä tehtyjen tietopuolisten harkintain mukaan voinee pitää varmana, että ihmisen polveutuminen tertierikauden ihmisapinasta on epätodennäköisenä hyljätty. Sitävastoin, uskovat monet, että ihminen ja nyt elävät ihmisapinat (gibbon, gorilla, simpanssi, orangi) olisivat kehittyneet yhteisestä phylembryösarjasta, ja että Jaavasta jäännöksenä löydetty Pithecanthropus erectus olisi divergensin kautta haaraantunut yhteisestä juuresta. Ruumiillinen yhtäläisyys ihmisen ja ihmisapinain välilliä on johtanut tähän arveluun, joka arveluksi jääkin niin kauaksi, kunnes kivettymäoppi tuo todistuskappaleita olettamuksen oikeuden tueksi. Paljon todennäköisemmältä tuntuisi otaksuma, että jo apinain esi- isät olisivat eronneet genetisesti ihmisen phylembryoista, koska 

ihmisen jalka on niin omanlaisensa elin ja apinain takaraajain kädet jo osoittavat erikoista mukaantumista kiipeilijän elämään. Suuri yhtäläisyys ihmisen ja ihmisapinain välillä (tähän luettuna myös veren kemiallinen laatu) olisi silloin pidettävä konvergensi-ilmiönä. Kun näinkin otaksuu, että kaksi- ja nelikätisillä olisi yhteiset phylmbryot, tunkee esille kiertämättömänä kysymys, miksi silloin eivät kaikki nämä phylembryot tulleet ihmisiksi, vaan suurin osa niistä tuli puhtaasti eläimellisiksi suvuiksi, nyt eläviksi apinoiksi. 

Kun näissä tuumailuissa mielikuvituksella on huomattava osa, voi yhä edelleen kysyä, eikö ihmisten phylembryoitten eroaminen eläimellisistä ole tapahtunut paljon aikaisemmalla asteella, ehkä sillä pussieläinten asteella, jolloin ne liitu-, jura- ja jo triaskausina kansoittivat maan. Meidän tulee ottaa huomioon, että sellaisista ihmisten phylembryoista ei ole meille säilynyt mitään jäännöksiä, ne epäilemättä olivat luomia, jotka vähemmän soveltuivat kivettymiä muodostamaan. Sama koskee luultavasti kaikkien plasentaalisten nisäkästen sukujen phylembryoita, koska ne niin äkkiä ja nähtävästi välittömästi ovat olemassa tertierin alussa, mutta liidussa ja jurassa niistä ei ole jälkeäkään.

Kehitysoppiteoretikon mielikuvitus voi leijailla yhä edemmäksi. Samalla kun se ei pane pääpainoa ruumiilliselle yhtäläisyydelle, vaan painostaa ihmisen henkistä eroavaisuutta korkeimmalla olevista eläimistä, voi se herättää käsityksen, että ihmisen phylembryot erosivat nisäkäsrungosta jo sen juuressa. Eikäpä voi sitäkään mahdollisuutta mikään tieteellinen väittely poistaa, että ihmissuvun sukupolviketju on johdettavissa tuntemattomana haaraantumattomana phylembryosarjana esikambrisen kauden alkusolusta.

Miten lieneekin, niin sen verran on varmaa, ettemme ihmiskunnan phylembryoista tiedä mitään ja, että ainoastaan yleisen kehitysaatteen johdonmukainen johtopäätös saattaa otaksumaan ihmiselle eläimellisiä phylembryoita. Luonnollisesti sisältyy silloin tähän otaksumaan toinen, että myös ihmisen henkiset kyvyt saavuttavat sukupolvihistoriallisen kehityksensä ja laajuutensa tämän 

ruumiillis-eläimellisen kuoren sisällä, jolloin on myöntäminen, että ihmisen otaksuttu sukupolvihistoriallinen kehitys ei näytä ihmeellisemmältä kuin hänen yksilöllinen kehityksensä munassolusta ja yhteydessä tajuttomain solukudosten kanssa, millaisena se joka päivä tapahtuu silmäimme edessä. Otaksumalla, että ihminen on kehittynyt eläinvanhemmista, ei se muuta vähääkään sitä tosiasiaa, että ihminen on elollinen olio, joka henkensä ja kulttuurikykyisyytensä kautta kohoaa korkelle eläinten yli – vieläpä ihmismuotoisimpainkin yli.

J Reinke (1912), Biologian pääpiirteet - oppilaitoksia ja itsekseen opiskelijoita varten. (Kirjan viimeiset kappaleet, s. 152-155.) Suomennos: AM Heikinheimo ja L Helle. Gummerus, Jyväskylä (159 sivua).

€€€

Leche (1914), Ihminen. Otava.
(Kattavimpia selontekoja aiheesta vanhoissa oppikirjoissa.) 

€€€ 


 






Biologia 76-77, 108-109. WSOY 1917.

€€€
Näihin ja omiin tutkimuksiinsa nojaten esitti jenalainen eläintieteilijä Ernst Haeckel v. 1872 gastraea-teoriansa. Sen mukaan esiintyy kaikilla eläimillä, alkueläimiä lukuun- ottamatta, yhteinen maljamainen alkioaste, gastrula, jota on pidettävä yhteisen perusmuodon, gastraean, perinnöllisenä toistumisena. .Molemmat alkiolehdet, jotka muodostavat gastrulan seinän, ovat kaikissa eläinluokissa sienieläimistä ihmiseen asti homologisia, koska ne syntyvät kaikkialla samalla tavalla sisäänpainumalla ja kehittyvät samoiksi elimiksi.

Tämä teoria oli tulos Haeckelin kokeesta sovelluttaa Darwinin vastaperustaman polveutumisopin periaatteita sikiöoppiin, jolle hän antoi nimen ontogenia, yksilökehitysoppi. » Yleinen muoto-oppi» nimisessä teoksessaan hän oli jo v. 1866, liittyen aikaisempiin tutkijoihin, väittänyt, että oli olemassa välitöntä tosiasiallista yhdenmukaisuutta eläinten yksilökehityksen ja sukukehityksen välillä, ja sanonut yksilökehitystä eli ontogeniaa sukukehityksen eli fylogenian lyhyeksi ja nopeaksi toistumiseksi. Hän sovellutti tätä n. s. biogeneettistä peruslakia v. 1874 »Ihmisen synty» nimisessä teoksessaan laveasti ihmiseen ja teki tässä ensimmäisen yrityksen esittää yleistajuisesti yksilökehityksellisiä tosiasioita suuremmalle sivistyneelle lukijakunnalle.

Haeckel oli koettanut selittää gastraea-teoriallaan molempain primääristen alkiolehtien syntyä yhtenäisiltä näkökannoilta. Hänen oppilaansa Oskar ja Richard Hertwig ottivat tehdäkseen samoin keskimmäiselle alkiolehdelle. Useimmat embryologit olivat Remakin tavoin otaksuneet, että tämä lehti erkanee sisemmästä alkiolehdestä. Hertwigin veljekset esittivät sitävastoin v. 1881 coeloma-teoriaksi nimittämänsä opin, jonka mukaan keskimmäinen alkiolehti syntyy gastrulan ontelosta kahtena ruumiinseinämän pullistumana. Nämä pullistumat kasvavat molempain primääristen alkiolehtien väliin erottaen ne ja muodostavat yhteensulautumalla ruumiinontelon eli coeloman, jota ennen pidettiin keskimmäisen alkiolehden halkeamana. Kaikilla eläimillä, joilla yleensä on ruumiinontelo, käy kehitys samalla tavoin, ja keskimmäisestä alkiolehdestä syntyy kaikilla samat elimet. Täten ulotettiin homologia, jonka Haeckel oli väittänyt vallitsevan molempiin primäärisiin alkiolehtiin nähden, myöskin keskimmäiseen alkiolehteen, jonka käsitteen Hertwigin veljekset käsittivät kuitenkin jyrkemmin ja ahtaammin, kuin aikaisemmin oli tapahtunut.

Oppi alkiolehtien samasyntyisyydestä ja biogeneettinen peruslaki saivat darwinismin kukoistuskaudella paljon kannattajia embryologien keskuudessa. Erittäin laajasti niitä käytettiin siinä »Vertailevan sikiöopin käsikirjassa», jonka englantilainen eläintieteilijä Francis Balfour julkaisi vuosina 1880 ja 1881. Tältä suunnalta ei puuttunut kuitenkaan alun pitäen myöskään vastustajia. Niiden joukossa on Albert Köllikerin ohella, joka huomautti, että eliöiden kehityslait olivat vielä kokonaan tuntemattomat, mainittava etupäässä leipzigiläinen embryologi Wilhelm His. Hänen ensimmäinen pääteoksensa ilmestyi v. 1868 nimellä »Tutkimuksia selkärankaisruumiin alkuaiheista». Se sisälsi tarkan kuvauksen kananpojan yksilökehityksestä ja esitti mielipiteen, että sikiö ei muodostu ainoastaan alkiolehdistä, vaan myös osaksi munanvalkuaisesta. Edelleen His käsitti siinä eliöruumiin kehitystapahtumat yksinkertaisten fysikaalisten ilmiöiden seurauksiksi, jotka johtuvat esimerkiksi kimmoisen levyn erilaisista jännityssuhteista tai levyjen poimuttumisesta vastustusta kohdatessaan. Tätä mekaanista kehitysteoriaa hän kehitteli edelleen v. 1875 toisessa pääteoksessaan »Ruumiimme muodot ja niiden syntymisen fysiologinen ongelma». Hän joutui näillä mielipiteillään jyrkkään ristiriitaan biogeneettisen peruslain kanssa, jonka mukaan sikiökehitys luullaan voitavan selittää syyperäisesti sukukehityksen avulla, kun taas His nimittää sellaista selitystä pitkäksi kiertotieksi, jota ei ollenkaan tarvita yksilökehityksellisten tosiasiain ymmärtämiseksi.
Niinkin jyrkkä biogeneettisen peruslain puoltaja kuin" Oskar Hertwig on myöhemmin koettanut muovailla tätä lakia niin paljon, että sen alkuperäinen merkitys melkein kokonaan katoaa. Uudemmat tutkimukset ovat nekin horjuttaneet kovasti oppia alkiolehtien samasyntyisyydestä, vieläpä koko alkiolehtiteoriaakin. Ne ovat ennen kaikkea osoittaneet, ettei keskimmäisen alkiolehden muodostumisessa ole eri eläinryhmäin välillä mitään yhdenmukaisuutta… että tämän käsitteen täytyy hajota joukoksi kokonaan riippumattomia alkuaiheita. Tutkimus ei ole kuitenkaan päässyt tässä kohden vielä mihinkään lopulliseen tulokseen.

Aivan uusia tehtäviä asetti yksilökehitysopille Haeckelin oppilas, hallelainen Wilhelm Roux. Täydentääkseen siihenastista kuvailevaa ja vertailevaa kehitysoppia hän perusti kokeellisen tehtäväkseen joita esiintyy, painovoiman, hapen, myrkkyjen ja muiden syiden vaikutusta elimistön muotoon. Se koettaa keinotekoisilla toimenpiteillä saada vastuasta kysymykseen, onko ja missä määrin jo munassa kehityksen alkaessa erityisiä itsenäisiä aiheita, jotka kehittyvät määrätyiksi muodostumiksi munan muista osista riippumatta.
--
Darwinin aikakausi synnytti Saksassakin eläintieteilijän, joka on Huxleyn tavoin vaikuttanut sangen laajoihin kansankerroksiin voimakkaalla persoonallisuudellaan: jenalaisen Ernst Haeckelin. Ollen monessa suhteessa englantilaisentutkijan ja taistelijan kaltainen eroaa hän tästä kuitenkin vahvasti dogmaattisen, yltiöpäisyyteen taipuvan luonteensa kautta, joka on vahingoittanut hänen kansanomaisia teoksiaan ja vähentänyt niiden kasvatuksellista arvoa.

Haeckel perusti eläintieteilijä-maineensa säde-eläimiä käsittelevällä erikoisteoksellaan, joka ilmestyi v. 1862. Siinä hän ensi kerran tunnusti Darwinin oppia, jonka puolesta hän seuraavana vuonna kävi otteluun koko hehkuvalla nuoruudeninnostuksellaan luonnontutkijain kokouksessa Stettinissä.

Sitten hän ryhtyi vaikeaan kokeeseen sovelluttaa Darwinin periaatteita järjestelmällisesti eliöiden koko muoto-oppiin. Tämä tapahtui v. 1866 »Eliöiden yleinen muoto-oppi» nimisessä teoksessa, jossa jo ilmenee Haeckelin pyrkimys asettaa Darwinin oppi laajan maailmankatsomuksen, monismin, perustaksi. Jenalainen eläintieteilijä tahtoo tässä teoksessaan perustella muoto-oppia monistisesti polveutumisopin avulla, hän tahtoo saattaa voimaan ajatuksen elimellisen ja elimettömän luonnon ykseydestä, mekaanisten syiden yleisestä vaikutuksesta kaikkiin havaittaviin ilmiöihin, ja levittää vakaumusta, että syntyvät ja kehittyneet eliömuodot eivät ole muuta kuin poikkeuksettomain ja ikuisten luonnonlakien välttämättömiä tuloksia.

Samoin kuin »Yleisestä muoto-opista» voi kaksi vuotta myöhemmin julkaistusta »Luonnollisesta luomishistoriasta», joka sai paljoa laajemman levenemisen kuin edellinen perustava teos, huomata, että Haeckel tuntee itsensä uuden maailmankatsomuksen profeetaksi, järkeen ja luontoon perustuvan uskonnon apostoliksi, jonka lujimpana tukena hän pitää darwinismia. Sen viimeistelyksi on tarkoitettu myöskin, seuraava laajemmille piireille aiottu teos, v. 1874 ilmestynyt
»Ihmisen synty», jossa Haeckel kehittää edelleen jo »Yleisessä muoto-opissa» ja »Luonnollisessa luomishistoriassa» tekemäänsä koetta suunnitella ihmisen sukupuu ja osoitti nimenomaan täydellistä vastaavaisuutta ihmisen sikiö- ja sukukehityksen välillä selittäen sen »biogeneettisellä peruslaillaan».

Jatkettuaan tutkimuksiaan 20 vuotta Haeckel julkaisi »Systemaattinen sukukehitysoppi» nimisen suuren teoksensa, joka esitti suunnitelman eliöiden luonnolliseksi järjestelmäksi niiden sukuhistorian perusteella. Tähän päättyivät hänen v. 1866 alkaneet pyrkimyksensä uudistaa systematiikkaa polveutumisopin avulla ja ilmaista eliöiden sukulaisuussuhteet sukupuiden muodossa.

Käsi kädessä näiden sukuopillisten tutkimusten kanssa kävivät Haeckelin luonnonfilosofiset harrastukset monismin tarkemmaksi perustelemiseksi, tutkimukset, joiden tulokset hän esitti v. 1899 »Maailmanarvoitukset» nimisessä teoksessaan, jonka täydennykseksi ilmestyi v. 1904 »Elämänihmeet». Ei mikään Haeckelin teos ole saanut niin tavatonta menekkiä kuin »Maailmanarvoitukset», eikä hän millään ole niin syvästi vaikuttanut kaikkiin kansankerroksiin. Ja kuitenkin se on hänen heikoimpia teoksiaan. Siitä puuttuu »Yleisen muoto-opin», »Luomishistorian» ja »Ihmisen synnyn» omintakeisuus, ja siinä on osia, joissa Haeckel astuu kauas pätevyysalueensa ulkopuolelle. Vaikka se onkin vaikuttanut herättävästi, ei se ole kansankirja sanan todellisessa merkityksessä.

Paitsi näitä laajoja teoksia, jotka ovat omistetut polveutumisopille ja sen lähemmälle perustelulle, on Haeckel julkaissut useita pienempiä kirjoituksia darwinismin puolesta, niiden joukossa monta polemisoivaa, joista Virchowia vastaan tähdätty v. 1878 ilmestynyt kiistakirjoitus »Vapaa tiede ja vapaa oppi» on painavin. Hän on tällä uutteralla kirjallisella toiminnallaan vaikuttanut syvästi aikansa henkiseen elämään ja Huxleyn tavoin edistänyt darwinismin kohoamista kulttuurimahdiksi. Hän herätti luonnonkauneuden ihailua kuvateoksillaan luonnon taidemuodoista (»Die Kunstformen der Natur» ja »Wanderbilder» ) ja hyödytti eläintieteellistä erikoistutkimusta suurilla säde-eläin-, sinieläin-, meduusa- ja uimapolyyppi-monografioillaan, joissa tosin yksityiskohdissa on erehdyksiä, mutta jotka kokonaisuutena kuitenkin muodostavat valtavan suurtyön, joka takaa Haeckelille kaikiksi ajoiksi eturivin paikan eläintieteellisten erikoistutkijain joukossa.

Walther May (1918), Biologian suurmiehiä. Piirteitä biologian historiasta,sivut 72-5; 173-5. Otava, Kirjapaino Polytypos, Turku (182 sivua)
Teos osoittaa, miten tärkeätä kriittinen oppihistoriallinen ote olisi. Kirja on varsin varhainen, ja tätä perinnettä olisi ollut hyvä jatkaa vakiintuneen tieteenhistorian oppituolin kanssa Suomessakin. Finnenfragen-aikoihin Virchowhan teki tutkimusmatkan Suomeen ja totesi, että "nämä mongolithan ovat vaaleampia kuin saksalaiset!"

€€€



Gunnar Ekman (1919) Biologian peruskysymyksiä myös yhteiskuntaoloja silmälläpitäen s. 145-147. Otava, Simeliusten perillisten kirjapaino, Helsinki (198 sivua).

€€€

Käynenkö nyt vielä tarkastelemaan niitä todistuksia ihmisen menneisyydestä, joita meille antaa hänen äidinruumissa tapahtuvan kehityksensä historia, embryologia eli sikiöoppi? Vain vieläkin käsitettävämpiä ja vakuuttavampia ovat sen antamat todistukset ihmisen eläimellisestä syntyperästä, hänen verenheimolaisuudestaan apinoiden, muiden imettäväisten, kaikkien luurankoisten kanssa aina kaloihin ja näiden kautta yhä edemmäksi alemman eläinkunnan äärettömään joukkoon asti. Sillä jos kysymme itseltämme, miksi esim. ihmisen kaksi suurinta kuuloluuta, vasara ja alasin, jotka ovat syvällä salassa rumpukalvon takana ja yltympäriltä pääkallonluiden ympäröimiä, aikaisempana kehitysaikana ovat aivan pintapuolena ja alaleuan välittömässä yhteydessä, on siihen vain yksi perusteltu ja järkevä vastaus, ja se on seuraava: siksi, että nämä muodostumat olivat imettäväisten esi-isillä, kuten vielä nykyäänkin kaloilla, pään pintaosiin kiinnitettyjä luita, joiden tehtävänä oli kannattaa ja osaksi muodostaakin useimmista palasista kokoonpantu alaleuka. Mutta ensimmäisillä imettäväisillä, joilla paljon voimakkaammin kehittyneen alaleuan täytyi olla välittömästi kiinnitetty pääkalloon, jäivät nämä osat kehityksessä takapajulle, tunkeutuivat tiviisti kiinni pääkalloon, jonka paksussa seinämässä varsinaisella sisäkorvalla oli paikkansa, ja niin joutuivat ne sen yhteyteen, siis niille alkuaan vallan vieraaseen laitokseen ja toimeen. Ne astuivat kuuloaistin palvelukseen ja säilyivät tällaisina aikaisempien luiden kääpiömäisen pieninä jäännöksinä kautta kokonaisen sarjan imettäväisiä, kunnes periytyivät ihmiselle. Mutta sen saman syntymisen ja muodostumisen, jonka alaisina ne muinoin olivat esi-isillä olleet, täytyy perimälakien mukaisesti toistua myöhempien jälkeläisten sikiöllä, vaikkakin lyhemmässä, typistyneemmässä muodossa. Tai jos kysymme, miksi syntyy ihmisen sikiön kaulaan kummallekin puolelle useampia rakomaisia aukkoja, saman tapaisia kuin kalan tai nuoren sammakon kidusaukot, samalla kun aivan niiden takana olevasta, ei neli- vaan vasta kaksilokeroisesta sydämestä lähtee eteenkäsin kokonai- nen kimppu vet:isuonia, kummallakin puolen samanaisesti jakautuneina kulkeakseen pitkin noita kidusaukkoja, -muodostumia, jotka pian senjälkeen osaksi taasen kokonaan katoavat, osaksi niin melkoisesti muuttuat, että kukaan ei tuntisi enään niiden edellisiä uhteita, tehden siis aivan kokonaisen kierroksen päästäkseen lopulliseen päämääräänsä, on tässä asiassa vastaus vielä yksinkertaisempi: koska esi-isämme olivat sellaisilla kidusaukoilla ja yksinkertaisella sydämellä varustettuja vedessä eläviä eläimiä, lyhyesti sanoen kaloja. Kun niistä myöhemmin tuli ilmaa hengittäviä maaeläimiä, ei enään ollut luonnon vapaassa vallassa muuttaa niiden kaulanseutua ja sydäntä välittömästi sellaisiksi, kuin heidän uusille elämänsuhteilleen yksinkertaisimmin ja paraiten olisi sopinut: sen täytyi askel askeleelta muuttaa ja osaksi kokonaan syrjäyttääkin olemassa olevat muodot. Se koettaa nyt tehdä sen mahdollisimman pian, antaakseen eläimille niiden uudet varusteet ja tunkee sen vuoksi tämän muodostamisen vihdoin korkeimmilla maaeläimillä aikaisimpaan sikiöaikaan ja muutamissa päivissä tapahtuvaksi. Mutta se ei ole vielä likipitäenkään onnistunut poistamain niitä kokonaan, mikä kumminkin selvästi on sen tarkotus. 

Mutta tässä keskeytän. Elävää ja todella vakuuttavaa käsitystä sellaisista asioista ei voi saada sanoilla aikaan. Mutta asiantuntija voisi pitää näitä paria esimerkkiä melkein naurettavina verrattuina siihen kerrassaan mittaamattomaan määrään todistuksia, jotka tukevat tässä esitettyä sikiöopin käsityskantaa. Suotakoon minun kumminkin vielä kerran toistaa: odotamme, vieläpä vaadimme jokaiselta, joka tahtoo vastustaa oppiamme ihmisen polveutumisesta tai yleensä meidän koko maailmankatsomustamme, että hän oppisi nämäkin tärkeät tosiseikkasarjat ensin kunnolla tuntemaan ja arvostamaan. Silloin hän pian tulee vakuutetuksi siitä, että rakennuksessamme jokainen kivi on oikealla paikallaan ja että sitä ei millään ihmisvoimalla voi reväistä paikaltaan.

Benjamin Vetter (1907) Kehitysoppi ja ihminen, s. 80-83. Suomentanut Väinö Jokinen. Kustantaja Vihtori Kosonen, Helsinki (186 sivua).
 

€€€ 

”...Sensijaan oletan sinun jo aavistaneen seuratessasi edellistä esitystä, että vesikaIvolla mahtaa olla jonkinlainen syvällisempi sukuhistoriallinenkin merkityksensä. -Aavistuksesi onkin aivan oikea, sillä tämä kalvo kertoo meille m. m. miten muinaisesivanhempamme vuosimiljonia sitten jättäessään alkuperäisen vesielämänsä -meidänkin muinaisesivanhempamme olivat varhaisempina aikoina vedessä eläjiä -ja vähitellen mukautuessaan maaelämän tarjoamiin uusiin oloihin kuljettivat kuitenkin mukanaan, arvaamattomain ajanjaksojen kautta säilyviä muistoja tuolta kehityskaudeltaan.

Me voimme vieläkin nykyistä eläinkuntaa tarkastelemalla seurata tuota eläinten elementistä toiseen siirtymistä ja siitä johtuvia sikiö-opillisia omituisuuksia. Kalat esim. elävät täydellisesti vedessä ja niiden sikiöt kehittyvät myös vapaina tuossa elementissä, useat sammakkoeläimet ovat jo siirtyneet itse maalle elämään, mutta ne eivät ole voineet siirtää sikiökehitystään maaelämää , vastaavalle kannalle, minkä vuoksi ne joka kevät ovat pakotetut etsimään vesilammikon, johon ne laskevat munasolunsa, ja jossa niiden sikiöt kehittyvät muinaiseen tapaan, kunnes ne ovat valmiit jättämään vesielämänsä ja etsimään tiensä kuivalIe maalle. Kaikki sammakkoeläimiä korkeammalle kehittyneet luurankoiset (matelijat, linnut ja nisäkkäät, viimeksi mainittujen joukossa myös ihminen) ovat sitävastoin ratkaisseet sikiöittensä veden tarpeen siten, että ne ovat kehittäneet. jokaisen sikiönsä ympärille oman pienen lammikkonsa, sikiöveden täyttämän vesikalvorakkulan, missä sikiö sittenkin kehittyyaivan samoja lakeja noudattaen kuin ennenmuinoin niiden esi-isien aikoina, jolloin mainittu kehitys tapahtui vapaasti vedessä. Näin ratkaisi luonto sikiön vesitarpeen samalla tavalla kun kaupungin asukas korvaa luonnollista järveä rakentaessaan taloonsa uimasammion.

Minä mainitsin äsken samassa hengenvedossa matelijat, linnut, nisäkkäät ja Iliiden joukossa ihmisen. Mutta eikö nyt kuitenkin ole aivan ylitsepääsemätön ero esim. linnun ja ihmisen sikiön kehityksessä jo niiden varhaisemmasta alusta alkaen; muniihan edellinen munia) jotka vasta emon ruumiin ulkopuolella kehittyvät sikiöiksi? Ero on kyllä monessa suhteessa hyvinkin huomattava, mutta lähemmin asiaan syventyessä ei se kuitenkaan ole niin suuri kuin alussa näyttää, päinvastoin on ihmisalkio varhaisempaan kehitykseensä nähden, kuten myöhemmin saamme nähdä, hämmästyttävän suurestikin muiden luurankoisten eläinten, lähinnä luonnollisesti korkeampain nisäkkäiden alkioiden kaltainen. lMutta tässä kiinnitämme huomiomme ainoastaan hedelmöityneen munasolun varhaisimpaan kehityskauteen. Tällöin on todettavissa ei ainoastaan alkioiden ulkomuodossa ja rakenteessa aivan hämmästyttävä yhtäläisyys vaan vielä täysi periaatteellinen yhtäläisyys kehitystavassakin) niin erilaiselta kun se ehkä ensi katsannolta meistä näyttääkin. Kehittyyhän ihmisenkin hedelmöitynyt munasolu aluksi täydellisesti äidin ruumiista vapaana, joskin erääseen sen putkeen suljettuna, ja vasta saavutettuaan määrätyn kehitysasteen liittyy se emän seinämään. Ja jos tarkastelemme nisäkästen eli imetiäväisten luokkaa yleensä, niin näemme, että löytyy munivia imettäväisiä (nokkaeläimet) sekä edelleen sellaisia nisäkkäitä, joiden sikiöt elävät koko syntymäntakaisen ikänsä irtonaisena munana emonsa emäontelossa ensinkään muodostamatta istukkaa tai tätä vastaavaa elintä (useimmat pussieläimet). Ja niidenkin nisäkkäiden joukossa, joiden sikiökehityksen aikana istukka toimii ravinnon välittäjänä, on sellaisia, alhaisemmalle kehitysasteella olevia ryhmiä, joiden emänlimakalvo ei muodosta katoavaa kaIvoa (esim. kavioeläimet). Nyt mainitsemani nisäkästen luokassa tavattavat eri tyypit ovat eri pitkälle kehittyneitä asteita sitä järjestelmää kohti, joka on vallalla korkeimmilla nisäkkäillä ja ihmisellä. Toiselta puolen taas tiedämme, että löytyy matelijoita, vieläpä kalojakin, joiden munat jatkavat kehitystään emonsa ruumiissa niin pitkälle, että syntyy vapaasti liikkuva sikiö; sanotut eläinlajit synnyttävät siis eläviä sikiöitä. Näinollen ei löydy mitään selvää rajaa eläviä sikiöitä synnyttävien ja munivien eläinten välillä. Oikeastaan nisäkkäätkin, ihminen niihin luetluna, muodostavat hedelmöitetystä munasolustaan irrallisen munan, joskin se, lukuunottamatta kaikkein alhaisempia nisäkkäitä, pysähtyy emään jatkaakseen siellä kehitystään. Varhaisemmassa sikiökebityksessämme on näin ollen seikkoja, jotka kieltämättä viittaavat siihen, että ihminenkin polveutuu lajeista, joiden munat ovat kehittyneet emon ruumiista vapaina, ja edellä näimme, että muutamat toiset sikiöopilliset seikat osoittavat, että nuo munat ovat muinaisesivanhempiemme aikoina läpikäyneet kehityksensä vedessä. Näin kuljettaa sikiökehityksemme meidät vuosimiljonia taaksepäin nostaen esirippua, joka verhoaa näitä kaukana historian takana olevia aikoja, ja antaa meidän hämärästi aavistaa, mistä sukumme juuret ovat kulkeneet. Että se samalla yhdistää meidät läheisesti muuhun elolliseen luontoon on jo edellä käynyt esille. Tämä yhteys, miksi ei sukulaisuus, jota niin monet muut luonnontieteelliset seikat todistavat, osoittaa, että olemme vanhaa aatelia moniheimoisessa eläinkunnassa....

...tulemme hämmästykseksemme huomaamaan, että heidän alkionsa ovat aivan samanlaiset kuin sinä alkiokaudella olit. Ero heidän ja sinun välilläsi oli tällöin niin pieni, että jos teidät olisi vieretysten asetettu, ei kukaan olisi voinut eroittaa toista teistä, sinua, ihmisalkiota toisesta kaniinin, sian tai jonkun muun nisäkkään alkiosta. Mutta vielä pitemmällekin ulottuu tuo yhtäläisyys. Monessa suhteessa muistutit näinä kehityksesi varhaisaikoina vieläkin alempain eläinten lintujen, matelijain, sammakkoeläinten, ja kalojenkin alkioita. Olipa sinun ruumiinrakenteessasi silloin ominaisuuksia, jotka muistuttivat vieläkin alempia eläimiä. Mitä alemmaksi eläinkunnassa tulemme, sen aikaisemmin kuitenkin erosivat nämä lajit ja niiden alkiot rakenteeltaan sinusta.

Tähän asti olet kärsivällisesti odottaen seurannut esitystäni, mutta nvt näen, että et enää malta olla tekemättä oikeutettua kysymystä, mitä merkitsee tämä kaikki. -Koetan antaa sinulle siihen lyhyen vastauksen. Tutkimus on osoittanut, että nykyään elävät eläinlajit eivät aina ole olleet samanlaisia, vaan että ne pitkien ajanjaksojen varsilla ovat vähitellen muuttuneet elinehtojen muuttuessa, ja elämisen taistelun sekä monen muun seikan tätä muuntelevaisuutta ohjatessa. Sillä tavoin on alhaisemmista ja yksinkertaisemmin rakennetuista muodoista vähitellen kehittynyt korkeampia, ja muutamista harvoista alkumuodoista erilaistunut , luonnon lukematlomat lajit ja muunnokset. Tällä tavoin käsitetään myös sinun ja minun sukumme syntyneen. Mutta aivan samoin kuin olettamamme kehitys aikojen varsilla on alhaisemmista muodoista vähitellen johtanut korkeampiin, aivan samalla tavalla tapahtuu vieläjokaisen yksilön syntyessä hänen varhaisin kehityksensä Jokainen laji kertaa sikiökehityksensä aikana, suurin piirtein tosin, sen kehityksen ääriviivat, jonka hänen esivanhempansa ovat aikojen varsilla läpikäyneet. Jos nyt asian laita on niin, että sekä sinun sukusi, samoin kuin kaikkien eläinlajienkin sukujen alkujuuret varhaisessa muinaisuudessa ovat käyneet yhteen, ja että alempain eläinlajien sukuhaarat ovat paremmin eronneet siitä rungosta-, jonka latvaoksa sinä olet, kuin korkeampain, ja että jokaisen lajin sikiö kehittyessään niin sanoaksemmc kiipeää tuota samaista sukupuuta pitkin sen juuresta oman sukuhaaransa latvaan asti muistuttaen historiallisessa järjestyksessä sukupuun eri korkeudella eläneitä kehitysmuotoja, niin on selvää, että sinunkin varhaisempi alkiokautesi kertaa niitä kehitysmuotoja, mitä muinaisesivanhempasi läpikävivät sukupuusi tyviosissa, yhdessä lukuisain muiden eläinlajien kanssa. Täten on selitettävissä, miksi sinä et sikiökautesi alkuaikoina ensinkään muistuttanut ihmistä vaan erilaisia alhaisemmalla asteella olevia eläinlajeja, sukupuusi tyvivesoja, ja että sinun alkiosi aluksi oli samankaltainen muiden luurankoisten alkioiden kanssa.

Tarkastellessamme eläinkuntaa kokonaisuudessaan tapaamme siellä eläinlajeja, jotka eivät koko kehityksensä varrella ole pääs~ seet yksisoluista muotoa korkeammalle, ja taasen toisia, joiden ruumis suuresti muistuttaa sinun kehityksessäsi esiintyvää alkiorypäle-astetta j. n. e. Nämä lajit ovat noita äsken mainitsemiani sukupuusi tyvivesoja. Kuitenkin sivuutat sinä nuo varhaiset asteet nopeasti ja ikäänkuin ohimennen, sillä sinulla on paljon enemmän muisteltavaa ja kerrottavaa sukupuusi korkeimmissa osissa, nykyistä kehitysmuotoasi lähinnä olevissa vaiheissa.

Jo ennenkuin olet saavuttanut 2:11 millimetrin pituuden alkaa ruumiissasi selkäjänne kehittyä. Tämä muodostus on sinulle historiallisesti erittäin merkityksellinen; sen ilmestyttyä voi jo alkiosta varmasti sanoa, että siitä syntyy luurankoinen eläin. Kaikilta luurangottomilta puuttuu selkäjänne, jotavastoin se esiintyy kaikkien luurankoisten alkioilla, samoinkuin sinullakin. Selkäjänne on nähtävästi esivanhemmillamme aikoinaan yksin toiminut ruumiin tukena, samoin kuin se nykyään esiintyyainoana vankempana tukena muutamilla alhaisilla »Iuurankoisilla.» Myöhemmän kehityksen varrella se sitävastoin kokonaan häviää, samalla kun sen tilalle astuu selkäranka. Samoiu kuin sinulle, käy tässä suhteessa muillekin selkärankaisille. Kaikilla niillä on varhaisemmalla alkiokaudella ollessaan samanlainen selkäjänne- muistona historiantakaisista kehitysvaiheista, joskaan se ei kaikilta täydelleen häviä selkärangan kehittyessä. Niinikään on tuo varhain esiintyvä ruumiin segmentarisuus ominaisuus, joka eroittaa sinut jo varhaisella alkio-asteella alhaisemmista eläimistä. Kaikilla luurankoisilla sekä useilla luurangottomainkin ryhmään kuuluvilla eläimillä on ruumis jaettu perättäin seuraaviin, jotenkin samanlaisiin osiin, segmenteihin. - Sanottu segmentarisuus näkyy sinunkin ruumiissasi alkiokaudella erittäin selvästi. Myöhemmin on se niinikään havaittavissa, vaikka ei enää niin selvästi kuin ennen. Näin ollen olemme taas käyttäneet sinua itseäsi oman sukusi muinaisvaiheiden todistajana, ja myöhemmin tulemme vielä monasti palaamaan kehityksesi sukuhistorialliseen merkitykseen.

... lhmisalkiolla on näin ollen eräällä kehityksensä asteella monimutkainen kiduskoneisto nielunsa kummallakin sivulla, aivan samalla tavalla kuin kiduksilla hengittävien eläintenkin alkioilla vastaavalla kehityskaudella. lhmisalkion kidusaiheet eivät kuitenkaan koskaan kehity valmiiksi kiduksiksi, kuten näiden eläinten, vaan saavat toisenlaisiin tehtäviin mukautuneen muodon. Samoin kuin ihmisalkiolle kehittyvät tässä suhteessa kaikkien muidenkin nisäkkäiden alkiot. Tämä kidusaiheiden esiintyminen todistaa, että sukumme varhaisesi-isät ovat olleet kiduksilla varustettuja, ja koska kiduksia tavataan vain vedessä elävillä eläimillä, johdumme tästäkin sikiökautisesta muistosta samaan lopputulokseen, johon jo aikaisemmin mainittujen huomioiden perustuksella olemmle tulleet, nim. että meidänkin sukuhaaramme muinaiset edustajat ovat olleet vesielämään sopeutuneita.

... miksi kehittyy meille ensinkään meistä nähden tarpeettomia ihokarvoja, miksi ne ovat sikiökaudella suhteellisesti vahvemmat kuin myöhemmin, ja minkävuoksi toiset ihmiset tai kansat ovat karvaisimpia kuin toiset. Näihinkin kysymyksiin antaa -kuten jo aavistanet -sukuhistoriallinen kehityksemme ymmärrettävän ja selvän vastauksen. Ihmisen esivanhemmilla on ollut vahvempi karvapeite kuin nykyajan ihmisellä. Ihokarvoillamme on varemmin epäilemättä ollut suurempi merkitys kuin nykyään; tämä merkitys on vähitellen hävinnyt, ja samalla ovat myös karvamme alkaneet surkastua lukuunottamatta muutamia kohtia ruumiissa, joissa ne ovat sopeutuneet uusiin tehtäviin. Kaikista surkastuneista elimistä tiedämme, että ne sikiöllä ovat suhteellisesti vahvemmin kehittyneet kuin täysikasvuisella ja että ne yleensä ovat eri suuressa määrin surkastuneet eri yksilöllä tai kansoilla. Sitäpaitsi voi säännöllisesti surkastunut elin esiintyä muinaisperinnäisenä (atavistisena) muunnoksena, ja siksi tavataankin toisinaan »Iuonnonoikkuina» hyvin tiheällä ja vahvalla karvapeitteellä varustettuja ihmisiä. Paitsi nyt mainittuihin seikkoihin on meillä syytä kiinnittää huomiota vielä muutamiin muihinkin ihokarvastomme omituisuuksiin, jotka nekin puolestaan heittävät valoa menneisyyteemme. Ensimäisenä tahtoisin mainita karvojen kulkusuunnan, joka ruumiin eri kohdissa on erilainen. Me voimme sanoa, että eläinten ihokarvat yleensä ovat asettuneet niin, että ne eläimen ollessa tavallisessa lepoasennossaan suuntau.tuvat alaspäin, jotta sadevesi helpommin luistaisi karvoja myöten. Eturaajoissa kulkevat nelijalkaisilla karvat säännöllisesti raajan tyvestä sen kärkeen päin. Ihmisellä karvojen suunta on jo sikiökaudella yläraajan yläosassa, olkavarressa, kyynärtaipeeseen päin kohdistuva, siis myös alaspäin:, samalla kun karvat kyynärvarressa kulkevat joko poikittain tai vinosti ranteesta kyynärtaipeeseen päin. Sama on asianlaita neli- kätisillä eläimilläkin, apinoilla, joille tämä karvain asento niiden sadeilmalla kyyryssä istuessaan ja nojatessaan kyynärvarsillaan polviinsa tai suojellessaan käsillään päätänsä, on ymmärrettävä saman, sadeveden poisjohtamista koskevan säännön valossa.

... Kun sinä olit alkiona saavuttanut noin kuukauden ijän, alkoi ruumiisi sivuille kehittyä kummallinen muodostus, vallimainen ihopaksunnos, joka kulki yläraajasi aiheiden tyvestä alaraajan aiheiden tyveen (kuva 43 ja 44). Myöhemmin jakautui tämä valli siten, että sen tilalle ilmestyi rivi perättäin seuraavia pieniä kohopaikkoja, matalia nystymäisiä maitorauhasaiheita. Näytti taasen siltä kuin kehityksessäsi olisi tapahtunut hairahdus, näytti kuin ruumiisi rakennus taasenkin saisi toisenlaiseksi kuin vanhempaisi ruumiisi ja meidän muiden kanssaihmistesi. Mutta nytkin osoittautui, että kehityksesi vain huvitteli kanssasi rakennelIen muinaismuotoja, jotka se sittemmin hävitti. Useimmat ylläsanotuista nisäaiheista surkastuivat nim. vähitellen ja hävisivät olemattomiin, ne olivat vanhan totutun tavan mukaan sinunkin ruumiissasi kehittyneet. Ainoastaan yksi pari niistä, ylhäältä lukien neljäs, kehittyi edelleen ja muodostui nisäksi. Mutta mitä luonnon leikkiä sitten oli se, että sinun...

Edellisessä esityksessä olemme siellä täällä maininneet sinulla sikiökaudella löytyneen hännän. Tämä ruumiisi takaosa oli aluksi hyvin vahvasti kehittynyt muodostus (kuva 22-24, 29, 33, 34, 15-48.), joka myöhemmin surkastui niin, että sinulla nyt on siitä jälellä ainoastaan pieni, ihon peittämä jäte. Mainitun surkastuman muodostavat 4-5 pientä häntänikamaa, joihin liittyy hännänliikuttajalihasten surkastuneita jätteitä, sekä heikkoja häntähermoja ja -verisuonia. Varemmalla sikiökaudellasi, silloin kun olit täydellisesti raajaton ja kun sinulta vielä puuttui peräaukko, oli vaikeampi määrätä rajaa keskiruumiisi ja suhteellisen vahvan häntäsi välillä, mutta takaraajojen aiheiden ja peräaukon. ilmestyttyä oli sanottu raja selvempi. Häntäsi saavutti neljännen ja viidennen sikiöviikon vaiheilla vahvimman kehityksensä. Siihen jatkui silloin selkäjänteen takapää, jonka ympärillä tavattiin useampia nikama-aiheita kuin myöhemmällä ikiikaudella (kuva 24). Alkujaan parillisen aortan takimaiset päät jatkuvat kahtena verisuonena häntääsi ja lähettävät segmentarisia sivuhaaroja. Samoin ulottuu häintään asti selkäytimen putkimainen aihe, joka myöhemmin surkastuu ohueksi loppurihmaksi ja vetäytyy korkeammalle selkäydinkanavassa, kuten edellä on esitetty. Kaikkien näiden lisäksi tavataan hännän aiheessa vielä suolen takaosasta jatkuva häntäsuoli (kuva 22), joka niinikään häviää myöhemmin kokonaan. Tämä mahtava häntäsi aihe alkaa kuitenkin pian surkastua ja saavutettuasi noin 3-4 sm mitan, katoaa se kokonaan ruumiisi pinnan peittoon. Kohta, josta häntäsi aihe niin sanoakseni vetäytyi ihon alle, painuu matalaksi syvennykseksi, jonka ympärille ihokarvasi myöhemmällä sikiökaudella muodostavat pyörteen tai pienen karvatupsun merkitsemään sitä kohtaa, missä ne ennen ovat häntäkarvoiksi jatkuneet. Sikiökautinen häntäsikin paljastaa meille esihistoriallisia muinaismuistoja kertoen ajoista, jolloin maailmassa eleli raajaton, pitkällä ja vahvalla pyrstöllä varustettu olio, jonka siemen oli siten sillnattu, että siitä vuosimiljonien kestäessä lopuksi kehittyi ihminen. Nähtävästi tuo pyrstö toimi vesielämän sopeutuneena liikuntaelimenä, samalla tavoin kuin kalojen pyrstö; me tiedämme nim. että monet muutkin merkit viittaavat siihen, että muinaisesivanhempamme elivät vedessä. Häntäsi kehitystä seuratessamme näemme nyt, miten tämän olettamamme varhaisesi-isämme jälkeläisille kehittyivät raajat, ja miten tuo pyrstö tai häntä, miksi sitä nyt tahdomme nimittää, alkoi raajojen vahvistuessa vähitellen surkastua, kunnes se kokonaan katosi ruumiin pinnan peittoon.

... olleet muinaisperinnäiset eli atavistiset muunnokset, iotka aivan odottamatta heittävät eteemme jonkun ruumijnosamme muinaiskuvan. Sellaisia ovat edellä io mainjttujen lisäksi esim. muunnokset, joissa on kaksipuolinen aorttakaari, kaksjosajnen, tai kaksisarvinen emä, ruumiin ontelossa olevat kivekset, ylilukuisia nenäkuorikoita tai ulkoneva häntä -mainitakseni tässä ainoastaan muutamia monista samanlaisista ihmisellä tavatuista ilmiöistä. Elinikäsi ennen syntymääsi oli, verrattuna syntymää seuraavaan ikääsi kovin lyhyt, mutta sen aikana ehti kehittyvä ruumiisi kuitenkin läpikäydä mitä moninaisimpia vaiheita ja elimistösi muuttua enemmän kuin koko syntymää seuraavan ikäsi varrella. Sinä olit syntyessäsi maailmaan vain heikko ja avuton lapsi, mutta sinulla oli jo siihen mennessä takanasi siksi monivaiheinen ja paljon merkitsevä kehitysjakso, että me emme vieläkään koko sen kantavuutta tajua.”

1 A l k i o (e m b r y o) nimellä kutsutaan hedelmöityneestä munasolusta kehittyvää yksilön aihetta kahden ensimäisen sikiökuukauden aikana, sen jälkeen saa se nimen sikiö (fetus). Kielenkäyttö ei tässä suhteessa kuitenkaan ole voinut vakiintua täysin johdonmukaisesti minkävuoksi useat yhdyssanat muodostetaan nimityksestä sikiö, esim, jo alkiolla tavat tavat sikiökalvot, sikiövesi j. n. e.

Yrjö Kajava, Miltä näytit ennen syntymääsi. WSOY 1919 s. 23-73 (otos kuvista; 73 sivua). 

€€€ 

...Nämä ihmismunan varhaiset mukautumismuodot ovat hyvin mielenkiintoisia. Mutta mielenkiinto lisääntyy, jos otamme huomioon biologian lain, joka sanoo, että yksilön kehitys on lajin elämäntarinan kertausta. Tämä merkitsee, että yksilöllinen syntymänedellinen ja -jälkeinen kasvamisemme täysi-ikäisyyteen asti on ihmissuvun kehityksen lyhyt toistuminen. Tämä ei merkitse, että sikiö jollakin kehityksen asteella on kala tai matelija; se tarkoittaa vain, että muna kehittyy samaa tietä, jota esi-isämme, ovat kulkeneet tullessaan ihmisiksi.

Me aloitamme yksilöllisen olemassaolomme yksisoluisena eläimenä; vasta kolmannen kuukauden lopulla on sikiöllä jokseenkin täydellisen ihmisolennon kaikki oleelliset osat. Viimeisten kuuden kuukauden aikana sikiö tulee yhä enemmän ihmisen kaltaiseksi; sen eri osat aIkavat kypsyä, ja kypsymistä jatkuu vuosikausia syntymisen jälkeen. - 

Alkio alkaa heti kehittää omasta ruumiistaan kahta sikiökaIvoa eli peitettä. Sisemmässä eli amnionissa on puolisen litraa vettä. Alkio kelluu siinä, ja puristus, jonka alaiseksi se joutuu, jakautuu siis tasaisemmin. Alkio kiinnittäytyy emän seinään ulkokalvosta eli khorionisia lähtevän erikoisen kasvaimen avulla, jonka nimi on istukka eli placenta (kaakku, kasvaimen muodon mukaan)...

Varhaisina päivinä ennen syntymistämme elämme nopeasti; voimme olla siitä varmat. Olemme muutamissa päivissä saaneet valmiiksi elinrakenteita, jotka ovat kymmenien miljoonien vuosien kehityksen tuloksena...

Alimmat näistä kaarista ja välillä olevista kidusraoista ilmestyvät ihmissikiölle kolmannella viikolla. Se tapa, kuinka raot häviävät ja kaaret kehittyvät erittäin monimutkaiseksi ihmiskurkuksi, on ehkä mielenkiintoisin ja sekavin kohta ihmissikiön kehittymisessä.Toinen niistä kahdesta kaaresta, jotka kehittyvät hailla leuoiksi, kehittyy ihmissikiöllä alaleuaksi ja kahdeksi tai kolmeksi pienoiseksi sisäkorvan luuksi; toisesta kaaresta luinen ulkonema ja ulkokorvan rusto. Kieliluu, Y-muotoinen laite, joka kannattaa kieltämme, kehittyy myöskin tästä ja ensimmäisestä kiduskaaresta. Toisesta ja kolmannesta kiduskaaresta tulee kilpirusto eli aataminomena; neljännestä kurkunkansi, viidennestä henkitorven rustot. Koska ihmisalkio kehittyy keuhkoilla hengittäväksi eikä tarvitse kiduksia, eivät kidusraot kehity; kuudennen viikon jälkeen ei niistä ole mitään ulkonaista merkkiä. Mutta ensimmäisen raon toisen pään ympärille kehittyy sikiön korva; jäännöksestä tulee n. s. Eustachion torvi eli käytävä, joka vie suusta korvan rumpukalvo-onteloon. 

Toisella kiduskaarella (brankiaalikaarella), josta kalan alkioilla kehittyvät kiduspeite ja kiduslihakset, on vastineena seitsemäs aivohermo. Sama hermo kehittyy myöskin ihmisen sikiöllä tämän kaaren tilalle; se kasvaa ylöspäin, ja siitä tulee kasvojemme suuri hermo, joka haaraantuu korviin, suuhun, nenään ja silmiin. Tämä on kummastuttava asia. Kasvojemme hermot liikuttivat hengityskoneistomme kiduspeitteitä silloin, kun olimme kaloja. Aortan -sydämestä lähtevän suuren valtimon kuusi haaraa kehittyvät näistä ihmissikiön kalaamuistuttavista kaarista. Kolmas pari muodostaa osan kahdesta sisemmästä kaulavaitimosta. Neljännen parin vasemmasta haarasta muodostuu aortan mutka. Osa kuudetta paria muuttuu keuhkovaltimon pääväyläksi; toinen kuljettaa sikiökehityksen aikana verta keuhkovaitimosta aortaan antaen siten sydämen oikean kammion pumputa epäpuhdasta verta aortaan ja siitä istukkaan. Syntyessä se sulkeutuu; veren täytyy nyt kulkea keuhkovaltimosta keuhkoihin.

Ihmeellistä mukautumista! Osa kiduskaarivaltimoa, jota on käytetty istukan verenkiertoon, sulkeutuu äkkiä, jotta voitaisiin tyydyttää äskensyntyneen lapsen ilmantarve! Tästä lähtien lapsi saa happea omista keuhkoistaan eikä äitinsä verestä.

Kolmas ja neljäs rako joutuvat sikiöelämän aikana toisen kaaren muodostaman poimun peittoon. Tähän voi kehittyä fisteli eli aukoma -se on sulkeutuneen kiduskammion jäännös. Keskikorva, sikiön ensimmäisen kidusaukon paikka, voi helposti antaa aihetta vakavaan huoleen. Nahkasiekaleet, joita voi jäädä kaulamme sivuille tai etupuolelle, eivät ole niin huolettavia, mutta ne ovat joka tapauksesa kaikuja kidusaukoistamme; muistoja sukulaisuudestamme evällisten kanssa.

Samaan aikaan kun ihmissikiöllä on kidusraot, on sillä myöskin esteettömästi liikkuya häntä ja neljä pientä melamaista raajaa.

...mesodermistä. Sikiön nahka on alussa läpinäkyvää ja jokseenkin samanlaista kuin kalojen. Kolmannella kuukaudella alkaa orvaskesi käydä sarvimaiseksi, kuten se on täysikasvuisilla. On merkillepantavaa, että jos menetämme kolmannen osan nahastamme -tulessa, hapon vaikutuksesta, kiehuvassa nesteessä tai nylkemisen kautta -menetämme henkemme. Ihon väri on peritty ominaisuus ja aiheutuu ruskeista tai kellanpunaisista pigmentti- eli väriainehiukkasista verinahassa. Pigmentin täydellinen puuttuminen ihosta, hiuksista ja silmistä on kehityksen puutteellisuutta, ja seurauksena on ihminen, jota sanotaan albinoksi. Albinismi on perittyominaisuus ja tavataan monessa eläimessä. Valkoiset mustatrastaat ovat yhtä tavallisia kuin valkoiset neekerit. Pigmentti on luultavasti peräisin jonkun sisäeritys- eli endokriinirauhasen eritteestä. Paremman tarttumapinnan saavuttamiseksi on ihmisen, apinoiden ja monien muiden imettäväisten käsien ja jalkojen nahkaan muodostunut pikkuruisia harjanteita, jotka ovat erikoisen hyvin huomattavina sormien päissä. Nämä harjakkeet muodostavat silmukoita, kierteitä ja kaaria. Maan pinnalla ei ole kahta yksilöä, joilla ne muodostaisivat täsmälleen samat kuviot. Tämän johdosta ne ovat ainutlaatuisen tärkeitä henkilön tunnusmerkkejä. Neljännellä kuukaudella sikiö alkaa saada silkinhienoa, untuvaista karvapeitettä. Tämän sijalle alkaa tulla jo ennen syntymää toinen, erilainen peite. »Untuvapeite voi säilyä tyttöjen ja naisten kasvoilla tai yli koko ruumiinkin, kuten eläinnäyttelyjen n. s. koiranaamaisilla ihmisillä. Untuvapeite kuvastaa luultavasti täysikasvuisten esi-isiemme olotilaa. Mutta toistaiseksi ei ole tyydyttävästi selitetty sitä tosiasiaa, että ihminen on kaikista kädellisistä vähimmin karvainen. Karvat eivät kasva ruumiissamme sikinsokin, vaan kolmen, neljän tai viiden karvan ryhmissä; jokainen ryhmä on aikanaan kasvanut yhden suomun alla matelija-edeltäjillämme. Muutamissa paikoissa, varsinkin miehillä navan seuduilla, voidaan nähdä niiden kasvavan kehässä, samalla tavoin kuin selkärangan päässä, mistä häntä on kerran pistänyt esiin.

Kissat »tuntevat» pimeässä viiksillään eli tuntokarvoillaan. Ihmisen kulmakarvat ja suun ja korvien karvat näyttävät olevan sellaisten tuntokarvojen muuttuneita jälkeläisiä. Todellisia tuntokarvoja, pitkiä, karkeita, jäykkiä, esiintyy usein miehillä, varsinkin keski-iän jälkeen, tavallisesti kulmakarvoissa, harvemmin nenänpäässä. Ihmisen karvapeite vaihtelee yksilön ja rodun mukaan. Japanin alkuasukkaita sanotaan karvaisten. ruumiittensa takia karvaisiksi ainoiksi. Kasvojen ja muiden ruumiinosien karvapeitteen tiheys vaihtelee myöskin eri roduilla.

Me perimme sormien ja varpaiden kynnet melkein muuttumattomina eläimellisiltä esi-isiltämme. Isonvarpaamme, peukalomme ja etu- ja keskisormemme kynnet ovat usein litteitä -kuten korkeammilla apinoilla; muiden sormiemme kaarevat kynnet tuovat mieleen eräiden imettäväisten pyöristyneet raatelukynnet ja muistuttavat alempien apinoiden pitkiä käyriä kynsiä.

Ihossamme on runsaasti rauhasia. Ne alkavat kehittyä viidennellä kuukaudella.. Hikirauhaset vähentävät ruumiinlämpöä ja poistavat jäteaineita. Rasvarauhaset pitävät ihoa ja hiuksia liukkaina ja synnyttävät muutamissa paikoissa (esimerkiksi kainalokuopissa) hajua. Sellaisten hajua synnyttävien rauhasten tehtävä on yleensä luonteeltaan sukupuolinen, ja nämä rauhaset ovat erittäin kehittyneet kavioeläimillä. Keski-Aasiassa elävän myski-eläimen koiraalla on tämä rauhanen niin iso kuin kananmuna. Sen erite on muutamien sellaisten hajuaineiden tärkeimpänä aineksena, joita ihmiset valmistavat. Seurauksena on, että myskieläin on melkein sukupuuttoon metsästetty. Imettäväi~ten latinalainen nimi Mammalia johtuu sanasta mamma, nisä; nämä ovat hikirauhasia, jotka ovat erikoisesti muodostuneet erittämään maitoa. Yksikuukautisella ihmissikiöllä on kaksi nisäharjannetta...

Silloin tällöin syntyy lapsi, jolla on yhteinen aukko suolistosta ja virtsa- ja sukupuolielimistä. Tämä yhteinen väylä on nimeltään cloaca, viemäri; ilmiö on säännöllinen kaloilla, sammakkoeläimillä, matelijoilla, linnuilla alhaisimmilla imettäväislahkolla. Ihmisellä se kuvastaa palautumista esi-isien tyyppiin, joka hävisi vasta kun pussieläimet kehittyivät miljoonia vuosia sitten imettäväisten toisena lahkona...

Kun muistamme kidusraot ihmissikiön kaulantaipeessa ja niiden kohtalon ynnä sen, että pitkiä ajanjaksoja ihmisen esi-isät saivat happea vedestä kiduksilla eivätkä ilmasta keuhkoilla, ja myöskin, että ihminen on vasta äskettäin laskeutunut puista maahan, täytyy meidän odottaa tapaavamme suurta vaihtelua ihmisten suissa ja kurkuissa, ruoka- ja ilmatiehyissä ja siinä ihmeellisen monimutkaisessa elimistössä, joka toimittaa verta koko ruumiin jokaiseen soluun...

... Muut epänormaalisuudet voidaan ymmärtää ainoastaan ihmisen kehityksen valossa. Jokin osa tai jotkin osat pysähtyvät kasvamisessaan, ennenkuin normaalinen inhimillinen olotila on saavutettu. Ne osoittavat tien, jota pitkin ihminen on kulkenut. Joitakuita ei ole helppo luokitella: onko esillä menneiden päivien jäännös ja osittainen normaalinen perintö; virheellinen solujen jakautuminen, epäsuotuisa ympäristö, virheellinen istutus vai puutteellinen itiöplasma? Eräässä ainutlaatuisessa tapauk-essa oli muna istutettu kokonaan vatsaontelon ulkopuolelle juuri nahan alle vatsan yläpuolelle. Se oli alkanut kehittyä ja määriteltiin kasvannaiseksi.

Alaleuka voi olla epämuotoinen, kasvojen ja kaulan välillä ei ole jyrkkää rajaa, korvat voivat miltei yhtyä etupuolelta. Onko sellainen palaamista kalan tilaan? Ei ole epäilemistä, mitä on tapahtunut -alkion ensimmäinen kiduskaari ei ole kehittynyt.- Se kehittyy alimmilla kaloilla tuskin ollenkaan. Joskus voidaan nähdä ylimääräinen sormi tai varvas aina peukalon tai pikkusormen ulkopuolella. Onko tämä kaikua esi-isien ajoilta, vai onko sormenalku jakautunut? Kymmenesosa tuumaa pitkän neljän viikon vanhan sikiön raajat aloittavat kehityksensä pieninä ituina ja näyttävät pian meloilta. Ennenkuin idut ilmestyvät, on sikiö raajaton. Joskus eivät melat kehitykään käsiksi ja jaloiksi; ne pysyvät siipimäislnä. Sormet ja varpaat voivat jäädä »siipien» piiloon. Jotkut tai kaikki sormet tai varpaat voivat olla räpylällisiä -kuten ne ovat alkiolla. Kaniinit eivät ole ”ristihuulisia»; niiden ylähuuli on halki keskellä. Meidän huulemme alkaa kolmena palana; jos ne eivät yhdy toisiinsa, on halkeama toisen tai molempien sierainten ja suun välillä -ei koskaan keskellä huulta. Kaksinkertaisesti ristihuulinen ihminen on »haikala-huulinen”. 

Me voimme syödä ja hengittää samaan aikaan, koska kitalaki erottaa suun nenästä. Kitalakemme alkaa kahtena luuna; ne yhtyvät sikiöelämän yhdeksännellä viikolla. Joskus ne eivät yhdy; seurauksena on halkinainen kitalaki, kuten sammakoilla, käärmeillä ja linnuilla... Sikiö on todellinen loinen.

...Afrikassa ei ole hännällistä ihmisrotua – kuten muinoin luultiin. Ihminen veti häntänsä nahan alle, ennenkuin oli todella ihminen, mutta luonto unohtaa silloin tällöin vetää sikiön hännän piiloon. Täysikasvuisen häntä oli noin 25 cm pitkä. Sellaiset hännät ovat tavallisesti pehmeitä – ruumiin ulkopuolella ei ole häntäluita. Mutta tunnetaan myöskin viiden cm:n pituinen häntä, jossa on luut, hermot, verisuonet, lihakset ja karvat. Olipa meillä häntä tai ei, karvat kasvavat yhä kiehkurassa ikäänkuin häntä olisi olemassa. 

George A. Dorsey (1929) Ihminen. Mitä me olemme ja miksi, s. 18-32, 39, 41-42. 25. Englanninkielisestä painoksesta sauomentanut A.J. Salonen. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö (581 sivua). 

€€€


Lisää leipätekstiä evoluutio-osiosta:
Alkio-opin todistus. Muistamme aikaisemmin (58-60) mainitun asianlaidan, että eri eläinten alkiot usein rakenteellisesti muistuttavat toisiaan, vaikka yhtäläisyydet eivät enää täysikasvuisilla tule näkyviin. Mainitunlaisia yhtäläisyyksiä voi tietysti samalla oikeudella kuin täysin kehittyneidenkin yhdennäköisyyksiä pitää polveutumisopin todistuksina.

Biologia WSOY 1935 s. 202-203.

€€€ 



Sven Segerstråle, Ihmeellinen elämä. Yleisbiologian perusteet itseopiskelijoita ja kouluja varten. Otava 1952, Helsinki. Suomentanut Heikki Väänänen. (321 sivua) 

€€€ 


 

Sikiöiden rakenne. Kun vertaa toisiinsa jonkin korkeamman eliön eri sikiöasteita, huomaa etta aikaisemmat asteet rakenteeltaan muistuttavat joidenkin a1haisempien sukulaislajien täysin kehittyneitä asteita. Niin esim. kiduksilla hengittävä, pyrstöllinen sammakontoukka on päällisin puolin kalan kaltainen. Samoin on imettäväistenkin nuorilla sikiöillä kaulanseutu kalojen kidussuolen kaltainen (kuva 200). Hetulavalaan nuorella poikasella on pieniä, kohta häviäviä hampaita,joten se muistuttaa hampaallista valasmuotoa, jne. Kun nyt paleobiologian mukaan ensin on syntynyt kaloja, sitten sammakko- eläimiä ja viimeksi imettäväisiä, näyttää siis näiden viimeksisyntyneiden yksilökehitys tapahtuvan samanlaisessa jarjestyksessä, siis ensin kalankaltainen aste jne. Tämä ilmiö on lyhyesti määritelty niin, että yksilönkehitys on lyhytkertaus suvunkehityksestä ns. biogeneettinen sääntö). On kuitenkin huomattava, etta tällainen määrätyn sikiöasteen ja määrätyn kaukaisen täysinkehittyneen sukulaisen välinen yhtäläisyys on hyvin pintapuolista laatua. Yhtäläisyyksien ohella on myös suuria eroavaisuuksia. Esim. vesikalvollisten sikiökalvoilla ei ole mitään vastinetta alempien taysin kehittyneiden selkärankaisten rakenteessa. Lisäksi on vielä nuomattava, etta sikiökehityksen laatu riippuu suuresti munasolun rakenteesta, joka läheisillakin lajeilla (esim. sammakkoeläimillä ja matelijoilla) voi paljon vaihdella. Niin ollen ei biogeneettisella säännöllä ole sitä ratkaisevaa merkitystä, mikä sille ennen annettiin kehitysopin tukemiseksi.

Kuva 200. Kolmen eri selkärankaisen,
A haikalan, B linnun ja C ihmisen sikiö, joilla kaikilla on kidussuoli g.

Yleisbiologia s. 197-198. Otava 1946. 

€€€
 


 

Luvun ”Voidaanko rotua parantaa?” Hylander alkaa kuvaavin sanoin: ”Voidaan kyllä!”

Toffe Hylander (1949) Kuinka elämä jatkuu, s. 108-109. Kansantajuien esitys kasvien, eläinten ja ihmisten lisääntymisestä sekä näitä asioita sivuavista kysymyksistä. WSOY, Porvoo. Suomentaut Joh. Kaikko, Armas Ruotsalainen ja Leo Kaprio (183 sivua).

€€€

HG Wells & Julian Huxley (1954, 6. painos suomeksi) Elämän ihmeet. Suomeksi toimittanut Aarno Jalas. WSOY, Porvoo (1009 sivua).

HG Wells & Julian Huxley (1954, 6. painos suomeksi) Elämän ihmeet.
Suomeksi toimittanut Aarno Jalas. WSOY, Porvoo (1009 sivua).
 

Alkion kasvu ja kehitys.

Hedelmöittynyt muna kehittyy nopeasti kulkiessaan viikon kuluessa munatorven kautta emään. Soluna se on jättimäinen ja heti alkutyökseen se jakautuu lukuisiin, normaalikokoiisiin soluihin. Tämä ns. munasolun vakoutuminen tapahtuu jatkuvasti siten, että solut jakaantuvat kahtia. Hedelmöittynyt munasolu jakaantuu kahdeksi yhtä suureksi soluksi, nämä jälleen kahdeksi niin että syntyy neljä solua; nämä kaikki jakautuvat vuorostaan kahtia, jolloin soluja tulee kahdeksan jne.

Kun tämä kaikkein varhaisasteisin alkio saapuu emään, on munanvakoutuminen edistynyt niin pitkälle, että soluja on muutamia satoja. Mutta jakaantuessaan solut ovat myöskin alkaneet ryhmittyä määrätavalla, niin että syntyy ontto pallo, jonka eräs kohta on pahkamaisesti laajentunut onteloon käsin. Tällä asteella ollen pieni solupallo kiinnittyy emän seinään; se oikeastaan hävittää muutamia soluja, niin että se jää lepäämään pieneen emän seinämässä olevaan onteloon, missä sitä joka puolelta ympäröivät emon solukot ja emon veri. Tällöin on tuleva lapsukainen muuttunut emon loiseliöksi, joka ottaa ravintonsa emostaan. Ollessaan munatorvessa muna ei saanut ravintoa ulkoapäin, se eli vain omasta valkuaisvarastostaan eikä tästä syystä voinut kasvaa; mutta nyt sen ympärillä virtaa ravitsevaa verta, niin että sillä on saatavana, mitä se tarvitsee kasvaakseen. Tähän asti on munan kehitys on ollut vain muodon muuttumista, mutta tästä lähin se sekä muuttuu muodoltaan että kasvaa samanaikaisesti.

Muutamassa päivässä alkio kehittyy edelleen, mutta vielä ei näy merkkiäkään lapsen elimistä. Aluksi syntyy vain joukko kalvoja ja onteloita jotka ympäröivät ja suojaavat alkiota ja jotka myöskin toimittavat sille ravintoa. Toisen viikon loppupuolella on koko alkio läpimitaltaan hieman millimetriä suurempi, ja sen muodostaa
kolme rakkulaa, joista kaksi pienintä on isoimman sisässä; lisäksi ovat näiden rakkuloiden seinäsolut sijoittuneet kerroksittain. Kolmannella viikolla tämä muodostuma kasvaa nopeasti ja nyt alkaa ensimmäisiä elimen aiheita näkyä alkion ruumiissa. Sisärakkulain väliseinässä on paksuuntunut levymäinen kohta, noin puolitoista millimetriä läpimitaltaan; tämän pikkulevyn halki kulkee matala vako, jota sanotaan alkeisuurteeksi ja sen molemmin puolin reunat kohoavat kasvaakseen myöhemmin yhteen; tästä putkesta kehittyvät aivot ja selkäydin.

Pieni alkiolevy kasvaa ja erilaistuu nopeasti. Kun viisi viikkoa on kulunut kehityksen alkuhetkestä, ovat jo kaikki tärkeät elimet aiheina olemassa. Alkio on noin puolen senttimetrin pituinen; sillä on sykkivä sydän, hermosto, pieniä raajainaiheita, verraten suuret silmät, munuaisten aiheet ja kasvava suolikanava. Onpa jo olemassa selvästi rajoittunut osa, joka aikanaan on valmistava sukusoluja. Tärkeimmät elimisöt esiintyvät siis jo alkiolla, mutta tämän varhaisasteisen eliön anatomisessa rakenteessa on paljon omituisia piirteitä, jotka häviävät alkion kasvaessa. Tämä koskee myöskin sen elimien keskinäistä mukautumista. Meidän on huolellisesti tarkattava näitä omituisuuksia, sillä ne ovat sangen tärkeitä vertailevan anatomian ja kehitysopin ymmärtämiseksi.

Noin neljän viikon ikäisellä ihmisalkiolla on silmäänpistävimpänä erikoisuutena selvästi näkyvä häntä. Se on taipunut eteen- ja ylöspäin ja sen lihakset ovat yhtä hyvin kehittyneet kuin itse vartalon lihakset, mikä sietää tähdentämistä. Tämän pienoisen ihmisalkion häntä ei siis muistuta marakatin tai hiiren pitkänhoikkaa vartalon pidentymää, se on pikemminkin kalan voimakkaan ja leveän pyrstön näköinen. Kun kehitys tapahtuu säännöllisesti, kasvaa ihmisalkion häntä suhteellisen hitaasti, niin että ruumis kasvaa vähitellen sen ympäri ja sulkee sen sisäänsä; syntymisen tapahduttua selkäranka niin muodoin päättyy vain pieneen eteenpäin kaartuneeseen osaan, häntäluuhun, joka on kokonaan vartalon alaosan sisässä. Mutta joskus kehitys poikkeaa säännöllisestä. Anatomi löytää ihmisruumista leikellessään hajallisia ja aivan hyödyttömiä lihaksia kiinnittyneinä häntäluuhun, ja silloin tällöin syntyy h'innällisiä lapsia, joiden häntälisäke on hieman kiinteämpää ainetta kuin kumipalanen, mutta jonka sisässä siitä huolimatta on selkärangan suippeneva alapää.

Kaulaosassa esiintyy toinen omituisuus tämän varhaisen kehitysvaiheen aikana; kaulan molemmin puolin on neljä vakoa, jotka ilmeisesti vastaavat kalan kidusrakoja. Tämä yhtäläisyys ei koske vain kidusrakojen sijaintia, vaan se ulottuu myöskin kiduskaariin, niihin luuston osiin, jotka niitä tukevat, ja verisuonien kulkuun tässä ruumiinosassa. Sitä mukaa kuin alkiokehitys edistyy, tapahtuu suuria muutoksia. Kiduskaarista tulee keskikorvan kuuloluita, kieliluu (nielussa oleva luu, johon mm. eräät kielilihakset kiinnittyvät) ja eräitä kurkunpään rustoja; valtimosuonien lukumäärä vähenee, niin että vain jokunen niistä säilyy suurten rintasuonien haaraantumina. Itse vaot täyttyvät ja häviävät, lukuunottamatta etumaista, josta syntyy Eustakion putki ja keskikorva. On kuitenkin eittämätön tosiasia, että ihmisen kurkun ja kaulan seutu ei kehity suoraan, vaan kiertoteitse. Se on aluksi kiduskoneisto, joka muistuttaa kalojen vastaavaa elintä ja muuttuu vasta myöhemmin siten, että ihmiselle ominaiset rakennesuhteet tulevat näkyviin. On kuitenkin syytä huomauttaa, että kiduskoneistolla ei ole lainkaan merkitystä alkiohengitykselle ja ettei milloinkaan kehity kiduslehtiä, todellisia hengityselimiä, jollaisia kalojen kiduslehdet ovat.

Jos leikkelemme tähän tapaan ihmisalkiota, löydämme monta muutakin piirrettä, jotka ovat tunnusomaisia alemmille selkärankaisille. Tärkeimpien laskimoiden kulkusuunta on sama kuin kaloilla. Alkion sydän on yksinkertainen rakenteeltaan, siinä kun on vain yksi kammio ja yksi eteinen kuten kaloilla. Täysinkehittyneistä imettäväisistä alkio eroaa sikäli, että sekä suoli, sukuelimet että virtsaputki aukeavat yhteissuoleen, kloaakkiin, joka vuorostaan aukeaa ruumiin pinnalle. Vihdoin on tällä varhaisasteella selänpuoleinen tukilaite, selkäjänne (chorda dorsalis), joka myöhemmin surkastuu ja korvautuu selkärangalla. Tulemme tuonnempana pohtimaan kaikkia näitä erikoisuuksia; tällä kertaa tyydymme vain toteamaan, että kehityksessämme on tällainen kalamainen aste.

Kehityksensä toisena kuukautena alkio jatkuvasti kasvaa ja erilaistuu, ja tällöin häviävät vähitellen kalaa muistuttavat piirteet, niin että alkio tämän kehityskauden päättyessä jo on ihmisen näköinen. Kahdeksan viikon ikäinen alkio on noin kolme senttimetriä pitkä; sillä on jo sormet ja varpaat, ja häntä on surkastunut niin, että sitä tuskin näkyy. Mutta vielä on pitkä kehityksen tie edessä. Aivopuoliskot esim. ovat hyvin heikosti kehittyneet, kasvot ovat oudot, melkein hirvittävät katsella; mutta ruumiinmuoto on jo pääpiirteiltään valmiina, ja alkio alkaa näyttää pieneltä vastasyntyneeltä lapselta.

Kahden ensimmäisen kuukauden kuluessa on alkio siis muuttunut perusteellisesti. Solukot ovat erilaistuneet, ja koko ruumiinmuoto ilmenee selväpiirteisenä. Jäljellä olevina seitsemiinä kuukautena tapahtuu alkiossa, jota jo voi sanoa sikiöksi, vielä paljon muutoksia. Raajat kasvavat nopeasti ja niiden pituus tulee suhteelliseksi muuhun ruumiiseen verraten, ja kasvot kehittyvät ihmismäisiksi. Mutta tämä pitkäaikainen kehitys on oikeastaan vain kasvamista, niin että tuuman mittaisesta alkiosta tulee vastasyntyneen lapsen kokoinen sikiö.

On kiintoisaa verrata ihmisen kehittynyttä sikiöastetta ihmisenmuotoisen apinan, sanokaamme gorillan tai simpansin vastaavaan kehitysasteeseen. Molemmissa tapauksissa ovat seitsenkuukautisen sikiön jalkapohjat kääntyneinä vastakkain, ja samoin on laita kämmenpohjain. Apinalla tämä alkuperäinen asento jää pysyväksi, sen jalka kun tosiaan muistuttaa kättä ja toimii käden tavoin tarttumisvälineenä. Ihmisen jalka sitä vastoin muuttuu sellaiseksi, että se voi kannattaa pystyasentoisen ruumiin painon. Raajat oikenevat, jalkapohjat painetaan alustaa vasten, ja luut kasvavat vahvemmiksi ja vähemmän liikkuviksi. Raajojen liikkumiskyvyn vähetessä jalka muuttuu niin, että se tukee ruumista käynnin aikana. Mutta onpa toinen sikiökauden erikoispiirre, joka meillä jää pysyväiseksi, apinoilta sitä vastoin häviää. Seitsemän kuukauden ikäisenä ihmisen tai apinan sikiöllä on tiheä karvapeite päässä, silmäkulmissa ja huulissa, mutta muussa ruumiissa on vain hienoja ihokarvoja. Kummassakin tapauksessa kasvaa tämän alkuperäisen karvapeitteen sijaan uusi, mutta se on ihmisellä paljon heikommin kehittynyt kuin apinalla. Ihmisen melkein karvaton iho on siis esimerkkinä siitä, että kehitys voi yhdessä kohdassa pysähtyä yleiskehityksen jatkuessa edelleen.

Ennen kuin käymme puhumaan syntymän jälkeisistä muutoksista, tutkimme, millä tavoin alkio on suojattu ja kuinka se saa ravintoa. Olemme jo kertoneet, kuinka alkio joutuu emän seinämän sisään päästyään tähän elimeen. Tässä vaiheessa sen muodostaa rakkula, chorion, jonka yhdessä kohdassa on itse alkion aihe ja eräitä kalvoja. Alkion kasvaessa tämä chorion-rakkulakin kasvaa, niin että se myöhemmin kaartuu emäontelon sisään, jolloin sitä peittää ohut kerros emän solukkoa. Kehittyessään alkio pysyy kiinni chorionin eli suonikalvon seinässä napanuoran välityksellä, joka kasvaa esiin alkion vatsapuolelta. Edelleen kehittyyalkiolle verraten varhain verisuonisto, joka kulkee sekäalkion ruumiissa että napanuoraa myöten suonikalvoon, missä on hyvin kehittynyt hiussuonisto; siitä nimi suonikalvo. Siinä kohdassa, missä alkion solukoista muodostunut suonikalvoyhtyy emän seinään, joutuu alkion veri aivan lähelle emon verta sekaantumatta kuitenkaan siihen täydellisesti; vain ohut kalvo erottaa veret toisistaan. Tässä osassa, istukassa eli plasentassa, kuten sitä sanotaan, tapahtuu alituista veren vaihduntaa emon ja alkion kesken; alkio saa ravintoa ja happea emon verestä, johon sen jätetuotteet myöskin erittyvät.

Huomaamme siis, että sikiölle toimittaa ravintoa oma verisuonisto ja että istukka toimii yhdistyneinä keuhkoina, suolistona ja munuaisina. Tästä johtuu, että kaikista elimistämme sydän kehittyy ensimmäisenä ja alkaa ensiksi toimia. Sydän työskentelee herkeämättä ja pitää ruumista käynnissä alusta loppuun asti, ensimmäisestä kuukaudesta lähtien kukaties kahdeksan- tai yhdeksänkymmenisen elämänikämme viimeisiin hetkiin saakka.

(s. 112-113)


 


 


 

3. Todistuksia alkiokehityksen alalta.

Niin vähäpätöisiä kuin surkastuneet elimet ovatkin, niiden tieto-opillinen merkitys on erinomaisen tärkeä; ne ovat vallituksia, joita kehitysopin viholliset eivät pysty valtaamaan. Mutta miltei yhtä vaikeasti voitettavia vastuksia ovat alkio-opin tosiasiat.

Kerran, noin sata vuotta sitten kuuluisa embryologi von Baer unohti varustaa nimilipuilla eräät alkiot, joita hän säilytti alkoholissa. Kun hänen myöhemmin piti niitä tarkastella, sattui näin: »Minun on aivan mahdoton sanoa -lainaamme hänen omat sanansa -»mihin luokkaan ne kuuluvat. Ne voivat olla sisiliskoja tai pieniä lintuja tai hyvin nuoria imettäväisiä, niin täydelleen samanmuotoisia ovat kaikki nämä eläimet". Mietittyään tarkemmin asiaa hän esitti seuraavan yleispätevän lain: eläimet muistuttavat toisiaan sitä enemmän, kuta kauemmas taaksepäin seuraamme niiden kehitystä. Tämä laki pitää yleensä paikkansa, ja tätä alkioiden ja toukkien keskinäistä yhtäläisyyttä on hyvin vaikea selittää muuten. kuin polveutumisopin kannalta. Parin vuoden ikäinen lapsi osaa erottaa sian ihmisestä, kanan apinasta ja norsun käärmeestä. Mutta nämä eläimet tuntee helposti vasta sitten, kun niiden kehitys on edistynyt melko pitkälle. Kun ne olivat aivan nuoriaembryoita, alkioita, ne
olivat niin toistensa kaltaisia, että tavallisen biologin, saatikka sitten maallikon, olisi työläs niitä erottaa; olisipa itse alkio-opin erikoistuntijalle suotava anteeksi mahdolliset erehdykset.

Tämä ei vielä riitä. Kun seurataan eri eläinten alkiokehitystä taaksepäin, havaitaan, että ne eivät ainoastaan ole keskenään yhtäläisiä, vaan että ne eroavat muotojensa puolesta yhä enemmän ja enemmän vanhemmistaan ja siitä tyypistä, jota ne edustavat täysikasvuisina. Ne tulevat erinäköisiksi kuin oman lajin aikuiset yksilöt ja muistuttavat yhä selvemmin aivan toisentyyppisiä eläimiä. Palataksemme von Baerin nimilaputtomiin näytteisiin, ihmisen, kissan, kanan ja käärmeen alkiot eivät ole vain niin yhdennäköisii, että ne töin tuskin erottaa toisistaan, vaan yhtäläisyyttä on mm. siinä, että niiden sydän, suuret valtimosuonet ja kaulanseutu ovat rakenteeltaan samanlaisia kuin kalan vastaavat kohdat. Sydän ei ole kokonaan tai osittain jakaantunut vasempaan ja oikeaan puoliskoon, vaan se on yksinkertainen sykkivä kammiojono, aivan samanlainen kuin kalan sydän. Kaulan molemmin puolin on rivi vakoja aivan samoin kuin kalalla kidusrakoja, ja vakojen välissä kulkee vastaavasti vaitimoita. Koko verisuonisto ja hermosto ja niiden sijainti vakojen suhteen on tosiaan aivan kalamainen ja toisenlainen kuin samojen alkioiden myöhäisemmillä kehitysasteilla. Näissä vaoissa ei koskaan näy kiduksia, niin että yhdennäköisyys ei ole täydellinen; lukija älköön kuvitelko, että ihmisalkiolla joskus on »kidukset kuten kalalla». Mutta sen kehitykseen sisältyy kieltämättä vaihe, jolloin se muistuttaa kalan tyyppiä. Ei ole kysymys toisinnosta, vaan pikemminkin entisyyden muistelusta.

Jos on otaksuttava, että maaeläimet on luotu maaeläimiksi, kaikki edellä kerrottu on täysin tolkutonta. Aivan toisin on, jos tunnustamme kehityksen totuudeksi, sillä silloin saatamme ymmärtää, että käärmeet ja kanat ja ihmisolennot ja kaikki ilmaa hengittävät selkärankaiset eläimet alkuperältään ovat kalamaisia, että ne lähtevät taipaleelle kohden kaloja, mutta sitten poikkeavat tältä tieltä saavuttaakseen ne korkeammat kehitysmuodot, joita ne nyt ilmentävät. Eläinten lisääntyessä muinaiset aiheet näyttäytyvät; eliöt ikään kuin aluksi pyrkivät vanhoille vesiväylille, mutta luopuvat niistä ja mukautuvat maalla oloon. Täten siis jokaisen yksilön alkiokehityksessä esiintyy piirteitä lajin aikaisemmassa historiassa ilmenneistä taipumuksista. Sammakkoeläimillä tämä entisyyteen palautuminen näkyyerittäin selvänä, sillä niillä kidusrakojen aiheet kehittyvät oikeiksi kiduksiksi. Varhaiskehityksensä aikana ne tosiaan hengittävät niillä ja ovat muutenkin fysiologisesti katsellen kaloja.
Lähes puoli vuosisataa myöhemmin Häckel, joka tarkasteli alkiokehitystä kehitysopin näkökulmasta, laajensi, muovaili uudelleen ja kenties liioitteli von Baerin lakia. Hänen »biogeneettinen peruslakinsa» väittää, että jokainen eläin toistaa yksilökehityksensä aikana koko lajin kehityksen. Se ei kuitenkaan ole yleispätevä, eikä mainittu kertaaminen ole täydellinen. Luonto ei ole mikään historiantutkija; se käy käsiksi kehitykseen, lyhentää tai poistaa armotta ne vaiheet, joihin aikaa tai energiaa kuluu liian tuhlaavasti.

Kuinka pitkälle Häckelin peruslain pätevyys ulottuu, jääköön tässä pohtimatta. Meitä askarruttavat tällä kertaa vain positiiviset, näkyvät tosiasiat. Kymmenettuhannet eläimet kertaavat menneisyyttään kehityksensä aikana näköjään hyötymättä siitä millään tavoin; aikaisilla alkioasteillaan niillä on elimiä ja rakennepiirteitä, jotka kuuluvat vähemmän erikoistuneiden eläinlajien täysikasvuisille yksilöille. Ja ainoassakaan näissä kymmentuhantisissa tapauksissa ei näy muuta syytä tähän ilmiöön kuin se, että ne kertaavat vaiheita, jotka aikanaan olivat huippumuotoja lajin varhaisemmassa polveutumishistoriassa.

Monisoluisten eläinten yksilökehityksessä ilmenee poikkeuksetta ainakin joitakin piirteitä, jotka voidaan selittää tällaiseksi toistumiseksi. Yksinpä hedelmöittynyt munasolu, kaiken suvullisesti syntyvän elämän alku, tavallaan osoittaa monisoluisten eliöiden kehittyneen yksisoluisista. Jokaisella ihmisellä ja selkärankaiseläimellä on kehityksensä tietyllä asteella niveletön selkäjänne moninikamaisen selkärangan sijasta, vaikka tämä jänne sittemmin häviää kaikilta muilta paitsi ympyräsuisilta ja eräiltä kaloilta. Alkeellisin chorda-eläin, suikulainen, säilyttää selkä jänteensä halki elämän, eikä sille kasva muuta tukirankoa.

Olemme jo puhuneet vaippaeläinten omituisista muodoista. Nämä eläimet ovat aluksi vapaasti uivia olentoja, »pyrstökkäitä», joilla on kaikki selkäjänteisten tunnusmerkit: selkäjänne, selkäydinputki ja kidusraot, vaikka pohjaan kiinnittynyt aikuinen yksilö taantuu ja tuskin muistuttaakaan selkäjänteistä. Jollei hyytelömäinen vaippaeläin ole Chordata-ryhmän eläin, miksi sen toukka sitten on niin tyypillinen selkäjänteinen? Mikä luomisajatus saattaa olla tällaisen takaperoisen kehityksen takana?

Hevosen kehityssarjassa olemme jo tutustuneet erääseen valaisevaan erityisesimerkkiin. Merychippus-suvun täysikasvuisilla yksilöillä olivat väli- ja poskihampaat monimutkaista "jauhavaa» tyyppiä, jota vastoin maitohampaiden rakenne oli alkeellisempi muistuttaen vihaisempien hevosmuotojen pysyviä hampaita. Voimme siis todellakin asettaa rinnan esi-isien täysikasvuiset yksilöt ja niiden jälkeläisten nuoret varsat, jotka kertaavat esivanhempainsa saavuttaman asteen, ennen kuin hampaisto kehittyy lopulliseksi.

Kaunis esimerkki toistumisesta on hiustähden (Antedon) elämäkerta. Tämä eläin on piikkinahkaisiin kuuluva ns. merililja. Useimmat merililjat ovat varrellisia, pohjaan kiinnittyneitä muotoja, jotka asustavat meren syvyyksissä. Ne olivat vanhempina kausina niin yleisiä, että kokonaisia...
...

Kallioiden fossiilit todistavat suoranaisesti, että ehitysoppi on pätevä. Mutta alkio-opin todistus on epäsuoranakin välittömämpi. Voimme lähdä, kuinka yksilö syventyy kaikkiin näihin lämmästyttäviin sukumuistoihin ja kuinka se aivan kuin silmiemme edessä kulkee läpi kaikkien vaiheidensa alkuperäisestä alkeellisuuden tilasta aina myöhäiseen täydellistymiseensä asti. Jos pidämme kehitystä tosiasiana, kaikki nämä seikat läyttävät yksinkertaisilta ja helposti käsitettäviltä, jos kiellämme kehityksen, ne ovat tartoituksettomia ja arvoituksellisia. Ei myöskään voi olla puhetta mistään salaperäisestä yleisharmoniastaa, joka muka määräa toistumisen rytmin. Päinvastoin: tämä kehityksen toistuminen on usein erilainen eri eläimillä ja sen kertoma tarina on monesti vaikeatajuinen. Toistuminen tapahtuu lujaanjuurtuneiden perinteiden, eräänlaisen jatkuvaisuuden lain voimasta, se ikäänkuin piilee syvällä elollisten olentojen sisimmässä. Kehityksen kertausta tapahtuu, koska eliöt lisääntyvät ja ne itsekukin ovat kehittyneet yksinkertaisemmista muodoista äärettömän pitkän toisintosarjan tuloksina.
 

(Huom. Kuvasarja on varsin erinäköinen Haeckelin kuviin verrattuna 6. suomenkielisessä painoksessa (1954) Wellsin ja Huxleyn teoksesta.)
 

(s. 266-270).


 
 

Ihminen ei myöskään muodosta poikkeusta yleisestä säännöstä, jonka mukaan yksilö kertaa kehityksensä aikana koko lajin kehityksen. Alkioasteemme tuovat ilmi samat perhesalaisuudet kuin muiden imettäväisten vastaava kehitys. Kidusrakojen aiheet, häntä ja sikiön karvapeite on jo mainittu. Sopii vain lisätä, että häntäämme liittyy aluksi kaikki tarpeelliset liikuttajalihakset täysin kehittyneinä, vasta hännän surkastuessa lihaksetkin surkastuvat tai joutuvat toisiin tehtäviin.

Varhaisasteella ihmisalkion nenäaukot yhdistää suuhun syvä rako. Joskus kehitys keskeyty: n ja tuloksena on »ristihuuli". Tämä luonnon oikku kertoo siis, millä tavoin sieraimet muodostuvat kalamaisilla kantamuodoillamme, eikä tarvitse muuta kuin silmäillä haikalaa tai rauskua jos mieli tutkia asiaa tarkemmin. -Voipa sattua niinkin, että sikiökauden karvapeite jää pysyväiseksi, ja tuloksena ovat »koiraihmiset" tai »parrakkaat naiset», joita sirkuksissa ja tivoleissa näytellään. Joskus, vaikka onneksi harvoin jää alkion häntä surkastumatta, ja pieni kansalainen ilmestyy tähän maailmaan pikku porsaansaparo koristeenaan. Voi sattua, että kidusraot eivä
kasva umpeen, vaan aikuisellekin jää kaulan molemmin puolin vakoja tai valkoisia läikkiä jotka viimeksimainitut osoittavat kohtia, missä raot juuri ennen syntymää ovat sulkeutuneet.

Edelleen on vastasyntyneellä pienokaisella omituinen kyky riippua käsivarsiensa varassa usean minuutin ajan; useimmat pikkulapset voivat tosiaan yhdestä kädestä riippuen kannattaa oman painonsa. Tämä taito säilyy kuukauden päivät, sitten se heikkenee ja vasta vuosien kuluttua lapsi pystyy samaan voimien koetukseen. Kaikki apinaemot liikkuvat oksalta oksalle lapsi mukanaan. Silloin ne tarvitsevat käsivarsiaan kiipeämiseen, minkä vuoksi poikasten on syntymästä alkaen pysyteltävä kiinni emon turkissa. On aivan epäilemätöntä, että tämä ihmislapsellekin ominainen kyky on täysin hyödyttömäksi muuttunut jäännös sellaisesta, mikä ennen oli välttätön elämänehto. On kiintoisaa, että tämä taito, kuten mr. Kallen on osoittanut käyttäen tytärtään "koekaniinina», voidaan uudelleen herättää siten, että lasta toistuvasti kiihotetaan sitä harjoittamaan ja että taito tämän jälkeen säilyy useita kuukausia. Tämän kyvyn syntyperäistä ja automaattista luonnetta todistaa, että se kerran havaittiin lapsella, joka syntyi ilman isoja aivoja; kyky säilyi lapsiraukan kuolemaan asti eli kahdeksantoista vuorokautta.

Toinen varhaiskehityksen jäännös, joka myöskin hä viää syntymän jälkeen, on pienokaisen kyky tarttua kiinni jalallaan; isovarvas on muista varpaista enemmän erillään kuin aikuisilla. Minkä vuoksi lapsen jalka olisi puolittain apinanjalka, jolleivät ihminen ja korkeammat apinat olisi
sukulaisia?

Ken vieläkin suhtautuu kielteisesti tai epäillen kehitysajatukseen, ajatelkoon omia olosuhteitaan. Sillä itsekunkin oma henkilökohtainen ja yksityinen kehitys, vaikka siihen ei ennen syntymää kulu aikaa enempää kuin yhdeksän kuukautta, on yhtä selvä ja yhtä valaiseva kuin se hitaasti tapahtuva kehitys, jonka alaisena elämä on kokonaisuutena. Ns. fundamentalismin sotainen apostoli mr. William Jennings Bryan, joka ei siedä se puhetta apinamaisista esi-isistä, aloitti hänkin elämänsä yhtenä ainoana soluna, kehittyi tästä alkueläinasteesta monisoluiseksi yhdyskunnaksi, sivuutti polyyppiasteen saatuaan kaksi solukerrosta ja osoittautui suikulaisen sukulaiseksi, niin pian kuin selkäjänne muodostui tukirangoksi. Se surkastui ja korvautui oikealla selkärangalla, kalamaisten kantamuotojen vesielämää muistutti alkion vesikalvo pienoislammikkoineen, jossa tuleva mr. Bryan kellui kuin vesieläin ikään. Samaa, mutta kehittyneempää vaihetta kuvasti kaulan kidusrakojen puhkeaminen, niiden sulkeutuminen taas sitä aikaa, jolloin kuiva maa vallattiin. Muinaisten karvapeitteisten ja nelijalkaisten esi-isien perua oli sikiön villakarva ja häntä, joka oli valmiina heilumaan. Ja vihdoin, syntymän tapahduttua, ilmeni tunnusmerkkejä sellaisesta, mikä mr Bryanista myöhemmin oli kauhistuksen kauhistus -esi-isien apina-aste toistui liikkuvine isovarpaineen, olipa pienokaisella vähän aikaa kyky riippua käsistäänkin, vaikka se tuskin koskaan tuli käyttäneeksi tätä perimäänsä taitoa.

Me emme siis ole minään poikkeuksena elämän säännöstä. Laji ihminen on syntynyt niinkuin kaikki muut lajit, ei äkillisen luomistapahtuman tuloksena, vaan hitaasti, asteittaisesti, vaivalloisesti ja usein melkein huomaamattomasti kehittyen...
(s. 298-299)
 

Skand. Huom. Ennen kaikkea Wellsin & Huxleyn kirja ei ota selkeän kriittistä kantaa sen paremmin rekapitulaatioon kuin lamarkismiinkaan. Antakoon ajan tuomita Wellsin analyytikon taidot oman aikansa politiikan kuvaaja:

"Kirjailija H.G. Wells kirjoitti Stalinista, ettei hän ollut koskaan tavannut ketään niin avomielistä, oikeudenmukaista ja rehellistä ihmistä. 'Kukaan ei häntä pelkää ja kaikki luottavat häneen.'... Hrustsevin mukaan Voittajien kongressissa valitun politbyroon jäsenistä viisi teloitettiin, keskuskomitean 139 jäsenestä 98 teloitettiin tai kuoli vankileireillä, kongressin 1966 edustajasta 1108 tuomittiin... Sotavoimien johdon 'puhdistus' alkoi kesäkuussa 1937, jolloin marsalkka M.N. Tuhatsevski ja 8 kenraalia tuomittiin lyhyen suljetun oikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan ja ammuttiin. Tämä oli vasta alkua. Viidestätoista armeijankomentajasta 13 ja 185 divisioonankomentajasta 110 teloitettiin..." [Edellä] "Kollektivisointiohjelma tähtäsi siihen, että tasaluvuin 25 miljoonasta tilasta, joita viljeli 120 miljoonaa talonpoikaa, muodostettaisiin 240 000 kolhoosia... Nikita Hrustsevin muistelmien mukaan Stalin kävi viimeisen kerran maaseudulla tammikuussa 1928... Neuvostoliiton tiedotusvälineissä ei sanallakaan mainittu nälänhädästä, ja siitä puhuminen oli neuvostovastaisen propagandan levittämistä, josta seurasi viiden vuoden leirituomio. Mutta ulkomaiden lehdistö, myös Suomen, julkaisi kuvauksia venäläisiä uhkaavasta nälkäkuolemasta, ja eräät kansainväliset humanitääriset järjestöt ryhtyivät suunnittelemaan ruoka-avun lähettämistä Neuvotoliittoon. Esikuvana oli Herbert Hooverin organisoima avustustoiminta vuodelta 1921. Mutta neuvostohallitus torjui tällaiset hankkeet väittäen niiden perustuvan valheellisille tiedoille. Maatalouden kollektivisointiohjelma voitiin katsoa toteutetuksi vuoden 1934 loppuun mennessä, jolloin yhdeksän kymmenesosaa Neuvostliiton viljellystä pinta-alasta oli siirretty kollektiivitilojen haltuun. Tämän tuloksen saavuttamiseksi oli käyty lähes viisi vuotta veristä sisällissotaa, joka tuhosi miljoonien ihmisten elämän. Winston Churchill kertoi muistelmissaan Stalinin sanoneen hänelle elokuussa 1942, että kollektivisoinnin uhriksi joutui 10 miljoonaa ihmistä..." Max Jakobson, Väkivallan vuodet. 20. vuosisadan tilinpäätös I s. 200. Otava 1999.

€€€

Lintujen, matelijoitten, jopa nisäkkäittenkin yksilöllisen kehityksen alkuvaiheissa kidusaukkojen alkeet kehittyvat niiden sikiöitten nielun seiniin (kuva 90). Ne häviävät kehityksen jatkuessa tyystin, mutta niiden ohimenevä ilmestyminen olisi käsittämätöntä, elleivät nuo elainryhmat po1veutuisi vedessä elävistä selkärankaisista. Tunnetaan paljon vastaavia esimerkkejä: yksilön kehityksen aikana ilmestyy ohimennen elintenalkeita, joilla ei ole merkitystä nykyisille lajeille.

Biologia s. 87. WSOY 1955 .

€€€ 

”Kuva I (A) -Rekapitulaatio (S. 24) .6 viikkoa vanhan ihmissikiön malli. Tällä 10 mm:n pituisella ihmisolennolla on lyhyt häntä. Kaulassa oleva uurre on viimeinen jäte kidusraoista, jotka kolmen viikon ikäisessä sikiössä olivat vielä selvästi näkyvissä.”

Eliöt eroavat ihmisten rakentamista koneista siinä, että ne pystyvät itse rakentamaan itsensä. Itseään rakentaessaan jokainen eliö kokee yksilökehityksensä, jota ammattikielellä sanotaan sen ontogeniaksi. Alkeellisilla muodoilla tämä saattaa käsittää vain pieniä ja vähäpätöisiä muutoksia, kuten esimerkiksi ameeballa, joka kohta muodostuttuaan kasvaa kooltaan kaksinkertaiseksi ennen kuin jakaantuu kahtia. Mutta kaikilla korkeammilla eläimillä ja kasveilla ontogenia on sangen monimutkainen tapahtuma, jonka aikana kehittyvä eliö kokee kokonaisen sarjan muodonmuutoksia, joiden ulkonaiset piirteet ja toimintatavat ovat hämmästyttävän erilaisia. Jokainen perhonen on kerran ollut toukka, jokainen tammi on ollut tammenterho ja jokainen hanhenkaula vähäinen vapaana uiva äyriäinen. Sinä, kuten minä ja kaikki muut ihmiset, olet kerran ollut mikroskooppinen pallomainen munasolu, sitten vuorostaan kahden erilaistumattomia soluja käsittävän solukerroksen muodostama sikiö, jolla oli valtavat lisäkkeet ravinnon ja hapen saamiseksi äidistä loiseläimen lailla, olio, jolla nikamaisen selkärangan paikalla oli nikamaton selkäjänne, biologien kielellä notochorda. Sinulla on kerran ollut kidusraot kuten kaloilla ja häntä, ja ruumistasi on kerran peittänyt tiheä karvapeite kuten marakatilla. Olet kerran ollut avuton sylilapsi, jonka oli opittava erottamaan esineitä ja puhumaan. Sinussa tapahtui ruumiillisia ja henkisiä muutoksia, jota me .sanomme puberteetiksi, ja opit tekemään työtä. Olet tosiaan itsestään muuntuva kehitystapahtuma. 

Yksilökehitys muodostaa näin ollen eräänlaisen, ajallaan sattuvien tapahtumien kaavan; näiden tapahtumien kautta yksilössä piilevät mahdollisuudet voivat toteutua. Epäedulliset olosuhteet saattavat estää mahdollisuuksien täyden toteutumisen, jopa estää toteutumisen kokonaan, tappamalla kehittymättömän yksilön. Mutta edullisissa olosuhteissa yksilökehitys jatkuu esteettä niille rajoille saakka, jotka luontaiset mahdollisuudet ovat sille asettaneet. Mutta tämä ei vielä riitä, vaan jokaisessa sukupolvessa yksilökehitys on se välttämätön koneisto, jonka avulla perinnölliset mahdollisuudet toteutuvat. Jokaisen uuden muuntumisen täytyy toimia käytettävissä olevien kehitysprosessien muodostaman rungon puitteissa. Eliöt pyrkivät enemmän muistuttamaan toisiaan ontogenian varhaisemmissa vaiheissa kuin myöhäisemmissä. Useimmat yksittäiset kasvi- ja eläinlajit siitä riippumatta, miten erilaisia ne ovat täysikasvuisina, muistuttavat yksilökehityksensä alussa toisiaan sikäli, että ne käsittävät yhden ainoan erilaistumattoman solun. Kaikki sikiöasteella olevat selkärankaiset -linnut ja nisäkkäät, kalat ja matelijat -ovat kehityksensä selkäjänteellisessä vaiheessa huomattavan samannäköisiä, ja tuskin kukaan muu kuin asiantuntija pystyisi erottamaan kaniinia ihmisestä, kirahvista tai valaista niiden paljon myöhemmissäkään kehitysvaiheissa.

Sallittakoon minun tässä puuttua muutamalla sanalla ilmiöön, joka tunnetaan nimellä rekapitulaatio (kuva I A, s. 19). Haeckelin esittämän teorian mukaan ontogenia kertaa fylogeniaa eli toisin sanoen: yksilökehitys pyrkii toistamaan lajinkehitystä. Tarkasti ottaen tämä ei pidä paikkaansa, sillä yksilö ei kehityaikaisempien esimuotojensa täysikasvuisten asteiden kautta. Mutta sen sijaan se usein läpikäy esi-isien tiettyjä kehitysasteita. lhmissikiön kidusuurteet vastaavat kalan sikiön kidusuurteita, jotka tällä jä:ävät pysyviksi (hieman muuttuneina) ja muodostavat täysikasvuisen kalan kidusraot. Merililjat, jotka ovat meritähtien ja merisiilien sukulaisia, ovat täysikasvuisina kiinnittyneet pohjaan varren avulla- Hiustähdellä (Antedon) ei täysikasvuisena ole vartta, mutta sillä on varrellinen nuoruusaste. Muiden merililjojen nuoruusasteita ei ole vielä löydetty, mutta voidaan päätellä, että ne tulevat osoittautumaan varrellisiksi ja että Antedon on johdettavissa esimuodosta, joka sekä täysikasvuisena että nuorena oli varrellinen. Tosiasiassa yksilökehitys ei siis kertaa lajinkehitystä, mutta voi paljastaa sen kulun kertaamalla muinaisen rakennesuunnitelman. 

Epäsymmetrinen meriantura ja muut kampelat paljastavat muinaisen kaksikylkisyytensä käymällä läpi symmetrisen vaiheen, jolloin ne uivat pystyssä, ennen kuin asettuvat pohjaan toiselle kyljelleen molempien silmien siirtyessä samalle puolelle. 

joskus tämä paljastuminen on varsin ihmeellinen. Vaippaeläimiin kuuluvat meritupet ovat pohjaan kiinnittyneitä siiviläsyöjiä, joilla on kaksi aukkoa veden kuljettamiseksi sisään ja ulos. Niillä ei ole selkäydintä eikä aistimia, ja ne luettiin aikoinaan simpukkoihin ja näiden kaltaisiin nilviäisiin. Sittemmin, 1870-luvulla, venäläinen eläintieteilijä Kovalevsky löysi niiden toukan -pienen vapaana uivan olion, jolla on pyrstö ja selkäjänne (selkärangan edeltäjä), pitkin selkää kulkeva selkäydin, alkeellinen ontto aivorakkula, silmätäplät ja kidusraot. Sen perusrakenne on osoittautunut samanlaiseksi kuin sikiöasteella olevan selkärankaisen muistuttamatta minkään muun ryhmän perussuunnitelmaa. 

Kasveilla esiintyy samanlaisia ilmiöitä. Kuten tunnettua, kukkakasveilla kehittyy siitepölyä, joka on niiden koiraspuolinen elementti. Kun siitepölyhiukkanen joutuu kosketuksiin kukassa olevan emin luotin tai yleensä vastaanottavan naaraspuolisen osan kanssa, siitä kasvaa pitkä siiteputki, kunnes se joutuu kosketuksiin alkiorakon kanssa. Siiteputkea pitkin alaspäin kulkeutuva koiraspuolinen tulla lopulta hedelmöittää munasolun. Gingko-puussa, joka on säilynyt nykypäiviin ainoastaan Kiinassa temppeliaitausten suojissa, mutta jota nykyisin viljellään koristepuuna suurkaupunkien kuten New Yorkin kaduilla, sanottu tapahtuma on muuten samanlainen, paitsi että siinä koiraspuolinen tulla kehittyy korkkiruuvin muotoiseksi siittiöksi. Tämä on hyvin samantapainen kuin eräiden saniaisten ja sammalten siittiöt ja se ui aktiivisesti siiteputkea pitkin alaspäin. Saniaisilla ja sammalilla hedelllöitykseen tarvitaan ohut vesikalvo, jossa siittiöt voivat uida vapaasti. Siiteputki on laite, jonka avulla hedelmöitys voi tapahtua kuivissa olosuhteissa. Mutta vaikka gingko siten on kokonaan vapautunut veden läsnäolosta, sen siittiöt ovat muistona kauan aikaa sitten vallinneesta kehityksen vaiheesta. 

Jos pidämme rekapitulaatiota teoriana, johon sisältyy ajatus siitä, että lajinkehitys jollakin tavalla on yksilökehityksen aiheuttaja ja että muinaiset täysi- kasvuiset asteet automaattisesti joutuvat tungetuiksi myöhäisempien jälkeläisten yksilökehityksen alkuun, se on väärä. Mutta jos käytämme sitä puhtaasti kuvailevassa mielessä, joka ei sano enempää kuin että muinaiset rakennesuunnitelmat saattavat säilyä kehityksessä ja siten luoda valoa lajinkehitykseen, jopa paljastaa odottamattomia sukulaisuussuhteita, silloin se on oikeutettu ja käyttökelpoinen termi.

Julian Huxley (TH Huxleyn pojanpoika), Luova Kehitys. 1956 s. 18-19, 24-26 (195 sivua, 9 kuvaa). 

€€€ 

Monet piirteet nykyään elävien eläinten sikiönkehityksessä voidan selittää luontevasti vain ottamalla huomioon varhaishistoria. Täysikasvuisilta hetulavalailta hampaat puuttuvat tykkänään. Niiden sijalla ovat hetulat, suuontelon ihosta johtuva siivilälaite, joka pidättää valaan ruoaksi kelpaavat pikkueläimet. Hetulavalaillakin hampaat kuitenkin ilmenevät sikiöasteella, mutta nämä aiheet häviävät nopeasti. Niistä ei ole mitään hyötyä. Ne ovat melko tarkoituksettomia muistutuksia siitä, että kyseiset valaat polveutuvat hampaallisista eläimistä.

Kaikilla selkärankasikiöillä -myös ihmisen - on kaulaosan --molemmilla sivuilla rivi umpivakoja tai rakoja, jotka johtavat suuontelosta ulkopintaan. Täysikasvuisilla kaloilla nämä säilyvät kidusaukkoina, joiden kautta hengitysvesi poistuu huuhdellen kiduslehtiä. Mutta matelijoilla, linnuilla ja nisäkkäillä kidusraot sulkeutuvat, koska niillä ei sellaisina ole käyttöä. Ne osoittavat, että ilmaa hengittävät selkärankaiset polveutuvat kiduksellisista, mikä sangen selvästi ilmenee kivettymistäkin, nimittäin sikäli, että välivaiheet tietystä kalaryhmästä (ns. varsieväisistä sammakkoeläimiin ovat niin täydelleen säilyneet, että vanhimpia sammakkoeläimiä (Grönlannin devoniajalta) on sanottu »nelijalkaisiksi kaloiksi».

Ihmisen ruumiinrakenteen kehitys näyttää lukuisissa yksityiskohdissaan jääneen nuoruus- tai jopa sikiöasteelle eläinsukulaisiin verrattuna. Tunnettu itävaltalainen eläinpsykologi Lorenz, alansa armoitettu kansantajuistaja, on sanonut sattuvasti, että myös henkiset tunnusmerkkimme ovat olleet tämän ”sikiöitymisprosessin” alaisia. Ihmisellä samoin kuin erinäisillä eläimillä, joiden aivot ovat pitkälle kehittyneet, on voimakas, joskus hetkellisiä aineellisia väkevämpi tarve tutkia ympäristöä. Tämä viettymys on silmiinpistävin eläinten pennuilla ja lamautuu tavallisesti täysikasvuisilla, ainakin pääosaltaan. Ihmisen biologinen menestys johtuu tämän piirteen säilymisestä.

FW Braestrup, Eläinlajien kehitys s. 9-10; 98. Suom. H.Y.K. Pusa, Otava 1957 (106 sivua). 

€€€ 



Suomalainen P & Segerstråle S. Yleisbiologia oppikouluja varten, s. 165-167, Otava 1965. 9. muuttamaton painos. (203 kuvaa, 228 sivua.) 

€€€ 

Yksilönkehitys ja lajinkehitys 

Yksilön varhaiskehityksessä on muuan piirre josta usein puhutaan mutta joka harvoin ymmärretään oikein. Sitä kutsutaan lajinkehityksen toistumiseksi. Joskus sanotaan, että alkio käy läpi kala-asteen, joka edustaa kalavaihetta ihmislajin muinaisessa kehityksessä; sanotaan jopa, että me alkio- ja sikiökaudellamme olemme 'kiivenneet ylöspäin sukupuutamme pitkin'. Tämä ei pidä täsmälleen paikkaansa. Yksilönkehitys kyllä heijastelee eräässä mielessä lajinkehitystä, mutta asia ei ole aivan niin yksinkertainen. Ihmislajin kehityksestä, evoluutiosta, puhutaan tarkemmin seuraavassa luvussa; tyydymme tässä sanomaan, että noin 300 miljoonaa vuotta sitten kantaisämme olivat varmasti alkukantaisia kaloja, ja että kehitys kulki sitten sammakkoeläin- ja matelijavaiheen kautta alkukantaisiin nisäkkäisiin, jotka eivät munineet munia vaan synnyttivät poikasia.

Mitkä piirteet tästä vuosimiljoonien kehityksestä heijastuvat alkionkehityksestä? Selvin niistä ilmenee noin neljän viikon kuluttua hedelmöityksestä (taulukossamme kuudes viikko). Tässä vaiheessa alkiolla on kaulassaan poikittaisia vakoja, jotka muistuttavat kalojen kidusrakoja (vaikka ne eivät koskaan puhkeakaan raoiksi), ja tarkempi tutkimus on osoittanut että ne syntyvät samalla lailla kuin kalojen kidusraot.

Alkiolla on myös verraten pitkä häntä tai pyrstö, joka myöhemmin häviää. Edelleen sen verisuonisto muistuttaa kalan verisuonistoa, ja sen tärkein lihaksisto on jakautunut jaokkeiksi niin kuin kalalla (minkä helposti huomaamme kaloja syödessämme). Mutta alkiomme ei sittenkään muistuta niinkään kalaa kuin kalan alkiota. Ja tässä onkin asian ydin: kaikkien selkärankaisten eläinten -kalojen, sammakko- eläinten, matelijoiden, lintujen nisäkkäiden -alkioissa on enemmän yhteisiä piirteitä kuin täysikasvuisissa yksilöissä. Voisimme verrata alkionkehitystä polkuun: muinoin se on johtanut kohti täysikasvuista kalaa, jolle kidukset ovat hyvinkin tarpeelliset, mutta sitten suunta on muuttunut ja kidukset ovat käyneet tarpeettomiksi. Sen sijaan että alkionkehitys olisi lähtenyt heti alusta uusille urille, se onkin vain tehnyt mutkan, ja tätä mutkaista latua se seuraa edelleenkin. Kehityksen mekanismi on sitä paitsi usein sellainen, että oikotietä ei ole; niinpä ihmisalkiollakin on peräkkäin kolmet eri munuaiset (joista keskimmäiset edustavat 'kalatyyppiä'), koska viimeiset, lopulliset munuaiset voivat syntyä vain keskimmäisten ( esimunuaisten) vaikutuksesta ja nämä taas vain ensimmäisten (alkumunuaisten) vaikutuksesta.

Alkioasteella emme siis muistuta kalaa vaan kalan alkiota. Mitään erityistä matelija-astetta ei alkionkehityksessä ole, vaikka eräät elimistön osat tietyissä kehitysvaiheissa ovat hyvinkin samanlaiset kuin matelijoiden alkioilla. Muistumia muinaisista kantaisistämme tapaamme myös aikuisasteella; hyvänä esimerkkinä näistä ovat korvanliikuttajalihakset, jotka vain joillakin etevillä korvanheiluttajilla ovat kehittyneet toimintakykyisiksi. Useimmat muut nisäkkäät pystyvät tehokkaasti kääntelemään korviaan ja siten paremmin kuulemaan ja paikantamaan äänten tulosuunnan. 

Vaikka ihmisen yksilönkehityksessä näin on heijastumia hänen lajinkehityksestään, ei pidä tietenkään kuvitella että alkionkehityksen 'tutkiminen samalla selvittäisi miten lajinkehitys oikein on tapahtunut ja säästäisi meiltä vaivan perehtyä lajinkehitykseen muilla keinoin. On vielä huomattava, että eräät yksilönkehityksemme piirteet ovat täysin vastakkaisia sille ajatukselle, että lajinkehitys kertautuu yksilönkehityksessä. Jos näin todella olisi, pitäisi ihmissikiöllä tietenkin jossain vaiheessa olla selvä kuono, koska useimmilla nisäkkäillä on kuono ja mitä todennäköisimmin myös ihmisen varhaisilla puupäästäisen kaltaisilla kantamuodoilla on ollut sellainen. Mutta sikiöllä ei ole missään vaiheessa minkäänlaista kuonoa. Itse asiassa kuono kehittyy nisäkkäiden sikiöille verraten myöhään, osaksi vasta syntymän jälkeen, joten ihmisen litteäkasvoisuus on ilmeisesti aikuiselle jäänyt sikiömäinen piirre. Edelleen voidaan huomauttaa, että istukka elin joka yhdistää sikiön kohtuun ja jonka kautta se saa ravintonsa, kehittyy osaksi sikiön kudoksista mutta ei silti edusta mitään elintä, joka kuuluisi johonkin lajinkehityksen vaiheeseen. Se on nisäkkäille luonteenomainen alkionkehityksen 'lisälaite'. 

Yhteenvetomme tästä on, että lajinkehityksen heijastumia kyllä ilmenee yksilönkehityksessä, mutta ne heijastavat pikemminkin eri eläinryhmien sikiöitä kuin aikuisia. Mitä vanhemmaksi sikiö tulee, sitä selvemmin siitä näkyy mihin ryhmään ja lajiin se kuuluu, ja samoin ilmestyvät ihmissikiöön sen inhimilliset piirteet viimeisiksi.

Anthony Barnett (1965) Ihmissuku. Ihmislajin biologia, s. 73-75. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. Suomentanut Anto Leikola (343 sivua).

€€€


Lukion Biologia  WSOY 1966.

€€€ 

Kuitenkin von Baerin perustamaa vertailevaa embryologiaa on paljon käytetty todisteena kehitysopin puolesta. Nykyään meidän on helppo ymmärtää, että yhtäläiseen alkionkehitykseen on syynä juuri yhteinen alkuperä -lajien muuttuessakin luonto seurailee vanhoja, 'hyväksi havaittuja' kehityskulkuja yksilöitä kasvattaessaan. Yksilönkehitys on prosessi, jossa yksi tapahtuma saattaa käyntiin toisen ja tämä taas kolmannen: jos prosessin alkupäähän tehtäisiin radi- kaalisia muutoksia, häiriytyisi koko koneisto perin juurin. Siksi esim. ihmissikiöllä on kehityksensä aikana kolmet eri munuaiset (ensimmäiset tosin vain aiheina): kukin munuaistyyppi voi syntyä vain edellisen pohjalta ja vaikutuksesta. Maineikas biologi Ernst Haeckel, joka ennen kaikkea sovitti embryologiaa yhteen kehitysopin kanssa, väitti että yksilönkehitys on lajinkehityksenkertausta, kutsuen tätä väittämää »biogeneettiseksi peruslaiksi». Näin pitkälle kärjistettynä ajatus on harhaanvievä, varsinkin jos kuvitellaan, että tämä kertaus toimisi jotenkin yksilönkehitystä eteenpäin vievänä voimana. Riittää kun toteamme, että yksilönkehitys eli ontogenia, käyttääksemme Haeckelin luomaa nimitystä, on luonteeltaan hyvin konservatiivista. 

Anto Leikola, Biologin maailmasta. WSOY 1968, s. 67-68.

€€€

Selkärangattomien toukkamuotoja tutkimalla selvisi, että monet niistä ovat useassa suhteessa samanlaisia. Tämä saattoi johtua joko konvergentista evoluutiosta tai yhteisestä alkumuodosta (kyseessä olevat ryhmät ovat voineet kehittyä yhteisestä esi.isästä). Vuonna 1870 saksalainen biologi Ernst Haeckel (1834-1919) loi rekapitulaatiolakinsa joka perustui monisoluisten eläinten evoluutioon mutta oli sovellettavissa kaikkiin muihinkin ryhmiin. Haeckel uskoi, että alkuperäinen monisoluisten kantamuoto oli blastea, siimallisten solujen muodostama ontto pallo, joka olisi voinut helposti muodostua toisiinsa liittyvistä ja yhdyskuntia muodostavista alkueläimistä. Hän esitti, että se liikkui veden läpi yhteen suuntaan, ja siten syntyi yhdyskunnan taakse pyörre, johon kerääntyi ravintohiukkasia. Tämän tuloksena runkokunta sai helpommin ravintoa kuin yksi ainoa solu. Hänen mu- kaansa takaosan solut sopeutuivat absorboimaan nämä ravintohiukkaset ja muodostivat vähitellen sisäänpäin painuneen ontelon, jossa oli primitiivinen suu ja suoli. Tätä vaihetta kutsuttiin gastreaksi. 

Evoluution pienoismallit 

”Haeckelin hypoteesi hyväksyttiin useimmissa tapauksissa. Hänen rekapitulaatiolakinsa mukaan yksilönkehityksen eli ontogenian vaiheet ovat lyhyt yhteenveto koko sen eläinlajin kehityshistoriasta eli fylogeniasta, johon kyseinen yksilö kuuluu. Tämä hypoteesi tarkoittaa, että jokin pitkälle kehittyneen eläimen alkionkehityksessä esiintyvä vaihe muistuttaa läheisesti primitiivisempää eläintä ja fylogenia on ontogenian syy. Teorian kannattajien mielestä esimerkiksi ihmisalkion varhaiset kehitysvaiheet ja jotkin täysikasvuiset sammakkoeläimet muistuttavat toisiaan. Mutta vuonna 1922 esitettiin nykyaikainen evoluutioteoria. Haeckelin alkuperäinen laki muokattiin uuteen asuun, ja nyt uskotaan, että täysikasvuisten eläinten evoluutiohistoria (fylogenia) on peräkkäisten, täydellisten yksilönkehitysten (ontogenioiden) tuote - ontogenia ei ole fylogenian summa vaan sen syy. Toisin sanoen jokaisen jälkeläisiä tuottavan yksilön kehitys muuttaa hitaasti eläimen rakennetta ja aiheuttaa siten evoluution." 

Kuvateksti: ”Ihmisen, kanan ja koirahain alkiot, jotka ovat huomattavasti toistensa näköisiä. Hain alkion kidukset ja pitkä pyrstö ilmaisevat sen merieläimeksi.”

Moduli-sarjan kirja Evoluutio. Tammi 1969 s. 19-22 (64 sivua). 

€€€ 

"K.E. von Baer (1828, 1837) kehitti teorian eläinten alkiokerroksista. Schleidenin (1838) ja Schwannin (1839) soluoppi teki yksilönkehityksen kuvauksen helpommaksi ja täsmällisemmäksi. Haeckel (1866) muotoili 'biogeneettisen peruslain', jonka mukaan yksilönkehitys eli ontogeneesi on lajinkehityksen eli fylogeneesin lyhyt kertaus. Se osoittautui esimerkiksi tieteellisestä teoriasta, joka sisältää vain osan totuutta mutta josta oli suurta hyötyä, koska se aiheutti tutkijoissa tavatonta kiinnostusta ja aktiivisuutta--
Monet ajattelijat ovat pohtineet evoluution eettisiä, ideologisia ja filosofisia seuraamuksia. Riittänee kun mainitsen Englannista Herbert Spencerin, T.H. Huxleyn, Julian Huxleyn ja C.H. Waddingtonin, Yhdysvalloista John Deweyn ja G.G. Simpsonin, Saksasta E. Haeckelin, M. Hartmannin ja B. Renschin sekä Ranskasta H. Bergsonin...."

Theodosius Dobzhansky (1967, suomeksi 1971), Biologia ja Maailmankatsomus, s. 30, 128. WSOY, Porvoo (166 sivua). Suomentanut Anto Leikola. 

€€€
 

Jo viime vuosisadalla esitettiin ajatus, että eläimen yksilönkehityksen el iontogeneesin vaiheet vastaisivat tämän eläimen fylogeneettistä kehitystä (kuva 5-20). Ajatusta ei pidä ottaa kirjaimellisesti. Esimerkiksi ihmisen sikiökehitys ei suinkaan edusta kalaa, sammakkoeläintä, matelijaa ja nisäkästä eri vaiheissaan; sen sijaan kaikkien näiden selkärankaisryhmien yksilönkehityksessä on samankaltaisuutta, joka on sitä selvempi mitä lähempänä fylogeneettisesti nämä ryhmät ovat. Vertaileva embryologia osoittaa, että selkärankaisen perusrakenteen kehittymistä säätelevä geneettinen informaatio on kaikissa selkärankaisryhmissä samanlainen; erilaistuminen ilmenee yksilönkehityksen myöhemmissä viaheissa. Kaikissa korkeampien selkärankaisten sikiöissä voidaan myös havaita sellasiten eliöiden aiheita, jotka tämän lajin auisessa ovat surkastuneina. Esimerkiksi hevossikiöön liittyvät aluksi kaikki viisi varpaanluuta, mutta sikiönkehityksen aikana ne yhtä lukuun ottamatta surkastuvat varsa syntyy yksivarpaisena (ks. hevosen kehitys, kuva , 18). Lintujen, matelijoiden ja nisäkkäiden sikiöihin syntyy yksilönkehityksen alkuvaiheessa nielun seinämiin kidusaukkojen aiheet, jotka kuitenkin häviävät. Sama selkärankaiseliön yleisrakenne on todettavissa myös verenkiertoelimistön kehityksessä yksilönkehityksen alkuvaiheessa, jonka jälkeen aortankaari ja sydämen rakenne erilaistuu kullekin selkärankaisryhmälle tyypilliseksi.
    Surkastumia eli rudimentteja tavataan kaikissa korkeammissa selkärankaisissa vielä aikuisinakin. Surkastumilla tarkoitetaan käyttötarkoitusta vailla olevia elimiä tai elinten aiheita, jotka kuitenkin fylogeneettisesti läheisissä ryhmissä ovat hyvin kehittyneitä ja toimintakykyisiä. Ihmisessä on noin pari sataa surkastumaa selvimpiä niistä ovat korvanliikuttajalihakset, häntänikamat, vilkkuluomen jäännös ja umpilisäke (kuva 5-19).

Uusi Biologia 2
WSOY 1978 s. 88-89. 

€€€

“Hevosen sikiössä on nähtävissä viisi varvasta, mutta varsa syntyy yksivarpaisena. Pussieläinten sikiöillä on yhä linnuille ja matelijoille ominainen munahammas. Kolmen viikon ikäisenä lukijan sikiössä on voitu selvästi havaita esimerkiksi häntä ja kidusrakojen aiheet. Kaiken kaikkiaan lukijaa ei silloin juuri ole voinut erottaa mistään samassa kehitysvaiheessa olevasta selkärankaisen sikiöstä. Varhaisten kehitysvaiheitten yhtäläisyys tulkitaan yhdeksi osoitukseksi selkärankaisten yhteisestä alkuperästä. Anaksimandros kehitysajatuksineen kalasta ihmisen esi-isänä oli siis oikeilla jäljillä yli kaksi tuhatta vuotta sitten. Juuri yksilönkehityksen varhaisvaiheitten perusteella on muuten selkärangattomien systematiikassa tehty melkoinen muutos nostamalla piikkinahkaiset -merisiilit, meritähdet ja merimakkarat -lähimmäksi selkärankaisia. Piikkinahkaisten ja alkeellisten selkäjänteisten toukat muistuttavat näet erehdyttävästi toisiaan. Eläimen yksilönkehityksen eli ontogenian vaiheet eivät tietenkään sellaisenaan kuvasta yksilönkehitystä. Esimerkiksi selkärankaisten ryhmässä voidaan kuitenkin osoittaa, että eliön perusrakennetta säätelevä geneettinen informaatio on kaikilla hyvin samanlainen, peritty yhteisiltä esivanhemmilta. Lajityypillinen erilaistuminen alkaa vasta yksilönkehityksen myöhemmissä vaiheissa.

Leinonen M (1979) Luonto ja ihminen. Gummerus, Jyväskylä s. 129-131 

€€€ 

Uusi biologia s. 95-96
WSOY 1982 

€€€ 

Jonathan Miller & Borin Van Loon, Darwin aloittelijoille s. 36-37. Tammi 1982 (176 sivua).

€€€ 

Biologiaa keskiasteelle s. 52-54
WSOY 1984 

€€€

Uuden lukion biologia k2. s. 74
WSOY 1986 

€€€ 

Minun humanismini

Minun humanismini on luonnontutkijan humanismia. Sen taustana on luonnontieteilijän näkemys elämästä ja ihmisestä. Näin ainakin mielelläni kuvittelen, vaikka saattaa olla että siinä vain rationalisoin joitakin luonnontiedettäkin syvempiä perusasenteitani - arvelihan vuosisadanvaihteen saksalainen luonnontutkijafilosofi Ernst Haeckel voivansa johtaa toden, hyvän ja kauniin ideaalit suorastaan maailmankaikkeuden fysikaalisista peruslaeista. Jokainen humanismi nojaa kuitenkin jonkinlaiseen ihmiskuvaan, jonkinlaiseen käsitykseen siitä mitä ihminen ikään kuin perimmiltään on, ja tämä kuva muovaa väkisinkin humanismin luonnetta ja määrää sen suuntaa. En epäröi nimittää ihmiskuvaani luonnontieteelliseksi. Tietenkään en kuvittele että luonnontieteet kaikessa viisaudessaan olisivat jo saaneet selville kaiken tai edes olennaisen siitä mitä ihmisestä voidaan saada selville. Mutta uskon kyllä että se mitä luonnontieteen keinoin voidaan tietää ihmisestä -nyt tai tulevaisuudessa -muodostaa olennaisen perustan sille mitä ihmisestä on ajateltava. En ajattele että luonnontieteilijän ihminen olisi jotakin triviaalia, epäolennaista, ulkoista, verrattuna ikään kuin näkymättömään, olennaiseen ja henkiseen ihmiseen. päinvastoin, tuo henkinen ihminen on minulle erottamaton osa luonnontieteellistä ihmistä.


Anto Leikola, Kotilokabinetti s. 7. WSOY 1986.

€€€

Lukion biologia k1 s. 118
WSOY 1987

€€€



Yksilönkehitys. Jo varhain havaittiin, että selkärankaisten yksilönkehityksen alkuvaiheet ovat hämmästyttävän samankaltaiset Tästä pääteltiin, että esimerkiksi ihmisen sikiö vastaa jossakin vaiheessa kalaa, sitten lintua jne. Näin ei ole asianlaita. Samankaltaisuus osoittaa, että geneettinen informaatio, joka kehitystä ohjaa, on sukulaisryhmillä hyvin samantapainen. Siksi mm. ihmisen sikiöllä on jossakin vaiheessa kidusaukkojen aiheet tai hevosen sikiöllä viisi varpaanluuta. Yksilönkehityksen kulusta voi tehdä myös yksityiskohtaisempia päätelmiä. Esimerkiksi matelijoilla, linnuilla ja nisäkkäillä tavattavat sikiökalvot osoittavat, että linnut ja nisäkkäät polveutuvat matelijoista.

Bio 3:n evoluutioluku ansaitsee tunnustuksen lineaarisen rekapitulaation torjumisesta. Sekin kuitenkin kierrättää Haeckelin aikanaan tarkoituksellisesti muokailtuja kuvia sikiöiden varhaisista vaiheista. Von Baer tunnustetaan ko. samankaltaisuuden löytäjänä. Hän oli kuitenkin Darwinismin vastustaja ja tulkitsi havainnon toisella tapaa - eikä hänkään käyttänyt näitä epäautenttisia kuvia.
    Bio-sarjan 1-osan luku yksilönkehityksestä kertoo: ...Viidennellä viikolla alkio on vasta pillerin kokoinen. Sen pää vie kolmasosan koko alkion pituudesta. Verenkierto toimii jo, mutta sydän on vielä putkimainen. Myös kehittyvien raajojen silmut ovat näkyvissä. Tässä vaiheessa voi ihmisalkiossa erottaa kidusaukkojen aiheet. Viikkoa myöhemmin, kun alkio on 12 mm:n pituinen, näkyvät ensimmäiset liikkeet. Sydän on jo jakautunut peräkkäisiksi kammioiksi ja eteiseksi. Seitsemännellä viikolla alkiolla on mittaa 2,5 cm ja se alkaa saada ihmismäisiä piirteitä. Mm. alkiolla selvästi näkyvä häntä surkastuu ja silmien ja korvien aiheet näkyvät... Ihmiselläkin on ruskuaispussi, vaikka ruskuaista ei olekaan.

Bio 3
Lukion Biologia
WSOY 1988 s. 94-95.

€€€ 



Leipätekstiä: 



Koulun biologia
(Oma lukio-biologian oppikirjani.)
Otava 1989. 

€€€ 

Biologia s. 216-217
WSOY 1994
 

€€€ 



Yksilönkehityksen samankaltaisuus
Nisäkkäiden, lintujen ja matelijoiden yksilönkehityksen varhaiset vaiheet muistuttavat suuresti toisiaan. Tällaista samankaltaisuutta on vaikea ymmärtää muutoin kuin siten, että nämä eri selkärankaisryhmät ovat perineet yksilönkehityksensä piirteet yhteisiltä esivanhemmiltaan. Matelijoilla, linnuilla ja nisäkkäillä on sikiökalvot suojaamassa alkiota. Tämä tukee sitä käsitystä, että linnut ja nisäkkäät ovat kehittyneet matelijoista. Edellä mainituilla selkärankaisryhmien edustajilla ja myös ihmisellä on eräässä sikiön kehitysvaiheessa häntä ja kidusrakojen aiheet. Tätä voidaan pitää todisteena näiden ryhmien sukulaisuudesta, mikä viittaa siihen, että ne kaikki ovat polveutuneet kiduksellisista alkumuodoista.

Koulun biologia
Perinnöllisyys ja evoluutio
Otava 1996; s. 66-67. 

€€€ 



Yksilönkehityksen alkuvaihe, alkion ja sikiönkehitys, ovat hämmästyttävän samankaltaiset kaikissa selkärankaisryhmissä. Kehitystä ohjaavan geneettisen informaation täytyy olla hyvin samantapainen, mikä tukee käsitystä kaikkien selkärankaisten yhteisestä evoluutiolinjasta. Esimerkiksi matelijoilla, linnuilla ja nisäkkäillä tavattavat sikiökalvot osoittavat, että linnut ja nisäkkäät polveutuvat matelijoista. s. 262

Reviiri s. 266
Lukion biologia 1997, 1.-3. painos WSOY 

€€€ 

Kuvateksti: Esimerkiksi selkärankaisten raajoissa on samoja luita; niiden mittasuhteet vain vaihtelevat raajan erikoistumisen mukaan. Myös selkärankaisten varhaiset alkiot muistuttavat toisiaan häntineen ja kiduskaarineen.

Eliöt ja elämä
Biologian käsikirja
WSOY 1998 s. 66. 

320-sivuinen kirja käyttää evoluutioon ainoastaan 14 sivua, eikä kerro yksilönkehityksen todisteista sen tarkemmin. Oheinen kuva on luvun ensimmäinen. 

€€€ 



Yksilönkehityksen samankaltaisuus
Eläinten sukulaisuus ilmenee jo alkioissa. Nisäkkäiden, lintujen ja matelijoiden yksilönkehityksen varhaiset vaiheet muistuttavat suuresti toisiaan. Tällaista samankaitaisuutta on vaikea ymmärtää muutoin kuin siten, että nämä eri selkärankaisryhmät ovat perineet yksilönkehityksensä piirteet yhteisiltä esivanhemmiltaan. Kaikilla näillä eläimillä sikiökalvot suojaavat alkiota. Niillä, kuten ihmiselläkin, on eräässä sikiön kehitysvaiheessa häntä ja kidusrakojen aiheet, joiden paikalle kaloilla kehittyvät kidukset. Näitä voidaan pitää todisteena siitä, että kaikki selkärankaiset eläimet ovat polveutuneet kantamuodoista, joilla oli häntä ja kidukset.

Koulun biologia
Perinnöllisyys ja evoluutio
Lukio 2
Otava 1999; s. 70. 

€€€ 

Vertailukuvia ruotsinkielisistä oppikirjoista: 



Gymnasiebiologi 1

Esselte Studium AB, 3. painos, Nacka 1975, s. 106.

(Ei esitä vertailevaa kuvasarjaa, ja kuvat valokuvia. "Kidusaukoille" annetaan kuitenkin huomiota.) 

€€€ 

Biologi för gymnasiet s. 191, 3. painos 

Söderström & C:o Förlags AB, 1976

Vastaa tyypillistä suomenkielistä oppikirjaa.

 

€€€

Biology textbook fraud (in English): Recycling of the doctored deceit a'la Ernst Haeckel. From the University level textbook Molecular Biology of the Cell (1994) 3. ed. s. 33 by Bruce Alberts, Nobel laureate James Watson et al.

 

Actual photographs of the vertebrate embryos edited from various articles. Richardson MK, Hanken J, Gooneratne ML, Pieau C, Raynaud A, Selwood L, Wright GM. Anat Embryol (Berl.) 1997 Aug;196(2):91-106. There is no highly conserved embryonic stage in the vertebrates: implications for current theories of evolution and development. Copyrights Springer-Verlag.
http://link.springer.de/link/service/journals/00429/bibs/7196002/71960091.htm

 

 

The actual appearance of the embryos. From the Jonathan Wells' "Icons of Evolution". Illustrations copyright Jody F. Sjogren 2000.

€€€ 

Tyypillinen esimerkki biologian oppikirjasta, joka ei käytä Haeckelin epäautenttisia kuvia tai niiden johdannaisia evoluutio-luvuissaan:
Lukion biologia
Kurssit II-III
WSOY 1991
- Tämä puute on kuitenkin korjattu Lukion biologiaa -kirjasarjan I-osassa "Ihminen" yksilönkehityksen luvussa...
Toistaiseksi en ole löytänyt ainoatakaan suomalaista koulun perusbiologian oppikirjaa, joka ei olisi sortunut ko. vilppiin. Erityistunnustus oppikirjojen nimille, joissa esiintyy usein sana "uusi". Poikkeuksen tekevät lähinnä uutta, geneettistä aikakautta esittelevät kirjat, joissa ”saapasjalkabiologiaan” ei mennä.

Näyttää siltä, että selkärankaissikiöiden todellinen ulkonäkö on tiedostettu jopa paremmin 1900-luvun alkupuolella, Haeckelin vilppisyytösten ollessa vielä muistissa, kuin 2000-luvulle astuttaessa. Toisaalta biogeneettista lakia ja lineaarista rekapitulaatiota opetettiin vuosisadan alussa varsin suorasukaisesti, kun se uudella vuosituhannella elää enemmänkin tieteellisenä myyttinä taustalla.

 Pauli.Ojala@gmail.com
 
 

http://www.kp-art.fi/cgi-bin/nayta_tuote.pl?id=256

 

Pelasta elämä - lahjoita verta!

http://www.haaste.fi/

http://www.veripalvelu.fi/

Safe a Life - Donate Blood!