ADRESSI

Takaisin Ajatusvarikolle
HAASTE - CHALLENGE

 Antediluviaaninen Kadonnut Maailma

Antediluvian Lost World

Dinosauruslegendat - DRAGON LEGENDS

 

Tämä on kertomus esihistoriallisista eläimistä historian lehdillä


 

1. RAAMATUN SUKUPUUTTOON KUOLLEET ELÄIMET
 
Raamatunkääntäjille aiheuttavat päänvaivaa eläinten nimet, joita ei osata yhdistää nykyisin eläviin lajeihin. Parhaimpina esimerkkeinä tästä lienevät Jobin kirjan lukujen 40 ja 41 tapaukset. Antaisinkin isovanhemmille vinkin luetuttaa nämä kuvaukset jälkipolvillaan. Varsinkin nuorten poikien keskuudessa kappale voisi herättää kiinnostusta.

 

Kaikkihan me tiedämme, että dinosaurukset hallitsivat maapalloa 150 miljoonan vuoden ajan. Viimeisetkin liitukauden eläimet kuolivat sukupuuttoon 60 miljoonaa vuotta sitten. Jokunen miljoona vuotta sitten apinan kantamuodoista erkaantunut ihminen ei ole koskaan elänyt samanaikaisesti dinosaurusten kanssa. Historiallinen aika tarkoittaa aikaa kirjoitustaidon keksimisestä lähtien ja esihistoria aikaa sitä edeltänyttä aikaa. Selvä tapaus. Ainoa varjo paratiisissa on se, että historialliselta ajalta löytyy silmännäkijöiden väitteitä näiden eliöiden kuvauksista...
  

1.1 Behemot

"Katso Behemotia, jonka minä loin niin kuin sinutkin. Se syö ruohoa niinkuin raavas. Katso, sen voima on lanteissa, sen väkevyys vatsalihaksissa. Se ojentaa jäykäksi häntänsä kuin setripuun, sen reisijänteet ovat lujiksi punotut. Sen luut ovat niinkuin vaskiputket, sen nikamat kuin raudasta taotut. Se on Jumalan töiden esikoinen, sen luoja ojentaa sille miekan. Sille kantavat satonsa vuoret, joilla kaikki metsän eläimet leikitsevät. Lootuspensaiden alla se makaa, ruovikon ja rämeen kätkössä. Lootuspensaat peittävät sen varjoonsa, puron pajut ympäröivät sitä. Jos virta hätyyttää, ei se säikähdy, se on huoleton. Kuohukoon vaikka itse Jordan sen kitaan. Kukapa kävisi käsiksi sen silmiin, lävistäisi heittoaseella sen turvan?" (Job 40:10-19.)

Emme tiedä, mitä lajeja behemot ja sen seuralainen leviatan olivat, mutta yksi on varmaa. Behemot ei ollut virtahepo, eikä leviatan krokotiili. (Kuten uudenkin kirkkoraamattumme kääntäjät ottavat oikeuden tulkita.) Raamatunkäännöskomitea olisi saanut konsultoida työssään taiteilijoiden ohella myös biologeja. Vai mitä mieltä olet virtahevon hännästä, jota kutsuttaisiin "suureksi kuin seetripuu"? Seetripuu on puu, joka Libanonin lipusta huolimatta kasvoi aikanaan kuusta korkeammaksi. Virtahevo taasen huiskuttaa erikoisesti litistyneellä töpöhännällään lantansa kuin tuulettimen läpi reviirilleen. Raamatunkääntäjät ovat arvuutelleet eläintä eri käännöksissä milloin virtahevoksi, milloin norsuksi tai sarvikuonoksi. "...Ihmettä en tämän laista ole koskaan kuullut toista."

 

Behemot-sana tosiaan muistuttaa heprean kielen virtahepoa, mutta on sitä yhtä paljon kuin haikara on haikala. Uudessa käännöksessä eläimestä huomautetaan alareunan marginaalissa: "Alkutekstissä käytetään nimeä behemot, joka tarkoittaa myös tarunomaista alkuhirviötä". Itse jättäisin sanan "tarunomainen" suosiolla pois. Behemot tarkoittaa kirjaimellisesti käännettynä "valtavaa otusta" ja on monikkomuoto sanasta "peto" [1].

Dinosaurusten ulkomuoto ja värit ovat kiinnostavimpia yksityiskohtia ja samalla suurimpia ongelmia paleontologiassa. Näin siksi, että fossiiliset luut eivät kerro varsinaisesta pinnan ulkonäöstä. (Vastoin yleistä harhaluuloa myös pehmeät kudokset kuten meritähdet voivat silti poikkeuksellisen suotuisissa olosuhteissa kivettyä. [2]) Jos vanhat tarinat osoittautuisivat uskottaviksi, liittyisikin niiden suurin arvo juuri tähän seikkaan.

Jumalan väitetään kehottaneen Jobia juuri ennen dinosauruskuvauksen alkua: "Kaunistaudu kunnialla ja korkeudella, pukeudu loistoon ja kunniaan." (Job 40:5.) Entäpä, jos hirmuliskot eivät olleetkaan yksitoikkoisen harmaita, ruskeita tai vihertäviä, vaan kirkkaan värikkäitä ja suomukuvioiltaan selkeitä?

 

Mielenkiintoista on, että Jobin kirjan Jumala tuntuu luonnehtivan behemotia ensimmäiseksi luomakseen eläimeksi: "Se on Jumalan luomistöiden esikoinen" (Job 40:14). Ilmaus voi viitata ykkössijaan joko iässä tai koossa. Koossa kaikkien aikojen ykkössijaa pitää kuitenkin nimissään edelleen elävä sinivalas, parhaimmillaan 180 000 kiloa ja 33 metriä. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrotaan että ensiksi luotiin (Gen 1:2) "...suuret merieläimet ja kaikkinaiset liikkuvat, vesissä vilisevät elävät olennot." Edellinen ilmaisu on heprean tannin ja sanaan palataan myöhemmin. Esikoisuus iän perusteella selittäisi Jumalan mielenkiinnon juuri tätä eliötä kohtaan. Otoksessa eläinkunnasta Jobin kirjassa Jumala viittaa lähemmin vain kahteentoista eläimeen. Kehitysoppia Raamatun kirjaimelliseen tulkintaan yhdistäville henkilöille todettakoon vain lakonisesti, että Raamatun mukaan ensimmäisiä eliöitä eivät olleet pienet yksisoluiset eliöt, vaan isot, möhkälemäiset otukset.

 

Jobin kirja kertoo behemotin olleen kasvissyöjän: "Sillä vuoret kantavat sille ruohoa, ja kaikki pedot leikitsevät siellä." (Vuoden 1861 käännöstä.) Metsän eläimet saattoivat leikkiä behemotin ympärillä. (Entäpä sen päällä?) Kasvissyöjää ei ehkä tarvinnut pelätä. Toki tämän tyyppisiä dinosauruksia kutsutaan salonkikelpoisessa paleontologiassakin kasvissyöjiksi.

 

Joillakin hirmuliskoilla oli paleontologien mukaan häntä, jonka ne kykenivät läväyttämään suoraksi, käyttäen elintä eräänlaisena lyömäaseena. "Se ojentaa jäykäksi häntänsä kuin setripuun... Sen luoja ojentaa sille miekan", kertoo Jobin kirja behemotin valtavasta hännästä (Job 40:14). Vuoden 1861 kirkkoraamattu viittaa seetrin tyveen. Puun paksuus laskee jyrkimmin juuri tyvessä. Kunkin lajin sisällä tyvi on suhteessa sitä suurempi, mitä pitempi puu on. Tietyllä tapaa kuluneiden hännän nikamien ja tietokonesimulaation pohjalta on esitetty mitä erikoisin väite suurten kasvinsyöjädinosaurusten häntään liittyen: urokset ovat saattaneet läimäytellä pyrstöään kuin karjapaimen ruoskaansa, tai halkoa sillä todellakin ilmaa miekkailijan tapaan. Pitkällä hännällä heilahdusliike kiihtyy tyvestä kapenevaan pyrstöön päin ja on saattanut ylittää lopulta hännän päässä äänennopeuden! (Ollessani kerran soutelemassa Sysmän Liikolanlahdella, havaitsin varsin empiirisesti, miten ylitse lentäneen hävittäjän jäljiltä äänivallin ylittyessä syntyy mahtava paukahdus.)

 

Kasvissyöjädinosaurusten häntä oli 10-15 metriä pitkä ja 1-2 tonnin painoinen. Äänennopeus on periaatteessa saavutettavissa tehokkain mekaanisin keinoin. Suuremmassa ilmanpaineessa ääni tosin olisi kulkenut hieman nopeammin, joten ilmanvastuksen ohella äänivalli olisi ilmeisesti ollut korkeampi ylitettävä.

 

"Sen voima on lanteissa, sen väkevyys vatsalihaksissa". Jura- ja liitukaudella mylvi triaskauden Thecodontioiden (valtiasliskojen) jälkeen kaksi dinosauruslahkoa: Saurischia ja Ornithischia. Näiden väliin piirsi terävän rajan saurischian matelijanomainen lantio. Ornithischia-lahkoon kuuluvien dinosaurusten lantio oli lintumainen ja niillä oli lisäksi jonkinlainen hampaiden takainen luu [3]. Tunnetuin esimerkki linnunlantioisista liskoista lienee Tyrannosaurus Rex. Lantionseutu, tyvestä paksu häntä sekä ontot luut olisivat yhteisiä piirteitä tämän dinosauruksista kuuluisimman ja behemotin välillä. Kokonaiskuvan puolesta veikkaisin itse kuitenkin Saurischiaa ja suuria kasvinsyöjäliskoja. Tälle symbolille.

 

Mainittakoon muista kansoista sen verran, että egyptiläiset tunsivat behemotin nimellä p’ih.mw [4]. Egyptiläinen, jos kuka, olisi erottanut virtahevon muista eläimistä. Kun virtahepo viipyy tavallista kauemmin rannalla, sen ihohuokoset erittävät öljymäistä ainetta joka estää eläimen nahkaa kuivumasta liiaksi. Aine on purppuranväristä, jonka vuoksi on aikoinaan luultu, että virtahepo hikoilee verta. Esimerkiksi viittaus tähän erityiseen piirteeseen puuttuu tyystin behemotin kohdalla.
 
 

The tail of the Behemoth was likened to cedar and sword. That excludes hippopotamus and elephant from among the candidates.

http://www.answersingenesis.org/articles/nab/what-happened-to-the-dinosaurs

Behemoth candidates from http://www.dinoruss.com/information.html; www.sauropod-dinosaurs.uni-bonn.de/hauptstart.htm
 

1.2 Leviatan

Sitten asiaan. Job 40:20-41:25:

"Voitko onkia koukulla leviatanin ja siimaan kietoa sen kielen? Voitko kiinnittää kaislaköyden sen kuonoon ja väkäraudalla lävistää siltä posken? Rukoileeko se sinua paljon, tahi puhutteleeko sinua lempeästi? Tekeekö se liiton sinun kanssasi, että saisit sen olemaan orjanasi ainaisesti? Voitko leikkiä sillä niinkuin lintusella tahi sitoa sen tyttöjesi pidellä? Hierovatko pyyntikunnat siitä kauppaa, jakavatko sen kauppamiesten kesken? Voitko iskeä sen nahan täyteen ahinkaita ja sen pään kala-ahraimia? Laskehan vain kätesi sen päälle, niin muistat sen ottelun. Et sitä toiste yritä! Katso, siinä toivo pettää, jo sen näkemisestä sortuu maahan.

Ei ole niin rohkeata, joka sitä ärsyttäisi. Kuka sitten kestäisi minun edessäni? Kuka on minulle ensin antanut jotakin, joka minun olisi korvattava? Mitä kaiken taivaan alla on, se on minun.

En saata olla puhumatta sen jäsenistä, en sen voimasta ja sorjasta rakenteesta. Kuka voi riisua siltä päällysvaatteen, kuka tunkeutua sen kaksinkertaisten purimien väliin? Sen hammasten ympärillä on kauhu. Kuka on avannut sen kasvojen kaksoisoven? Sen ylpeytenä ovat uurteiset selkäkilvet, kiinnitetyt lujalla sinetillä. Ne käyvät tarkoin toinen toiseensa, niin ettei ilma välitse pääse. Ne ovat toisiinsa liitetyt, pysyvät kiinni erkanematta. Sen aivastus on kuin valon välähdys, sen silmät ovat kuin aamuruskon silmäripset. Sen kidasta lähtee tulisoihtuja, sinkoilee säkeniä. Sen sieraimista käy savu kuin kihisevästä kattilasta ja kaislatulesta. Sen puhallus polttaa kuin tuliset hiilet ja sen suusta lähtee liekki. Sen kaulassa asuu voima ja sen edellä hyppii kauhistus. Sen pahkuraiset lihat ovat kiinteät, ovat kuin valetut, järkkymättömät. Sen sydän on valettu kovaksi kuin kivi, kovaksi valettu kuin alempi jauhinkivi. Kun se nousee, peljästyvät sankarit, kauhusta he tyrmistyvät. Jos sen kimppuun käydään miekoin, ei miekka kestä, ei keihäs, ei heittoase, eikä panssari. Sille on rauta kuin oljenkorsi, vaski kuin lahopuu. Ei aja sitä pakoon nuoli, jousen poika, akanoiksi muuttuvat sille linkokivet. Kuin oljenkorsi on sille nuija, keihästen ryskeelle se nauraa. Sen vatsapuolessa on terävät piikit, se kyntää mutaa leveälti kuin puimaäes. Se panee syvyyden kiehumaan kuin padan, tekee meren voidekattilan kaltaiseksi. Sen jäljessä polku loistaa, syvyydellä on kuin hopeahapset. Ei ole maan päällä sen vertaista, se on luotu pelottomaksi. Se katsoo ylen kaikkia, mikä korkeata on, se on kaikkien ylväitten eläinten kuningas."

Henkilökohtaisesti pidän kiinnostavimpana Jobin tekstin 12 Jumalan kuvailemasta eläimestä juuri viimeistä esiintyjää leviatania. Vuoden 1992 kirkkoraamattu kääntää sanan krokotiiliksi. Uuden käännöksen marginaalissa kommentoidaan taas rikkiviisaasti: "Alkutekstissä käytetään sanaa leviatan, joka tarkoittaa myös tarunomaista merihirviötä".

 

Jumala muistuttaa Jobia ystävineen ensin ainoastaan leviatanin tekemästä vaikutuksesta. Sitten hän ikään kuin pysähtyy miettimään asiaa itsekseen: "En saata olla puhumatta sen jäsenistä, en sen voimasta ja sorjasta rakenteesta." (41:3.) Suureksi ilokseni tästä seuraa yksityiskohtaisempi ja tekninen kuvaus tästä "kaikkien ylväitten eläinten kuninkaasta". Leviatan esiintyy Raamatussa monin paikoin Jobin kirjan lisäksi: mm. Ps 74:12-17; Ps 104:26 ja Jes 2:1 [5].

 

Mitä eläinlajia leviatanin "symboli" edustaisi? 1992 kirkkoraamatun kääntäjät veikkaavat krokotiilia - mutta krokotiilit ovat makean veden asukkeja. Kysymys leviatanista ei oikeastaan ole edes vaikea, hämmentävä vain. Leviatan-mysteeri ratkeaa kenelle maallikolle tahansa noiden muutaman kohtalokkaan jakeen pohjalta. Lapset nimittäin tuntevat leviatanin parhaiten.

 

Kaikilla Raamatun vertauskuvien eläimillä on luonnollinen, biologinen vastineensa. Niinpä puhtaita kyyhkysiä, ovelia käärmeitä, varovaisia kettuja, ahneita susia, huonolla suuntavaistolla ja voimakkaalla leimautumisella varustettuja lampaita, itsenäisiä vuohia ja uhoavia leijonia löytyy Raamatun sivujen lisäksi myös metsästä. Miksi sekä Vanhan että Uuden Testamentin "lohikäärme" tekisi sääntöön poikkeuksen?

 

Tavallaan lohikäärme on Raamatun vertauskuvainnollistamisen vertauskuva. Uudessa Testamentissa ainoastaan Ilmestyskirja muistaa leviatanin. (Lohikäärme on mainittu siellä 13 kertaa.) Ilmestyskirjan symboliikassa lohikäärme syöksee kidastaan milloin mitäkin roskaa ja törkyä: milloin jumalanpilkkaa, milloin (omituista kylläkin) vettä. Vertauskuvana tämä on erikoista, mutta lohikäärmeen ollessa kyseessä huomio keskittyy aina siihen, mitä otuksen suusta tulee [6, 7]. Ilmeisesti lohikäärmeet olivat harventuneet sitten Vanhan Testamentin.

 

Ympäri maapallon esiintyy tarinoita tällaisista tultasyöksevistä, pelkoa herättävistä eläimistä [8]. The World Book Encyclopedia kertoo: "Legendojen lohikäärmeet ovat, ihme kyllä, kuin todellisia eliöitä jotka ovat eläneet menneisyydessä. Ne muistuttavat paljolti suuria matelijoita (dinosauruksia), jotka hallitsivat maata paljon ennen kuin ihmisen on oletettu ilmaantuneen. Lohikäärmeet olivat yleensä pahoja ja tuhoavia. Jokainen kansa tunsi ne mytologiassaan." [9]

 

Kiinan lohikäärmevillitys elää vieläkin. Lounatuulen maa ei kuitenkaan ollut ainoa lohikäärmeiden maa. Euroopassa on kuningas Arthurin ja prinsessa Ruususen tarinansa lohikäärmeistä. Reippaat partiolaiset harjoittelivat aikoinaan solmujansa varhaisempien vuosisatojen pyhän ritari Yrjänän lohikäärmelorun säestämänä, mutta nythän ne ovat kuolleet sukupuuttoon. Euroopan leviatanista on jäänyt jäljelle piirroksia sekä biologisia kuvauksia tiedekirjoihin [10], mutta Raamatun ulkopuolisiin viittauksiin menemme myöhemmin. Lohikäärme lienee ollut jonkinlainen yleisnimitys, eikä välttämättä tarkoita juuri leviatania.

 

1500-luvun (jKr.) kirjailijan mukaan lohikäärmeet olivat enää pienikokoisia, eikä niitä esiintynyt paljoa. Vedenpaisumusta edeltänyt erilainen ekologia voisi itse asiassa selittää pois koko hirmuliskojen suureen koon ongelman literalistisessa Genesis-tulkinnassa: jos kerran ihmiset elivät tuolloin vanhemmiksi, mikseivät myös eläimet? Paleontologien keskuudessa on nimittäin taitettu jo vuosikausia peistä siitä, olivatko dinosaurukset vaihtolämöisiä kuin matelijat nykyään - vaiko tasalämpöisiä kuten linnut ja nisäkkäät.

 

Tasalämpöisyyttä on kahta muotoa. Jos ruumiinlämpö pidetään tasaisena sisäisen palamisen avulla, on eläin itselämpöinen eli endoterminen. Eläin voi olla kuitenkin käytännössä tasalämpöinen myös eläessään ympäristössä, jonka lämpötila on jatkuvasti korkea. Silloin sitä kutsutaan ektotermiseksi tasalämpöiseksi. Jos eläin sen sijaan elää ympäristössä jonka lämpötila vaihtelee ja sen ruumiinlämpö seuraa sitä ylös ja alas, on se vaihtolämpöinen. Mikäli dinosaurukset olivat vaihtolämpöisiä matelijoita, olisi koon pieneminen lajin sukupuuton kynnyksellä ymmärrettävää - vaihtolämpöinen matelija nimittäin voi kasvaa koko ikänsä. Pieni koko kertoisi tällöin ainoastaan nuoresta iästä.

 

Etelä-Amerikassa vanhojen intiaanikansojen temppeleihin on kiveen hakattuna vastaavanlaisten eläinten päitä. Noin 2500 eKr. Perun rannikolla kukoistanut Chavin-kulttuuri kutsui lohikäärmejumalaansa Onkoyn nimellä. Jos Jumalakin sanoo: "Ei ole maan päällä sen vertaista, se on luotu pelottomaksi. Se katsoo ylen kaikkea mikä korkeata on, se on kaikkien ylväinten eläinten kuningas" (Job 41:25) ei ole ehkä ihme, jos eläin olisi tehnyt niin suuren vaikutuksen kaikkialla esiintymisalueellaan.

 

Yksityiskohtaisia kuvauksia eläinten kuninkaasta ovat jättäneet jälkeensä muun muassa sumerilaiset, babylonialaiset ja ugarilaiset [11]. Näissä kielissä leviatanin nimi kääntyy lotaniksi, joka lienee lähellä heprealaistakin nimen ääntämistä. [lethan]. Suoraan käännettynä leviatan merkitsee "kiemurtelevaa" [12]. Tämä viitannee siihen, että leviatan oli hyvin nopealiikkeinen. (Perinteisestihän dinosaurukset on mielletty kömpelöiksi eläimiksi.)

 

Paleontologiassa keskustellaan siitä, olisivatko dinosaurukset sittenkin voineet olla jopa tasalämpöisiä [13]. Käytännössä tämä tarkoittaisi, että hirmuliskot olisivat viihtyneet ruokapöydässä. Tasalämpöisen leijonan on syötävä noin kymmenen kertaa enemmän kuin vastaavan kokoisen, mutta vaihtolämpöisen krokotiilin. Uuden tietämyksen valossa ainakaan lihansyöjädinosauruksina tunnetut liskot eivät vastaa käsitystä alkeellisista, hitaista ja kömpelösti liikkuneista eläimistä. Vaikka ne teknisesti olivatkin matelijoita, muistuttivat ne aineenvaihduntansa puolesta sittenkin lähinnä lintuja tai nisäkkäitä. Tämä voidaan päätellä rintakehän sisäelinten fossiileista, joissa sydän ja keuhkot ovat pakattuina yhteen osaan ja muut elimet erilleen. Tällainen jako on tyypillinen pallean avulla hengittäville eläimille ja juuri se mahdollistaa tehokkaat fyysiset suoritukset suuren keuhkotilavuuden avulla [14]. Paleontologit vertaavat Tyrannosaurus Rexin kaltaisia dinosauruksia turboahdettuun matelijaan, joka on ollut nopea kuin krokotiili ja kestävä kuin leijona, edelliseen esimerkkiin viitatakseni.

Mielikuva suuren koon tuomasta kömpelöstä anatomiasta saattaa siis olla täysin väärä. Suurimmalla nykyään elävällä maaeläimellä, norsulla, on tarkka kuulo ja kenties parempi hajuaisti kuin millään muulla eläimellä. Norsun kärsän oivallisuudesta kertoo sen muodostavien lihasten lukumäärä. (Lihaksia on arviolta 40 000.) Kirahvi on erikoinen ainoastaan 20 minuutin unentarpeensa vuoksi ja elefantti on tietääkseni ainoa nykyään elävä eläin, joka ei osaa hypätä. Hyppytaidon suhteen suuret linnunlantioiset dinosaurukset ovat vaikeampi kysymys.

 

Erityisesti keskikokoisilla petoliskoilla oli kaikki nykyisten metsästäjien kyvyt: erinomainen tasapainoaisti, herkkä hajuaisti, hyvä kuulo ja tarkka näkö. Nopeus ja ketteryys on suurimpia kysymysmerkkejä. Toista dinolahkoa verrataan usein lintuihin, mutta ne poikkeavat siinäkin suhteessa linnuista, että niiden aivot olivat suuremmat suhteessa vartaloon. Kiinan ja Japanin lohikäärmetarinoiden pitkulaiset (ja viiksekkäät) lohikäärmeet sopisivatkin leviataniin "kiemurteleva"-nimen perusteella. "Laskehan vain kätesi sen päälle, niin muistat sen ottelun, et sitä toiste yritä!" (Job 40: 27.)

 

Nimitys "hirmulisko" perustuu oikeastaan väärinkäsitykseen, jonka taustana olivat 1700- ja 1800-luvuilla kaivetut fossiililuut. Myöhempi tutkimus on tarkentanut kuvaa. Dinosaurusten koko vaihteli joistakin kymmenistä senteistä yli kolmeenkymmeneen metriin. Vakiintuneenkin käsityksen mukaan ne olivat pääosin kasvissyöjiä, mikä on tyypillistä tasalämpöisille eläinpopulaatioille. Lihansyöjäpopulaatioita oli samassa suhteessa kuin nykyisissä imettäväisissä, eli vain 10-20 prosenttia. Lisko on vaihtolämpöinen matelija, joka pääsääntöisesti matelee. Dino taas oli pystyjalkainen neljällä tai kahdella raajalla kävelijä tai juoksija. Sen lajit olivat yhtä "kehittyneitä", kuin niistä polveutuneet linnut. Imettäväisistä ne erotti etenkin lisääntymismuoto (muna/maito). - Se siis hirmuista ja se liskoista [15].

"Kuka voi riisua siltä päällysvaatteen... Sen ylpeytenä ovat uurteiset selkäkilvet, kiinnitetyt lujalla sinetillä. Ne käyvät tarkoin toinen toiseensa, niin ettei ilma välitse pääse. Ne ovat toisiinsa liitetyt, pysyvät kiinni erkanematta."

Viittauksesta "päällysvaatteeseen", "kaksinkertaisiin purimiin" tai "kasvojen kaksoisoviin" saattaisi saada otteen etsittäessä leviatanin vastinetta fossiilikokoelmista. Monilla dinosauruksilla oli selkäkilpiä tai vaihtoehtoisesti tällainen haarniska "ulkotakkina". Harjamaisia kilpiä kantavista liskoista tunnetuimpia lienee stegasaurus. Luullakseni leviatanin ilmaa läpäisemättömät kilvet eivät kuitenkaan olleet harjamaisia. "Päällysvaate" (41:4) viittaa arvatenkin tilkkutäkkimäiseen panssarointiin. Mitä alusvaatteet sitten voisivat olla, sitä minä en osaa arvata.

 

Nykyiset matelijat ovat selvästi maaelämään sopeutuneita. Tästä kertovat täydellinen keuhkohengitys, sisäinen hedelmöitys, kuivuutta kestävä vesikalvollinen muna, sekä niiden kuiva ja sarveistunut iho joka estää tehokaasti veden haihtumista ruumiista. Leviatanin elementiksi mainitaan kuitenkin behemotista poiketen vesi.

 

Leviatanin paikan eläinten kuninkaana on vallannut Tyrannosaurus Rex eli "Tyrannilisko Kuningas." Ehjiä Tyrannosauruksen fossiileja on löytynyt vajaat parikymmentä kappaletta. Paleontologit kertovat tyrannosauruksen läheltä löytyneen toisinaan ankkaliskon fossiilin. Olisiko tässä kyseessä Raamatun terminologiaa vastaava eläinpari, raahab ja leviatan - bluffaaja ja todellinen kuningas?

 

Koska Carl Barksin ihailijalle Repe Sorsa on kauhistus, niin ankka-lisko saa nimensä erikoisesta nokastansa. (Liskosta käytetään myös sorsaliskon nimeä.) Ankannokan ohella ankkaliskon takaraivossa oli pitkä uloke ja sen pää oli täynnä selittämättömiä onteloita. Olisivatko kyseessä leviatanin tulukset? Psalmi 74:13 puhuu leviatanin "päistä" monikossa. Yleensä tämän on käsitetty tarkoittavan monikaulaista satujen otusta eli hydraa. Miksei monikkomuoto tässä ajatusleikissämme voisi tarkoittaa myös tällaista vasaranmuotoista päätä? [Kaksikaulainenkin kalalisko tunnetaan fossiilirekisteristä, 16]

 

Mitä kummallista on tulensyöksennässä? Tänä päivänäkin organismeilla on monimutkaisia ja jopa vastaavanlaisia elimiä. Valokärpänen tuottaa morsetustarpeisiinsa valoa ja pommittajakuoriainen tavallaan "tulta". Pommittajakuoriainen (Brachinus crepitans) syöksee hyökkääjän niskaan entsymaattisesti pärskähtävän seoksen, jossa on 10 % hydrokinonia ja 23 % vetyperoksidia. Kuoriainen pystyy ampumaan kirvelevän suihkun eteen, taakse ja sivuille, ja yleensä osuu maaliinsa. Yhdisteet joutuvat reaktiiviseen kosketukseen entsyymien, toistensa ja anti-inhibiittorin kanssa vasta hallitusti aseen piipussa. Aseen tulinopeus (800 laukausta minuutissa) voittaa RK62:n (SA-rynnäkkökiväärin) ohella useimmat muutkin nykyään tunnetut automaattiaseet.

 

Leviatanin tulusten toiminta olisi periaatteessa saattanut perustua palaviin kaasuihin, jotka reagoivat päästessään kosketuksiin ulkoilman hapen kanssa. Pommittajakuoriaisen tapaan kyseeseen olisi saattanut tulla korkeintaan tarkka entsymaattinen mekanismi, ei missään tapauksessa pelkkä orgaaninen kemia. Lohikäärmelegendojen kilkatus-ääntä eivät kaiketi vaikeimmistakaan adrenaliinimetabolian häiriöistä kärsivät literalismin tulkitsijat ehdota kipinä- tai tuluskiviksi? On kuitenkin pantava merkille, että teksti korostaa kykyä tuottaa kirkasta valoa, ei pelkästään tulta ja savua. Luonnossa on erittäin monia eliölajeja, sekä maaeläimiä että vesieläimiä, sekä eläimiä että kasveja, jotka kykenevät tuottamaan fluoresenssin avulla kirkastakin valoa erittäin säädellysti. Itse asiassa hyönteisille on tyypillistä morsettaa fluoresenssivaloilla soidinmenoissaan - toisen sukupuolen osatessa tulkita aallonpituuksien ja intensiteettien vaihdosten frekvenssejä. Näitä valoreaktioiden entsyymejä muuten kutsutaan yleisesti lusiferaaseiksi, valon kantajiksi.

 

Tietokonetomografialla suoritettu dinosaurusten kallotutkimus yleensä näyttää puoltavan vaihtolämpöisyyttä. Tavallisesti dinokalloissa ei ole jälkeäkään tasalämpöisen eläimen nenäontelon luu- tai rustokuorikoista, mutta ankkalisko siis tekee tähän mitä mielenkiintoisimman poikkeuksen. Lämpötilan aktiivinen säätely vaatii paljon enemmän energiaa, kuin jos antaa ruumiinlämpönsä seurata ympäristön lämpötilaa. Tämän vuoksi tasalämpöisten eläinten on mm. hengitettävä myös syödessään, mitä vaihtolämpöisten ei tarvitse. Jotta vältettäisiin ruuan joutumista väärään kurkkuun, täytyy myös olla erilliset ilmatiet ja ruokatorvi. Ankkaliskot eli Hadrosaurukset ohittivat luulöytöjen perusteella kaikki muut dinosaurukset lajirunsaudessa, yksilömäärässä ja levinneisyydessä [17].

 

Usein (lähinnä) urospuolisen ankkaliskon päässä risteilevät erikoiset ontelot tulkitaan eräänlaisiksi dino-uruiksi, joilla hirmulisko saattoi päästää eri korkuuden omaavia resonoivia ääniä. Lähdetään siitä, että tämä malli kuvaa todellisuutta oikein. Nostan vain dinourkujen rinnalle toisen vaihtoehdon, jotta kiehtovaan kysymykseen saataisiin stereonäköä.

 

Varsinkin pitkäkaulaisten dinosaurusten voisi varmasti arvella kyenneen ääntelemään vivahteikkaasti. Vertailukohdan voisi löytää aina 5,5 metrisiksi kasvavista kirahveista, joilla on varsin laaja äänivalikoima. Kirahviemo etsii eksynyttä poikastansa vienolla, kauas kuuluvalla vihellyksellä. Itse eksyttyään aikuinen kirahvi ammuu. Määkiminen kuvastaa nautintoa, hirnahtelu ja murahtelu hätää tai kiukkua.

 

Huvittavasta nimestään huolimatta ankkaliskoilla ei ollut paljonkaan yhteistä Aku Ankan kanssa. Trachodon-liskolla (hadrosaurus) oli jopa 2000 pientä ja tiiviisti pakattua hammasta kidassaan... Kiinnostava yksityiskohta on se, että yhdestä kolmeen työtä tekevän hammasrivistön takana oli reservissä kolmesta viiteen varahammasrivistöä. Hampaiston vuoksi ankkaliskoja pidetäänkin toisinaan elegantimpana koskaan eläneinä liskoina. Pitkä nokka ja miksei myös takaraivon uloke loivat paljon tilaa hampaille. Tällainen hampaiden lukumäärä on Guinness-luokkaa dinosaurustenkin keskuudessa.

"Kuka voi tunkeutua sen kaksinkertaisten purimien väliin? Kuka on avannut sen kasvojen kaksoisoven?" (Job 40:4-5.)

Leijonankesyttäjienkin repertuaariin kuuluu työntää päänsä leijonan kitaan.

 

Ankkaliskot viettivät leviatanin tavoin mitä ilmeisimmin aikaa vedessä, koska niillä oli kynsien tilalla varpaidenväliset räpylät eräänlaisen kavion ympärillä, ja koska niillä oli krokotiilimainen uimapyrstö. Ankkaliskot kuuluivat lintulantioisten lahkoon ja liikkuivat maalla oleskellessaan takajalkoihin tukeutuen. Ne olivat lähes maailmanlaajuisia levinneisyydeltään. Sokkeloinen ja vasaraa muistuttava luukallo oli muun muassa seuraavilla lajeilla: Parasaurolophuys, Saurolophus, Lambeosaurus, ja Corythosaurus. Monet sorsa- tai ankkaliskojen maamerkit sopisivat ainakin periaatteessa leviataniin. (Huomautettakoon amatöörin ja diletantin vakavuudella taas, että ankkaliskojen välimuotoja takaraivon tai nokan suhteen ei tietääkseni ole tiedossa fossiileina. Tämä kokonaisryhmä oli baramini-teoriassa tuollainen itsenäinen, alunperin luotu laji [18].)

 

Nokkaliskot olivat suuria, kymmenenkin metriä pitkiä kasvissyöjiä. Fossiilinen mahan sisältö viittaisi siihen, että liskojen tärkeimpänä ravintona olisivat olleet havut. Pään harjanteiden on tulkittu olleen myös tunnistus- ja mainossignaaleja hirvensarvien tapaan. Nopeakasvuisten ankkaliskojen on kuitenkin tulkittu olleen hitaita, eikä niillä ollut panssareita, piikkejä tai vastaavia puolustusmekanismeja. Hitaus ei sovi "kiemurtelevaa" merkitsevään Leviatanin nimeen, eikä panssarittomuus kuvauksiin "uurteisista selkäkilvistä".

 

Toiset luomistieteilijät yhdistävät leviatanin vedessä liikkuneeseen plesiosaurukseen. Ichtyosaurukset eli kalaliskot ja plesiosaurukset eli joutsenliskot olivat suurimmat ns. mesotsooisella maailmankaudella eli elämän keskiajalla eläneistä vesiliskoista. Jotkin joutsenliskot kasvoivat 13-metrisiksi ja painoivat jopa 7 tonnia. Litteähkön vartalon ja pitkän kaulan päässä niillä oli suhteellisen pienikokoinen pää. Toisinaan on arveltu, että pitkäkaulaiset joutsenliskot lipuivat vedessä nimensä mukaisesti verkkaisesti kuin joutsenet. Kun ne havaitsivat saaliin, ne upottivat päänsä veden alle hyvin nopealla liikkeellä kuin harppuunan. Joutsenliskojen sukulainen muraenosaurus oli pitkäkaulaisin laji. Jos kirahvin kaulassa on muiden nisäkkäiden tapaan 7 nikamaa, niin tällä eliöllä tuo luku oli peräti 70! Kaula oli niin mittava, että saurus pystyi kietomaan sen monta kertaa vartalonsa ympäri. Pitkän kaulansa ansiosta sen ei tarvinnut uiskennella vedessä saaliin perässä, vaan se nappasi kaloja matalikosta upottamalla kaulansa milloin minnekin. "Kiemurtelun" puolesta nämä lajit sopisivat leviataniin ankkaliskoja paremmin. Pliosaurukset luetaan joutsenliskoihin, mutta niiden kaula ei ollut pitkä, vaan lyhyt ja lihaksikas. Kaula kannatteli suurta päätä, jota hallitsi isojen ja terävien hampaiden reunustama suuri kita. Suurin pliosaurus oli kronosaurus, muinaisten merien kauhu. Se oli kooltaan 17-metrinen ja purentavoimaltaan neljä kertaa niin voimakas kuin T-rex [19]. Tämä sopisi leviataniin hampaittensa puolesta, joskaan en tiedä kaksinkertaisista purimista.

 

Yhdistelyistä tunnettuihin lajeihin voi tehdä monta sunnuntaiteoriaa, mutta pääsääntönä on syytä muistaa, että Raamattu ainakin kertoo väitteistä "hirmuliskoista". Jopa päivän tunnetuimpiin paleontologian popularisoijiin lukeutunut, juutalaista sukua ollut Harvardin yliopiston geologian, paleontologian ja tieteenhistorian professori ja Yrjö Reenpää -palkinnon vuonna 1999 pokannut Steven Jay Gould viittaa anekdootinomaisesti Jobin kirjan kuvaukseen behemotista suuria kasvinsyöjädinosaurusta kuvaillessaan [20].

 

Myös kyseenalaisessa II Esdran apokryfikirjassa, eräänlaisessa Raamatun selitysteoksessa, kuvataan behemotia ja leviatania (II Esdra 6:49-53). Osoituksena apokryfikirjojen (kreikkaa: kätketyt kirjoitukset) hajuraosta varsinaiseen Raamattuun voisi mainita myös Eenokin kirjan, jossa leviatanin sanotaan olevan naarasbehemotin. Mikäli joku hautoo epäilyksiä Raamatun erinomaisuudesta muuhun heprealaisten vanhaan kirjallisuuteen, apokryfikirjoihin tai pseudepigrafeihin nähden, paras tapa selvittää asia on tutustua (Raamatun ohella) myös haastajiin. Apokryfikirjat ovat Leviatanmuistion kaltaista selittelyä runomitassa. Siinä missä Raamattua on yritetty lassota pari vuosituhatta yksityiskohtaisesta asiavirheestä, saattaa maallikkokin saada apokryfit kiinni. Niistä löytää karkeita maantieteellisiä ja biologisia virheitä, hermeneutiikasta puhumattakaan. Esimerkiksi apokryfisessä Pietarin evankeliumissa ylösnousemusta kuvataan yksityiskohtaisesti, hyvän maun rajat ylittäen. Kirkkoisä Hieronymus luonnehtikin apokryfisiä kirjoja hourailuksi, joiden kerronta on hurmioitunutta ja legendanmakuista.

 

Nk. Apostolisten isien kirjoituksista monien kirjoittajat ovat todistettavasti Raamatun apostolien oppilaita muutamassa sukupolvessa. Näistä kaikkein arvovaltaisin, Kleemensin kirje korinttolaisille, kertoo vakavissaan mm. feeniks-linnun edesottamuksista ylösnousemuksen esikuvana [21]. Eenokin kirjan suhteen opimme kuitenkin, että sitä kirjoitettaessa leviatan ja behemot olivat jo kuolleet sukupuuttoon tai eivät ainakaan olleet esiintyneet Palestiinan alueella aikoihin. Haluaisinpa kuitenkin nähdä rouva Krokotiilin ja herra Virtahevon [22].

 

Symbolien tasolla leviatanin nimi yhdistetään Raamatun ohella monissa muissakin kirjoituksissa kaiken ihmisyyden ja hyvän vihollisuuteen sekä voimakkaaseen pahansuopuuteen. (Etenkin idässä lohikäärme miellettiin kuitenkin hyvänsuovaksi.) Oman kulttuurimme ongelma on, ettei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä. Enemmän kuin jumalankieltävä, on yhteiskuntamme saatanankieltävä. Sotilaan on kuitenkin, paitsi tunnettava läpikotaisin oma aseensa, myös tunnistettava vihollinen suurin piirtein. Kristitty on taistelutilanteessa. Ei kuitenkaan lähimmäisiänsä vastaan, miten agressiivisia nämä olisivatkin. Maailmallinen ihminen ymmärretään Raamatussa enemmänkin ahneen leviatanin vartioimaksi aarteeksi.

 

Jos leviatan teki vaikutuksen, millainen onkaan sen luoja? "Voimallansa hän kuohutti meren, taidollansa hän ruhjoi Rahabin. Hänen henkäyksestään kirkastui taivas, hänen kätensä lävisti kiitävän lohikäärmeen. Katso, nämä ovat ainoastaan hänen tekojensa äärten häämötystä, ja kuinka hiljainen onkaan kuiskaus, jonka hänestä kuulemme. - Mutta kuka käsittää hänen väkevyytensä jylinän?" (Job 26:12-14.) 
 

Kronosaurus oli merten T-Rex - Yksi Leviatan-kandidaateista

1.3 Omituisten otusten kerho: muut sukupuuttoon kuolleet satueläimet

Muita dinosauruksiin viittaavia eläimiä Raamatussa on mm. rahab, joka rinnastetaan toisinaan lohikäärmeen ja leviatanin kanssa. (Ps 87:4;89:11; Jes 30:7; 51:9; Hes 29:3. Jesaja kunnostautuu usein biologisen maailman tarkkailijana.) Rahab merkitsee melunpitäjää, rehvastelijaa, myllertyneisyyttä, rajuutta, väkivaltaisuutta tai ylimielisyyttä [23]. Nimi yhdistetään yleensä mereen ja vuoden 1992 kirkkoraamattu toteaakin taas Jesaja 30:7:n marginaalissa: "Rahab oli meren alkuhirviö".

 

Mikä tahansa Rahab olikin, on se ilmeisesti pitänyt kovaa ääntä. Kyseessä on ollut mahdollisesti eläinten keskuudessa tyypillinen uhkausele koiran murinan ja uhkaavan katsekontaktin, tai leijonan vanhoista MGM-elokuvista tutun karjunnan tapaan. Haukkuva koira ei kuitenkaan pure. Raahab oli rehvastelija, mutta leviatan kuningas. Leviatanin ei tarvinnut bluffata. Vanhassa Testamentissa juuri leviatania ja raahabia käytetään vertauskuvina joistakin epämiellyttävistä ja ylivoimaisista vihollisista. (Esim. Jes 30:7: "Egyptin apu on turha ja tyhjä; sen tähden minä annan sille nimen: 'Rahab joka ei pääse paikaltansa'.) Raahabin liikkuminen oli ilmeisesti jollakin tapaa rajoitettua.

 

Eräs heprealainen sana lohikäärmeelle on tannin. Sanaa käytetään ensimmäisen kerran jo luomisen viikolla: "Ja Jumala loi suuret merieläimet." (Gen 1:21.) Sana johtaa juurensa"venymisestä" tai "ulottumisesta". Leviatanit, rahabit ja tanninit sekoittavat hieman näiden eläinten luokittelua, mutta "lohikäärme" (siis tannin) saattoi olla jonkinlainen yleisnimi dinosauruksille. Hämmästyttävää kyllä, juuri tätä ilmaisua käytetään kerrottaessa ihmeestä, jossa Mooseksen tai Aaronin sauva muutti "käärmeeksi" ja söi egyptiläisten noitien käärmeet. Tavallisella käärmeellä on vaikeuksia pumpata verta ja happea aivoihin ja niitä roikotettaessa pitkän käärmeen saa kangistumaan. Tällaista kangistunutta käärmettä voi tällöin käyttää tempuissa sauvana. Mutta Mooseksen sauva oli jotakin aivan muuta tässä mittelössä. (Mittelössä joka lienee antanut vaikutteita J.R.R. Tolkienin kuvaukselle velho Gandalfin ja Sarumanin taikasauvamittelöstä.)

 

Lohikäärmeen "loheen" tuntuu sisältyvän aina jonkinlaisia nimitysvaikeuksia. Kirjolohikaan ei ole lohi laisinkaan, vaan sateenkaarirautu.) Tämänsukuiset näennäiset ristiriidat ovat Raamatun tutkijalle tuttuja myös kuninkaiden nimissä Aikakirjoissa ym. Tässäkin tapauksessa erot ja sisäiset ristiriitaisuudet selittyvät usein sillä, että osa nimistä on kunnia- ja yleisnimiä, tai ovat myöhemmin sellaisiksi muodostuneet.

 

Näinhän kävi mm. Caesarille ja Faaraolle. Caesar muistetaan yleensä keisarin arvonimessä, mutta myös tsaari juontaa juurensa sanan loppuosaan. Raamatussa vastaavia suurmiehiä ovat ilmeisesti olleet Genesiksen ensilukujen Abimelek filistealaisten kuninkaana ja Gideonin poikana, Agag amalekilaisten [24], Ahasveros Persian ja Ben-Hadad Syyrian kuninkaina. Mooseksellakaan ei liene ollut kahta vaimoa tai appiukkoa, vaan Reguelin käyntikortissa nimi Jetro saattoi tarkoittaa virkamies- tai pappistointa. Raamatun ulkopuolella minolaisen kulttuurin Mino lienee alunperin ollut kuninkaan arvonimi, ja sanalla on kenties henkilöhistoria. Vastaava tapaus saattaa olla vielä gallialaisten Brennus. Tässä valossa Raamatun kuvaukset muutaman virkanimikkeen mahdollisista alkuperäisistä, legendaarisista nimenkantajista, ovat paitsi oikeutettuja, myös äärimmäisen kiehtovia.

 

Isojen alkukirjainten käytöstä emme saa alkutekstissä vihjettä, vaan nimet voi ymmärtää muinakin kuin erisniminä.

"Halki ahdingon ja ahdistuksen maan, halki naarasleijonan ja jalopeuran maan, kyykäärmeen ja lentävän käärmeen maan he kuljettavat aasinvarsojen selässä rikkautensa ja kamelien kyttyrällä aarteensa kansa tykö, josta ei hyötyä ole." (Jes 30:6)

"Sinä päivänä Herra kostaa kovalla, suurella ja väkevällä miekallansa Leviatanille, kiitävälle käärmeelle ja Leviatanille, kiemurtelevalle käärmeelle ja tappaa lohikäärmeen joka on meressä." (Jes 27:1.)

Muita Raamatun väittämissä esiintyviä sukupuuttoon kuolleita eläimiä ovat muun muassa lentoliskot eli "lentävät käärmeet", Jesajan termiä lainatakseni. (Jes 14:29; 27:1; 30:6.)

Profeetta Jesaja kirjoitti jo ennen vuotta 500 eKr. ja asui suhteellisen lähellä lentävien käärmeiden myöhäisimmäksi esitettyä elinpaikkaa. Hänen kuvauksensa erämaan raunioihin pesiytyneistä omituisten otusten kerhoista on hätkähdyttävä:

"Villihärkiä kaatuu yhteen joukkoon... Sen perivät pelikaanit ja tuonenkurjet, kissapöllöt ja kaarneet asuvat siellä ja hän vetää sen ylitse mittanuoran ja tyhjyyden luotilangan. Ei ole siellä enää ylimyksiä huutamassa ketään kuninkaaksi, kaikki sen ruhtinaat ovat poissa. Sen palatsit kasvavat orjantappuroita, sen linnat polttiaisia ja ohdakkeita. Siitä tulee aavikkosutten asunto, kamelikurkien tyysssija. Siellä erämaan ulvojat ja ulisijat yhtyvät, metsänpeikot toisiansa tapaavat. Siellä yksin öinen syöjätär saa rauhan ja löytää lepopaikan. Siellä nuolikäärme pesii ja laskee munansa, kuorii ne ja kiertyy kerälle pimentoonsa. Sinne haarahaukatkin kokoontuvat yhteen. Etsikää Herran kirjasta ja lukekaa: ei yhtäkään näistä ole puuttuva, ei yksikään toistansa kaipaava." (Jes 34:7,11-16.) [25] ("Öinen Syöjätär" on hepreaksi lilith, ja viitannee nimeen, joka otettiin Assyrialassa jopa jumalattarien joukkoon. Rabbiininen fiktio otti nimen käyttöön Aadamin ensimmäisenä ja tottelemattomana puolisona, joka uhkasi tappaa Eevan lapset. Sana muistetaan englannin tuutulaulua tarkoittavasta sanata lullaby, joka juontaa juurensa taikauskoisesta tavasta ripustaa kehdon päälle kolme enkelin kuvaa lilithin-suojaksi.)

"Metsänpeikossa" kääntäjillä tuntuu menneen pasmat lopullisesti sekaisin. Sana käännetään eri raamatunkäännöksissä toinen toistaan omaperäisimmin, esimerkiksi New American Standardissa "yöhirviöksi". Yhdenkään jakeen 11 lintujenkaan identiteetistä ei ole varmuutta. Maininta aavikon ja erämaan "metsästä" sen sijaan on erikoinen.

 

Mooses piti inhottavuuden ja saastan symbolina rakennuttamaansa vaskikäärmettä. Israelin leiri oli kokenut "myrkkykäärmeiden" hyökkäyksen Siinain erämaassa. (Mitkä käärmeet tekevät laaja-alaisia hyökkäyksiä ihmisiä vastaan? Vastaavista käärmearmeijoiden hyökkäyksistä kertoo myös Herodotos pariin otteeseen [26, 27]. Kasvillisuuden hävitessä aavikoitumisen tieltä käärmeet näyttävät selviytyvän ja kertyvän erämaihin.)

Saattaa olla, että Mooseksen kiinnostus Jumalan kuvaamaa leviatania kohtaan oli myös biologista. Ei puutu paljoa, etteikö voisi pilan päiten esittää Mooseksen vaskikäärmeen olleen lentolisko ja analoginen Pohjois-Amerikan intiaanien toteemipaalujen ukkoslinnun kanssa. (Lukuisissa mesopotamialaisissa teksteissä taas esiintyy myrskylintu Anzu, myyttinen kotka.) Joku voisi tosin huomauttaa että lentävät käärmeet olivat kangastuksia, siksi kuumaksi itäinen aavikkotuuli Siinain ja Negevin autiomaat kun tekee. Ihminen on aina pitänyt eksoottisesta ruuasta, kuten pallokaloista ja etanoista. - Juutalaisessa kaunokirjallisuudessa paratiisin pidoissa syödään leviatanin lihaa! [28]

 

Kirjoitusten muihin sukupuuttoon kuolleisiin lajeihin mennäksemme emme myöskään tiedä, mikä eläin oli Mooseksen lain hygieniasäädösten "jänis" joka märehtii. (3 Moos 11:6; 5 Moos 14:7.) Ei ainakaan jänis. (Jänöjussikin syö toisinaan omia papanoitaan, mikä ei sekään tosin vaikuta erityisen hygieeniseltä.)

 

Genesiksen ja samalla koko Raamatun ensimmäisessä luvussa Jumala loi eliöitä "kunkin lajinsa mukaan". Heprean kielen termi "lajille", "kaltaiselle" tai "tapaiselle" on tässä min. Sanaa käytetään myös Mooseksen kirjasarjan kolmannen osan ("Leviticus") luvun 11 listassa puhtaista ja epäpuhtaista eläimistä. Mikäli terminologia Mooseksen kirjojen välillä on yhteinen, kyse on siis erikseen luoduista osapuilleen heimotason eläimistä: "Linnuista taas inhotkaa näitä, älköön niitä syötäkö, vaan olkoot inhottavia: kotka, partakorppikotka ja harmaa korppikotka, haarahaukka ja suohaukkalajit, kaikki kaarnelajit, kamelikurki, pääskynen, kalalokki ja jalohaukkalajit, huuhkaja, kalasääski ja kissapöllö, sarvipöllö, pelikaani ja likakorppikotka, haikara ja sirriäislajit, harjalintu ja yölepakko... niistä saatte syödä seuraavia: heinäsirkkalajeja, solam-sirkkalajeja, hargol-sirkkalajeja ja haagab-sirkkalajeja... ja nämä olkoot teille saastaiset niistä pikkueläimistä, jotka liikkuvat maassa: myyrä, hiiri ja sisiliskolajit, anakaeläin, kooah-eläin, letaa-eläin ja kameleontti." (3 Moos 11:13-19, 22, 29-30.)

 

Joko alunperin luotiin pienempiä ryhmiä pääryhmän sisään, tai sitten suuri osa näistä käännöksistä on sukupuuttoon kuolleitten eläinten hakuammuntaa perusryhmäteoriassa. Henkilökohtaisesti koen tämän tekstinkatkelman eräänä ongelmallisimmista literalismille.

 

Eräs viite Vanhan Testamentin kirjojen toisistaan eroavasta, suuresta iästä, ovat lisäksi erilaisista sorkkaeläimistä käytetyt yhteiset yleisnimet. 2 Moos 25:5; 26:14 sekä 4 Moos 4:6,8 "sireeninnahat" kuuluivat tuntemattomalle eläimelle, joka oli vuoheen ja oinaaseen nähden kolmesta uhrieläimestä suurikokoisin. Sana ymmärrettiin sittemmin ainoastaan punamustan värin nimenä.

 

Ehkä kiinnostavin Kolmannen Mooseksenkirjan rituaalisesti puhtaiden ja epäpuhtaiden eläinten luettelosta on kuitenkin luvun 11 heprean sana tinshemet. Luettelo jakaa eläimet kategorioihin: hyönteiset toisaalle, kalat toisaalle jne. 3 Moos 11:18:ssa on listattuna lintuja, muiden muassa juuri tinshemet. Erikoiseksi asian tekee 3 Moos 11:30 matelijoiden lista, jossa tinshemet on taas mukana! Nimet tavataan identtisesti (hepreaksi tuf nun shin mem tuf) ja näyttää siltä, että sama eläin lankesi kumpaankin kategoriaan. Kyseessä on Raamatun ainoa esimerkki tällaisesta kahteen luokkaan sijoittuvasta eläimestä [29]. Raamatunkäännökset sanan suhteen ovat kuin hedelmäpeliä. Kahdessa viimeisimmässä suomalaisessakin kirkkoraamatussa sama sana on käännetty eri tavalla kahdeksantoista jakeen välein. Luonnontieteellisesti maininta on tietenkin erityisen kiinnostava, koska myös paleontologia ja alkeellisimmatkin evoluution oppikirjat tuntee vastaavan, sukupuuttoon kuolleen, eliön. Tämä ns. liskolintu on saanut rituaalisesti epäpuhtaan kunnian ehkä parhaana esimerkkinä välimuodosta kehityshistoriassa. Archaeopteryxistä lisää nk. ylimenovaiheen fossiileista kertovassa artikkelissani.

 

Job 39:12-15:n "villihärkä" on toisinaan käännetty jopa yksisarviseksi. Ensimmäisen suomenkielisen Raamatun (vuodelta 1642) koristeellisessa kansilehdessäkin olikin muiden symbolien joukossa kuvattuna yksisarvinen. Tätä kirjoitukset eivät kuitenkaan näin suoraviivaisesti opeta, vaikka tunnustavatkin muutaman perinteisesti taruhahmoksi käsitetyn eläimen. Eläin on ollut mahdollisesti Lähi-Idän alueella elänyt, sittemmin sukupuuttoon kuollut sarvikuonon kanssa samaan heimoon kuulunut laji. Tähän johtopäätökseen on tullut mm. suomalaisen paleontologi Mikael Forteliuksen veli pro gradu -työssään. Villihärkä aurochs kuoli sukupuuttoon vuonna 1627 jKr.

 

Fossiilisina tavattavissa suurikokoisissa eläinlajeissa toistuvat usein juuri erilaiset pään luiden erikoisuudet. Toisen dinosauruksen pää painuu kasaan sylinterihatun tavoin, toisen paksuluinen kallo toimii jonkinlaisena liitukauden turnajaisten pässinpäänä tai muurinmurtajana. Titaaneilla (Titanotheria) oli kuononsa päässä parilliset sarvet. Tyypillistä sarvikuonon kaltaisille eläimille on massiivisuus, groteskit sarvet tai hännänpään luut, flegmaattisuudesta äkkipikaisuuteen vaihteleva käytös, silmitön raivo ärsytyksestä, sekä kesyttämättömyys - aivan kuten Jobin kirjan teksti kertoo. Kesyttämättömin eliö oli kuitenkin leviatan. Kiinnostava on silti Jeesuksen velipuolen aforismi, Jaakobin kertoessa sivulauseessa jo ajanlaskumme alussa vallinneesta tilanteesta: "Sillä kaiken luonnon, sekä petojen että lintujen, sekä matelijain että merieläinten luonnon, voi ihmisluonto kesyttää ja onkin kesyttänyt." (Jaakob 3:7.) Kirjoittaja oli Uuden Testamentin Jaakob. Kuten hänen kaimallaan Vanhassa Testamentissa, myös Nasaretin Jaakobilla oli raikkaalla ulkoilmaluonteella varustettu isoveli ;-)

Yleisemmin gigantismista fossiilirekordissa kertoo essee http://www.helsinki.fi/~pjojala/gigantismi.htm . On tyypillistä, että alkuvoimaiset ihmisheimot hävittivät vaarallista megafaunaa tehokkaasti ja kuin pakkomielteisesti. Fossiilirekisterin havainnot todistavat, että Vvahvat sortuvat elontiellä; eliölajit ovat surkastuneet ja rappeutuneet, eivät suinkaan vahvistuneet.

 

Totuuden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että antiikin peruja on säilynyt myös Raamatun ulkopuolisia kuvauksia, joita ei voi selittää kuin väitteinä yksisarvisen olemassaolosta. Yksisarvinen kuvattiin Euroopasta Kauko-Itään eläimenä jota ei kukaan kyennyt vangitsemaan. Yksisarvinen on itse asiassa vanhoissa babylonialaisissa sinettirullissa yleisimmin esiintyvä "eläin". Kertomuksissa sarvi ei ole niinkään luuta, kuin jonkinlainen hermostollisesti herkkä lihas tai paisuvainen. (Mikä taas johti poronsarviuutteeseen verrattavaan kysyntään ja viimeisenkin harkinnan kadottamiseen yksisarvissaduissa. [30]) Mikäli sarvi ei ollut muodostunut luusta, saattaisi tämä piirre teoriassa - ja hyvin erittäin teoriassa - selittää sen miksei yksisarvisen olennaisinta piirrettä ole löydetty fossiilisena. Apteekeissa liikkuneet yksisarvisen sarvet osoitettiin jo 1600-luvulla tosiasiassa miekkavalaan kierteisiksi sarvihampaiksi.

 

Heprean kielen yksisarvista tai villihärkää tarkoittava sana reem sovitetaan joissakin Vanhan Testamentin kohdissa uhrattavaksi kelpaaviin eläimiin. Mooseksen lain mukaan uhrieläimiksi kelpasivat ainoastaan kaksinkertaisen seulan läpäisseet eläimet: ne jotka märehtivät ja ne joilla oli sorkat. Koska Jobin kirjan "villihärkä" liitetään kahdentoista eläimen otoksen loppupäähän, spektaakkelimaisten behemotin ja leviatanin väliin ja siten koko listan toiseksi viimeiseksi, on siinäkin luultavasti ollut jotakin aivan omalaatuista.

 

"Uljas on hänen härkiensä esikoinen, sen sarvet ovat kuin villihärän sarvet. Niillä se puskee kumoon kansat, kaikki tyynni maan ääriin saakka." (5 Moos 33:17.) Jakeen härät voisi kääntää myös monikossa, jolloin yhden yksilön sarvien lukumäärä laskee yhteen: "villihärkien sarvet". Paleontologian veikkaus reemiksi on siis sarvikuono. Samaa mieltä.
 
 

http://www.answersingenesis.org/articles/nab/what-happened-to-the-dinosaurs

 

2. DINOSAURUSTARINOITA JA LOHIKÄÄRMEIDEN ANATOMIAA

"Perinteisesti dinosaurusten on katsottu olevan matelijoita. Niillä oli siis suomupeitteinen iho ja ne munivat. Kaikki dinosaurukset olivat maaeläimiä. Uivia liskoja kutsutaan joutsenliskoiksi, lentoliskot luokitellaan omaksi ryhmäkseen. Nykyään tunnetaan satoja dinosauruslajeja ja niiden alkuperästä väitellään yhä. Dinosaurukset poikkesivat muista matelijoista siinä, että niiden jalkojen asento oli samanlainen kuin nisäkkäillä ja linnuilla. Raajat olivat pitkät ja sijaitsivat ruumiin alla. Ilmeisesti dinosaurukset olivat nopeita saalistajia. Joidenkin dinosaurusten luiden rakenne viittaa mikroskoopilla tarkasteltuna tasalämpöisyyteen. Suurelle yleisölle kohdistetussa tiedotuksessa dinosaurukset sijoitetaan tavallisesti suo- ja rämemaisemaan. Tämä on kuitenkin virheellinen esitystapa... todellisuudessa ne elivät yhdessä nisäkkäiden kanssa koivujen, vaahteroiden, havupuiden ja kedon kukkien kanssa." Näin kirjoittaa Munkkiniemen lääkäri Pekka Reinikainen, merkittävimpiä suomalaisia luomisuskon esitaistelijoita [31].

 

Lohikäärmetarinoiden toisintoja esiintyy ympäri Telluksen pintaa. Legendoissa ja mytologioissa on mistä valita. On basiliskejä, salamantereita ja merihirviöitä, jättiläiskäärmeitä, merikäärmeitä, lohikäärmeitä, sulkakäärmeitä ja lentäviä käärmeitä. Antiikin Kreikan symboliikassa huomio keskittyi suurten matelijoiden kanssa taisteleviin ihmissankareihin. Lohikäärmeen surmaaminen miellettiin äärimmäiseksi sankariteoksi. Kaukoidässä lohikäärmeisiin suhtauduttiin pikemminkin hiljaisella hartaudella ja kunnioituksella. Toisaalla lohikäärmettä palvottiin jumalana, toisaalla sitä pidettiin paholaismaisena hirviönä. Lohikäärmeen ajateltiin sekä palkitsevan, että rankaisevan ihmisiä.

 

Euroopassa lohikäärmeiden yms. olemassaoloa alettiin yleisesti epäillä vasta 1600-luvulla. Samalla vuosisadalla taruolentoina pitämiemme eliöiden historiallisuudesta myös keskusteltiin eniten. Edward Topsell -niminen luonnontutkija kommentoi vuonna 1608 asiaa seuraavasti: "On olemassa monia erityyppisiä lohikäärmeitä. Eri tyypit erotellaan osaksi maansa, osaksi koonsa, osaksi tuntomerkkiensä perusteella." William Shakespeare suhtautui tarinoihin jo epäilevämmin ja esitti, että "lohikäärmeitä pelätään enemmän kuin nähdään." [32]

 

On kiistatonta, että suurin osa tarinoista on liian paksua ollakseen totta. Voisiko kuitenkin olettaa, ettei savua ilman tulta? Jospa satujen taustalla on rahtunen totuuttakin? Katseessa menneisyyteen pitää kaiken valon kulkea keskiajan sekä herkkä- että taikauskoisen mystiikan pitkän ja pimeän putken läpi. Pitää kuitenkin muistaa, että renessanssi pystyi rakentamaan antiikin yksityiskohtien päälle. Ennen kuin pesuvesi viskataan pois, kannattaisi vähemmänkin kaunis lapsi korjata talteen.

2.1 Gigantismista

"Olemassaolon taistelu", Kampf tai Struggle on 180 astetta vastakkaiseen suuntaan agapeesta. Vaikka olevaisuuden syvimpänä olemuksena pitäisikin itsekkyyttä aj taistelua, niin ei ole lainkaan selvää, ettäkö vahvin yksilö olisi aina jäänyt eloon siinä.

 

Fossiilit ovat yleensä muodostuneet kovista kudoksista kuten luista ja nilviäisten kuorista, eivätkä nämä jäänteet anna paljoa tietoa esimerkiksi suoliston toiminnasta. Varmuudella fossiilit kertovat kuitenkin yksilöiden koon. Tämän perusteella näyttäisi siltä, että eliöt ovat pienentyneet ja surkastuneet, eivätkä suinkaan voimistuneet.

 

Useimmat niistä fossiiliaineiston eläinlajeista, jotka elävät edelleen, ovat olleet nykyisiä lajitovereitaan suurempia. Näitä ovat esimerkiksi isohirvi, saksanhirvi, villasarvikuono, alkuhärkä, alppikauris, leijona, karhu, susi ja hyeena.

 

On helppo olla voittaja, jos kukaan muu ei vedä trikoita päällensä. Elefantti on nykyään suurin maaeläin, mutta ennen superraskaassa sarjassa oli muitakin osanottajia. Kun eläin kuuluu esimerkiksi Megalonychidaen heimossa Megatheriumin sukuun, sen voi olettaa kasvaneen suureksi. Tarkalleen ottaen noin nykyelefantin kokoiseksi eli viiden metrin pituiseksi ja kolmen korkuiseksi [33].

 

Sapelihammastiikereitä, nautiloidisia mustekaloja (helmiveneitä), jättiläisnisäkkäitä ja -liskoja, jättiläismajavia ja lähes nelimetrisiä merikilpikonnia emme enää näe. (Suurin nykyisen merikilpikonnan kilpi oli 2.18 x 2.30 metriä mitoiltaan.) Labyrinthodonta-ryhmän alkusammakkoeläimet olivat yleensä kookkaita ja tukevia ruumiiltaan. Eogyrinus kasvoi neljän ja puolen metrin pituiseksi ja pelkästään Mastodonsauruksen kallon tiedetään olleen noin 90 sentin pituinen [34]. (Matelijoiden uskotaan polveutuneen ko. panssarisammakkojen ryhmästä.)

 

Elefanttien rauhoituksen myötä biljardipalloja tai pianonkoskettimia on halvempi rakentaa mammutin- kuin norsunluusta. (Kivenhiojien piireissä tahdottaisiin kaivaa auki Herttoniemen urheilukenttä, josta on tehty peräti kaksi suomalaista mammutttilöytöä Helsingin olympialaisiin valmistautuessa.) Suurimmat mammutit olivat 5 metriä korkeita ja painoivat 10 tonnia. Nykyään afrikkalainen norsu painaa 4 tonnia ja on parhaimmillaan "vain" 3,5 metriä korkea. Jotkut mammutin hampaat olivat yli nelimetrisiä ja satakiloisia ja vanhoilla mastodonteilla saattoi olla neljäkin syöksyhammasta. Entä miltä olisi tuntunut kohdata 7-metrinen karhu, pienen kirahvin kokoinen strutsi, virtahevon kokoinen sika tai kolmimetrinen kilpikonna silmästä silmään? Ennen eli myös kirahvikameli, jonka nimi kertoo kamelin korkeusluokasta. Irlannin hirven korkeus maasta sarvien kärkiin saattoi olla yli kolme metriä ja jättiläispeuran 50 kiloa painavien sarvien pituus 4,3 metriä. (Usein sukupuuttoon kuolleiden jättilajien tieteelliset nimet ovat havainnollistavia, tässä tapauksessa Megaloceros giganteus.)

 

Jättiläishirven kuvia löytyy myös luolapiirroksina, eli ainakin se on elänyt melko äskettäin. Koska Lemminkäisen Hiiden hirven hiihtoa ei ole dokumentoitu kovin tarkasti, ennätystä kantoi vuonna 1897 kaadetun nykyhirven 199 cm leveät sarvet [35]. On harmillista, ettei saksalaistenkaan kansalliseepoksen Nibelungenliedin myyttistä hirvieläintä ole kuvailtu riittävällä tarkkuudella. Pohjois-Amerikassa eli muinoin jättibiisoni, jonka sarvien kärkiväli oli 2 metriä [36]. Näilläkin seuduilla elänyt luolakarhu saattoi painaa helposti tonnin, kun suurin kaadettu nykynalle (kodiakinkarhu) painoi 751 kg ja keskimäärin karhut painavat 300 kiloa [37]. (Muinaista karhua kutsutaan luolakarhuksi ilmeisesti syystä, että joistakin luolista on kaivettu esiin jopa kymmenien tuhansien yksilöiden luita.) Nykyään sarvikuonojen rekordi on 4,2 metrin pituus, 3,6 tonnin paino ja 1,85 metrin korkeus, joskin yli 2 metrin sarvia tunnetaan. Fossiilina tunnetaan kokonaispituudeltaan 11,27 metrinen yksilö, jonka painoksi on arvioitu 11-20 tonnia. Tämä maapallon historian suurimpiin kuuluva maanisäkäs, pitkäniskainen mutta sarveton sarvikuono, oli 5,41 metriä korkea [38].

 

Suurin yhä elävä salamanteri kasvaa 1,8 metriseksi, kun joskus iljetykset ovat olleet nelimetrisiä ja pelkällä päälläkin on ollut mittaa 1,25 metriä. Oranki on suurikokoisin nykyisistä puissa elävistä kädellisistä. Isomahaisin uros on ollut 1,8 metriä korkea ja 188-kiloinen. Suurin esihistoriallinen oranki oli 2,74 metriä pitkä [39]. Aasiassa eli jopa kolmimetrinen "ihmisapina" Giganthopithecus [40].

 

Suurin tunnettu lentävä lintu on nimetty löytöpaikkansa ja kokonsa mukaan muinaiseksi Argentavis magnifiensiksi. Linnun siipien kärkiväli oli parhaimmillaan 8,5 metriä ja sen on täytynyt painaa 80-120 kiloa. Suurin nykyään elävä, lentävä lintuyksilö ei enää elä eikä lennä, vaan lojuu täytettynä museossa. Tämä Andien kondori kuitenkin punnittiin 19-kiloiseksi. Albatrossi voi painaa 12 kiloa. Suurin lentokyvytön lintu lienee ollut Madagasgarin norsulintu, korkeutta 3 metriä ja painoa yli 450 kiloa. Suurimmilla fossiilisina tavatuilla sudenkorennoilla siipienväli oli jopa 90 senttiä ja vartalo paksu kuin pesäpallomaila. Moa oli lentokyvytön, strutsin kaltainen lintu joka kasvoi jopa kolmemetriseksi ja metsästettiin sukupuuttoon vasta noin 300 vuotta sitten. (Uuden Seelannin Maorit kertovat myös sukupuuttoon kuolleesta jättiläiskotkasta, joka pyydysti Moaa. Varmuudella vasta historiallisella ajalla eli 1600-luvulla kuoli moan ohella myös norsulintu. [41, 42])

 

Vanhat kalliomäyrät olivat suuria kuin tapiirit tai pienet hevoset. Nykyään maksimi on vain 5 kiloa ja 60 senttiä [43]. Vanhat pussieläimet olivat nykyisiä Australian yksilöitä huomattavasti suurempia. Joskus on elänyt esimerkiksi 3-metrinen kenguru Procoptodon goliah. Pohjois-Amerikassa eli vakiintuneenkin aikakäsityksen mukaan vielä 8500 vuotta sitten parhaimmillaan seitsenmetrinen jättiläislaiskiainen ja Etelä-Amerikan intiaanit tekivät kolmimetristen vyötiäisten panssareista kattoja ja päällystivät niillä hautojansa. Jättiläisvyötiäinen eli glyptodontti oli nykyisen sarvikuonon kokoinen [44]. Nykyinen laiskiainen on 50-70 cm mittainen, kun vanhat jätit painoivat jopa 4 tonnia. Kolmeen kivikautiseen taloon Ukrainassa käytettiin 1693 luuta vähintään 109 mammutista. Krokotiilit ovat suurimpia nykyään eläviä matelijoita ja niistä kahdeksanmetriseksi kasvava deltakrokotiili on suurin. Fossiileina tavataan krokotiilejä, joiden leuat ovat olleet yli 1,8 metriä pitkät ja kokonaispituus yli 15 metriä. Toisaalla on löytynyt esiintymä, jossa krokotiilien koko vaihteli tulitikkulaatikon kokoisesta kahdeksaan tonniin ja 12 metriin. (En tosin tiedä, onko kyseessä nuoren yksilön tulkinta aikuiseksi. [45])

 

Tunnetuin niistä eläinryhmistä, joille ei löydy vertailukohdetta nykyfaunasta, lienevät dinosaurukset. Suurten liskojen kivettyneisiin jalanjälkiin saattaa mahtua yli sata litraa vettä. (Ennätys on mitoiltaan 136 cm x 81 cm.) Ultrasaurus oli 27 metrinen ja Supersaurus yli 30-metrinen. Näitä liskoja ei kuitenkaan ole varsinaisesti luokiteltu, koska ainoastakaan niiden edustajasta ei olla löydetty kokonaista luurankoa. 1,2 metriä korkean rintanikaman ja 2 metriä pitkän reisiluun perusteella suurin koskaan löydetty dinosaurus oli 48-51 metriä pitkä ja 100 tonnin painoinen [46, 47]. Eräs toinen havainto on arvioitu pelkän jäljen perusteella 48-metriseksi. Suurin kokonaisena säilynyt luuranko kuuluu Diplodocukselle ja on 26,6 metriä pitkä [48]. Ihmisellä on tietääkseni ainakin kahdeksan erilaista adrenaliinireseptoria. Jospa kulttuuri ei käynytkään tyhjäkäyntiä niinkään nälän, kuin metsämiesten adrenaliiniriippuvuuden vuoksi?

 

Flooran puolella jotkin suurikasvuiset lajit muistuttavat meitä vieläkin alun monimuotoisuudesta ja elinvoimasta. Tällaisia ovat Pohjois-Amerikan länsirannikon jättiläispunapuut, joiden kantoon lännen lokarikin kaiversi talonsa. Korkein punapuu on 111 metriä korkea. Samalla alueella kasvaa myös mammuttipetäjiä, jotka saattavat painaa yli 2000 tonnia. Mammuttipetäjät ovat mahdollisesti painavimpia maan päällä eläviä organismeja. Valtava vedentarve ja suoja myrskyiltä ovat syitä siihen, miksi jättiläispuut viihtyvät Pohjois-Amerikan rannikolla. Erikoiseksi asian tekee se, että Sequoia gigantea -metsät kasvoivat ennen Beringinsalmesta Labradorin niemimaan pohjoisosiin. (Yhdessä Alaskan ja Grönlannin viikunapalmujen ja korallien kanssa [49, 50, 51].)

 

Skandinavian ja baltian muinaisista jättiläismetsistä kertoo edelleen vuosittain kaivettava puolen tonnin meripihkamäärä. Vanhat metsät tuottivat valtavasti pihkaa. (Valtaosa pihkan tuottajista oli havupuita, mutta myös joistakin koppisiemenisistä tihkui mahlaa meripihkan rakennusosaksi.) Meripihkaa louhittiin Baltiasta 1875-1914 10 miljoonaa tonnia. Suurimmat "merestä" troolarein kalastetut palaset ovat painaneet 200 kiloa (1860-luvulla) ja vastikään 136 kiloa (v. 1988). Vuotuinen saalis 1860-1890 välillä Itämeren Kuurinhaffin ruoppauskoneilla oli 75 tonnia. Myöhemmin tulemme näkemään, miksi antediluviaanisessa, Kadonneessa maailmassa, kaikkialla saattoi olla samankaltaiset olosuhteet.

 

Ei ole välttämättä syytä peittää vakan alle Raamatun mainintaa Kaanaan maan rehevyydestä (4 Moos 13:21, 24): "Ja he tulivat Rypälelaaksoon; sieltä he leikkasivat viiniköynnöksen, jossa oli rypäleterttu, ja kahden miehen täytyi kantaa sitä korennolla; samoin he ottivat granaattiomenia ja viikunoita. Se paikka nimitettiin Rypälelaaksoksi sen rypäleen tähden..." (Neljännen Mooseksen kirjan latinankielinen nimi onkin osuvasti "numerot". Nykyäänkin alueen parhaat hedelmät kasvavat Jerikossa.) Israelilaiset luvattiin kuskata "maahan joka vuotaa maitoa ja hunajaa". Asiayhteydessä esiteltiin seitsemän maassa kasvavaa hedelmää - joista mikään muuten ei ollut appelsiini. Eläinten vetovoiman laki kuuluu: "Lapsen ikä on kääntäen verrannollinen sen eniten suosiman eläimen kokoon." [52] Omat ongelmani juontavat varmaan siitä, että dinokuume iski tavallista myöhäisemmällä iällä.
 
 

2.2 Arkki on lastattu... drakontologialla

Tänään matelijalajeja tunnetaan yli 6500, joista käärmeiden osuus on noin 2700 lajia. Lajit jaetaan viiteen lahkoon: kilpikonniin, alkuliskoihin, liskoihin, käärmeisiin ja krokotiileihin. Kaikkien lajien arvellaan vakiintuneessa käsityksessä polveutuneen samasta alkumatelijasta. Nykyään eläviin panssariliskoihin (archosauruksiin) kuuluu vain 21 lajia: 13 krokotiililajia, kaksi erilaista alligaattorilajia, viisi kaimaanilajia ja gaviaali. Matelijat ovat vaihtolämpöisiä, mikä merkitsee sitä, että niiden ruumiinlämpö on riippuvainen ympäristön lämpötilasta. Suotuisissa olosuhteissa ne myös kasvavat koko ikänsä.

 

Krokotiiliä lukuunottamatta suurin nykyään elävä lihansyöjälisko esiintyy Kaakkois-Aasian Sunda-saarilla. Kyseinen komodon-varaani voi kasvaa satunnaisesti jopa kolmemetriseksi. Lajin olemassaolo todistettiin tiedeyhteisössä niinkin myöhään kuin vuonna 1912. Papua Uuden-Guinean natiivit väittävät viidakoissaan asuneen artrellia-nimisen liskon, jonka suurimmat yksilöt olivat 9-metrisiä. Alkuasukkaiden lisko onkin jossakin muodossaan löydetty, mutta kohtalaisen pienen yksilön todettiin kuuluvan jo tunnettuun Salvador monitor -lajiin. Lisko on ihmiselle ruuansulatuksensa puolesta vaaraton - rytmihäiriöistä en tosin mene takuuseen - ja kasvaa korkeintaan 4,5 metriä pitkäksi [53]. Australian ja Kaakkois-Aasian suistokrokotiili voi kasvaa 5-8 metriseksi. Painoltaan suurimpia käärmeitä ovat anakondat. Näiden erittäin paksuvartaloisten boa-käärmeiden tiedetään kasvavan yli 200-kiloisiksi. Nykyisin elävistä 3000 liskolajista vain skorpionilisko ja gilalisko ovat myrkyllisiä. Molemmat elävät Pohjois-Amerikan eteläosissa.

 

Viimeiset käärmeenpyydystäjien ammattikunnan jäsenet löytyvät Kamerunista, eikä elintason noustua alalle ole enää halukkaita nuoressa polvessa. Pelkällä rohkeudella varustautuneet käärmemiehet ovat pyydystäneet käärmeiden kuningasta, afrikkalaista pytonia, jo vuosisatoja. Pytonin pituus paljastaa sen iän, sillä pyton kasvaa tämän sarjan juttujen tapaan koko elämänsä ajan. Maailman 27 pytonlajista afrikkalainen pyton voi kasvaa 10 metrin pituiseksi. Tällainen käärme nielee gasellin kokoisen eläimen kokonaisena ja vetäytyy sen jälkeen sulattelemaan suupalaansa jopa puoleksi vuodeksi [54]. Pyton-metsällä käyvän Gbaya-kansan taru kertoo, että pyton syntyi aikanaan vielä suuremman käärmeen - lohikäärmeen - munasta [55]. Tästä pääsemmekin itse asiaan.

 

Eläinlajin luokitus satujen perusteella on jokseenkin vaikea tehtävä. Kiinan lung, Kreikan tarkkailevaa merkitsevä drakon, Rooman draco, Sanskritin nâga ja egyptiläisen kirjallisuuden vastaava olento ovat toisinaan siivillä varustettuja, toisinaan eivät. Voisikin ajatella että nimet ovat Raamatun tannin-nimen kanssa osapuilleen yhtäläisiä yleisnimiä. Nimitystä käytetään liskoista, matelijoista ja joskus mistä tahansa käärmeistä. Joskus lohikäärmeissä painotus on lentotaidossa, joskus kiemurtelemisessa. Joskus ne ovat myrkyllisiä, joskus eivät.

 

Tietääkseni ainakin kiinalaiset, roomalaiset, persialaiset, parttilaiset, dakaelaiset, assyrialaiset ja skyyttalaiset pitivät lohikäärmeitä erilaisina standardeina. Näin etenkin aina yhtä hierarkisessa sotaväessä. Arvomerkkejä tai natsoja kutsuttiin joko suoraan "dragoneiksi" tai "dragoniineiksi". Leijona on kissaeläimistä sosiaalisin ja "eläinten kuninkaana" se on pakottanut lohikäärmeen siirtymään vanhasta virastaan eläkkeelle. Kuitenkin, kaikitenkin: myös lohikäärme kasvoi aikoinaan leijonan tavoin yleiseksi valtiovallan symboliksi. Näin tapahtui paitsi kurinalaisessa Rooman armeijassa, myös kelttien keskuudessa [56]. (Mikä tuskin kelpaa kenellekään todisteeksi asiasta, tosin. Eipä Ruoholahdellakaan joka kesä ole leijonia nähty. Toisaalta yleisesikuntaupseerien vadelmalaattojen ja kenttäkaluunoiden tarkoituskin on herättää miehistössä huomiota harvinaisuudellaan. Kenraalit kärsivät herkästi inflaatiosta.) Germaaniset soturit eivät ehkä olleet yhtä järjestäytyneitä, mutta käyttivät samaa tunnusta. Kelttiläisissä sotilasarvoissa pendragon merkitsi kenraalia tai marsalkkaa, diktaattoria joka luotiin vapaaehtoisesti vaaran aikaan. Taistelussa marsalkan kaataneen ritarin sanottiin "kaataneen lohikäärmeen".

 

Antiikin luonnonfilosofit ajattelivat materian koostuvan neljästä alkuaineesta: maasta, ilmasta, tulesta ja vedestä. Runoudessa lohikäärmeessä yhdistyivät siten kaikki elementit. Kreikan ja Rooman runoilijat esittelevät lohikäärmeen etsiessään värssyihinsä voimaa ja raivokkuutta. Lohikäärmeen surmaaminen oli yksi Herkuleen urotöistä. Kuvatessaan Herkuleen kilven jykevyyttä Homeros ja Hesiod kertovat sen torjuneen lohikäärmeen hyökkäykset. Hesiod erittelee lisäksi lohikäärmeen tavallisista käärmeistä runossaan.

 

Antiikin satusetä Publius Ovidius Naso [57] asettaa raskasmiekkaisen Cadmuksen (vrt. raskasmetalli kadmium) lyömän lohikäärmeen Boetiaan Kefisus-virran ääreen, ja kiinnittää monien muiden tarinaniskijäin tavoin huomiota lohikäärmeen silmiin joiden hän kertoo säkenöivän kuin tuli. (Josta taas tulee mieleen nobelilla palkittu lastenkirjailija Rudyard Kipling ja oivan Viidakkokirjan Mowglin hypnotisoinut Kaa-python.) Ovidius kuvaa saduissaan lohikäärmettä värikkäästi voiman ja vaaran ruumiillistumana [58].

 

Kheopsin pyramidin tuuletuskanaviksi luullut käytävät ovatkin kuulemma saattaneet symboloida sielun teitä. Etelään suunnattua kanavaa pitkin kuningas sai yhteyden Orioniin ja kuningatar Siriukseen. (Englantilainen puhuttelunimi Sir - jolla jokaisen biotieteilijän unelmakirje Nature-julkaisuun alkaa - juontaa juurensa tähän "kirkasta" merkitsevään sanaan ja tähteen. Aiheesta lisää Tähtikuvioiden pedagogiikassa.) Kammioiden pohjoiset kanavat on suunnattu Lohikäärmeeseen sekä Pieneen Karhuun. Edellinen tähdistö liittyy keskeisesti Egyptin syntymyyttiin [59].

 

Suurmiehen hautausjärjestelyt ja haudan piiloon pakatut tavarat kertovat usein kyseisen henkilön todellisesta maailmankuvasta. Pelko särkee teeskentelyn. Esimerkiksi Jeesuksen tuominneen ylipappi Kaifaan 1990-luvulla löydetystä haudasta löytyi yllättäen matkaraha manalan virran lautturille. Korttipakan ruutukuningasta, eli frankkien mahtavaa hallitsijaa Kaarle Suurta, on tapana pitää kristinuskon edistäjänä, ja paavi Leo III kruunasi hänet Roomassa keisariksi jouluna 800 jKr. Kuitenkin Kallen sarkofagin koristeena ei ole roomalaiskatolista, vaan roomalaispakanallista kuvitusta. Aiheena on antiikin perusmyytteihin kuuluva tarina manalan valtiaan Pluton suorittamasta Proserpinan ryöstöstä. Proserpina oli hedelmällisyyden jumalattaren Cereksen tytär - ja äiti yritti saada tytärtään kiinni lentävien käärmeiden vetämällä valjakolla [60].

 

(Päiviö Latvus kuvaa kirjassaan Ymmärryksen siivet - miksi tiede on länsimaista naisen heikkoa asemaan umpipatriarkaalisessa frankkien valtakunnassa ja tukee sillä hypoteesiaan naisen ja lapsen aseman korrelaatiosta tieteellisen metodin menestykseen lähtökitkan vuosisatoina: http://www.latvus.com/INTRO.pdf; http://www.latvus.com/INTRO.pdf )

 

On sangen erikoista, että saduissa lohikäärmeeseen liitetään kirkkaita värejä. Cereksen satuhahmon kerrotaan lentäneen taivaaseen kahden siivekkään lohikäärmeen vetämissä vaunuissa. Nainen lainasi kärryjänsä Triptolemukselle, joka käytti niitä jakaessaan maissia kaikille maan asukkaille. Satuun viittaavat monet antiikin kirjailijat kirkkohistorioitsija Eusebiusta myöden. Toisessa tarinassa Medeia lentää samankaltaisilla vaunuilla Jaasonista kaukaiseen Kolkhiseen. Fraasiutuneessa kielikuvassa on ikään kuin analogia joulupukin lentävään pororekeen. (Porothan eivät muuten sinänsä ole satua. Silti amerikan yhdysvaltalaiset pitävät niitä eksoottisina ja jättävät kohdan menyyssä väliin.) Mereen hypänneestä Medeian miehestä Aigeuksesta on muuten saanut nimensä Kreikan edustalla sijaitseva Aigeian meri, jossa on käyty muinaisuudessa ratkaisevia meritaisteluja.

Kadmos hankki tarvittavan työvoiman Theban rakentamiseksi kylvämällä maahan lohikäärmeenhampaita, joista heti kasvoi miehiä. Kun argonautit saapuivat Kolkhiiseen, vaati Medeian isä, kuningas Aietes, Jaasonia mm. kyntämään tulta suitsevilla härillä surmapellon ja surmaamaan pellosta lohikäärmeenhampaiden idettyä nousseet soturit. Jaasonin traaginen, lapsensa surmaava, vaimo Medeia, väitti selvittäneensä kosijaansa vaikeamman tehtävän hoitamalla syytä eikä pelkkää oiretta - siis surmaamalla itse lohikäärmeen [61].

 

Fyrxus ja Hellen estävät villihärkien ja lohikäärmeen avulla oraakkelin lausumaa toteutumasta. Lohikäärme vartioi Hesperideen kultaisia omenia ja nuoli Plutuksen silmiä Aesculapiuksen temppelissä sillä onnellisella seurauksella että tämä sai takaisin näkönsä.

 

Lieneekö poliittinen kysymys, että engelsmannilaisissa Merlinin, Nenniuksen ja Geoffreyn saduissa (myöhäisemmällä ajalla ja metsäisemmällä seudulla) lohikäärmeet ovat punaisia ja saksilaisissa saduissa valkoisia. Legendaarinen kuningas Artturi (nimi merkitsi Beowulfin eli mehiläisuden tavoin "karhua") kantoi kypärässään lohikäärmettä Faerie Queenissa. Walesilaisen legendan mukaan Arthurin isä, Uther-niminen soturi, oli surmannut raivokkaan punaisen lohikäärmeen ja ottanut tapahtuman johdosta itse itseään komentaen nimen Pendragon (johtaja-dragon) ja lohikäärmeen kuvan symbolikseen. Tarina kertoo, että nimekkään pojan myötä kuva siirtyi edelleen Walesin vaakunaan. Skandinaavien Thor käytti vasaraansa muun muassa merikäärmeen syöttinä [62] ja myös Niebelungen-liedin Siegfried sekä nimeään kantavan eepoksen Beowulf kunnostautuivat lohikäärmeiden listimisessä.

 

Rituaalikristillisessä kirkossa lohikäärmeen tappaminen näyttää olleen eräs varmimmista tavoista tulla korotetuksi pyhimykseksi. Apostoli Pyhän Filipin sanotaan tuhonneen suurikokoisen lohikäärmeen Fryygian Hierapoliissa. Pyhä Martta tappoi pelottavan Tarasque-nimisen lohikäärmeen Aixissa, Pyhä Florent Loiressa, Pyhät Cado, Maudet ja Paul Britanniassa ja Pyhä Keyne Cornwallissa. Edelleen vastaavasta syystä pyhimyksiä ovat herrat (tai rouvat) Pyhä Mikael, Metzin oma poika Pyhä Clement, Pyhä Samson, piispa Sylvester, Dolin arkkipiispa, Donatus, sekä Rouenin Pyhä Romain Seinen varrella.

Neljälletoista auttajalle luettujen esirukousten on uskottu tehoavan paremmin kuin tavallisille pyhimyksille suunnattujen. Yksityiskohtaiset rukoukset on yleensä suunnattu jollekin tietylle auttajalle, koska kullekin pyhimykselle oli nimitetty tiettyjä sairauksia tms., joissa ne kykenivät parhaiten auttamaan. Cyriacus oli roomalainen marttyyridiakoni keisari Maximianuksen vainojen ajalta 300-luvun alusta. Stained glass saint esiintyy kuvissa diakonin asussa lohikäärme jalkojensa juuressa ja parantamansa tyttö vierellään. Hän auttoi kaikkia paholaisen ahdistamia. Margareta taas oli Antiokiasta kotoisin ollut neitsytmarttyyri keisari Diocletianuksen vainojen ajalta. Neito kuvataan marttyyrikruunu päässään ja palmunoksa kädessään. Harvinaisempia tunnuksia olivat risti ja lohikäärme. Margareta auttoi synnyttäviä äitejä. Partiolaisten muistama Yrjö tai Yrjänä (George) oli tarunomainen ritarimarttyyri ja vangitun prinsessan vapauttaja, joka kuvataan hevosen selässä taistelemassa lohikäärmettä vastaan. Varustuksinaan Yrjöllä on miekka tai keihäs, kilpi ja lippu jossa on punainen risti. Pyhä Yrjö auttoi vähemmän dramaattisesti ja partiolaisvitsejä polveillen ylipäänsä kaikessa hädässä [63].

 

Kuvia lohikäärmeistä taltioitiin niin sotakilpiin (Sutton Hoo) kuin kirkkojen seinäornamentteihinkin (mm. SS Mary and Hardulph, Englanti). Lohikäärmeitä tapetaan vanhoissa saduissa ja tarinoissa omalla hengityksellään, koirien kanssa, taikamiekoilla, yllättämällä ne maitoa litkiessä ja niin edelleen.

 

Asiaan vihkiytymättömälle on yllättävää, miten paljon legendoja tai silkkoja satuja "dinosaurus"-otsikon alle viittaavista eliöistä on kirjoitettu historiallisella ajalla. Mikäli uniformitarianismille (etymologia juontaa juurensa 2 Piet 3:3-6:sta) ei suotaisi jo lähtökuopissa niin suurta markkinaetua, ei näitä yksityiskohtia välttämättä jätettäisi unohduksiin. Tänään kaikkien kuvausten päälle on lyöty kumileimasimella nimi: "iltasatuja", eikä niitä kohtaan osoiteta yleensä laajempaa kiinnostusta. Siihen nähden, miten suuri on lapsille suunnatun brutaalin dinobuumin evolutiivinen volyymi, minä pyrin korjaamaan popularisaation vääristymää toistamalla näitä legendoja.

On varmasti totta, että näin mahtipontiset asiat olisivat synnyttäneet lieveilmiöitä ja suurentelua vaikka ne olisivat olleet alkuperältään tosiakin. Leijonakin karjui sukupolvessa Puolasta pooloon siirtyneiden juutalaisten herrojen perustaman MGM-studion elokuvissa. Vakuuttavimmatkaan antiikin luonnonfilosofit eivät olleet luonnontieteilijöitä sanan nykyisessä, empiirisessä merkityksessä.

 

Varsinkin myöhäiskeskiajan matkakertomukset ovat usein paroni Münchaussenin seikkailuja ja museoiden merenneidot, lohikäärmeet, yksisarviset ja kentaurit potaskalla täytettyjä. Voisiko kuitenkin ajatella, ettei savua ilman tulta? Jospa historian jalometalli on sitoutunut kulkunsa aikana happeen ja hautautunut epäpuhtaina malmeina. Ajalta ennen ajanlaskumme alkua tunnetaan myös muistiinpanoja jääkarhuista niin muinaisten roomalaisten, Egyptin faaraoiden, kuin Japanin keisareidenkin parissa - eli joko jäätikkö tai oikeakin tieto kyllä kulki [64]. Loppujen lopuksi: etruskit näyttivät tunteneen papukaijan ja Rooman keisarit kuljettivat kirahveja Colosseumille.

 

On siis selvää, että lohikäärmeet esiintyivät aikoinaan laajalti saduissa. (Ja esiintyvät totta kai kuvitteellisina hahmoina edelleenkin.) Lohikäärme oli saman tapainen käsite kuin vakuutussopimusten Force Majeure, ylitsepääsemätön este. Kristoffer Kolumbuksen löytöretkeä arvioivassa tieteellisessä raadissa eräs oppinut syytti retkisuunnitelmaa siitä, ettei siinä oltu otettu huomioon "äskettäin havaittuja" sisempiä ja ulompia lohikäärmevyöhykkeitä [65].

 

Oikeata näyttöä ihmiskunnan yhteisestä historiasta dinosaurusten kanssa toisivat dinosaurusten kuvin varustetut kalliomaalaukset, jos "dinoglyfien" autenttisuudesta ja kuvauskohteesta vain päästäisiin yksimielisyyteen [66]. On myös olemassa väitteitä nykyeläinten ja ihmisen jalanjälkiä muistuttavista painaumista samoissa kerrostumissa dinosaurusten jalanjälkien kanssa [67, 68].

 

Suurimpia herkkäuskoisuuksia, joihin kreationistien sanotaan syyllistyneen, lienevät Paluxy-joen jäljet Yhdysvalloissa, joissa piti olla juuri ihmisen ja dinosaurusten jälkiä samassa kerrostumassa. Tiedotusvälineet pitivät huolen siitä, että suuri yleisö sai kuulla asiasta kaikki tarpeelliset yksityiskohdat ihmisjälkien epävarmuudesta. Noloksi asian tekee se, että asianosainen oli ICR:n (Institute for Creation Research) perustajan Henry Morrisin poika ja manttelinperijä John Morris.

Sellaisten klassisten kirjoittajien kuin Propertiuksen [69] tai Aristoteleen lohikäärmeet kuitataan usein epätavallisen suurikokoisina python-käärmeinä tai vastaavina. (Urheiluharrastuksistaan leveän selän ja sitä kautta lempinimensä hankkineesta Platonista poiketen teknisistä yksityiskohdista pitänyt Aristoteles oli, paitsi aikansa huomattavin filosofi, myös huomattavin biologi. Hän sai tutkimustyöhönsä kelpo rahoitusta valtiolta ja etsittäessä pienelle ja lahjakkaalle kuninkaanpoika Aleksanterille opettajaa, kääntyivät katseet juuri "Viisauden Kaivoon".)

 

Aristoteleen tekstissä käy ilmi, ettei kyseeseen voi ainakaan tulla krokotiili, joka mainitaan kyseisen käärmeen rinnalla erikseen epämiellyttävien eläinten joukossa [70]. Aristoteles [71], Plinius [72] ja Claudius Aelianus [73] kertovat epätavallisesta huomiosta, jonka mukaan lohikäärmeet syövät happamia lehtiä helpottaakseen hedelmien syönnistä aiheutuvaa närästystä. (Todennäköisesti kirjailijoista joku siteeraa jotakin toista kolmesta, vaikkei paljastakaan viitettä.)

 

Egyptiläiset kuvasivat Apophis-lohikäärmettä Re-kuninkaan viholliseksi. Babylonialaisille hirviön nimi oli Tiamat. Antiikin luonnontieteellinen kirjallisuus ei näytä täyttävän nykyisiä kriteerejä kertoessaan lohikäärmeiden kiintyvän isäntiinsä. Eläintarhoissa tiedetään, että suuret käärmeet käyvät lemmikeistä siinä missä herkät kissatkin. Käärme aistii tarkasti ihmisen ystävällisen eleen ja saattaa ottaa leikkitoverikseen ennakkoluulottoman pikkulapsen. Klassisille tieteilijöille/luonnonfilosofeille lohikäärme on ihmisen paras ystävä koiran sijaan! [74]

 

Ensyklopedia on kreikkaa ja tulee sanoista kyklios - piiriin, ja paideia - opetus. Koko ilmaisu tarkoitti aikanaan opetusta, joka ihmisellä oli oltava, jotta hänet otettiin "piiriin" eli oman aikansa oppineiden ihmisten joukkoon. (Nykyisessä infoähkyssä piireihin otetaan enemmän hyväksyttyjen tulkintatapojen premissein, ja kabinettien ovet eivät ole yksittäisen ensyklopedian takana.) Roomalainen historioitsija Plinius vanhempi kirjoitti hakuteoksen, joka sisälsi kaikki oppineille ihmisille tärkeät tiedot. 37 niteestä koostuneessa Naturalis Historiassa oli siis tavallaan kyse maailman ensimmäisestä tietosanakirjasta. Teos vaikutti mielipiteisiin aina keskiaikaan saakka ja on arkeologisesti säilynyt meidänkin päiviimme. Plinius kertoo mm. uskomuksesta, jonka mukaan talolle tuo hyvää onnea, jos lohikäärme asettaa päänsä ulkoportaiden alle. Plinius myös kertoo lohikäärmeen olevan myrkytön. Myrkyttömyys tuntuisi jälleen viittaavan ainoastaan johonkin boan tai pythonin kaltaiseen kuristajakäärmeeseen, joskin Plinius käyttää eri termejä lohikäärmeelle ja Intian nelikymmen-metrisiksi väittämilleen jättiläiskäärmeille [75]. Nimistä ei pääse täyteen varmuuteen, koska Plinius näyttää olettavan lukijansa tuntevan entuudestaan kyseisten eläinten identiteetin. Pliniuksen kirjoituksissa löytyy pitkä luettelo lohikäärmeen elimistä valmistettujen eliksiirien terapeuttisista ja maagisista vaikutuksista. Teoksessa päädytäänkin pohtimaan kysymyksenasettelua, millä saada lohikäärmeenpää keittopataan.

 

On muistettava, että sama mies myös tietää ihmisen muuttuvan näkymättömäksi, jos kameleontin vasen jalka paahdetaan kameliankukan kanssa yhdessä kuumalla raudalla, survotaan ja pannaan puupyttyyn. Pliniukselta on säilynyt myös muita merimiesjuttuja: skyyttalaisessa Abarimonin maassa ihmisillä oli varpaat takana ja kantapäät edessä. Plinius kertoo myös kaukaisesta Thulen maasta ja on keksinyt obscure nimen skandinavia jälkimaailman hyväksi. Scandinavian saarella, jonka suuruus on tuntematon, asuvat viidessäsadassa kihlakunnassa hillevionit, minkä kansan valitettavasti vain Plinius tuntee antiikissa. Scandia näyttää viitanneen Skåneen. Hovin juhlissa hän piti Rooman kermaa hereillä lukemalla huvittavia katkelmia ruåtsalaisista - anteeksi - tästä 37-osaisesta teoksestaan Historia naturalis, jossa oli 20000 "faktaa". Edelleen siinä kerrottiin mm. yksijalkaisista ja koiranpäisistä ihmisistä. Erään kaukaisen saaren asukkailla kerrottiin olevan suunnattomat korvat, joilla he lensivät ja joihin he kääriytyivät nukkumaan. Plinius vanhempi oli varhaisena luonnontieteilijänä harvinainen ilmiö Roomassa. Viihdyttäjän ja antiikin Stand-up-koomikon roolistaan huolimatta hän oli silti Rooman imperiumin tärkeimpiä oppineita. On muistettava, että ensyklopedian tarkoitus oli koota yhteen kansiin kaikki kerätty tieto, eikä aiheita valittu. Viihteen puolelle menee varmuudella myös 150 eKr. eläneen kreikkalaisen runoilija Pindarin väite, että tulivuoren laavavirrat synnyttää lohikäärme Typhon, jonka Zeus on kahlinnut maan alle.

 

Myös Posidonius liittyy lohikäärmeiden koon arvailuihin 40-metrisellään. Ignatius kertoo Konstantinopolin kirjastosta, jossa säilytettiin 40-metristä lohikäärmeen suolesta valmistettua kirjaliuskaa, johon oli kirjailtu Ilias ja Odysseus kultakirjaimin. Innostuneinkin lukija kuitenkin muistakoon, että paleontologia ei ole osoittanut maailman esihistoriassakaan koskaan eläneen todistettavasti yli 11-metrisiä käärmeitä. Dinosauruksien fossiileja on löydetty yli tuhat kappaletta. (Kipsivalokset antavat hieman harhaanjohtavan vaikutelman lukumäärästä.)

 

Marcellinus on eräs joka kommentoi lohikäärmeitä roomalaiskenraalien arvomerkkeinä [76]. Hän väittää kristinuskon voimakeinoin vakiinnuttaneen Konstantinuksen Magnentiuksesta saamansa voiton triumfissa kävelytetyn oikeitakin lohikäärmeitä. Lohikäärmeiden suut ja hännät olivat kuulemma teipatut yhtä pelottaviksi kuin doopermannit teollisuusalueella öiseen aikaan. Silvanuksen hän kertoo repineen keisarilliset lohikäärmeen purppuran väristandardit ja ottaneen siten itse itselleen Keisarin tittelin [77]. (Ensimmäinen eurooppalainen kristitty oli Lyydia-niminen liikenainen, jonka sanotaan myyneen purppuraa, Apt 16:14. Todennäköisesti asiakaskunta oli muodostunut lähinnä roomalaisista varuskunnista.)

 

Mitä kokoon tulee, niin väitteiden väärinkäsityksen mahdollisuuden poistaa niiden saaliiden luonne muinaisten luonnontarkkailijoiden kirjoituksissa. Monissa teoksissa lohikäärmeen kerrotaan nimittäin harrastaneen elefanttien kuristamista...[78,79,80] Elefanttikuvaukset tarkoittavat todennäköisesti tavallista käärmettä, mutta tekstit väittävät näiden kasvaneen muinoin jälkeennäkemättömiin mittoihin.

 

Kiinassa suurten matelijoiden yhteydessä kerrotaan yleensä pään alueen panssaroinnista tai luusarvista. Plinius ja Aelianus pitävät lohikäärmeen hännän iskua ratkaisevana monissa elefanttien tms. kanssa käydyissä otteluissa. Tällainen iskuhan on tuttu lihaksensa nopeasti käymistilaan väsyttäviltä alligaattoreilta. Mikäli dinosaurukset tosiaan olisivat olleet turboahdettuja matelijoita, olisi happipitoisuuden lasku voinut siivittää ne vielä pidempien aktiivista liikettä seuranneiden palautumisjaksojen kautta sukupuuttoon. (Anaerobinen metabolia tuottaa sokerista 19 kertaa vähemmän ATP:tä ja siten energiaa aerobiseen verrattuna. Aiheesta enemmän kappaleessa Kadonnut Maailma.)

 

Plinius kertoo tekstissään ensin Intian elefanttien olevan Afrikan elefantteja suurempia. Suurikokoisimmista eläimistä kertoessaan hän ottaa sitten samassa yhteydessä esiin myös lohikäärmeen ja kertoo kahden jättiläisen mittelön johtavan usein kummankin kuolemaan, norsun murskatessa kuollessaan lohikäärmeen allensa. Pliniuksen mukaan elefantti voi pelastautua vain painautumalla suuria puita, kiviä tai kalliota vasten hyökkäyksen tapahduttua. Tällöinkin lohikäärme vaurioittaa usein elefantin silmiä tai hengityselimiä [81]. Plinius kertoo lohikäärmeen olevan ainoan eläimen joka kykenee imemään elefantin kuiviin [82].

 

Mitä väreihin tulee, niin D’Argensola kertoo epätavallisen värisestä, siniseen ja kultaan vivahtavasta liskosta erään tulivuoren lähistöllä kuvauksessaan espanjalaisten, portugalilaisten ja hollantilaisten valloitussodasta Moluccan Tarnatissa [83]. Plinius kertoo Nysa-nimisen Intian vuoren liskoista jotka ovat kahdeksanmetrisiä ja väriltään keltaisia, violetteja tai atsurinsinisiä [84].

 

Haksahduksistaan huolimatta Plinius kertoo omalla, historiallisella ajallaan, luotettavan oloisesti muun muassa joistakin paikallisesti hävinneistä kasvi- ja eläinlajeista. Eräs hänen kuvaamistaan eläimistä ovat Intian valtameren jättiläiskilpikonnat, joiden kuoresta sai rakennettua asuttavan majan katon. Edelleen Plinius kertoo tällaisista kuorista rakennettujen veneiden olevan käytössä Punaisen meren saaristolaisilla [85]. Samoista jättiläiskilpikonnista kertoo myös Claudius Aelianus vuoden 250 jKr. paikkeilla ja arabialainen El Edrisi vielä 1100-luvulla, joskin todennäköisesti muihin kirjoituksiin viitaten [86,87]. Charles Darwinin tutkimat Galapagos-saaret ovat saaneet nimensä juuri espanjankielisestä kilpikonnaa tarkoittavasta sanasta - joskaan nykyiset jättiläiskilpikonnat eivät ole näin isoja. Natürlich.

 

Plinius kertoo Megasthenes- ja Metrodorus-nimisten kirjoittajien kertoneen aikanaan Intian käärmeistä, jotka kykenevät saalistamaan virtansa yli lentävän linnun riippumatta sen lentonopeudesta tai korkeudesta [88]. (Vastaavasta piirteestä pienemmässä mittakaavassa kertovat myös Etelä-Amerikan anakondien vanhat tutkijat, jotka romantisoivat pyydystämiseen liittyneen käärmeen lintuja houkuttelevan hengityksen.) 1800-luvun alun tietosanakirjat tunnustivat vielä melko äskettäin eläneet jättiläiskäärmeet, jotka kykenivät kasvamaan suuriksi pehmeiden rustoluittensa vuoksi [89].

 

Filostratus erittelee lohikäärmeet vuoridrakoihin ja rämedrakoihin. Edellisillä oli pieni panssari ja parta jotka kasvoivat ikää myöden, kun taas rämedrakoilla ei ollut kuorta. Hänkin kertoo lohikäärmeiden tappavan helpohkosti elefantteja [90]. Samaan kuoroon yhtyy myös Lucan [91]. Pyhä Ambrosius kertoo Intian Ganges-joen lähes 50-metrisistä lohikäärmeistä [92]. (Antiikin pituusmitoissa tosin on vaihtelua SI-järjestelmän puutteessa. Esimerkiksi "kyynärällä" on ollut aikain saatossa peräti puolenkymmentä eri arvoa!)

 

Aelianus kertoo Aleksanteri Suuren makedonialaisten joukkojen pelästyneen juuri tällaista, suurikokoista lohikäärmettä Intian kiertueellaan ja lisää vuoristo- ja rämelohikäärmeisiin tasankojen luolalohikäärmeet [93].

Aelian, De Natura Animalium, Kirja 15, luku 21. Kaiken kaikkiaan Aelianus joko viittaa lohikäärmeeseen tai omistaa koko luvun lohikäärmeille seuraavissa teoksensa Aelianus De Natura Animalium luvuissa: Kirja 2, luvut 16, 21 ja 26, kirja 6 luku 4, kirja 6,luvut 17, 21, 22 ja 63, kirja 7 luku 11, kirja 10 luvut 25 ja 48, kirja 11 luvut 2 ja 17, kirja 12, luku 39, kirja 15, luku 21, kirja 16 luku 39. Antiikin teoksiin on helppo viitata, koska kirjoittajat ovat tavallisesti itse numeroineet teoksensa, joten eri kielillä ja vuosisatoina otettuihin painoksiin voi viitata yhdenmukaisesti.

Myös Strabo kertoo lohikäärmeiden alaleuan parrasta - joka tietenkin tunnetaan parhaiten Japanin ja Kiinan lohikäärme-piirroksista. Strabo kertoo lohikäärmeillä olleen raskaat silmäluomet ja edelleen niiden olleen pelottavin kuviteltavissa oleva näky ja karjuneen kimeästi ja kovaa. Tasankojen lohikäärmeiden sanottiin olleen hopean tai kullan värisiä, rämekäärmeiden mustanpuhuvia [94].

 

Roomalaiset takertuivat pitkään ja katkeraan sotaan Pohjois-Afrikan karthagolaisten kanssa Sisilian saaresta vuosiksi 264-241 eKr. Näiltä ajoilta on säilynyt kertomus Karthagon pedosta. Eräällä marssillaan konsuli Markus Attilius Reguluksen miehet saivat tavallistakin epämiellyttävämmän taistelukosketuksen paikallisen asuimiston kanssa. Ylittäessään Bagradas-jokea sotilasosasto näet väitetään törmänneen jättiläiskäärmeeseen. Uhrattuaan yksittäisiä miehiänsä tiedusteluun joen ylittämisestä Regulus käski tappaa otuksen. Taistelussa kuoli kymmeniä legioonalaisia, voimatta vahingoittaa 120 jalan pituiseksi arvioitua käärmettä. Koska vihollinen vaikutti linnoitukselta, päätti kenraali kohdistaa siihen arvoisensa tulivoiman. Regulus määräsi suurimmat katapulttinsa ja piirityskoneensa käärmejahtiin, kunnes käärme tarinan mukaan lopulta kuoli täysosumasta päähän. Karthagon jättiläiskäärme nyljettiin ja sen pituudeksi mitattiin 37 metriä. Regulus otti käärmeen triumfinsa keulakuvaksi palattuaan Roomaan sankarikenraalina. Käärmeen nahkaa ja leukoja säilytettiin erään Rooman kukkulan temppelissä aina vuoteen 133 eKr. jolloin se väitteiden mukaan katosi Iberian kelttien vallatessa Rooman [95].

 

Augustuksella oli tapana pitää huolta siitä, ettei kansalta puuttunut ajanvietettä. Kerran hän asetti sarvikuonon sekä valtavan käärmeen eräitten julkisten rakennusten ulkopuolelle. Näin kertoo Svetonius [96].

Intiassa, Arabiassa ja Afrikassa on taruja ja piirroksia yli parikymmentä metriä pitkistä jättiläispyyttoneista [97, 98, 99]. Apostolien tekojen 16. luku kertoo nuoresta orjatytöstä jolla isäntä teetti tuloja koska tällä oli sananmukaisesti "Pythonin henki". Sanonta juontaa juurensa tarunomaiseen python-käärmeeseen, jonka sanottiin vartioivan Delfoin oraakkelia.

 

Muinaisen Babylonin kaupungin kaivaminen on ollut suurimpia saavutuksia arkeologiassa. Kaupunki oli metropoli sanan varsinaisessa merkityksessä. ("Äitikaupunki" on kaikkien suurkaupunkien äiti.) Juutalaisten näkökulmasta katsottuna kaikki paha tuli idästä. Idän pilvet pelottavine salaisuuksineen riippuivat raskaina erämaan päällä. Mieluummin kaaduttiin muutamaa vuotta aikaisemmin tuttuun egyptiläiseen miekkaan, kuin jouduttiin salaperäisten assyrialaisten käsiin. Israelin ja Juudan pakkosiirtolaiset näkivät pitkän siirtolaismatkansa jälkeen pelottavan näyn. Kaupunki oli Herodotoksen mukaan neliön muotoinen, noin 25 km pitkä laidoiltaan ja "tarkoituksenmukaisimmin rakennettu, kuin mikään muu kaupunki." Kaupungin läpi virtasi vuolas joki, joka myöhemmin koitui valloittamattoman kaupungin tuhoksi. (Danielin kirja väittää kuvaavansa valloitusyön tapahtumia "Belsassarin pidoissa".)

 

Kaupungin muuri kohosi porttia kolkuttavan vankikaravaanin edessä Herodoksen mukaan kahdensadan kyynärän korkeuteen ja oli leveydeltään viisikymmentä kyynärää. Muurin harjalla sijainneiden talojen välissä pääsi ajamaan nelivaljakoin. (Herodotoksen mukaan kyynärät olivat pituudeltaan "kolme sormea pidemmät tavallista kyynärää", eli suomeksi vähintään 95 ja 26,5 metriä [100].) Arkeologia on vahvistanut massiivisen leveyden, mutta koska ilmaan ei jää artefaktoja, on korkeus kiistetty ja todellisempana lukuna pidetään joitakin kymmeniä metrejä. Mardukin ja Ishtarin temppelien välinen portti oli koristeltu kolmen voimakkaan eläimen kuvin: Ishtarin portissa on lyijylasitiilein kuvattuna härkiä, leijonia - ja lohikäärmeitä [101]. (Rehellisyyden nimissä on kuitenkin mainittava, että pihoilta löytyi myös 30-tonnisia siivekkäiden sonnien patsaita.) Kaksi edellistä eläintä on kuvattu luonnollisessa koossaan, minkä johdosta merkillepantavaa on viimeisen hahmon tarinoista totutusta pienempi koko. Aasialainen leijona on sittemmin kuollut sukupuuttoon alueelta, mutta sama selitys ei salongeissa päde lohikäärmeen suhteen.

 

Niinkin tunnetut antiikin puolitieteilijät kuin Herodotos [104], Strabo, Plinius, Aristoteles, Aelianus, Lucan, Solinus, Cicero, Scaligerus, Megasthenes, ja Josefus kuvailevat siis Jesajan ohella lentäviä käärmeitä yökön eli lepakon kaltaisina suurina eläiminä [102]. Paleontologian lentoliskot käyttivät lentämiseen koko kättään, lepakko vain pikkusormeaan. Siipien ulkonäkö lienee kuitenkin ollut suurin piirtein samanlainen.

Historian isänä pidetty doorilainen Herodotos ei tahtonut uskoa siivekkäisiin käärmeisiin, kunnes kävi itse tarkistamassa asian paikan päällä Arabian rajoilla [104]. Siivekkäät käärmeet olivat hänen väittämänsä mukaan pienikokoisia, monien muiden kuvausten mukaisesti hyvin myrkyllisiä ja - mikä yllättävintä - jälleen värikkäitä. Liskot yöpyivät kumin tapaista aromaattista suitsuketta erittävissä puissa. Mikäli tarinoissa on mitään perää, voisi Herodotoksen kuvaama liskojen groteski lisääntymistapa selittää niiden sukupuuton populaation kutistuttua: naaras puri koiraan mustalesken tapaan niskasta kuoliaaksi. Lentäviin käärmeisiin suhtauduttiin inhonsekaisin tuntein. Toisinaan niiden virtsan sanotaan esimerkiksi olleen syövyttävää. Vastenmielisyys on tietysti omiaan nostattamaan taikinaa.

 

Varhaisempina aikoina egyptiläisissä ja etiopialaisissa piirroksissa "lentävät käärmeet" eivät ole kovin luonnonmukaisen oloisia ja toisinaan niille on piirretty sudenkorennon tapaan kahdetkin siipiparit. Erikoinen on myös juutalaisen kapinakenraali Josefuksen maininta Mooseksen käärmeiden tuntemuksesta. Josefus kertoo Mooseksen kuljettaneen ibis-lintuja monenlaisten käärmeiden kimppuun ollessaan marsseilla Egyptin sotapäällikkönä etiopialaisia vastaan. Josefuksen teksteistä käy ilmi selkeä vakuuttuneisuus lentävien käärmeiden olemassaolosta paitsi Arabiassa, myös "mustan kullan maassa" Nubiassa eli Etiopiassa. (Mustaa kultaa olivat orjat.)

Josefuksen tekstit eivät ole ainakaan poliittisessa mielessä uskottavia, koska hän kirjoitti pitkään väljässä vankeudessa. Josefus Ben Mattias alias Flavius Josefusta pidettiin juutalaisten piirissä lisäksi täydellisenä petturina ja häpeämättömänä takinkääntäjänä. Tahaton tausta vastarintaliikkeessä sekä myöhäisempi etäisyys juutalaisiin ja läheisyys keisariin on kuitenkin saattanut tuoda Josefukselle tavallista laajemman näkökulman historiaan. Kriittisimmässä tilanteessaan Josefus oli henkensä pitimiksi uskotellut keisarinvirkaa tavoitelleelle Vespasianukselle ja Jerusalemin temppelin viimein 70 jKr. hävittäneelle poika Titukselle olevansa profeetta. Josefus otti lisänimen Flavius isäntiensä suvun mukaan ja julisti suurieleisesti Vespasianuksen olevan seuraava keisari-jumala. Nykyaikaiset historiantutkimuksen kriteerit eivät kuitenkaan sovellu kenellekään vanhalle historioitsijalle. Josefuksen ohella muutkin tuon ajan "historioitsijat" tunsivat enemmän vetoa kaunokirjallisuuteen kuin nykyaikaiseen tieteelliseen metodiin. Josefuksen roolia hovissa voisi verrata Pliniukseen - ja Josefus tienasi vuosikymmenten kirjoittamisen jälkeen takaisin vapautensa.

 

Afrikan lentäviä käärmeitä kutsuttiin Pliniuksen mukaan nimellä jaculus [105]. Aelianus ja Lucan kertovat käärmeen liitäneen jotensakin liito-oravan tavoin [106]. Solinus varoittaa arvatenkin Pliniuksen luonnontieteelliseen kirjaan pohjautuvassa Polyhistor-teoksessaan Arabian rämeiden (Huom. vesistöt Arabiassa; vrt. artikkelini Postkatastrofaalisesta Jobin kirjasta!) lentävien käärmeiden puremasta, jonka hän väittää olevan niin vaarallinen, että kuolema tulee ennen kuin uhri ehtii tuntea edes myrkyn tuomaa kipua. Cicero vahvistaa suurikokoisten ibis-lintujen roolin inhotuksien ainoana vihollisena. Megasthenes kertoo jälleen Intian lentokäärmeiden ulosteiden olevan syövyttäviä ja otusten lentävän vain öisin. Strabo kertoo Intian lentokäärmeiden niin ikään liikkuvan öisin, olevan parimetrisiä ja tiputtelevan syövyttävää nestettä ihmisten päälle [107].

 

Aristoteles jakaa lentävät eläimet kolmeen ryhmään. Ensimmäiset kaksi ryhmää ovat höyhenpeitteiset ja kalvolliset hyönteisten kaltaiset eliöt, mutta kolmas nahallisten ryhmä on jokeri. Ensin nahallisista lentäjistä mainitaan vain lepakko, joskin yhtenä esimerkkinä (monikollisesta) ryhmästä [108], mutta seuraavassa yhteydessä ennen lepakkoa viitataan "lentäväksi koiraksi/ketuksi" käännettyyn eläimeen, jonka biologinen vastine ei liene tiedossa. Samassa yhteydessä Aristoteles mainitsee myös väitteet Etiopian lentävistä käärmeistä, mikä näyttää häiritsevän kirjailijaa itseänsä suorasukaisessa jalallisten lentäjien luokittelussa [109, 110].

 

Menneisyyden pienikokoisten käärmeiden suurten populaatioiden väitetyt suurimittaiset muuttoliikkeet ovat vähintään kummallisia. Arabialainen maantieteilijä El Edrisi kertoo ihmisten hylänneen Afrikan koillisrannikon Laca-nimisen saaren käärmeiden yleistymisen vuoksi. Isidoruksen kerrotaan kirjoittaneen, että Arabian lentäviä käärmeitä kutsuttiin joskus sireeneiksi ja viittaa jälleen puremasta seuraavaan äkilliseen kuolemaan. 1200-luvulta eKr. peräisin oleva hindujen Rg Veda sisältää hymnin, jota oltiin esitetty vuosisatoja Vrtra-nimisen lohikäärmeen surmanneen Indran kunniaksi [111].

 

Toisinaan lentokäärmeet esiintyvät ohimennen klassisissa kaunokirjallisissa teoksissa runomitassa, jolla ei ole mitään tekemistä silloisenkaan eläintieteen kanssa. Roomalainen runoilija Vergilius (70-19 eKr.) sepitti Aeneis-eepoksen, joka on eräänlainen synteesi Kreikan eepoksista. Rooman kansan ja Julius-suvun kantaisän Aeneaan matkoja kuvaavassa runoelman ensimmäisessä osassa Vergilius esimerkiksi kertasi Odysseuksen harharetket. Tapahtumarikkaissa matkakertomuksissa viitataan muiden sadunomaisten hahmojen rinnalla muutamissa riveissä myös lentokäärmeisiin. Sama pätee myös Ovidiuksen ja Lucanin satukirjoihin lentävistä liskoista [112].

 

Kaukoidässä esiintyy lukuisia kertomuksia lentokäärmeistä. Idän tarinoissa sadunomaisuus on kuitenkin hyvin voimakasta. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että lentäviin käärmeisiin liitetään jotakin yliluonnollista tai maagista. Tällainen tarina löytyy esimerkiksi maailman kuuluisimmasta Arabian öiden kuvauksesta Tuhannen ja yhden yön tarinoiden ensimmäisillä lehdillä. (Teoksen kirjoittaja on arabialaisen kulttuurin läpikotoisin tuntenut viktorianaikaisen englannin seikkailija, joka oli mm. toinen länsimaalainen, joka pääsi valepuvussa suutelemaan Mekan pyhää kiveä.)

 

Tarina mustista ja valkoisista käärmeistä on hyvin tunnettu Kiinassa ja sadun vanhat versiot esittävät lohikäärmeet lähes aina siivellisinä [113]. Muinaisen Kiinan lohikäämeitä käsittelevät monet vanhat bambukirjat, Yih King, Shu King, ‘Rh Ya, Shan Hai King, Pan Ts’ao Kang Muh, sekä Yuen Kien Lei Han -nimiset klassiset teokset, mikäli nimet jollekin jotakin sanovat.

 

Kiinalaisten klassikkojen arkeologista arvoa varjostaa seikka, että vuonna 212 eKr. keisari Tsin Shi Hwang Ti määräsi lääketiedettä, ennustamista sekä maanviljelystä käsitteleviä kirjoja lukuunottamatta kaiken muinaisen kirjallisuuden hävitettäväksi. Kirjallisuuden hävittämistä ei kuitenkaan kestänyt kuin muutaman vuoden, ja sitä seurasi jäljelle jääneiden kirjojen vimmattu kopioiminen. Tätäkin vanhempien teosten voidaan siis arvella jossakin mitoissa säilyneen. Kiinan kohdalla muinaisen tulvan kuivatustöissä työläiset joutuivat rämeillä luonnollisesti ensi töikseen tekemisiin lohikäärmeiden ja käärmeiden kanssa. Dynastian ensimmäinen keisari yhdisti autoritäärisesti jo silloin suunnattoman monilukuiset kiinalaiset valiten uskonnoista ja filosofioista tuoreen taolaisuuden ja yhden virallisen kielen. Keisarin spektaakkeli-haudasta terrakottasotilaineen ja liukuhihnalla valmistettuine kommervenkkeineen lisää artikkeleissa muinaistekniikasta.

 

Kiina on joitakin murrosvaiheita lukuunottamatta kaikkien konservatiivien luvattu maa. Ilman Espanjan juutalaisia Eurooppakin olisi aikoinaan saattanut jähmettyä yhtäläisesti kuolettavaan yksitoikkoisuuteen ja oikeaoppiseen vanhoillisuuteen. Ei ole olemassa toista maata, jolla olisi niin pitkä samalla alueella kollektiivisesti asuneen kansan historia. Kun kiinalaiset lisäksi ovat läpi aikojen ja muoti-ilmiöiden säilyttäneet ikivanhat tapansa, kohteliaisuutensa, etikettinsä ja sivistyksensä, voisi se tehdä maailman voimakkaimman lohikäärmekulttuurin legendat entistäkin merkityksellisemmäksi drakontologialle.

 

Kiinan lohikäärmeellä oli henkisiä tai yliluonnollisia ominaisuuksia, mutta sen väitettiin toisinaan olevan silti myös fyysinen olento. Dinosaurusten luita on kaivettu Kiinassa vuosisatoja perinteisiksi lääkkeiksi ja palohaavojen hauteiksi. Kiinalainen nimi dinosauruksille (kong long) merkitsee yksinkertaisesti "lohikäärmeen luita" [114].

 

"Kiinan keisari ratsastaa", lauletaan lastenlaulussa. Jokaista keisaria pidettiin myyttisen Xia-dynastian perustajan, lohikäärme Yun, inkarnaationa: Kiinan keisarin sanottiin istuneen lohikäärmeen istuimella. Keisarin vuodetta kutsuttiin lohikäärmeen vuoteeksi ja hänen asusteissaan oli kirjailtuna viisikyntinen lohikäärme. Todellakin, punainen ei ollut ainoastaan kommunistisen tai kansallissosialistisen aatteen väri. Keisaria lukuun ottamatta kaikki maksoivat lohikäärmeen värin (purppuran) kantamisesta hengellään. (Antiikin Roomassakin oli ihastuttu purppuraan, kuten tuli mainittua Lyydian kohdalla.) Myös keltainen oli keisarillinen väri ja siten kansalta kielletty. Ankarimpien tai uljaimpien keisarien kasvojen ulkonäönkin mairiteltiin muistuttaneen lohikäärmettä. Keisarin silmät olivat lohikäärmeen silmät. Arvata jo saattaakin, että Kiinan keisarin heikolle parrankasvullekin etsittiin selitystä tältä suunnalta... [115]

 

Kiinalaiset uskoivat taivaassa olevan yhdeksän kenttää, joten maassa oli yhtä monta maakuntaa. Kaupungeista tärkein oli astrologien avulla rakennettu Beijing, jonka keskus taivaallisen rauhan aukioineen oli valtakunnan pyhin paikka. Siihen johti kahdeksan katua, jotka jakoivat kaupungin yhdeksään osaan. Vuoriakin oli yhdeksän, vuorilla yhdeksän polkua ja merissä yhdeksän saarta. Jokiakin oli yhdeksän ja myyttisen keisari Yun kerrottiin sitoneen ne yhdeksänpäiseksi lohikäärmeeksi [116].

 

Vanhojen kiinalaisten väitetään käyttäneen lohikäärmeitä kotieläiminä ja keisarillisissa paraateissa [117]. Marco "Miljoona" Polo kertoo nähneensä Aasian matkoillaan aitauksissa suuria eläimiä, joita pidettiin jumalina. Omalla ajallaan hänet luokiteltiin tuulen pieksijäksi, eikä myöhempikään tutkimus ole päässyt täyteen varmuuteen siitä, miten idässä hän loppujen lopuksi kävi.

 

Shan Hai King (Vuori ja Meri) on arkeologisesti arvostettu maantieteellinen ja luonnonhistoriallinen teos, joka sisältää viittauksia siivekkäisiin käärmeisiin. Sen arvioidaan olevan peräisin vähintäänkin Chow-dynastian aikakaudelta, ajalta ennen 1122 eKr. (Sinikielisen ja suorajalkaiseksi jalostetun Kiinan pystykorvan eli chow chown nimi juontaa kuulemma kuitenkin juurensa mureasta lihasta.)

 

Shu King:ssä jopa 4600 vuotta vanhoiksi arveltujen Kiinan kahdentoista heimon vertauskuvat ovat todellisia eläimiä, joista vain lohikäärmeen historiallisuuden voi asettaa kyseenalaiseksi. Kun erään heimon symbolina käytettiin lisäksi tavallista käärmettä, on tästä pääteltävä, että näiden kahden eläinsymbolin välillä on osattu tehdä ero. Itsensä Konfusiuksen (tai Kungfutsen) toimittamassa ‘Rh Ya:ssa on piirrettynä vanhoja viirejä, joista moni on varustettu lohikäärme-tunnuksin. Kiinalaiselle kuvataiteelle on kuvaavaa tietty taiteellisen vapauden puute ja muodollisuus, joka toisaalta tukee, toisaalta heikentää piirrosten arvoa biologisen historian kuvaajina. Piirroksiin ei varmastikaan ole lisäilty taiteilijan omia improvisaatioita, mutta toisaalta niiden piirtämiseen on voitu antaa yksityiskohtaiset määräykset politbyroon taholta jonkin muinaisen Maon punaisen kirjan lehdiltä.

Kiinan ja Japanin lohikäärmeiden pitkulainen, viiksekäs ja voimakaskyntinen ulkomuoto on tuttu niin nuorisokerhojen nahkatakeista, kuin isoäitien kylpytakeistakin. Leviatanhan merkitsi suoraan käännettynä kiemurtelevaa. Kiinan lohikäärmeet toivat taruissa sadetta tai kuivuutta ja niilläkin ratsastetaan taivaaseen. Niiden ääntely tai laulu on kuin kivien kilkatusta yhteen.

 

Pan Tsao Kang Mu on yli kahdeksansadan kirjailijan tuotannosta 400-500 vuotta sitten koottu teos. Siinä lohikäärme kuvataan sadunomaisesti eräänlaisena yhdeksänosaisena mosaiikkina, jossa jokaisella erityispiirteellä on vastineensa myös jossakin muussa eläinlajissa.

 

Yuen Kien Lei Han on 450 osaa käsittävä, vuonna 1710 yksiin kansiin saatu tietosanakirja. 80 sivua siitä on omistettu lohikäärmeelle. Suuri osa teoksesta on otteita vanhoista klassikoista, mutta osaa aineistosta ei olla löydetty muualta. Muita asiaa sivuavia kirjoja ovat vielä Hiouen-Tshangin muistelmat sekä Foe Koue Ki. (Ko. teoksia tosin ei muuten löydy suomalaisista maitokaupasta, chinatownejakaan täällä ei liiemmin ole.)

Lao-tse tunnetaan taolaisuuden perustajana siinä siirtymävaiheessa, jossa Raamattua vastaavan Kaikkivaltiaan Luoja-jumala Shang-Ti:n palvonta väistyi. Lao-tsen nimi merkitsee vanhaa viisasta. Hän ei itse asiassa ollut niin kiinnostunut perustamaan uutta uskontoa kuin esimerkiksi Kong-fu-tse. Jälkimmäinen etsi nuorilla päivillään käsiinsä "vanhan viisaan" ja keskustelu tämän kanssa teki nuorukaiseen syvän vaikutuksen. Myöhemmin Kong-fu-tse sanoi oppilailleen: "Minä tiedän, kuinka linnut lentävät, kalat uivat ja eläimet juoksevat. Mutta juokseva eläin joutuu paulaan, uiva kala koukkuun ja lentävä lintu nuolen satuttamaksi. - On kuitenkin olemassa lohikäärme, enkä minä osaa sanoa, kuinka se kohoaa tuulen siivillä pilvien läpi taivaaseen. - Tänään olen nähnyt Lao-tsen, ja häntä voin verrata vain lohikäärmeeseen." [118]

 

Disneyn piirroselokuva Mulanin tarina perustuu yli 2000 vuotta vanhaan kiinalaiseen satuun pienikokoisine lohikäärmeineen kaikkineen. Omalle eläinradallemme vaihtoehtoisessa kiinalaisessa kalenterissa 12:n eläimen joukkoon mahtuivat sekä käärme, että lohikäärme. (Kiinassa tunnettiin muuten kummatkin tähtikuvioiden symbolit; aiheesta lisää artikkelissa Taivaan Tarina - mazzaroth pelastushistorian symboliikkana.) Niin vanhaa kuin kiinalainen lohikäärmeperinne onkin, näyttää se valitettavasti kuitenkin jo alusta alkaen perin juurin mytologiselta ja vertauskuvalliselta.

 

Muinaisen kiinalaisen sanonnan mukaan lohikäärme aiheutti auringonpimennyksen nielemällä ko. taivaankappaleen. Jopa minä myönnän, että kyseessä on selkeä satu. Mutta voisiko ajatella, että sanonnan hassunkurisuus ei olisi saanut oiketa kontrastia jos kummatkin asiat olisivat olleet satua?

 

Kansainvälinen Shakki oli ennen länsimaissa kuningasten peli, kun sitä nykyään kutsutaan pelien kuninkaaksi. Shakin uskotaan tulleen keksityksi Intiassa 500-luvulla jKr. ja muuntuneen moneen eri muotoon levitessään vuosisatojen saatossa kautta koko maailman. Go on asemaltaan vastaava peli itämailla, iältään mahdollisesti jopa kolmisentuhatta vuotta. Japanilainen shakki eli shogi muistuttaa säännöiltään sekä shakkia että go:ta ja saattaakin olla näiden jonkinlainen risteytys. Kun shakissa pyritään lyömään vastustajan nappuloita ja saada kuninkaasta mattia, yritetään gossa valloittaa alueita ja vangita vastustajan nappuloita. Gossa on vain yhdenlaisia nappuloita mustana ja valkoisena. Peleissä voisi nähdä hienovaraisesti länsimaiden ja kaukoidän kulttuurien eron. Shakki perustuu hierarkiaan, järjestyneeseen pelikenttään ja johtajan kaatumiseen. Go-peli taas jatkuu, kunnes pelilaudalla ei enää ole kuin voittajaksi osoittautunutta väriä. - Ellei tätä ennen ole tapahtunut kunniallista antautumista. Shogissakin pyritään koskemaan vastustajan kuninkaaseen eli jalokivikenraaliin. Shogissa vastustajalta lyödyt nappulat saa kuitenkin myös vangeiksi, jopa siten että ne voidaan "käännyttää" omalle puolelle entistä kuningastansa vastaan.

 

Edellinen ei liity mitenkään käsiteltävään asiaan, mutta käyköön se jalojen strategialautapelien puolustuspuheena tietokonepelien aikakaudella. Tässä yhteydessä mielenkiintomme liittyy strategiapelien nappuloiden nimiin. Shakin nappulat tunnemme ja gon nappuloissa voi nähdä korkeintaan vastakohtien yin & jang symboliikkaa. (Edellisen, vapaana liikkuvan maskuliinisen energian, ilmentymä ja maailmankaikkeuden harmonian ylläpitäjä tosin oli vertauskuvan lohikäärme.) Shogi-nappuloilla sen sijaan on kiehtovia nimiä. Shakissa kuningas on korvaamaton, mutta tehokkain upseeri on rouva. (Kuten oikeassa elämässäkin: "Vaimojen viisaus talon rakentaa, mutta hulluus sen omina käsin purkaa." Kertoo Snl 14:2 sarkastisesti.) Samoin on asian laita shogissa. Shakista poiketen lähes kaikki nappulat voidaan shogissa korottaa, lähetti eli kakugyo ryomaksi eli lohikäärme-hevoseksi ja torni eli hisha ryowoksi eli lohikäärme-kuninkaaksi. Nykyaikaisen shogin eräs vanhempi versio kulki nimellä tai-shogi. Tätä monimutkaista peliä pelattiin 25 x 25 ruudun laudalla ja kaikkiaan 354 nappulalla. Ensimmäisenä arvoasteikossa olivat kulta- hopea-, kupari-, rauta-, kivi-, ja savikenraalit. Seuraavat neljä riviä olivat varsinainen eläintarha, johon kuului raivokkaita tiikereitä, kiitäviä feeniks-lintuja, sokeita villisikoja, raatelevia susia, luikertelevia käärmeitä, pari kissaa ja vanha rotta - hurjien lohikäärmeiden käydessä etunenässä [119].

 

Japanilaisten lohikäärmetarinoiden arvellaan saaneen syntynsä kiinalaisten tarinoiden pohjalta. Kertomuksien erot ovat lähinnä tyyliseikkoja. Japanin lohikäärmeet viihtyvät myös syvissä järvissä tai lähteissä ja niillä on yleensä vain kolme kynttä. Lohikäärmeet ystävystyivät tarinoissa toisinaan pääskysten kanssa. (Suomen maaseutuasutukselta pääskyset ovat vähentymässä karjan ja sitä mukaa hyönteisten tehdessä samaa. Tiedämme mm. krokotiilien antavan joidenkin pikkulintujen nokkia ruuantähteet pois suustaan. Jobin behemotinhan sanottiin leikitsevän kedon eläinten kanssa.)

 

365-portainen pyramidi Chichen Itza Jukatanin niemimaalla Meksikossa tiedettiin jo vanhastaan kalenterin vertauskuvaksi. Nyt näyttää siltä, että rakennus toimi myös studiona. Mayapyramidin kaiut kuulostavat kvesaalilinnun huudolta. Matkaoppaat ovat jo pitkään olleet perillä pyramidin äänistä ja esitelleet niitä turisteille. He lyövät kiviä yhteen portaiden juurella, ja hetken päästä takaisin kiirii kaiku: EE-oo. Ääni heijastuu takaisin eri kulmissa jyrkkien portaiden ala- ja yläaskelmista. Auditiivista ilmiötä väitetään puolileikillään maailman ensimmäiseksi äänitteeksi, mutta puolitosissaan kaiussa kaukaisessa voisi kuulla lohikäärmeen karjunnan simulaation. Äänen syntymekanismia vaikeampi on nimittäin kysymys äänen käyttötarkoituksesta. Ehkä portaiden pieliin sijoitetut patsaat voisivat tarjota ratkaisevan vihjeen: sulin koristetut jättiläismäiset käärmeenpäät esittävät patsaissa maailman luojajumalaa Kukulkania. Koska muutama muukin pyramidi huutaa Chichen Itzan tavoin, on arveltu että mayat suunnittelivat portaikot käyttääkseen ääntä pyhissä seremonioissa. Tutkijoiden korvaan ääni siis kuulostaa kuitenkin kvesaalilinnulta ja sulat näyttävät kvesaalin sulilta, eikä sen eksoottisemmilta [120]. Mayakansan universumin keskus oli suunnaton temppelipyramidi, jonka ulkopuolella Maa sijaitsi. Taivasta kantoi lohikäärme, jonka ruumis oli täynnä tähtiä. Maan alla taas hallitsi suuri krokotiili, joka kannatti Maata vahvalla selällään.

 

Omilla kulmillamme keskieurooppalaiset, englantilaiset, tanskalaiset ja muinaisruotsalaiset aikalaiset ovat jättäneet jälkeensä kiehtovia tarinoita hirmuisista liskoista. Viimeisimpiä kuulopuheita lentoliskoista ovat viime vuosisadalla Walesistä, Alppien luolista sekä – aina yhtä - villistä lännestä kerrotut tarinat. Ainakin jälkimmäinen havainto synnytti kirjoittelua myös sanomalehdissä, mikäli tämä mitään todistaa.

 

1800-luvun lopulla (!?!) Walesin Penllin in Glamorganin vanhat asukkaat tarinoivat Penllinin metsien lentävistä liskoista. Paleontologian harmaanruskeisiin piirroksiin verrattuna epäortodoksista kuvauksissa on jälleen, että aiheuttamastaan pelosta huolimatta liskoja kuvattiin hyvin kauniiksi. Levossa ollessaan lentoliskot käärivät itsensä kerälle näyttäen "välkehtivän kuin jalokivet". Joidenkin rintapeitteen kuvattiin olleen värikäs kuin sateenkaari. Lentäessään liskot liisivät ilman halki kevyesti. Säikäytettyinä liskojen sanottiin tehneen syöksyliikkeitä ihmisten päiden yli näitä pelotellakseen. Levittäessään siipensä ja avatessaan erikoisen suuret silmänsä liskot muistuttivat räikeiltä väreiltään riikinkukkoa. (Tai salamanterin tms. uhkauselettä.) Liskoja tapettiin, koska ne olivat kanavarkaissa viekkaita kuin ketut - hiljaisia ja pitkähäntäisiä [121].

 

"Bongaushavainnot" kertovat joidenkin lentoliskojen olleen hyvin suuria, joidenkin pieniä ja liikkuneen laumoissa. Paleontologian perusteella tiedämme varmuudella aikoinaan eläneen noin 90 lentoliskolajia, joiden koko vaihteli suurehkosta linnusta aina F-18 hävittäjää suurempaan, 17,5 metrin siipien kärkiväliin saakka [122]. Suurikokoisimmat lentoliskot ovat todennäköisesti kuuluneet ainoastaan Kadonneeseen Maailmaan. Myös lepakkojen koko vaihtelee. Suurimpien nykyään elävien lepakkojen, "lentävien koirien", siivenkärkien väli on "vain" 160 senttiä.

 

1700-luvulla eläneen John Nieuhoffin matkakertomuksissa Jaavan lentävät lohikäärmeet ("drakes", vrt. dragon ja snake) ovat iholtaan laikullisia. Liskojen siivet muistuttavat tarinan mukaan lepakkoa, eikä niitä irroteta tiiviistä kosketuksesta ihoon kuin lentäessä. Niehoffin mukaan liskot eivät kykene lentämään pitkään, vaan liitelevät puusta puuhun. Hän kertoo liskojen pyydystävän ruuakseen hyönteisiä liidoissa kaulaan avautuvien rakkuloiden avulla [123]. Vastaavanlainen pienikokoinen lisko elää edelleen. Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä fossiilisten lentoliskojen kanssa.

 

Lentoliskojen liikehdinnän perusteella ennustettiin aikoinaan säätä. Nopeasti etenevien "lohikäärmeiden" matka marras-joulukuussa Pohjois-Britanniasta itään tarkoitti, että erityisen huono sää oli alkamassa. Mainintoja tämäntapaisesta sään ennustamisesta on vuosilta 793, 1170, 1177, 1221, 1222, 1233, 1532 ja 1793 jKr. [124] (Huomaa hälyttävä vuosituhannen ero varhaisimmassa ja viimeisimmässä merkinnässä, mikä viittaa sepitykseen ainakin viimeisessä merkinnässä.) Ottaen huomioon pterodactylsien kaltaisten eliöiden siipien herkkyyden sulkiin verrattuna, saattaa kuvauksessa - hyvin, hyvin teoriassa - olla tiettyä asiallisuutta: Lepakoita ei näy ulkona pakkaspäivänä. Irlantilaisessakin kansantarustossa lohikäärmeet ja lentävät liskot näyttelivät niin tärkeää osaa, että ne lueteltiin kuuluvaksi Irlannin eläimistöön. Tämä käy ilmi myös irlantilaisista maantieteellisten paikkojen nimistä.

 

Vuodelta 1405 peräisin olevassa kuvauksessa jättiläismäisen matelijan pään sanotaan olleen kuoren suojaama ja sen hampaiden muistuttaneen sahaa. Peto aiheutti aineellista vahinkoa tappamalla lammaslauman ja nielemällä useita lampaita. Komeista hampaistaan huolimatta paleontologian oppikirjoissa dinosaurusten ajatellaan suosineen ruuan nielemistä suurina paloina. Leukanivelten rakenne monilla liskoilla oli yllättävän heikko repimiseen. Kahden hampaan liittymäkohta tyviosassa oli pyöreä kuin modernin sirkkelin terässä, mikä oli omiaan estämään hampaan katkeamista paineen jakaantuessa tasaisesti koko hampaalle.

 

Eräässä tarunhohtoisessa iltasadussa kerrotaan kahden jättiläisliskon taistelusta Stour-joen penkalla. Toinen lisko oli musta, toinen punainen ja täplikäs... (Perjantai-iltapäivällä 26. syyskuuta vuonna 1449 alkanut taistelu kesti lukuisien silminnäkijöiden mukaan tunnin ja päättyi punaisen luovutusvoittoon [125, 126].) Tapahtuman muisto säilyi muutettuna Sharpfight Meadow -paikkakunnan nimenä. On olemassa eurooppalaisia kirjoja, joihin on koottu keskiaikaisia tai sitä edeltäneiden aikojen ihmisten lohikäärmeitä vastaan käytyjen taistelukertomusten kuvauksia yksityiskohtineen [127].

 

Eräässä kuvauksessa kerrotaan liskon suomujen olleen pääasiassa mustanpuhuvia, mutta vatsasta punertavia. Kaulassa liskolla oli valkoinen suomurengas. Liskon väitettiin saavan kiinni juoksevan miehen ja sen kyljessä sijainneiden suurten pallojen ajateltiin myöhemmällä iällä kasvavan siiviksi. (True and Wonderful: A Discourse Relating a Strange and Monstrous Serpent (or Dragon# lately discovered and yet living, to the great Annoyance and divers Slaughters of both Men and Cattell, by his strong and violent poison: in Sussex, two miles from Horsham, in a Woode called St Leonard’s Forrest, and thirtie Miles from London, this present month of August 1614. With the true Generation of Serpents. Cited in Harleian Miscellany. 1745. III s106-109. -Tämän pituisissa kirjojen otsikoissa on se hyvä puoli, ettei tarvitse vaivautua kirjoittamaan kirjan tiivistelmiä ja johdantoja erikseen...)

 

Alunperin prinsessat eivät suudelleet sammakoita prinsseiksi, vaan satujen ritari antoi suudelman lohikäärmeelle. Geoffrey of Monmouthin kiistelty historiakirja mainitsee nykyisten walesilaisten varhaisten brittiesi-isien kuningasluetteloissa erään satunnaisen kuninkaan kohdalla julkisuutta herättäneen tapahtuman: Kuningas Morvidus kun tuli noin vuonna 336 eKr. metsästysretkellään belua-nimisen jättiläismatelijan nielaisemaksi, "kuin iso kala nielaisee pienen kalan" [128]. Englannin hovin metsästysseurueista tunnetaan ehkä parhaiten kuningas Arthurin pyöreän pöydän ritarit [129]. Excaliburit ja Albionit ovat kaataneet Carrog-nimisiä matelijoita merkintöjen mukaan läpi vuosisatojen aina vuoteen 1693 saakka [130]. Eliön nimi on säilynyt muutamissa Englantilaisissa paikannimissä. Llanbardan-y-Garrag-nimisen paikkakunnan kirkkoon on kaiverrettu kuva paikallisesta kylähirviöstä. Garrag-nimen arvellaan voivan viitata juuri carrogiin.

 

Yhteistä monille kuvauksille on liskojen puolustautumistapa: ne sihisivät ja sylkivät vastustajansa päälle syövyttävää myrkkyä. Toiset jättivät yhteenoton muistoksi mustan jäljen. Lähestyttäessä ilman vahingoittamistarkoitusta eliöiden kerrotaan "vaikuttaneen ylpeiltä, venyttäneen kaulansa pitkäksi ja katselleen ympärilleen suurella pöyhkeydellä" - mikä olisi periaatteesta tyypillistä matelijan käyttäytymistä.

Jobin kirjan leviatankuvauksen viimeisen jakeen voisi kääntää myös seuraavalla tavalla: "Se on kaikkien ylpeyden lasten kuningas". (KR 1933: "Se katsoo ylen kaikkea, mikä korkeata on. Se on kaikkien ylväitten eläinten kuningas." Myöhemmin hovi siis vaihtui kissaeläimiin.) Tämä voisi viitata samaan matelijamaiseen olemukseen biologin mielikuvissa. Toisaalta jotkin käännökset kääntävät jakeen alkuosan: "Se katsoo silmiin kaikkea, mikä korkeata on." Joidenkin eurooppalaisten jättiliskojen kerrotaan sähisseen ja sihisseen, muttei koskaan vahingoittaneen ketään. Niin petoeläinten kuin vankien maailmassakin silmiin tuijottaminen on uhkaava ele, katseen painaminen sopuisa.

 

Pifagettan matkakertomuksissa erään haastatellun mukaan Kongon valtakunnassa paikalliset valtaapitävät edesauttavat veronkeruuta kasvattamalla harvinaisia siivekkäitä, pukinkokoisia lohikäärmeitä, joita kansa palvoo [131]. (Pifagettalla on voimassa epäluottamuslause! Mies voitti paroni Münchhaussenin jorinoissaan.) Keski-Afrikan muissakin tarinoissa erilaisia erikoiskäärmeitä kunnioitettiin palvontamenoissa.

Myöhäiskeskiajalle saavuttaessa 1500-luvun alkupuolella eläneestä Conrad Gessneristä on käytetty epiteettiä monstrum eruditionis, oppineisuuden hirmu. Hän ei ansaitse kunniasijaa vain yleisen oppineisuuden, vaan myös monien erillisten tieteiden kuten bibliografian, vertailevan kielitieteen, eläintieteen, kasvitieteen ja mineralogian historiassa. Gessner oli käsittääkseni jonkinlainen suuruudenhullu perfektionisti (tunnen itsekin vastaavan tapauksen). Hänellä oli täydellisyyden himo enemmän volyymin kuin laadun puolesta, ja hänen tuotantonsa on niin laaja, että tuskin kukaan on lukenut sitä kaikkea.

 

Tieteenhistorian tunnetuin suomalainen asiantuntija Anto Leikola kirjoittaa: "Renessanssin universaalin tiedonihanteen hengessä hänen aikeensa ei ollut sen pienempi, kuin kaiken inhimillisen tietämyksen kokoaminen yhdeksi valtavaksi ensyklopediaksi. Sama pyrkimys oli hallinnut myös Plinius vanhempaa puolitoistatuhatta vuotta ennen Gessneriä, mutta tämän yritykseen verrattuna Pliniuksen Naturalis Historia jää sekavaksi ja suppeaksikin aineistokokoelmaksi." Gessnerin ensimmäinen varsinainen suurtyö oli Bibliotheca universalis, joka voidaan nähdä ikään kuin monumentaalisena johdantona hänen mielessään hahmottuneeseen tietosanakirjaan. Tämän lajissaan ensimmäisen yleisbibliografian 1264 sivulla on lueteltu ja arvioitu noin 10 000 kirjaa tai kirjoitusta 3000 kirjailijalta. Bibliothecan täydennysosassa referoidaan tai esitellään vielä 2000 uutta nimeä. Suurteosta ennakoi vielä Pandekteina tunnettu hakuteos 30 000:lla kirjallisuusviitteellä. Itse jättiläisteos pureutui jo ensimmäisessä osassaan "poikivista nelijalkaisista eli nisäkkäistä" eläintieteeseen.

 

Mikä siis on tarinan opetus drakontologian harrastajalle? Gessner antoi runsaasti kuvitetuilla foliosivuillaan paljon tilaa myös harvinaisille ja kaukaisten maiden eläimille sekä eliöille, joita yleensä pidetään taruolentoina. 1551-1558 ilmestyneessä eläintieteen perusteokseksi muodostuneessa Historia animalium -kirjassa oli tarkoitus mainita maailman kaikki tunnetut eläinlajit. Teoksen ansiot ilmenevät esimerkiksi Aristoteleen tapaan siinä yksityiskohdassa, että kirjassa valaat luokitellaan nisäkkäiksi eikä kaloiksi. Oppineisuuden hirmu olisi pitänyt hirmuliskojen nimestä.

 

Kirjassa mainittiin yksisarvisten ja seitsenpäisten merihirviöiden ohella myös lentävät lohikäärmeet. Gessneriä on arvosteltu siitä, ettei hän osannut tehdä eroa toden ja tarun välillä ja kritiikille on siis mitä ilmeisimmin syytä. Tietolähteet olivat suurimmaksi osaksi kirjallisia, eikä hänellä ollut mahdollisuuksia selvittää tietojen paikkansapitävyyttä. Gessnerin työtä voi kuitenkin puolustaa sillä, että tarkoitus olikin kerätä eläimistä kirjavalle lukijakunnalle ylipäätään kaikki materiaali, mitä niistä liikkuu [132]. Lohikäärme kumppaneineen poistettiin eläinlajien luettelosta alan oppikirjoissa tietääkseni lopullisesti vasta 1800-luvulla.

 

Ulysses Aldrovandus oli ensyklopedistinä Gessnerin seuraaja. Myös hän oli alan miehiä. Aiheesta julkaisemassaan laajassa teoksessa hän esittää muun muassa kaksi vuonna 1551 saamaansa piirrosta, joiden kirjailija sanoo kuvaavan Etiopian lohikäärmettä [133]. Gesner ja Aldrovandus ovat vanhoja eurooppalaisia luonnontieteilijöitä tai naturalisteja. Heidän kirjoituksissaan viitataan Draco-sukuun ja eritellään se kahdeksaantoista erilaiseen lentävien liskojen lajiin. P. Belon du Mans lienee viimeisiä lentokäärmeiden parissa vakavalla asenteella työskennelleitä eurooppalaisia luonnontieteilijöitä. Hänen teoksessaan on piirroksia kaksijalkaisista, siivekkäistä käärmeistä [134]. Gesner lienee kopioinut omiin kirjoituksiinsa tekstiä ja piirroksia juuri P. Belon du Mansilta [135].

 

Bellonius kertoo tutkineensa muutamaa preparoitua ja täytettyä lentokäärmeen ruhoa. Käärmeiden vatsanpeitteet olivat paksut, niillä oli kaksi jalkaa, lepakon tapaan kaksi siipeä, sekä käärmeen häntä. (Jotkut kertomukset kuvaavat lentokäärmeen hännän tuohon aikaan käytetyn kaksipiikkisen haarukan mallisena, mistä juontuu Walter Disneyn historiantulkinta.) Fossiilisista löydöksistä tiedämme, että lentoliskoista pterosaurukset olivat pitkähäntäisiä ja runsashampaisia. Ns. pterodaktyloidit ovat hännättömiä ja niillä esiintyi mitä erikoisimpia kallonmuotoja. Lentävien käärmeiden nimityksen luulisi perustuvan pitkään häntään, jos siinä olisi jotakin luonnonhistoriallista pohjaa.

 

Monissa lentokäärmeiden kuvauksissa huomiota saavat monilukuiset ja terävät hampaat. Myös Scaliger [136] ja Cardan [137] kertovat Euroopan paikallisista hirviöistä. Euroopan viimeisimpiä vakavissaan esitettyjä väitteitä havainnoista siivekkäisiin käärmeisiin tai lentoliskoihin liittyen, on Saksasta Styrian alueelta [138].

 

Mikäli ylämaan nummien tarinoihin on uskomista, ei Loch Ness ole Skotlannin ainoa syvänne, jossa merikäärmeet viihtyvät. Nessien suvulla tosin on perinteitä: merikäärmehavaintoja on kyseisellä suurella järvellä tehty taukoamatta pimeästä keskiajasta lähtien oman vuosisatamme huijauksiin saakka. Varhaisin omiin päiviimme säilynyt maininta Loch Nessin hirviöstä on 690-luvulta ja se kertoo vuoden 565 jKr. tapahtumista. Kuvauksessa hirviön kerrotaan ensin puraisseen erään uimarin kuoliaaksi. Myöhemmin hirviö lähestyi toista uimaria sihinää päästäen ja kirkuen kuin sireeni, mutta kääntyi tätä vahingoittamatta Columba-nimisen munkin nuhdellessa petoa ankarasti läheiseltä rannalta. (Isä-Columba oli ensin antanut palvelijalleen ohjeen kahlata veteen metelöimään.) Tapahtumat on joksu tulkittu siten, että Nessiellä oli pentuja. - Ensimmäistä poloista ei ollut tarkoituskaan syödä, toinen uimari todennäköisesti ymmärsi vihjeen ja osoitti jonkinlaisia merkkejä paikalta poistumisesta."Kohdatkoon miestä karhu, jolta on riistetty poikaset, mutta älköön tyhmä hulluudessansa." (Snl 17:12.) Isä Columba taisi tarinassa olla palvelijalleen Nessietä vaarallisempi.

 

Koillis-Kiinassa väristyksiä herättää Jilin maakunnan 200 km pitkä Songhuan tekojärvi. Aristoteles kertoo merikäärmeiden vastaavan periaatteessa maakäärmeitä, jotka muodostavat käärmeiden suurimman ryhmän. Mikäli silloin tällöin hassuja puhuvaa Aristotelestä on uskomista, sana tosin on sikäli harhaanjohtava, että "meri"-käärmeet viihtyvät vain makeassa ja matalassa vedessä. Edelleen merikäärmeitä on hänen mukaansa monenlaisia ja monenvärisiä ja niillä on muita käärmeitä suurempi pää [139]. Varhaisimmassa fysiologian ja anatomian teoksessa teoksessa "Eläinten osat" Aristoteles arvelee mm. pienten (maa)käärmeiden luiden muistuttavan kalanruotoja, kun taas suuret käärmeet vaativat luita kannatteluunsa [140]. (Olen kahlannut läpi Helsingin yliopiston opiskelijakirjaston alakerrasta löytyvät Aristoteleen kirjat. Kirjan aukeamilla on aina vastakkain kreikankielinen ja englanninkielinen teksti, ja kreikan kielen termeissä minun on konsultoitava klassista kreikkaa harrastavaa vaimoani. Itse en löydä sanoja aina edes Gyllenbergin sanakirjan avulla.)

1500-luvulla vaikuttanut Olaus Magnus äityy maalailemaan kuvia sata metriä pitkistä ja kolme metriä paksuista merikäärmeistä Historia Septentrion -kirjansa luvussa 27. Merikäärmeiden sanotaan usein hyökkäilleen laivankannella liikkuneiden merimiesten kimppuun [141].

 

Muita merikäärmeistä kertovia teoksia ovat Grönlannin lähetyssaarnaajan, sittemmin piispa Hans Egeden Full and Particular Relation of my Voyage to Greenland, as a Missionary, vuodelta 1734 sekä The New Survey of Old Greenland. Mielenkiintoista kuvauksissa ovat käärmeiden evät, jotka saattaisivat sopia yhteen joutsenliskojen kanssa. (Grönlantiin eli "vehreään maahan" liittyviin tarinoihin tosin ei välttämättä ole uskomista... Onkohan Finland tarkoittanut joskus samaan sävyyn "hienoa maata"?)

 

Skandinavian rannikkovesien vanhat kapteenit ovat tehneet lokikirjoihinsa merikartan koordinaatein varustettuja merkintöjä havaitsemistaan merikäärmeistä. Eräässä tapauksessa laivan päällystö todistaa nähneensä merikäärmeen taistelun valaan kanssa. Taistelu koitui kertomuksessa valaan tuhoksi. Toisinaan käärmeisiin onnistuttiin osumaan myös harppuunalla [142]. (Teknisesti ottaen tämä ei voi olla kalajuttu.)

Kertomukset merikäärmeiden varsinaisiksi uhreiksi joutuneista eivät ole suositeltavaa lukemista uimafobiasta kärsiville [143]. Gutenbergin aikainen Englannin ensimmäisiin kirjanpainajiin lukeutunut William Caxton kertoo vuonna 1484 seikkaperäisesti merikäärmehavainnosta Italiassa [144]. Lohikäärmetarinat eivät siis keskity erityisesti Englantiin, käytössäni olevien kokomaateosten lähteet lähinnä [145].

 

Kiinan meressä viihtyvät lohikäärmeet ovat melko yhdenmukaisia Norjan merikäärmeiden kanssa ja tarinoissa ne keskittyvät suurten jokien suistoalueille [146]. Eräs Macaon rannikon saariryhmä on nimetty saarten edustalta kerätyn merikäärmen syljen mukaan. Merikäärmeet ilmaantuivat legendan mukaan säännöllisin väliajoin saarten vesille kisailemaan [147]. Mikäli otukset olisivat olleet todellisia ja kalanhajuinen "sylki" tarkoittaisi mätiä, kuuluisivat eliöt aivan omaan heimoonsa. Vastaavasta, keltaisesta vedessä kelluvasta "ambrasta" on muitakin kuvauksia [148, 149, 150].

 

Knud Leems-niminen henkilö kertoo myös Perämeren, siis omien aluevesiemme, merikäärmeistä Drontheimin piispan Gunnerin esipuheen vahvistamana [151, 152]. On olemassa myös joitakin kuvauksia merikäärmeen omia aikojaan kuolleista ja löydetyistä raadoista. Merikäärmetarinoissa käärmeet ilmaantuvat yleensä pintaan vain hyvin tyynellä ja lämpimällä ilmalla, ikään kuin kylpeäkseen auringossa. Merikäärmeet näyttäytyvät tarinoissa useammin vuonoissa ja rannikon tuntumassa, kuin aavalla merellä ja niiden pituus vaihtelee viidestätoistametristä aina viiteenkymmeneen ja sataankin metriin saakka. Merikäärmeiden paksuuden suhde pituuteen kuvataan noin kaksinkertaiseksi tavallisiin käärmeisiin verrattuna, niiden pinta suomuttomaksi ja toisinaan niillä kerrotaan olleen jonkinlaisen harjan. Merikäärmeiden sanottiin uineen hyvin nopeasti veden alla, niillä oli suurikokoiset, kirkkaat silmät ja suuri pää. Parhaassa kuvauksessa pedon kerrottiin muodostaneen kolmetoista kehonsa vedenpäällistä mutkaa pään keikkuessa puolesta metristä kahden metrin korkeuteen veden pinnasta [153, 154]. Toisinaan kalastajat pitivät merikäärmettä epäsuotuisana merkkinä käärmeen voimakkaan hajun vuoksi, jonka uskottiin karkottavan kalat. Kapteeni de Capell Brooke (myöhemmin sir Arthur) oli vanha jäämerenkävijä ja raportoi merikäärmeiden esiintymisalueista laivareiteillään [155].
 
 

Pohjolan lohikäärmelegendat

Pohjoismaisia lohikäärmeen peijaisia kuvataan esimerkiksi Volsungassaagassa ja Beowulfin tarinassa [156, 157]. Beowulf on vanhin germaaninen sankarieepos ja kiistattomasti merkittävin muinaisenglanniksi kirjoitettu teos. Sen sepittäjäksi on oletettu 700-luvulla elänyttä anglosaksista munkkia, joka olisi Vergiliuksen vaikutuksesta muokannut yhteen kaksi anglien ja saksien mannermaalta tuomaa skandinaavista sankaritarua. Nykyisin pidetään todennäköisempänä, että runoelma on syntynyt suullisessa perinteessä, sillä sen vastineita on tavattu sekä skandinaavisissa saagoissa että euraasialaisessa kansanperinteessä. Runoelman historiallinen kehys ajoittuu vuosille 512-520 jKr. Varhaisin tunnettu ja samalla ainoa säilynyt käsikirjoitus-kopio on 900- tai 1000 -luvulta ja se on muinaisenglantia.

 

Beowulfia eivät satoihin vuosiin lukeneet Englannissakaan muut kuin tutkijat. Ensimmäinen muinaisenglantilainen laitos ja latinankielinen käännös ilmestyivät vasta vuonna 1815. Teoksen tunnetuin tutkija oli J.R.R. Tolkien, jonka omassa tuotannossa eepoksen ideat näkyvät Eddojen, Islannin saagojen, Kalevalan ja Suomen Talvisodan rinnalla. Runoelmasta ilmestyi suomenkielinen katkelma Eino Railon toimittamassa Englantilaisen kirjallisuuden kultaisessa kirjassa 1933. Kokonainen suomenkielinen laitos julkaistiin viimein 1999 Osmo Pekosen rivakasta toimesta [158, 159].

 

Eepoksen päähenkilö Beowulf oli Etelä-Ruotsista kotoisin ollut gööttien kuningassuvun vesa. (Joka muuten Ravenswoodin taistelujen yhteydessä paheksui syvästi setänsä Weoxtanin liittymistä scylfingojen, svealaisten eli ruotsalaisten puolelle. Itselläni Geetit, gootit, göötit ja juutit menevät iloisesti sekaisin – mutta svedut kyllä hämäläisenä tiedän!)

 

Suhtautumista vanhaan eepokseen kuvaa hyvin, että Beowulfin tappaman hirviömäisen eläimen nimi grendel käännetään uusissa laitoksissa tavallisesti "peikoksi". Etsittäessä jyviä akanoista, on mielenkiintoista että samantapainen "gryndel" nimi esiintyy samankaltaisissa asiayhteyksissä melko laajalla alueella Euroopassa. Usein gryndel esiintyy paikannimenäkin. Salonkikelpoinen tulkinta siis sanoo runon kertovan peikkojen saalistaneen ja pelottaneen pelottomia tanskalaisia viikinkejä 12 pitkää vuotta (503-515 jKr) ja luonnehtii runomitassa peikkojen anatomiaa.

 

Beowulfin nimi tarkoittaa "mehiläissutta" eli karhua. (Samoin kuin tarunomaisen kuningas Arthurin nimi.) Indoeurooppalainen kantakieli oli hyvin kouriintuntuvaa. Esimerkiksi aurinko oli "maailmankynttilä", keho "luutalo" ja nivel "luulukko". Kieli muuntelee siinä missä eliötkin, mutta kunnioittaa vielä vähemmän rajoja. Kummatkin voivat ottaa jonkin verran vaikutteita muista lajeista omilla mekanismeillaan. Parhaiten kielessä säilyvät tiheään käytetyt sanat, keskeiset verbit ja yksinkertaiset suhdekäsitteet kuten siellä ja täällä. Helpoimmin muuttuvia sanoja ovat juuri esimerkkeinä käytetyt nimi- ja asiasanat eli substantiivit, koska niillä ilmaistaan uusia asioita.

Beowulfista kasvoi Skandinavian muinaissankari ja hän oli jonkinlainen legenda jo eläessään. Beowulf oli ammattimies tappopuuhissa ja tuli miehinensä paikalle tilauksesta, olipa kyseessä sitten lentoliskojen jahtaus tai kanneltaan avointen viikinkialusten reittien raivaus rannikon merikäärmeistä. (Sanonta "ei vara venettä kaada" kumpuaa samasta aiheesta.)

 

Grendelin kerrotaan saalistaneen öisin ja liikkuneen pystyasennossa hyvin nopeasti. Otuksella sanottiin olleen suuret taka- ja pienet eturaajat ja se oli jonkin verran ihmistä kookkaampi. (Paleontologiassa tällaista anatomiaa kutsutaan linnunlantioiseksi dinosauruslahkoksi ja suurikokoisin esimerkki siitä on T-Rex.) On jännittävää, että pohjoismaisten legendojen ohella, myös Babylonian sinettirullissa on säilynyt kaaviopiirroksia grendeliä muistuttavista pedoista - varustettuina vinkeillä taisteluun otuksen kanssa. Grendelin panssaria ei pystynyt läpäisemään asein, vaan pedon kanssa piti päästä lähikamppailuun. Beowulfin tehdessä juuri näin pedon kerrotaan yllättäen yrittäneen lähteä pakoon, siinä kuitenkaan onnistumatta. Beowulf väänsi itseänsä suuremman pedon eturaajan irti painissa ja antoi grendelin kuolla itseksensä verenvuotoon. Beowulfin tarinoissa kerrotaan grendelistä, fafnireista, merikäärmeistä ja vain lyhyitä pyrähdyksiä ottavista "15 metriä pitkistä ja kolmesataa vuotta vanhoista" lentoliskoista. Ilmeisesti uroteko oli sitä suurempi, mitä kookkaampi listitty peto.

 

Kauhusäveltäjä Richard Wagner sävelsi oopperan pohjoismaisesta Volsungin soturikuninkaiden jälkeläisestä Siegfridistä. Vanhassa ja sadunomaisessa legendassa Siegfrid tuhoaa suuren matelijan samalla tavalla kuin Tuntematon Sotilas puna-armeijan tankin. Siegfrid piiloutuu kaivantoon ja löytää miekallaan fafnirin haavoittuvaisimman kohdan vatsanpeitteistä [160].

 

Meripetojen nimi oli ythgewinnes, "aaltojen rikkoja". Mikäli inhotukset tosiaankin liikkuivat myös veden pinnalla, selittäisi tämä sen, miten Beowulfin miehet kykenivät harppunoimaan käärmeitä rannalta käsin kuivin jaloin. Voisi ajatella, että viikinkiveneiden keulakuviin veistettiin vihollisten pelottelemiseksi juuri "aaltojenrikkojan" päävärkki [161]. Koska käärmeiden sanottiin hyökkäävän avointen veneiden kimppuun, voisi valekäärmeen tarkoitus voinut olla myös tämän lepyttäminen. Vasta kristinuskon levitessä laivojen keulakuvat vaihdettiin raamatullisiin hahmoihin ja 1770-luvun loppupuolelta lähtien merenneitoihin ja naishahmoihin. Kiinassa järjestetään vieläkin vuosittaisia lohikäärmeveneiden juhlia.

 

Oikeat käärmeet sallivat kehonsa taipumisen vain horisontaalisille kierteille, joten kaikki ekvitoriaalisia mutkia tekevät matelijat olisivat eläintieteellisessä mielessä erityisen mielenkiintoisia. Yleensä lentoliskoja kutsuttiin nimellä lyftfloga (ilmalentäjät), mutta suurta lentoliskoa nimellä widfloga (laaja, kauas ulottuva) tai ligdraca, tulikäärme. Lentoliskojen kerrotaan kykenevän kiertymään itsensä ympärille ja jälleen ne olivat värikkäitä. Eliön kerrotaan siis syösseen myös tulta. Tässä kohden oikeastaan petyn, koska Pohjolan oma kuvaus on niin sadunomainen. Voisiko ajatusta kuitenkin pohtia? Jobin kirja kertoo leviatanin omanneen tulta kehittävän elimen, vaikka Jesajan mainitsemat erämaan lentokykyiset käärmeet ovatkin aivan erikseen. Jesaja 27:1: "Sinä päivänä Herra kostaa kovalla, suurella ja väkevällä miekallansa Leviatanille, kiitävälle käärmeelle ja Leviatanille, kiemurtelevalle käärmeelle ja tappaa lohikäärmeen joka on meressä." Mikäli leviatanin oletetaan tosiaankin muistuttaneen ankkaliskoja, olisivat eräät leviatanin anatomian vertailukohteet todellakin tietyt lentoliskot. Joillakin lentoliskoilla nimittäin oli ankkaliskojen kaltainen "vasarapää" eli pitkä uloke takaraivossaan [162].

 

Niin tai näin. Joka tapauksessa Pohjolan oma poika, suurten salojen sankari Beowulf, kuoli Anno Fabela, Satujen Vuonna 583. Beowulf kuoli saappaat jalassa ja kävi viimeisen ottelunsa juuri viimeksimainitun taruolennon kanssa [163].

 

1700-luvusta lähtien merikäärmehavaintoihinkin alettiin suhtautua jo varauksella ja tarinoita alettiin kertoa anteeksi pyydellen. Charles Darwinin Lajien synnyn kirjoitusaikaan ja tiedelehtien ajan kynnyksellä 1800-luvun puolivälissä englantilaisessa lehdistössä mainittiin ja koottiin vielä yhteen tuona aikana esiintyneet, ajankohtaiset "havainnot", vaikka tarinoihin ei suhtauduttukaan enää erityisen vakavasti [164, 165, 166, 167, 168, 169]. Vastaava ilmapiiri vallitsi myös muualla länsimaissa [170, 171, 172, 173, 174]. Kuvaukset merikäärmeiden väristä, erityispiirteistä, sääoloista havaintohetkillä jne. ovat melko yhdenmukaisia, mikä lisää hieman tarinoiden uskottavuutta. Vielä 1800-luvun kuuluisat eläin- yms. tieteilijät Sir Charles Lyell ja Agassiz päätyvät merikäärmeisiin liittyvässä pohdiskelussaan positiiviselle kannalle ja toteamaan, että paleontologian perusteella eliö on saattanut olla ichtyosaurus tai plesiosaurus.

 

Oma lukunsa ovat ns. neokäärmeet. Nämä ovat mosaiikkimaisia hirviöitä, joissa yhdistellään erilaisia tunnettuja eläinlajeja. Babylonialainen tiamat kuvattiin puolikkaana lohikäärmeenä, jolla oli suojaavat suomut, kaksi voimakasta etujalkaa terävin kynsin varustettuna, pitkä niska sekä sarviparilla koristettu pää. Lamian eli "syvyyden" arvellaan olleen tiamatin kreikkalainen vastine. Sittemmin biotieteissä uuden merkityksen saanut kimera (khimaira) on yhdistelyjen arkkityyppi: kimeralla oli vuohenpää, leijonanpää, sekä lohikäärmeenpää. Kimera oli alunperin käsite, joka tarkoitti mitä tahansa kuvitteellista ja olemassa olematonta.

 

Loch-Nessin bongausturismin sijaan vakavimmin otettu elävän dinosauruksen metsästys on meneillään Zairessa eli entisessä Keski-Afrikan Kongossa [175, 176, 177, 178]. Paikalliset väittävät Kongon suoseuduilla elävän suuren matelijan, jota he kutsuvat mokele-mmembeksi. Mokelen jalkojen ja vartalon pitäisi olla kuin norsulla, kaulan pitkä ja pään pieni. Alueelle on lähetetty muutamia länsimaisia seikkailijaryhmiä, jotka ovat raportoineet joistakin näköhavainnoista, mutta eläimen olemassaoloa ei ole tyhjentävästi todistettu.

 

Eräs tunnetuimmista ja viimeisimmistä mätäkuun uutisista on Sisilian Syrakusan rämeillä vuonna 1934 näyttäytynyt suuri lisko. Sen kerrottiin nostaneen päänsä ylös dinosaurusten tapaan, ja se tapettiin järjestettyjen metsästysryhmien toimesta. Näin myöhäisellä ajalla tavatusta epätavallisen suuresta liskosta tehtiin piirroksia muun muassa tosimiesten tupakka-askien kylkeen.

 

Rysän päältä kiinni jääneisiin, jo ammoin sukupuuttoon kuolleiksi oletettujen eläinten sarjaan, kuuluu myös mammutti. Monet Pohjois-Amerikan intiaaniheimot tunsivat mammutit ja vuonna 1873 kirjoittanut Newman raportoi silminnäkijöiden kertomuksia Siperian mammuttilaumoista [179, 180] Venäjän tasangoilla ihmiset jopa asuivat mammutin luista tehdyissä majoissa [181]. Merkittävin suomalainen tutkimusmatkailija NAE Nordenskiöld oli ensimmäinen Euroopan ja Aasian pohjoispuolitse Kaukoitään kulkevan meritien eli koillisväylän purhehtija. Hänkin kertoo pohjoiskalotin asukkaiden mammutinjäämistöistä valmistetuista käyttö- ja taide-esineistä. Hän arvelee alueella liikkuneen kauppatavarana tms. yli 20 000 mammuttiyksilön jäämistöä, vaikkei nähnytkään yhtään kappaletta elävänä. Mammutti ilmeisesti metsästettiin sukupuuttoon [182]. Mammutin uskotaan myös virallisesti kohdanneen sukupuuttonsa melko äskettäin, vasta noin 10 000 vuotta sitten.

 

Korostan edelleen, että keskiajalla ihmiset olivat herkkäuskoisia ja tarinat parantuivat kulkiessaan suusta suuhun. Tuohon aikaan karttojen reunat oli koristeltu paitsi merihirviöillä, myös lintuihmisillä, kentaureilla, kaljupäisillä ja parrakkailla naisilla sekä merenneidoilla. Plinius vanhempi, joka käytti lähteenään merimiehiä ja kauppamatkustajia ilman järin suurta lähdekritiikkiä, lienee piirtänyt ensimmäiset kaukaisten seutujen asukit maailmankartalle. Karttojen koristelu lohikäärmeillä tai muilla taruolennoiksi katsotuilla hahmoilla oli yleinen tapa 1600-luvulle saakka, jolloin niiden tilalle tuli vähitellen muita kaukomaiden eläimiä ja asukkaita, myöhemmin vuoria, jokia ja metsiä.

 

Hirviö-, UFO- ja kummitusjutuille on aina kysyntää. Analysoitaessa tarinoita jättiläisliskoista on silti muistettava, että dinosaurukset tulivat fossiilitutkijoiden maailmankuvaan vasta 1800-luvun alussa. Ensimmäinen tieteellinen kuvaus dinosauruksen luusta koski massiivista reisiluuta, joka identifioitiin vuonna 1677 Oxfordin yliopiston professori Robert Plotin toimesta jättiläiselle kuuluneeksi [183]. Suuret luut eivät herättäneet lohikäärmemyyttejä, vaan satuja jättikokoisista ihmisistä. Esimerkiksi norsun pääkallossa ei ole silmien reikiä vaan ainoastaan yksi suuri aukko kärsän kohdalla - selvä kyklooppi.

 

Ensimmäinen akateemiseen maailmaan tiensä löytänyt liskoksi tunnistettu kivettynyt luu löytyi vasta vuonna vuonna 1822 [184]. Termi "dinosaurus" lanseerattiin vasta vuonna 1842. Suuri ranskalainen niin maaperän kuin eliöiden morfologiankin asiantuntija, typologi-kreationisti Cuvierkin erehtyi saadessaan ensimmäisenä tiedemiehenä nähdä löydetyt luunkappaleet. Paroni Cuvier tulkitsi suuren hampaan olevan peräisin sukupuuttoon kuolleelta sarvikuonolta ja luiden muinaiselta virtahevolta. Myöhemmin tutkijat huomasivat löydön yhdenmukaisuuden huomattavasti pienempikokoisen Väli- ja Etelä-Amerikan leguaani-liskon (iguana) kanssa ja nimesivät sen aivan omaksi lajikseen, Iguanodoniksi. Vasta toisen vastaavan löydön jälkeen uusi jättiläislaji alkoi saada osakseen mielenkiintoa ja nimettiin Megalosaurukseksi.

 

Siinä valossa, miten uskollisia Brittein saarten asukit kautta aikojen ovat olleet jättiläisliskotarinoiden kertomisessa, on ehkä oikeus ja kohtuus, että vakiintuneen nimen dinosaurus, "hirmulisko", antoi lopulta brittiläinen anatomisti ja paleontologi, British Museum of Natural Historyn perustaja Sir Richard Owen. Tämä ensimmäinen muinaisliskojen kirjallinen kuvaus tapahtui vuonna 1841 yhdeksän tunnetun dinosauruslajin pohjalta [185].
 
 

Johtopäätöksiä

Johtopäätöksenä esitän, että maailmankirjallisuuden sekaviin ja yliampuviin lohikäärmetarinoihin verrattuna Raamatun lyhyet ja pelkistetyt, hengelliseen kielikuvaan valjastetut jakeet ovat biologisesti asiallisia – mikäli dinosaurukset eivät kuolleetkaan sukupuuttoon esihistoriallisella ajalla. Raamattu myös erittelee samankaltaiset dinosaurukset toisistaan ja saattaa luokitella laajemman kokonaisuuden yleisnimellä tannin. "Dinosaurusten" aika ei Raamatun mukaan pääty välittömästi kyseenalaisena olevaan Vedenpaisumukseen, mutta Uuden Testamentin puolella VT:n kuvaukset on valjastettu jo symboleiksi (kuitenkin biologisesti tunnistettavien eläinten rinnalla). Semitieteellisessä mallissa suurimmat liskot saattoivat olla myös vanhoja ja kuulua ainoastaan Kadonneeseen Maailmaan, joskin paleontologia tuntee viittauksia dinosaurusten nopeaan kasvuvauhtiinkin.

Nuotiojutuista ja saduista huolimatta lukuisat ja laajalti esiintyneet legendat viittaavat siihen, että muinainen ihminen todella oli kontaktissa yllättävän monien kadonneiden eliöiden kanssa niiden sukupuuton kynnyksellä. Evolutiivinen historiantulkinta tekee historian ja elämän tylsäksi tutkia ja pohtia.

ojala.pauli@gmail.com

Tuohiurkuri

The crocodile translation for leviathan is funny since crocodiles live in the fresh water. The translation of behemoth in Job 40 as hippopotamus is even funnier since the former had a tail like cedar and the latter have such a modest tail-apparatus. Leviathan is notorious for its generation of LIGHT, not merely fire. Those fluorescent enzymes in various species are called luciferase in biochemistry.

http://www.kp-art.fi/cgi-bin/nayta_tuote.pl?id=255

Liite: Lista raamatunkohdista, jotka mainitsevat dinosaurukset/lohikäärmeet: http://www.sixdaycreation.com/facts/dinosaurs/nov2001.html

 

PS. Osoitteesta http://www.answersingenesis.org/home/area/faq/dont_use.asp löytyy lista argumenteista, joita toisinaanajattelijoiden EI tulisi niiden virheellisyydestä tai puutteellisuudesta johtuen käyttää. Eräs tällainen on "joutsenliskon" tapaus:

Japanilaiset ja kiinalaiset ovat monesti olleet länsimaita ennakkoluulottomampia uusille havainnoille kehitysoppia sivuavissa asioissa. Kun vuonna 1977 japanilainen troolari nosti Uuden-Seelannin itäpuolella merestä noin kuukauden kuolleena olleen joutsenliskoa muistuttavan ruhon, julistettiin löytö Japanissa vuoden merkittävimmäksi tieteelliseksi tapahtumaksi tieteen 100-vuotisjuhlapostimerkin kera [186, 187, 188]. (Tuntemattomia mereneläviä kutsutaan ammattislangissa globstereiksi.) Otuksesta otettiin valokuvia ja kudosnäytteitä, mutta tämän jälkeen se heitettiin mereen hajun vuoksi. Kuvien kehityksen jälkeen kuutisenkymmentä japanilaista, etelä-korealaista ja venäläistä troolaria lähetettiin naaraamaan ruhoa uudelleen. Ohjeeksi miehistölle sanottiin, että hajuongelmien sattuessa heidän (ei hirviön) olisi parasta hypätä mereen. Ruhoa ei kuitenkaan löydetty. (Vesiliskoja on ollut ennenkin vaikeahkoa pyytää: "Voitko onkia koukulla leviatanin ja siimaan sitoa sen kielen?" Job 40:20.) BBC lopetti asiasta Timesin artikkelin perusteella syntyneen keskustelun kertomalla kyseessä olleen mädäntyneen hain. Japanilaisilla kalastusaluksilla on tapana pitää mukana meribiologia. Zuiyo-marullakin oli tällainen, Michihiko Yano nimeltään. Yano protestoi väitettä, jonka mukaan hän ei osaa ainoaa työtehtäväänsä ja tunnista hainraatoa sellaisen nähdessään. Tarkemmat biokemialliset ja anatomiset tutkimukset ovat kääntäneet arvion siihen suuntaan, että kyseessä on lähes varmasti ollut mätänevä hai, eikä joutenlisko. Samaa tyyppiä ollut "globsteri" löydettiin myös mm. vuonna 1943 Quequevillesta Ranskasta [189].
 
http://www.geocities.com/deke1942/tccop/evolution.htm

"Japanilaiset tiedemiehet arvelivat, että eläin oli ollut Plesiosaurus. Japanissa löytö oli sensaatio ja siitä tehtiin japanilaisen tieteen 100-vuotisjuhlamerkki." http://www.kp-art.fi/taustaa/taustaa1/55.htm. Katsaus tilanteeseen: http://www.answersingenesis.org/tj/v12/i3/plesiosaurs.asp

 

Katso kuitenkin autenttisempia kuvia:

DINOGLYFIT, DINOLIITIT

http://www.genesispark.com/genpark/ancient/ancient.htm
http://s8int.com/
http://www.evoluutio.com/
http://gene.1g.fi/kuvat/Sekalaiset+kuvat/Lohikäärmeet/

Keskustelu, keskustel, keskuste, keskust, keskus, keskusteluy, keskustely, keskustelo

 

Viitteet (Suurin osa toisen käden viittausta!):

1. Henry Morris, Defenders Study Bible, s. 595.

2. Glaessner MF, Scientific American 204(3):2-8 (1961)

3. Duan Gish Evolution- The Fossils Still Say No! s. 116. Kts. myös Dinosaurus by design samalta mieheltä. Master Books, Colorado Springs, CO, 1992. Jälkimmäinen on lastenkirja, mutta monesti juuri niistä kiireinen ihminen löytää parhaat tiivistelmät aiheesta kuin aiheesta. Lastenkirjoissa asiat on ilmaistu yksinkertaisesti ja suoraan.

4. The New Bible Dictionary, "Behemoth". Inter-Varsity Press. London. 1972, s. 138.

5. Ns. luomiskertomusten kamppailumyyttiä käytetään mahdollisesti lisäksi seuraavissa kohdissa: Ps 24; Ps 65:7-8; Ps 89: 10-15; Ps 93; Job 3:8; Job 7:12; Job 9:5-14. Nehemia 2:13 mainitsee vielä Lohikäärmelähteen Jerusalemin muurin luona.

6. Luku 13 kiinnostaa kovasti Raamatun gematrian eli numeroyhdistelmien harrastajien joukkoa, sillä heidän mukaansa tätä lukua ei koskaan käytetä avoimesti. Tulkinta tästä on, että laittomuus esiintyy kätketysti ja salassa. Gematriassa käytetään klassisten kielten (heprea, latina, kreikka) aakkosia (sinänsä aikansa tavan mukaan) numeroina, mutta tulkitaan tästä vinkkelistä kirjallisia tekstejä. (Itse suhteudun gematriaan epäilevästi, ainoastaan muistisääntöinä.) Arabialaiset erillisnumerot otettiin käyttöön vasta myöhemmin. Roomalaisine numeroineen Euroopan tiede myöhästyi juuri nämä 700 vuotta arabialaisesta.

7. Lohikäärmeen symboliikasta vielä sen verran, että Thomas Hobbesin vuonna 1651 ilmestynyt teos Leviathan oli ensimmäinen moderni esitys yhteiskunnan lainalaisuuksista. Nykyään Hobbes tunnetaan kai parhaiten Lassi ja Leevi - tai paremmin Paavo ja Elvis - sarjakuvan alkuperäisestä nimestä Calvin & Hobbes. Calvin oli kirkonmiehiä, Hobbes maallinen ajattelija.

8. Lorella Rouster, The Footprints of Dragons, Creation Social Science and Humanities Quaterly, Fall 1978, s. 23-28.

9. Knox Wilson, Dragon, The World Book Encyclopedia, Vol 5, 1973, s. 265.

10. Pekka Reinikainen, Unohdettu Genesis, 1991, s. 258

11. Pfeiffer CF, Lotan and Leviathan. Evangelical Quaterly. XXXII. 1960. 2. 208 ff.

12. Iso Raamatun Tietosanakirja, Vol 4, s. 54.

13. Vaihtolämpöisen eläimen luun kollageeni-proteiinien kuidut kasvavat hitaasti ja muodostavat säännöllisiä kasvurenkaita ja vähemmän kanavia. Fossiileissa kuidut tai niiden muotit saattavat sijaita epäsäännöllisesti, mikä viittaa suureen kasvunopeuteen ja lämminverisyyteen. Kasvun voimakas vaihtelu esimerkiksi krokotiilien tapaan näkyy renkaina luissa. Vankeudessa krokotiilitkin elävät kuitenkin vakaassa ympäristössä ja siten niiden luut kasvavat kuten endotermisten nisäkkäiden, joilla on sisäinen lämmönlähde. Dinosauruksilta on esimerkiksi havaittu puuttuvan samojen kerrostumien nisäkkäille ominainen luu nenäkanavista. Tasa- eli sisälämpöiset eläimet säätelevät lämpötilaansa sisäisesti, mutta vaihto- eli ulkolämpöiset ulkoisesti siirtymällä esimerkiksi aurinkoiseen paikkaan. Usein dinoja kuulee vähäteltävän pienikokoisten aivojen vuoksi. Kahden tonnin painoisen stegasauruksen aivot eivät todellakaan painaneet 60 grammaa enempää, mutta viime aikoina asiantuntijat ovat esittäneet etenkin joistakin pienikokoisista dinolajeista täsmälleen päinvastaisia huomioita. Don Lessem, Dinosaurs rediscovered s. 157. Touchstone 1992. Lentoliskot olivat tasalämpöisiä, koska niillä oli karvapeite. Tämä on varma merkki tasalämpöisyydestä, koska karvapeite olisi eristänyt yhtä hyvin lämmön kuin kylmyydenkin, jos vaihtolämpöinen olisi kantanut sellaista.

14. Tieteen kuvalehti 12/2000 s. 19.

15. Helsingin sanomien etevä yleisönosastokirjoitus hirmulisko-nimen käytöstä. Seppo Varis, kesä -98.

16. Ilm 12:3 maalailee symbolista lohikäärmettä seitsenpäisenä ja kymmensarvisena, mutta eskatologiseen kuvaukseen kuuluvat myös mm. karhut joilla on hampainaan kylkiluita (Dn 7:5)... Sunday, January 21, 2007 - Two-headed marine reptile found A fossil of a two-headed marine reptile called a Hyphalosaurus has been found in China. It looks like a mini-plesiosaur with two heads. It was discovered in North-eastern China by Eric Buffetaut and a team from France and China. It lived in the early Cretaceous about 120 million years ago. It is the first fossil ever found that shows two long necks and two heads. This is called axial bifurcation and is found in modern reptiles. Researchers were surprised to find this in a fossil. The Hyphalosaurus was three inches long and a hatchling. Adults would be about a metre long (three feet). Hyphalosaurus is part of a larger group of aquatic and semi-aquatic reptiles called choristoderes and was not a true dinosaur.

http://msnbcmedia2.msn.com/j/msnbc/Components/Photos/070119/070117_twoheadFossil_vlg_12p.widec.jpg Leviatanin selkäkilvet sopisivat useampaankin dinosaurusheimoon kuten stegosaurus tai ancylosaurus. Vatsapuolen piikit sen sijaan eivät tunnu sopivan juuri mihinkään ehdotetuista (tyrannosaurus, suchomimus, liopleurodon, stegosaurus, 'ankkasaurus' jne.). Epäilenkin että hyvinkin kaikkien aikojen mahtavimpana eläimenä se on ollut vähä lukuinen lajina, tai kenties jopa yksilönä, eikä sitä todennäköisesti ole edes löydetty.

17. Jyrki Hokkanen. Tiede 2000 3/1995 s. 52-55.

18. Duan Gish Evolution- The Fossils Still Say No! s. 123

19. Tieteen kuvalehti 9/1997 s. 68-73.

20. Stephen Jay-Gould, Pandans Tumme, s. 221. Ordfrontsförlag, 1987.

21. Kleemensin korinttolaiskirjeen 25. luku:

"Huomatkaamme eriskummallinen merkki, jonka tapahtumapaikka on itämailla, nimittäin Arabian seuduilla. Kysymyksessä on lintu nimeltä Foiniks. Se esiintyy vain yhtenä yksilönä ja elää 500 vuotta. Kun se jo tuntee kuolinhetkensä lähestyvän, se kyhää itselleen haudan suitsukkeesta, mirhasta ja muista hajuaineista ja ajan täytyttyä se sijoittuu siihen ja kuolee. Sen lihan mädäntyessä syntyy kuitenkin eräänlainen toukka, joka saa ravintonsa kuolleen eläimen kosteista jätteistä ja kasvattaa itselleen siivet. Vahvistuttuaan se sitten nostaa pesän, jossa sitä edeltäneen olennon luut ovat, ja niitä kantaen se lentää Arabiasta aina Egyptiin asti, kaupunkiin nimeltä Heliopolis. Ja päiväsaikaan, kaikkien nähden, se lentää auringonjumalan alttarille, laskee luut sinne ja lähtee paluumatkalle. Papit tutkivat nyt aikakirjojansa ja toteavat, että se ontullut viidennensadannen vuoden täytyttyä." Feeniksestä kertoo myös Herodotos ja latinankieliset Pomponius Mela ja Plinius Vanhempi, jolta Kleemens todennäköisesti on ammentanut "tietonsa".

22. Eräs suurimpia tämänhetkisiä epäilyksiäni Raamatun asemasta luotettavan ilmoituksen lähteenä liittyy juuri 82 lukua käsittävään Eenokin kirjaan. Näin siitä syystä, että Juudan kirjeen kirjoittajan (joka oli Jeesuksen fyysinen velipuoli ja Jaakobinkirjeen kirjoittajan täysveli) väitetään lainaavan Eenokia. Juudan lyhyt kirje pitää sisällään jonkin verran sellaista materiaalia, mitä muualta Raamatusta ei löydy. Juuda esittää väitteitä muun muassa riidasta Mooseksen hautapaikasta ja nimenomaan Eenokin profeetantehtävän luonteesta luomisen ja vedenpaisumuksen puolessavälissä. (Vertaa Elian tehtävä Aabrahamin ja seurakunnan ajan puolessa välissä ja samankaltaiset yllättävät tapahtumat miesten edesmenon yhteydessä - sillä erolla, ettei Eliaan sukujuurista ollut mitään tietoa.) Voisiko Juudan tarkoitus olla vastaava kuin Paavalilla kirjeessä Kreetalla työskentelevälle Tiitukselle (Tiit 1) tai Ateenalaisille Apostolien tekojen 17:ssä luvussa? Paavali siteerasi yleisönsä omia runoilijoita tai suurmiehiä päästäkseen kuulijakuntaa lähemmäksi (korostamatta sen ihmeellisemmin, ettäkö kyseessä olisivat olleet inspiroidut tekstit). Juuda oli uskollinen nimellensä ja vetosi veljiensä kanssa erityisesti heimolaisiinsa, juutalaisiin. Jaakobin kirje on mielenkiintoinen murrosvaiheen kirje, sillä sen kohderyhmä oli sekä kristillinen seurakunta, että synagooga. "Sen tien kulkijoita" ei oltu vielä "synagogoitu" yhteiskunnasta ulos. ("Kristityiksi" uskovia ei suinkaan alettu pilkata Israelin maaperällä, vaan kreikankielisessä Antiokiassa.) Eenokin kirja on siinäkin mielessä erikoinen, että sen väittämissä seitsemän polvea Adamista eläneeseen Eenokiin (Juuda 14) viitataan "kirjureina", siis henkilöinä jotka taitavat kirjoitus- ja lukutaidon. Itse kanonisoiduissa Kirjoituksissa ei käsitellä erikseen kirjoitus- ja lukutaidon ongelmaa. Minusta tämä viittaa siihen, että muinaisihmisen tietotaidon vähättelystä huolimatta vanhoissa teksteissä nämä taidot ehkä oletettiin melko itsestään selviksi.

23. Iso Raamatun Tietosanakirja 5, s. 200. Tofters tryckeri ab, Östervåla, 1991.

24. Iso Raamatun Tietosanakirja 1, s. 48. Tofters tryckeri ab, Östervåla, 1991.

25. Josefus, Antiquities of the jews. Kirja 2, luku 10.

26. Herodotus, Historiateos, Kirja 4, luku 105.

27. Herodotus, Historiateos, Kirja 3, luku 20.

28. Babyl. Talmud, Bava Batra 74b. Pnina Nave Levinson, Mitä on juutalainen usko? Yliopistopaino 1992 s. 89.

29. Gerald L. Schroeder, The Science of God, s. 95-96. 30. http://BibleMysteries.com/library/archaeopteryx/

31. Charles Gould, Mythical Monsters, luku: The Unicorn. Senate 1995. Alkuperäisteos vuodelta 1886.

32. Pekka Reinikainen, Raamattu Kansalle 1/98.

33. Karl Shuker, Dragon, Natural History. Aurum Press 1995. s 8. Kuuluisan kehitysbiologin Desmond Morrisin esipuhe Shukerin kirjaan.

34. Mark Carwardine, Guinness djur rekordbok. Forum 1996. s 111.

35. Laihonen, P, Salo, J, Vuorisalo, T. (1986). Evoluutio - Miten elämä kehittyy. Otava s. 191.

36. Mark Carwardine, Guinness djur rekordbok. Forum 1996. s 38-39.

37. RF Flint, Glacial Geology and the Pleistocene Epoch (1947). s 523.

38. Björn Kurten, 1976,The Cave Bear Story. Columbia University Press, New York.

39. Mark Carwardine, Guinness djur rekordbok. Forum 1996. s 78-79. Guinness, suuri ennätyskirja 1997 s. 25.

40. Mark Carwardine, Guinness djur rekordbok. Forum 1996. s 83.

41. Eläimestä ei ole koskaan löydetty muita luita kuin hampaita, mutta se ei ole erityisen outoa. Hampaat häviävät luurangosta viimeisinä, koska hammaskiille tekee niistä tavallisia luita kovempia.

42. Gould Charles, Mythical Monsters. Sukupuuttoon kuolleiden eläinten luku s. 42-77. Senate 1995. Alkuperäisteos vuodelta 1886. Nimen norsu- tai elefanttilintu otti käyttöön Marco Polo, jonka kuvaus linnusta juonsi legendoista. Madagaskarin lintulaji "ruh" oli niin vahva, että pystyi "nappaamaan kynsiinsä elefantin ja nostamaan sen ilmaan". Tuttavien kesken matkailijan nimi oli paljastavasti Marco "Miljoona" Polo.

43. Mark Carwardine, Guinness djur rekordbok. Forum 1996. s 68-69.

44. TK 6/99 s. 28-31.

45. Tiede 8/2001 s. 11.

46. Tiede 2000 2/2000 s. 7.

47. New Scientist 23/9 2000 s. 22-26.

48. Dinosaurusten luurangoista voidaan selvittää koon ohella myös niiden lihaksisto, sillä jänteiden ja lihasten kiinnityskohdat erottuvat luupinnoista. Luista löytyy myös verisuonten jättämiä reikiä ja painaumia.

49. Immanuel Velikovsky, Earth in Upheaval (1955) s. 40-41.

50. CO Dunbar, Historical Geology (1949) s. 162, 194.

51. DH Campbell, Continental Drift and Plant Distribution. Science 16.1. 1942.

52. Desmond Morris, Alaston apina s. 222. Otava 1972. Kyseinen kirja ilmestyi "Kompassikirjojen" sarjassa. Morris on etologi, joten ei kai ole ihme, jos kirjasarjan filantrooppinen otsikko herättää ajatuksen koirasta haudattuna.

53. Karl Shuker, Dragon, Natural History. Aurum Press 1995. s. 76.

54. Karl Shuker, Dragon, Natural History. Aurum Press 1995. s 27-29. Kirjoittajan tieteenala, drakontologinen eläintiede, kuulostaa mielenkiintoiselta. Shuker etsii työkseen legendoja vastaavia eliölajeja ja on toimittajana Strange Magazine- -lehdessä. Raamatun dinomaininnat Shuker tuo esiin tahallisen koomisessa valossa. Shuker katsoo oikeudekseen sekoittaa Raamatulliset tekstit niiden satoja vuosia myöhemmin kirjoitettujen juutalaiskristillisten selitysten kanssa lukijaa informoimatta. Raamatusta on esimerkiksi turha etsiä kuvausta joka kertoisi Behemotin olevan 11 km pitkä tai jaetta siitä, miten Daniel todistaa lohikäärmeen haavoittuvaisuuden surmaamalla tällaisen voimakkailla mausteilla. Apokryyfit merkitsevät suoraan käännettynä "salattua", mikä pitää suotta yllä nostalgian liekkiä. Pseudepigrafi on osuvampi ilmaisu. (Pseudos - valhe; tyypillistä näille teksteille on arvovallan hakeminen esittämällä tekstien kirjoittajaksi jotakin tunnettua auktoriteettia.)

55. Tieteen kuvalehti, 11/1997 s. 39.

56. Lord Lytton, King Arthur, Kirja 1, stanza 4.

57. Antiikin Roomassa vapaalla miehellä saattoi olla kolme tai jopa neljä nimeä, kun orjalla nimiä oli vain yksi. Kaksi oli naisellisuuden ja kolme miehisyyden luku, mikä vaikutti myös nimien lukumäärään. Tytölle annettiin nimi kahdeksantena ja pojalle yhdeksäntenä päivänä syntymästä. Jos nimiä haluttiin antaa enemmän, jatkettiin amerikkalaisten tavoin järjestysnumeroilla Quintus, Sextus, Septimus. (Samoin muuten kävi kuukausia nimettäessä. Vuosi alkoi alunperin maaliskuussa ja neljä ensimmäistä kuukautta sai jumaliin viittaavan nimen: Martius, Aprilis, Maius, Junius. Siitä eteenpäin lueteltiin: Quintilis, Sextilis, Septemper, October, November ja December ennen suureellisia keisareita nimineen. Muualla on käsitelty kymmeneen kuukauteen jääneen vanhan roomalaisen kalenterin todistusarvoa.) Muinaisilla kreikkalaisilla sitävastoin oli vain yksi nimi. Sääntöjen mukaan nimen tuli esittää henkilö ainutlaatuisena yksilönä. Usein nimet koostuivat kahdesta osasta, joilla oli kunnioitusta herättävää sointia. Esimerkiksi nimessä Aristoteles alku aristos tarkoittaa parasta ja loppusa teleios - yhtä vaatimattomaan sävyyn - jossakin täydellistä. Roomalainen vertailukohta voisi olla vaikkapa "Otto-poika" Gaius Julius Caesar Octavianuksen lisänimessä Augustus - (jumalallisen) korkea. Yksityiskohtien keräilijänä laajan yleissivistyksen koonnut Luukas esimerkiksi tuskinpa kuvitteli "koko maailman" oikeasti joutuneen verollepanon alaiseksi. Hän käytti sarkasmia kertoessaan alle 20-vuotiaana asemansa saaneen keisari Augustuksen puutteellisesta suhteellisuudentajusta vieläkin nuoremman ja vieläkin vaikeampia isä-komplekseja läpikäyneen kuninkaan syntyessä keskelle tuntemattomuutta. Keisarinpalvonta ja kotikutoinen jumalallisuus alkoi sanan Kyrios (Herra) lanseeraamisesta vallan pönkitykseen. - Seikka joka johti sanontaan marttyyrien verestä kristinuskon siemenenä. (Vrt. Fil. 2: 5-11: "...sentähden onkin Jumala hänet korkealle korottanut ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman...) Nimissä oli päällekkäisyyttä kuin Kointähden virassa konsanaan.

58. Ovidius, Fasti, Kirja 4, 501 (sivu?).

59. Minna Lönnqvist, Tiede 2000 4/1998 s. 32.

60. Euripides, Medeia s 28, 78. Suomentanut O. Manninen, WSOY 1948.

61. J. Grimm, Deutsche Mythologie, vol 2, s. 653.

62. Pentti Lempiäinen, Lukujen symboliikka nollasta miljoonaan. s. 292-293. WSOY 1995.

63. Tieteen kuvalehti 9/1989 s. 52.

64. Asko M. Aurela, Tieteellisen toisinajattelijan käsikirja. Art House 1993 s. 108.

65. Creation 19 (2), 97.

66. Alexander Romashko, Tracking Dinosaurs, Moscow News, No 24, 1983, s. 10.

67. Paul O. Rosnau et al. parts I & II, Creation Research Society Quaterly; Vol 26, September 1989, s. 41-48; December 1989, s. 77-98.

68. Richard Monastersky, A Walk Along the Lakeshore, Dinosaur-Style, Science News, Vol. 136, 8 July 1989, s. 21.

69. Propertius, Elegy VIII, Bohn 1854.

70. Aristoteles, History of Animals, Kirja 9, luku 2, jae 3; kirja 6, luku 20, jae 12; kirja 1, jae 6. Bohn.

71. Aristoteles, History of Animals, Kirja 9, luku 7, jae 3.

72. Plinius, Natural History of Pliny, Kirja 8, luku 41.

73. Aelian, Anim. Nat. Kirja 6, luku 4. Noin 200 jKr. kirjoittanut Aelianus on tunnettu myös siitä syystä, että hän tässä teoksessaan joka kreikankielellä kuuluu Peri zoon eli "Eläimistä", mainitsee nimeltä Gilgamesh-hahmon.

74. Plinius, Natural History, Kirja 8, luku 22.

75. Plinius, Natural History. Kirja 29, luku 20.

76. Marcellinus Kirja 16, luku 10. 355 jKr.

77. Marcellinus Kirja 15, luku 5; vuodelta 355 jKr.

78. Charles Gould, Mythical Monsters s. 167-169. Senate 1995. Charles Gould kertoo hyvin vanhasta kiinalaisesta teoksesta Shan-hai-king, sekä Diodorus Siculuksen Pohjois-Afrikan jättiläiskäärmeistä. Kussakin käärmeiden kerrotaan kuristavan tai nielevän härkiä, biisoneja ja elefantteja. Ifikrates-niminen henkilö kertoo karrigoiden Mauritanian lohikäärmeiden olleen niin suuria, että "ruoho kasvoi niiden selässä". Esoteerinen Gould on turhankin keskeinen lähteeni, enkä ole itse saanut käsiini lähellekään kaikkia hänen viitteitään, vaikka niitä käytänkin.

79. Strabo, Kirja 6, luku 4, jae 16. Strabo ei kerro ensikäden tietoa, vaan viittaa Artemidorus-nimiseen henkilöön.

80. El Edrisi (osa 1, sivu 104). Arabialaisperäinen kuvaus liittyy Kiinan ja Intian edustan saariin.

81. Plinius, Natural History, Kirja 8, luku 9.

82. Plinius, Natural History, Kirja 8, luku 12.

83. D’Argensola, vol 3, s. 4. J. Desbordes, Amsterdam, 1706.

84. Plinius, Natural History, Kirja 8, luku 28.

85. Plinius, Natural History. Kirja 10 luku 7 ja kirja 3 luku 53. (liii). Teos on kirjoitettu noin vuonna 77 jKr.

86. Aeliani de Natura Animalium, F. Jacobs. Jenae 1832.

87. Géographie d’Edrisi, traduite de l’Arabe en Franç ais. P. Amédéé Jaubert, 2 osaa. Paris 1836.

88. Plinius, Natural History. Kirja 8, luku 14.

89. Encyclopedia of Arts and Sciences, first American edition, Philadelphia, 1798: Hakusana "Serpent".

90. Broderip, Zoological Recreations, s. 332.

91. Lucan, Pharsalia, Kirja 9, 726-732.

92. De Moribus Brachamanorum, s. 63. Strabo, lib. 16, s. 75. Bochart Hieroz s. 11, lib. 3, cap. 13.

93. Strabo, lib 16.

94. Plinius, Natural History. Kirja 8, luku 14. Plinius kertoo itse nähneensä kyseiset voitonmerkit Roomassa.

95. Alf Henrikson, Antiikin tarinoita 1-2 s. 657. WSOY 1998.

96. Charles Gould, Mythical Monsters. Luku 6 The Dragon. Senate 1995. Alkuperäisteos vuodelta 1886. Gouldin kirja on päälähteitäni. Tässä kohden Gould viittaa yli kymmeneen yksittäiseen viimeisten kolmensadan vuoden ajalta peräisiin olevaan tuoreempaan lähteeseen.

97. Aristotle’s History of Animals. Kirja 8, luku 27.

98. JO Halliwell, The Voyages of Sir John Mandeville, Kt., s. 40, London 1839. 1100-luvun matkakertomuksiin on yleensä lisätty aimo annos tarinan nostatetta.

99. Francis Leguat, Voyage to the East Indies. London 1708. Leguat kertoo vähintään 17-metrisistä Intian käärmeistä.

100. Herodotos, Historiateos 1-2. WSOY 1997 s. 105-106.

101. Karl Shuker, Dragon, Natural History. Aurum Press 1995. s. 70-71. Joidenkin käsikirjoitusten perusteella drakontologit kertovat Raamatunkin kertovan lohikäärme Beelin palvonnasta Danielin kirjan Babylonissa. Kuljetettaessa juutalaisia kuuluisasta portista, oli tuon aikaisella kuninkaalla Joojakimilla 1 Aik 3:16-17 mukaan seitsemän perillistä, jotka kaikki kuohittiin niin etteivät he voineet saada lapsia. Ishtar-portista on löytynyt babylonialainen kirjoitustaulu merkintöineen, joka viittaa tapahtumaan. Jer 22:24, 30: "Kirjoittakaa aikakirjoihin tästä miehestä: ‘Ei perillistä. Mies, jolla ei ollut menestystä.’"

102. Rein E, Herodotoksen historia III-VI kirja, s. 58; VII-IX kirja s 239. WSOY 1910.

103. Pekka Reinikainen, Unohdettu Genesis, 1991, s. 258

104. Herodotos, Historiateos 1-2. Esipuhe Edvard Rein s. vii. WSOY 1997.

105. Plinius, Natural History. Kirja 8, luku 35.

106. Lucan, Pharsalia, Kirja 9.

107. Strabo, Kirja 15, luku 1, jae 37.

108. Aristotle, Historia Animalium I, I. Englanninkielinen käännös A.L.Peck. Harvard University Press 1965. I, 13.

109. Aristotle, Historia Animalium I, V. Englanninkielinen käännös A.L.Peck. Harvard University Press 1965. I, 29. Toisessa, fysiologian ja anatomian pioneeriteoksessaan, Aristoteles mainitsee ainoastaan lepakot esimerkkeinä välimuodoista lentäjien ja maaeläinten välillä. Tämä saattaa korostaa ilmaa "lentävien käärmeiden" pääasiallisena elementtinä. Aristotle, Parts of Animals IV, XIII. s. 427.

110. Sukupuuttoon kuolleiden lentoliskojen nahkainen siipienväli saattoi olla jopa 17,5 metriä. Tällaisen Quetzalcoatluksen simuloinnissa jo 5,5 metrin siipien kärkivälillä varustetun liskon on arvioitu lentäneen 55 km/h. Nykyisessä ilmanpaineessa tällaisilla liskoilla olisi vaikeuksi päästä tasamaalta lentoon. (Lentoliskojen sukuun lasketaan kuuluneeksi noin 85 lajia, joista pienimmät olivat kuitenkin ainoastaan varpusen kokoisia.) Jopa joutsenten ja täyssukeltaja-vesilintujen lentoonlähtö on äärirajoillaan. Albatrossin 3,5 metrinen siipienväli on nykyään likipitäen maksimi. Fossiileina on löydetty tuplasti albatrossia suurempia höyhenpeitteisiäkin lentäjiä. Argentariuksen siipienväli oli 8,5 metriä. Oma arveluni on, että lentoliskot saattoivat lentää eteenpäin sekä ylös- että alaspäin suuntautuvalla siipiensä iskulla, hieman huuliharpunsoittoa tai kissan kehräystä muistuttaen. Vakavammin otettavat tutkijat olettavat, että suurten lentoliskojen täytyi pyrstön puuttumisen vuoksi tasapainoilla polkupyöräilijän tapaan lentäessään. Näissä malleissa ei yleensä oteta huomioon suuremman paineen mahdollisuutta. Jotkin karvapeitteiset lentoliskolöydöt viittaavat tasalämpöisyyteen. Muinaisen lentoliskon tavoin lepakollakaan ei ole sulkia. Sen kummassakin siivessä on kehikko, joka muistuttaa pitkää ja ohutsormista kättä. Kehikkoa peittää lähes läpinäkyvä nahka. Tällainen rakenne tekee siivestä hyvin taipuisan ja sen ansiosta lepakko kykenee vaihtamaan hetkessä lentosuuntaansa. Linnut eivät vastaavaan pysty.

111. Jennifer Westwood, Albion, a guide to legendary Britain s. 412. Grafton Books 1985.

Aeneid, Kirja 7, 561.

112. Lucan, Pharsalia, Kirja 6, 677 (vuosi?).

113. Charles Gould, Mythical Monsters s. 191.

114. Don Lessem, Dinosaurs rediscovered s. 128-129. Touchstone 1992.

115. Justus Doolittle, Social life of the chinese. Luku 1, s. 264, 275, luku 2 s. 338.

116. Pentti Lempiäinen, Lukujen symboliikka nollasta miljoonaan. WSOY1995, s. 248.

117. Molen G, Forntidens vidunder, Genesis 4, 1990, s. 23-26.

118. Lao-tse, Salaisuuksien Tie, Tao-Te-King. WSOY 1950. Kääntäjä Toivo Koskikallion alkusanat s. 7. Kyseessä on lyhyt kirjanen ja ilmeisesti ainoa Lao-tseen jälkeensä jättämä kirjallinen teos. Sen neljännessa, alle puolen sivun mittaisessa luvussa sanotaan Taosta mm. näin: "...Minä vain en tiedä kenen poika hän on..." 15: "...Muinaisajan jalot miehet ymmärsivät salaisuudet ja käsittivät salatut syvyydet...." 38: "...Entisajan tietoniekat olivat vain Taon kukkasia, ja siitä sai tyhmyys alkunsa..." 42:"...Kolmeus synnytti luomakunnan..." 62: "...Miksi entisaika niin suuresti kunnioitti Taoa?..."

119. Suuri pelikirja s. 137. Kustannus-Mäkelä Oy 1990. Mainittakoon vielä, että monet pitävät myös kiinalaisesta shakista eli xiangqi:stä. Xiangqi ei ole historialtaan eikä iältään yhtään sen vaatimattomampi kuin edellisetkään, joskin se vihittiin Maon punaisessa Kiinassa isänmaalliseksi peliksi. Pelistä otettiin miljoonia halpoja painoksia jokaisen pelaajan saataville, jotta kansa jättäisi uhkapelit.

120. Tiede 2000 8/1998 s. 15.

121. Trevelyan M. Folk-Lore and Folk Stories of Wales. 1909. (cit. Simpson J. British Dragons. BT Batsford Ltd. London. 1980.)

122. Carroll, Vertebrate Paleontology and Evolution. New York: WH Freeman and Co., 1988. s. 336.

123. Charles Gould, Mythical Monsters s. 162-163. Senate 1995. (Alkuperäisteos 1886). Voyages and Travels osa 2, s. 317. Churchill, London 1732. (John Niehoffin matkat.)

124. ‘Flying Dragons at Aberdeen’, A Statistical Account of Scotland, 1793. Vol VI s. 467.

Rolls Series. 1866 IV ed. HG Riley. (Myöh. Simpson J. British Dragons. BT Batsford Ltd, 1980. s 60)

125. British Dragons s. 118.

126. Jennifer Westwood, Albion, A guide to legendary Britain. s. 153. Grafton Books 1985.

127. Esimerkiksi Athanasii Kircheri, Mundus Subterraneus. (Ainakin kirja 8.) Kirjan historiallinen arvo on ilmeisesti melko vähäinen pienten paikkakuntien matkailumarkkinointia lukuunottamatta.

128. Thorpe, Lewis tr. The History of the Kings of Britain, Geoffrey of Monmouth. Guild Publishing. London, 1982. s. 101-102.

129. Vanhimmat tiedot "karhusta" (siis Arthurista) ovat peräisin Nenniuksen teoksesta Historia Britonum 800-luvun alusta. Myös Geoffrey Monmouthilaisen kronikka Historia Regum Britanniae (1136?) kertoo laajasti Arthurin vaiheista, urotöistä, haavoittumisesta sekä hänen viemisestään Avaloniin. Tarunomaisen kuningas Arthurin ympärille on sepitetty monia tarinoita ja satujen mukaan hän hallitsi vuosina 521-542 jKr. Myytillisyyttä Arthurissa piilaa erityisesti ylösnousemus- ja Kristussymboliikka.

130. Westwood, J., Albion. Granada. London, 1985. s. 270, 275, 289.

131. The Harleian Collection of Travels, vol 2, s. 457. Vuodelta 1745.

132. Anto Leikola, Ongelmana elämä. s. 55-74. WSOY 1987.

133. Ulyssis Aldrovandi, Serpentum et Draconum Historiae. Bononiae, 1640.

134. P. Belon du Mans, Portraits de quelques animaux, poissons, serpents, herbes et arbres, hommes et femmes d’Arabie, Egypte, et Asie, observes par P. Belon du Mans. Julkaistu 1557.

135. Broderip, Zoological Recreations s. 333.

136. Scaliger, lib. 3, Miscell. cap. 1. Ante s. 182, "Winged Serpents".

137. De Natura Rerum, lib. 7, cap 29.

138. Froschonerus, Idque Froschonerus ex Bibliophila Stirio narrabat.

139. Aristotle, Historia Animalium, II, XIV. Englanninkielinen käännös A.L.Peck. Harvard University Press 1965. I, 123.

140. Aristotle, Parts of Animals II, IX. Englanninkielinen käännös s. 167.

141. Olaus Magnus laati myös kirjan Pohjoisten kansojen historia ja piirsi Carta Marinaan tarunhohtoisessa Pohjolassa sijainneen kultakaivoksen. Liioittelevan kuvauksen takana lienee ollut halu osoittaa, miten merkittävän alueen katolinen kirkko on uskonpuhdistuksen myötä menettänyt. Vaikka Olaus antoi myös paljon uutta, todenmukaista tietoa Suomesta, perustui hänen karttansa Tacitukselta ja Ptolemaiokselta peräisin olevaan käsitykseen, jonka mukaan Pohjolassa vallitsi ikuinen talvi ja siella asuva hurja kansa harjoitti noituutta. Yliopisto 3/2000 s. 71.

142. Charles Gould, Mythical Monsters, luku The Sea-serpent. Senate 1995. (Vuodelta 1886.)

143. Gregory, Lady. Visions and Beliefs in the West of Ireland, 1920 (uusi painos 1976). (cit Simpson, s. 42-43.)

144. Caxton, Wm. Aesop. folio 138, 1484. (Ainoa jäljellä oleva kopio: Royal Library at Windsor Casttle)

145. Steiger, B, Worlds Before Our Own. W & J MacKay Ltd. Chatham, England 1980. s. 41-66.

146. Dennys, Folklore of China s. 113. Julkaistu ilmeisesti 1860-luvulla.

147. Tapahtuman kuvaus sisältyy teokseen History of the Ming Dynasty, Book 325, josta WP Groeneveldt on kääntänyt otteita Notes on the Malay Archipelago and Malacca -kirjaan. Vide Verhandelingen van Het Bataviaasch Genootschap van Kunsten en Weten Schappen, Deel 39, 1ere Stuk, Batavia 1877.

148. FP Smith, Contributions to Materia Medica and Natural History of China. London. Shanghai and London 1871.

149. Straits Times Overland Journal 18.9. 1876.

150. Straits Times Overland Journal 2.11. 1876.

151. Knud Leems, Laplanders of Finland. Copenhagen 1767, 4 to, tanskaksi ja latinaksi.

152. Pinkerton, Voyages and Travels, vol 1 s. 376.

153. PH Gosse, Romance of Natural History, F.R.S. 1. sarja, London 1880, 12. painos. 2. sarja 1875, 5. painos. Kattava teos on ehkäpä varhaisin tieteellisellä asenteella tehty tutkielma merikäärmeestä.

154. McLean, Transactions of the Wernerian Society, 1809. Vol 1 s. 442.

155. A. de Brooke, Travels to the North Cape.

156. ‘Flying Dragons at Aberdeen’, A Statistical Account of Scotland, 1793. VI s. 467.

157. Morris, W, Volsungassaga.

158. Matti Kuusi, Pertti Anttonen, Kalevala lipas. Luku Maailman suuret eepokset s. 80. Suomen Kirjallisuuden Seuran (SKS:n) toimituksia 413, 1985.

159. Pekonen Osmo, Tolley Clive. Beowulf (käännös). Otava 1999.

Viikinkilaiva oli sulavalinjainen sekä nopea, mutta ennen kaikkea kanneton. Tavallisesti 24-metrisen laivan keula ja perä kohosivat korkealle, mutta keskeltä alus oli verrattain matala. Alaslaskettavaan mastoon oli kiinnitetty neliskulmainen purje, jonka tehtävänä oli antaa vain lisänopeutta. Varsinaisesti laiva kiiti eteenpäin kuudentoista airoparin voimalla. Ratkaisevin keksintö, jonka skandinaavit olivat alusta kehittäessään tehneet, oli laivan lujuutta ja vakavuutta lisäävä köli.

160. Karl Shuker, Dragon, Natural History. Aurum Press 1995. s 44-47.

161. Suomenmaassakin aikakauden mahtimiehet pitivät suurimmassa arvossa teriltään käärmemäisiksi kirjailtuja kalpoja. Niiden piti pystyä puremaan sekä luuta että rautaa.

162. Lentoliskot olivat kuitenkin ainakin leviatanista poiketen usein hampaattomia ja heikkoleukaisia paleontologiassa. Niiden mahan sisällöstä on olemassa useita löytöjä, ja kaikissa tapauksissa se on kalaa. Jättiläislentoliskon pääkallossa on luinen ulkonema, johon on oletettavasti kiinnittynyt nykypelikaanien venyvän leukapussin kaltainen poimu.

163. Alexander, M. Beowulf. Penguin Classics. Harmondworth, s. 112-113.

164. Illustrated London News 28.10. 1848.

165. Times 4.11. 1848.

166. Van Voorst, Zoologist No 92, May 1873. London.

167. Zoologist, May 1847.

168. Times, 5.2. 1858.

169. Nineteenth Century, March 1877 s. 20. G Cornewall Lewisin artikkeli "Authority in Matters of Opinion".

170. News of the World 28.9. 1879.

171. Singapore Daily News 6.5. 1878.

172. Australian Sketcher 24.11. 1877.

173. Graphic 19.5. 1879.

174. Pop. Sci. Monthly No. 56 December 1876, s. 234.

175. Roy P. Mackall, A Living Dinosaur? New York: E.J. Brill, 1987.

176. Living Dinosaurs? Science 80, November 1980, s. 6-7.

177. Jamie James, Bigfoot or Bust, Discover, March 1988, s. 44-53.

178. Tieteen kuvalehti 6/1997 "Tietoa ja tarua" s. 60-61.

179. Johnson, Ludwell, Men and Elephants in America, The Scientific Monthly, 1952, 75:215-221

180. LH Johnson, Men and Elephants in America. Scientific Monthly, October 1952.

181. Laihonen, P., Salo, J., Vuorisalo, T. (1986) Otava s. 223.

182. The Voyage of the Vega AE Nordenskjöld. London 1881.

183. Don Lessem, Dinosaurs rediscovered s. 36. Touchstone 1992.

184. Gish D, Evolution- The Fossils Still Say No! s. 115.

185. Owen oli ylipäänsä hyvin aikaansaapa. Hän tuotti tutkielmia kuin liukuhihnalta, pani vauhtia museoiden kokoelmien luettelointiin ja esitelmöi 20 vuoden aikana kolmesti viikossa toistamatta kertaakaan samaa esitystä. Owen mm. kuvaili Uuden-Seelannin moa-lintuja pienen luunkappaleen perusteella ja luokitteli maitorauhalliset nokkaeläimet nisäkkäiksi. Charles Darwin viittaa Lajien Syntyjen ensipainoksessa monta kertaa Oweniin, joka antoi piispa Wilberforcen kaltaisille Darwinia vastustaneille maallikoille tarvittavaa kehitysopin vastaista todistusaineistoa. Tyrannin elkein uraansa rakentanut Owen itse ei osannut kaivaa fossiileita, mutta hänen onnistui junailla itsensä Englannin auktoriteetiksi niin elävän kuin kuolleenkin biologian suhteen. TK 16/2001 s. 71-74; Christopher McGowan, The Dragon seekers: how an extraordinary circle of fossilists discovered the dinosaurs and paved the way for Darwin. Perseus Publishing, Cambridge, Mass. 2001; Deborah Cadbury, Terrible lizard: the first dinosaur hunters and the birth of a new science. Henry Holt, NY, 2001.

186. Pekka Reinikainen, Unohdettu Genesis, s. 260-263.

187. Oceans, Vol. 10, November-December 1977, s. 56-59.

188. Newsweek, August 1, 1977, 90:77.

189. Tieteen kuvalehti 7/1993 s. 59.

Plus second hand sources from http://hpedie.blogspot.com/2008/04/drawings-of-dinosaur-fact-or-fiction.html

“Bishop Bell’s Dinosaurs” (2007), Skepticwiki, June, [On-line], URL: http://skepticwiki.org/index.php/Bishop_Bell’s_Dinosaurs.
DeYoung, Donald (2000), Dinosaurs and Creation (Grand Rapids, MI: Baker).
Dodson, Peter (1990), “Counting Dinosaurs: How Many Kinds Were There?” Proceedings of the National Academy of Sciences, 87:7608-7612, October.
Hogarth, Peter and Val Clery (1979), Dragons (New York: Viking Press).
Lewin, Roger (1990), “Science: Dinosaur Count Reveals Surprisingly Few Species,” New Scientist Archive, 128[1745], December, [On-line], URL: http://archive.newscientist.com/secure/article/article.jsp?rp=1&id=mg 12817452.700.
Lyons, Eric (2001), “Behemoth and Leviathan—Creatures of Controversy,” Reason & Revelation, 21[1]:1-7, January.
Lyons, Eric (2007a), “Historical Support for the Coexistence of Dinosaurs and Humans—Part I & II,” Reason & Revelation, 27[9-10]:65-71,73-79, September-October.
Lyons, Eric (2007b), “Why Are Dinosaurs Not Mentioned in the Bible?” [On-line], URL: http://www.apologeticspress.org/articles/3350.
Mayor, Adrienne (2005), Fossil Legends of the First Americans (Princeton, NJ: Princeton University Press).
“Meet the Original Cyclops” (no date), The Classics Pages: Homer’s Odyssey, [On-line], URL: http://www.users.globalnet.co.uk/~loxias/cyclops02.htm.
Patton, Don (no date), “The Photogallery of the Dinosaur Figurines of Acambaro, Mexico,” [On-line], URL: http://www.bible.ca/tracks/tracks-acambaro-dinos.htm.
Potter, Ned (2007), “Rediscovering the Dinosaurs,” [On-line], URL: http://www.abcnews.go.com/Technology/story?id=3027863&page=1.
Powell, James (1998), Night Comes to the Cretaceous (New York: Harcourt Brace).

 

Encyclopaedia Judaica 2007, 2nd edition volume 2, 168-171

LIST OF ANIMALS IN THE BIBLE and in the Talmud

English Name Scientific Name Order or Family Hebrew Name Reference

Addax Addax nasomaculatus Ruminantia Artiodactyla יַחְמוּר Deut. 14:5; I Kings 5:3

Ant Messor semirufus Formicidae נְמָלָה Prov. 6:6–8; 30:25

Ass Equus asinus Equidae חֲמוֹר עַיִר אָתוֹן Gen. 12:16; 24:35; etc. Gen. 32:16; Judg. 5:10; etc. Gen. 32:16; 49:11; etc.

Bat Chiroptera Chiroptera עֲטַלֵּף Lev. 11:19; Isa. 2:20

Bear, Syrian Ursus arctus syriacus Ursidae דֹּב I Sam. 17:34–7; Hos. 13:8; etc.

Bee Apis mellifica Hymenoptera דְּבוֹרָה Deut. 1:44; Judg. 14:8; etc.

Beetle Cerambyx; Capnodis Coleoptera תּוֹלַעַת חִפּוּשִׁית Deut. 28:39; Jonah 4:7 Par. 9.2

Bison, European Bison bonasus Artiodactyla Ruminantia תְּאוֹ תּוֹא Deut. 14:5 Isa. 51:20

Boar, Wild Sus scrofa Artiodactyla non Ruminantia חֲזיִר מִיַּעַר Ps. 80:14

Buffalo, Water Bos bubalus Artiodactyla Ruminantia מְרִיא II Sam. 6:13; Isa. 1:11

Bug Cimex lactularis Rhynchota פִּשְׁפֵּשׁ Ter. 8:2

Buzzard Buteo sp. Falconiformes אַיָּה רָאָה גּסַ Lev. 11:14; Deut. 14:13; Job. 28:7 Deut. 14:13 Hul. 3:1

Camel Camelus dromedarius Tylopoda גָּמָל בֶּכֶר, בִּכְרָה נַאֲקָה Gen. 12:16; Lev. 11:4; etc. Isa. 60:6; Jer. 2:23 Shab. 5:1; Kelim 23:2

Cattle Bos taurus Artiodactyla Ruminantia בָּקָר שׁוֹר אֲלָפִים אַבִּירִים פָּר, פָּרָה עֵגֶל, עֶגְלָה Gen. 13:5; 18:7; etc. Gen. 32:6; Ex. 20:17; etc. Deut. 7:13; 28:4; etc. Isa. 34:7; Jer. 46:15; etc. Gen. 32:16; Judg. 6:25; etc. Gen. 15:9; Lev. 9:2; etc.

Centipedes Scolopendra; Eraphidostrephus Myriapoda מַרְבֵּה רַגְלַיִם נָדָל Lev. 11:42 Mik. 5:3

Chameleon Chamaeleon vulgaris Chamaelonidae ( תִּנְשֶׁמֶת (שֶׁרֶץ Lev. 11:30

Cheetah Acinonyx jubatus Felidae בַּרְדְּלָס B.K. 1:4; Sanh. 1:4

Cobra Naja haje Elapinae פֶּתֶן שָׂרָף Deut. 32:33; Isa. 11:8

Num. 21:6; Isa. 14:29; etc.

Cock Gallus gallus domesticus Galliformes ? שֶׂכְוִי זרְַזיִר מָתְניִַם (?) Job. 38:36 Prov. 30:31

Corals Corallium rubrum Coralliacae פְּניִניִם Lam. 4:7; Prov. 8:11; etc.

Crane Grus grus Gruidae עָגוּר Isa. 38:14; Jer. 8:7

Cricket, Mole Gryllotalpa gryllotalpa Orthoptera צְלָצַל Deut. 28:42

Crimson Worm Kermes biblicus Ryncotidae תּוֹלַעַת שָׁניִ כַּרְמִיל Ex. 25:4; Num. 4:8; etc. II Chron. 2:6; 3:14

Crocodile Crocodilus vulgaris Crocodilia תַּנּיִן לִוְיָתָן Ex. 7:9; Jer. 51:34; etc. Job. 40:25–41:26

Deer, Fallow Cervus dama dama Artiodactyla Ruminantia יַחְמוּר Deut. 14:5; I Kings 5:3

Deer, Roe Cervus capreolus Artiodactyla Ruminantia אַיָּל, אַיָּלָה Deut. 14:5; Jer. 14:5; etc.

Dog Canis familiaris Canidae כֶּלֶב Ex. 22:30; Judg. 7:5; etc.

Dove Columba sp. Columbiformes יוֹנָה Gen. 8:8; 8:12; Isa. 38:14; etc.

Eagle Aquila sp. Falconiformes עַיִט Gen. 15:11; Isa. 18:6; etc.

Earthworm Lubricus sp. Vermes תּוֹלַעַת Isa. 14:11; 41:14; etc.

Elephant, Ivory Elephas africanus Proboscidae פִּיל שֶׁנְהָב שֵׁן Kil. 8:6

I Kings 10:22; II Chron. 9:21

I Kings 10:18; 22:39; etc.

Fish Pisces Pisces דָּג דָּגיִם דָּגָה Gen. 9:2; Jonah 2:1; etc. Gen. 1:26; Ex. 7:18; etc.

Flea Pulex irritans Aphantiptera פַּרְעֹשׁ I Sam. 24:14; 26:20; etc.

Fly Musca domestica Dyptera זבְוּב Isa. 7:18; Eccles. 10:1

Fly, Drosophila Drosophila Dyptera יַבְחוּשׁ Nid. 3:2

Fox Vulpes vulpes Canidae שׁוּעָל Lam. 5:18; Ps. 63:11; etc.

Frog Rana esculenta Amphibia צְפַרְדֵּעַ Ex. 7:27; Ps. 78:45; etc.

Gazelle Gazella sp. Artiodactyla Ruminantia צְבִי Deut. 12:15; Song 4:5; etc.

Gecko Hemidactylus; Ptyodoctylus Geckoidae אֲנָקָה שְׂמָמִית Lev. 11:30 Prov. 30:28

Gnat Culex; Anopheles Dyptera עָרוֹב Ex. 8:17; Ps. 78:45; etc.

Goat Capra hircus Artiodactyla Ruminantia עֵז שָׂעִיר תַּיִשׁ עַתּוּדִים Lev. 7:23; Song 4:1; etc. Gen. 37:31; Lev. 4:28; etc. Gen. 30:35; Prov. 30:31; etc. Gen. 31:10; Jer. 50:8; etc.

Goat, Wild Capra aegagrus Artiodactyla Ruminantia אַקּו Deut. 14:5

Goose Anser anser domesticus Anseriformes בַּרְבּוּר אַוָּז I Kings 5:3 Bek. 7:4; Shab. 24:3; etc.

Grasshopper, Longhorned Tettigonidae Orthoptera חַרְגּוֹל Lev. 11:22

Grasshopper, Shorthorned Acrididae Orthoptera Orthoptera חָגָב סָלְעָם Num. 13:33; Isa. 40:22; etc. Lev. 11:22

Gull Larus sp. Laridae שַׁחַף Lev. 11:16; Deut. 14:15

Hare Lepus sp. Leporidae אַרְנֶבֶת Lev. 11:6; Deut. 14:7

Hawk Accipiter nissus Falconiformes נֵץ Lev. 11:16; Job. 39:26; etc.

Heron Egretta sp.; Ardea sp. Ardeidae אֲנָפָה Lev. 11:19; Deut. 14:18; etc.

Hippopotamus Hippopotamus amphibius Artiodactyla non Ruminantia בְּהֵמוֹת Job. 40:15–23

Horse Equus caballus orientalis Equidae סוּס פָּרָשׁ Gen. 47:17; Ex. 9:3; etc. Isa. 28:28; Ezek. 27:14; etc.

Hyena Hyaena hyaena Hyaenidae צָבוֹעַ I Sam. 13:18

Hyrax, Syrian Procavia syriaca Hyracoidea שָׁפָן Lev. 11:5; Ps. 104:18; etc.

Ibex Capra nubiana Artiodactyla Ruminantia יָעֵל, יַעֲלָה Ps. 104:18; Job 39:1; etc.

Jackal Canis aureus Canidae שׁוּעָל אִיִּים (?) Judg. 15:4; Ps. 63:11; etc. Isa. 13:22;

Kestrel Falco tinnunculus Falconiformes תָּחְמָס Lev. 11:16; Deut. 14:15

Kite Milvus sp. Falconiformes דָּאָה דָּיָּה Lev. 11:14 Deut. 14:13; Isa. 34:15

Leech Hirudo; Limnatis Hirudinae עֲלוּקָה Prov. 30:15

Leopard Felis pardus tullianus Felidae נָמֵר Isa. 11:6; Jer. 13:23; etc.

Lion Felis leo Felidae ֲרִי אַרְיֵה כְּפִיר לָבִיאלַיִשׁשַׁחַל Isa. 38:13; Amos 3:12; etc. Gen. 49:9; Job. 4:10; etc. Ezek. 19:3; Job. 4:10; etc. Gen. 49:9; Isa. 5:29; etc. Job. 4:11; Prov. 30:30; etc. Hos. 5:14; Job 4:10; etc.

Lizard Lacerta sp. Lacertidae לְטָאָה Lev. 11:30

Lizard, Dab Uromastix aegyptius Agamida צָב Lev. 11:29

Lizard, Monitor Varanus griseus niloticus Varanidae כּׂחַ Lev. 11:30

Locust Schistocerca gregaria Orthoptera אַרְבֶּהגּזָםָגּוֹבַיחָסִיליֶלֶק Ex. 10:11–19; Deut. 28:38; etc. Amos 4:9; Joel 1:4; 2:25 Amos 7:1; Nahum 3:17I Kings 8:37; Joel 1:4; etc.Jer. 51:14; Joel 1:4; etc.

Louse Anoptura Rhynchoidae כֵּן כִּנּיִם כִּנָּם Isa. 51:6; Ex. 8:12 Ex. 8:13–14; etc

Mackerel Scomber scomber Scombridae קוֹלִיאַס הָאִסְפַּניִן קוֹלִיאַס Shab. 22:2

Maggot Lucilia sp.; Drosophila sp. Dyptera רִמָּה Ex. 16:24; Job 7:5; etc.

Mole Rat Spalax ehrenbergi Rodentia חֲפַרְפַּרוֹת אִשּׁוּת Isa. 2:20; Kelim, 21:3; M.K. 1:4

Mongoose Herpestes ichneumon Viverridae נְמִיָּה B.B. 2, 5

Monkey Simia Anthropoidea קוֹף I Kings, 10:22; II Chron. 9:21

Moth, Carpenter Cossidae Lepidoptera נׁסֵס Isa. 10:18

Moth, Clothes Microlepidoptera Lepidoptera סָס עָשׁ Isa. 51:8 Isa. 50:9; 51:8; etc.

Mouse Microtus guenthri Mus musculus Rodentia עַכְבָּר Lev. 11:29; Isa. 66:17; etc.

Mule Equus asinus mulus Equidae פֶּרֶד, פִּרְדָּה רֶכֶשׁ (?) Isa. 66:20; I King 1:38; etc. Mic. 1:13; Esth. 8:10; etc.

Nightingale Luscinia megarhynchos; Passeres Passeres זמִָיר Song 2:12

Onager, Arabian Wild Equus hemionus onager Equidae עָרוֹד Job. 39:5

Onager, Syrian Wild Equus hemionus hemihippus Equidae פֶּרֶא Jer. 14:6; Job 6:5; etc.

Oryx Oryx leucoryx Artiodactyla Ruminantia (?) זמֶר Deut. 14:5

Ostrich Struthio camelus Struthionidae יָעֵן כְּנַף רְנָניִם Lam. 4:3 Job. 39:13–18

Owl, Barn Tyto alba Striges ( תִּנְשֶׁמֶת (עוֹף Lev 11:18; Deut. 14:16

Owl,Eagle Bubo bubo aharonii Striges אׂחַ Isa. 13:21

Owl, Eagle Desert Dark Bubo bubo ascalaphus Striges בַּת-יַעֲנָה Lev. 11:16; Isa. 34:13; etc.

Owl, Eagle Desert Pale Bubo bubo desertorum Striges (?) תַּנּיִם Isa. 34:13; Mal. 1:3; etc.

Owl, Fish Ketupa zeylonensis Striges שָׁלָךְ Lev. 11:17; Deut. 14:17

Owl, Little Dark Athene noctua glaux Striges כּוֹס Lev. 11:17; Ps. 102:7; etc.

Owl, Little Desert Athene noctua saharae Striges קָאָת Lev. 11:18; Isa. 34:11; etc.

Owl, Longeared Asio otus Striges יַנְשׁוּף Lev. 11:17; Isa. 34:11; etc.

Owl, Scops Otus scopus Screech Striges שָׂעִיר Isa. 13:21; 34:14

Owl, Shorteared Asio flammeus Striges קִפּוֹד קִפּוֹז (?) Isa. 14:23; Zeph. 2:14; etc. Isa. 34:15

Owl, Tawny Strix aluco Striges לִילִית Isa. 34:14

Ox, Wild Bos primigenius Artiodactyla Ruminantia רְאֵם; רִים Num. 23:22; Job 39:9–10; etc.

Partridge, Chuckar Alectoris graeca Galliformes חָגְלָה Num. 26:33; 27:1; etc.

Partridge, See-see Ammoperdix heyi Galliformes קׁרֵא I Sam. 26:20; Jer. 17:11

Peacock Pavo cristatus Galliformes תֻּכִּי I Kings 10:22; II Chron. 9:21

Porcupine Erinaceus; Hemiechinus Erinaceidae קוּפָּד Kil. 8, 5; Shab. 5, 4

Quail Coturnix coturnix Galliformes שְׂלָו Ex. 16:13; Num. 11:31; etc.

Rat Rattus rattus Rodentia חֹלֶד חוּלְדָה Lev. 11:29 Kelim 15. 6; Par. 9.3

Raven Corvus sp. Corvidae עוֹרֵב Gen. 8:7; Lev. 11:15; etc.

Sardine Sardinella maderensis Sardinella aurita Clupeidae Clupeidae טָרִיתחִילָקNed. 6, 4; Av. Zar. 2.6Av. Zar. 2.6

Scorpion Scorpio sp. Buthus sp. Scorpionidae עַקְרָב Deut. 8:15

Sheep Ovis vignei platyura Artiodactyla Ruminantia צֹאןאַיִלרָחֵלכֶּבֶשׂ, כִּבְשָׂהכֶּשֶׂב, כִּשְׂבָהטָלֶהGen. 4:2; I Sam. 25:2; etc.Gen. 22:13; 31:38; etc.Gen. 32:15; Isa. 53:7; etc.Ex. 12:5; Lev. 14:10; etc.Lev. 3:7; 5:6; etc.I Sam. 7:9; Isa. 65:25; etc.

Sheep, Wild Ovis musimon Artiodactyla Ruminantia (?) כּוֹי Bik. 2.8; Bek. 1.5; etc.

Skink Eumeces sp; Chalcides sp. Skincidae חֹמֶט Lev. 11:30

Snake Ophidia Serpentes נָחָשׁ Gen. 3:1; Amos 5:19; etc.

Sparrow Passer domesticus biblicus Ploceidae צִפּוֹר דְרוֹר Lev. 14:4; Ps. 84:4; etc.

Spider Araneida; Solifugae Arachnoidae עַכָּבִישׁעֲכְשׁוּבIsa. 59:5; Job 8:14Ps. 140:4

Stork Ciconia ciconia Ciconidae חֲסִידָה Lev. 11:19; Jer. 8:7; etc.

Swift Apus sp. Apodidae סִיס Isa. 38:14; Jer. 8:7; etc.

Swine Sus domestica Artiodactyla nonRuminantia חֲזיִר Lev. 11:7; Prov. 11:22; etc.

Tahash Dugong; Giraffa? תַּחַשׁ Ex. 36:19; Num. 4:6; etc.

Turtle dove Streptopelia turtur Columbiformes תּוֹר Gen. 15:9; Jer. 8:7; etc.

Viper, Carpet Echis sp. Viperidae אֶפְעֶה Isa. 30:6; Job 20:16; etc.

Viper, Horned Cerastes sp. Viperidae שְׁפִיפוֹן Gen. 49:17

Viper, Palestinian Vipera palaestina Viperidae צֶפַעצִפְעוֹניִIsa. 14:29Isa. 11:8; Jer. 8:17; etc.

Vulture, Bearded Gypaetus barbatus Vultures פֶּרֶס Lev. 11:13; Deut. 14:12

Vulture, Black Aegypius monachus Vultures עָזנְיִָּהעוֹזLev. 11:13; Deut. 14:12Kelim 17, 4

Vulture, Egyptian Neophron percnopterus Vultures רָחָם; רָחָמָה Lev. 11:18; Deut. 14:17; etc.

Vulture, Griffon Gyps fulvus Vultures נֶשֶׁר Lev. 11:13; Deut. 32:11; etc.

Wasp Vespa orientalis Hymenoptera צִרְעָה Ex. 23:28; Deut. 7:20; etc.

Whale Balenoptera; Physeter Cetacea לִוְיָתָן Ps. 104:26; Isa. 27:1; etc.

Wolf Canis lupus Canidae זאְֵב Isa. 11:6; Jer. 5:6; etc.

 

Behemoth has the following attributes according to Job 40:15-24:

Some bibles and study bibles will translate the word “behemoth” as “elephant” or “hippopotamus.” Others will put a note at the edge or bottom of the page, stating that behemoth was probably an elephant or a hippopotamus. Although an elephant or hippopotamus can eat grass (or lie in a covert of reeds and marsh), neither an elephant or a hippopotamus has a “tail like a cedar” (that is, a tail like a large, tapered tree trunk). In your kid’s dinosaur book you will find lots of animals that have “tails like a cedar.” We would expect behemoth to be a large land animal whose bones are like beams of bronze and so forth, so whatever a behemoth is, it is large. A key phrase is “He is the first of the ways of God.” This phrase in the original Hebrew implied that behemoth was the biggest animal created. Although an elephant or a hippopotamus are big, they are less than one-tenth the size of a Brachiosaurus, the largest (complete) dinosaur ever discovered.[1] A Brachiosaurus could therefore be described as “the first of the ways of God.”

    Note: Some paleontologists have found fragmentary leg bones, ribs, or vertebrae which they propose belong to “new” sauropods larger than Brachiosaurus. Examples of these include Amphicoelias, Argentinasaurus, Sauroposeidon, Seismosaurus, Supersaurus and Ultrasaurus. There currently is not enough evidence to really determine the size of any of these, and some paleontologists believe that they are merely large examples of known dinosaurs like Brachiosaurus or Diplodocus. In any case, only the “modern scientific name” of behemoth would change. The point would still remain that behemoth refers to a dinosaur, not a “modern animal” like an elephant or hippopotamus.

violet ball Leviathan has the following attributes according to Job chapter 41, Psalm 104:25,26 and Isaiah 27:1. This is only a partial listing—just enough to make the point.

Unlike behemoth, who is huge, Leviathan is ferocious and terrifying. Many references (we have not listed them all) refer to the sea, so Leviathan is probably a salty sea creature. Although some bibles refer to Leviathan as an alligator or crocodile (and both of these are fierce and fast moving) neither of these is a sea creature. They like the fresh water, but they spend much of their time on land. Further, the question “Who can open the doors of his face. . . .” implies that nobody can open Leviathan’s jaws. Although an alligator's jaws cannot normally be forced open, a punch to their sensitive snout or poke in eye might startle them enough to release their grip.[2] Although this is a good description of an alligator characteristic, it does not fit perfectly with the description of Leviathan, which in the context of the Bible was supposed to describe an essentially impossible event.

The description of the scales is interesting. Several verses describe these great scales. Compared to Leviathan’s armor, iron is like straw and arrows ca not make it flee. An arrow can do a lot of damage to a crocodile or alligator. This is not a description of either of them—or any living animal we are aware of. And now for the key ingredient: fire. It is hard to read Job 41:18-21 without realizing the Bible is telling us that Leviathan breathes fire. That alone will eliminate almost every living animal. Yes, there is one animal like that in today’s world. It is called a bombardier beetle. This beetle is a native of Central America, and has a nozzle in its hind end that acts like a little flame thrower. It sprays a high-temperature jet of gas (fueled by hydroquinones and hydrogen peroxide with oxidative enzymes) for protection. Now, if a Central American beetle can do it, so could Leviathan. By the way, crocodiles and alligators are out of the picture on this one, don’t you agree? Before we leave the topic of fire, there are two more notes you may find interesting:

Comparing all this information to the description in your kid’s dinosaur book, you may come up with the conclusion that Leviathan is a kronosaurus. We have heard (and read) other suggestions, but the kronosaurus is the best match of any known creature to the description of Leviathan.

http://www.clarifyingchristianity.com/dinos.shtml

Encyclopedia Judaica 2007

Classification of the Animals in the Bible and Talmud

mammals. The Bible uses two terms to denote a mammal.

The usual one is בְּהֵמָה (behemah), which refers to both domestic

and wild mammals, seven species of the latter being

included among the behemah permissible as food (Deut. 14:5).

The other is חַָיּה (ḥayyah), which is a term sometimes incorporating

domestic and wild animals (Lev. 11:2). Another passage

however speaks of “hunting any beast (ḥayyah) or fowl”

(Lev. 17:13), where the word refers specifically to a wild mammal.

In talmudic literature ḥayyah, a wild mammal, and behemah,

a domestic mammal, are clearly distinguished from

each other, with different laws applying to each. Whereas the

domestic mammal (if belonging to the category of clean animals)

may be offered as a sacrifice, has some prohibited fat

(ḥelev), and its blood is not required to be covered after slaughter,

the wild animal (even though it is permitted for food) is

ineligible as a sacrifice, has no prohibited fat, and its blood

must be covered after slaughter. The distinction between a

ḥayyah and a behemah applies to forbidden animals also. Thus

the sages held divergent views on whether a dog is a ḥayyah

or a behemah (Kil. 8:6; Tosef. Kil. 5:7). There was some doubt

about which category certain animals belonged to. According

to one opinion the כֹּוי (koi, also pronounced kavi or kevi),

which is “doubtfully a behemah or a ḥayyah,” is a hybrid of

both (Ḥul. 80a). Similarly with regard to the shor ha-bar, the

wild ox, there was uncertainty whether it had always been a

wild animal so that the laws of a ḥayyah applied to it or had

originally been a domestic animal which had become wild

and to which therefore the laws of a behemah would refer. In

later generations a similar question arose with regard to the

water buffalo. Among the wild animals prime importance was

attached to the permissible cloven-hoofed ruminants, which

were the choicest game. Of these the Pentateuch (Deut. 14:5)

enumerates seven: the *deer, *gazelle, fallow deer, wild goat,

addax antelope, bison (*buffalo), and *antelope. Two additional

permitted wild animals are mentioned in other biblical

passages: the wild ox (*cattle) and the *ibex. As permitted

domestic animals, the Bible names *sheep, *goats, and cattle;

as prohibited ones, the *horse, *ass, *mule, *camel, and *pig.

The ass was the most valuable work animal, and the camel of

great importance in areas adjoining desert regions. The mule

was used for riding and as a beast of burden, and the horse

only for limited purposes. The fierce beasts of prey, although

they did not usually inhabit Ereẓ Israel, sometimes penetrated

its populated areas from neighboring countries. The *lion,

*leopard, *bear, and *wolf, frequently mentioned in biblical

parables and allegories as symbols of strength, cruelty, and

agility, consort with domestic animals in Isaiah’s vision of

eternal peace (Isa. 11:6–7). The wild beasts include the *dog.

The *fox and *jackal are types of creatures that inhabit ruins

and deserted places. Of the small mammals, the hyrax and

*hare are mentioned among the animals prohibited as food,

the statement that they chew the cud (Lev. 11:5–6) being due

to their having characteristics similar to those of ruminants.

An animal whose identity is uncertain is the *taḥash. To the

mammals belong also animals included in the Bible in other

groups. Thus, for example, the Pentateuch mentions, among

the unclean birds, the *bat (Lev. 11:19); among the swarming

things, the *mouse and the *rat (Lev. 11:29) which by reason

of their short legs appear to creep along the ground. The term

“leviathan” sometimes refers to an aquatic mammal, while the

“great fish” that swallowed Jonah may have been intended by

the author of the Book of Jonah to denote a species of whale

(see *Leviathan).

birds. Of the birds, which are called by the collective name

of צִפֹּור (ẓippor) or עֹוף (of ), there are more than 350 species

in Israel, some of them non-migratory, remaining in Israel

all year round, others migratory, remaining only in winter

or summer, and others transmigratory, staying no more than

a short time. The Talmud (Ḥul. 63b) declares that “there are

innumerable species of clean birds,” that is, the overwhelming

majority of the birds of Ereẓ Israel are permitted, which

is the reason given for the fact that whereas the Pentateuch

enumerates the clean mammals, of the birds only the unclean

ones are listed (20 in Lev. 11; an additional one in Deut. 14).

Constituting as they did an important source of food, birds

were much hunted, for which purpose various types of hunting

equipment were used. The snaring of birds is frequently

referred to in the Bible in an allegorical representation of

someone who becomes entangled in difficulties. The eggs

of wild birds were also collected for food (cf. Deut. 22:6; Isa.

10:14). The Bible makes no mention of the breeding of birds

except *doves, which together with *turtledoves and *sparrows

were used as sacrifices (the last in the purification rites

of the leper (Lev. 14:4)). Descriptions, parables, and allegories

taken from bird life occur in the Bible: mention is made of

the exact timing of the migrations of the *stork, turtledove,

*swift, and *crane; the beauty and purity of the dove are portrayed,

as are the cruelty of the *eagle, and the concern for

its young shown by the griffon *vulture; desolation and destruction

are symbolized by the *owl, a species designated by

many names; the strange habits of the *ostrich receive special

attention. To the 37 birds mentioned in the Bible, the Talmud

adds many more, in particular in a discussion of the features

which determine their ritual fitness as food. The post-biblical

period saw the increased breeding in Ereẓ Israel of poultry,

fowl, geese, and ducks in addition to several species of doves,

while in wealthy homes ornamental birds – *peacocks and

*pheasants – were raised.

reptiles and “creeping things.” The Pentateuch defines

reptiles as “every swarming thing that swarmeth upon

the earth… whatsoever goeth upon the belly, and whatsoever

goeth upon all fours” (Lev. 11:41–42). This embraces all

species of reptiles, including *snakes, crocodiles, as well as

species of the lizard, gecko, skink, chameleon, and monitor.

Of these last five genera, the Pentateuch enumerates six species

of swarming things to which particularly severe laws of

uncleanness apply (Lev. 11:29–39). Among the reptiles, the

crocodile and snakes are extensively described. Although all

reptiles are forbidden as food, they are an important source

of proteins for the Bedouin who also eat their eggs. The Talmud

distinguished between the egg of a reptile and that of a

bird, the former being rounded at both ends with the white

and the yolk mixed (Ḥul. 64a). Several times the Bible mentions

gigantic legendary animals named tannin and livyatan

that were said to have rebelled against the Creator who was

compelled to declare war upon them and kill them (cf. Isa.

51:9; Ps. 74:13–14; Job 7:12; 3:8). The Midrashim preserve such

legends which are common to the myths of people of the east

and which may have been suggested by the remains of bones

belonging to species of prehistoric reptiles that stirred the

imagination of the aggadists.

fish and amphibia. Fish are often mentioned in the

Bible, where they are referred to by the collective terms of

דָָּגה (dagah) and by its plural דָּגִים without specifying any by

name. A distinction is made only between those that have fins

and scales and are therefore permitted as food and those without

these features (see *Dietary Laws). In Ereẓ Israel, with its

seashores, fish constituted an important food, reference being

made to their increasing number in the “Great Sea” (Ezek.

47:10). In Jerusalem one of the gates was called the Fish Gate

(Zeph. 1:10; Neh. 3:3). Egypt is rich in fish, these being mentioned

among the food for which the Israelites longed when

wandering in the wilderness (Num. 11:5). The rapid multiplication

of fish gave rise to a verb dagah ( דָָּגה ; “to teem”; Gen.

48:16). Although it does not mention any fish by name, the

Bible has more than a dozen terms for fishing implements. The

importance of fish in the economy of Ereẓ Israel is reflected in

Ezekiel’s vision of the desalination of the waters of the Dead

Sea: “And it shall come to pass, that fishers shall stand by it

from En-Gedi even unto En-Eglaim; there shall be a place for

the spreading of the nets” (Ezek. 47:10). In describing the destruction

of the earth, prophets spoke of the extinction of fish

(Hos. 4:3; Zeph. 1:3). Talmudic literature contains the names

of dozens of fish, these being mentioned particularly in the

Babylonian Talmud, since fish were plentiful in the Euphrates

and Tigris. Seven species of amphibia are found in Israel, of

which only the *frog is mentioned in the Bible. The aggadah

refers to the salamander as a remarkable creature unaffected

by fire (Ḥag. 27a; Sanh. 63b).

invertebrates. This is the richest group of animals in the

number of its species and in the variety of their forms. The vast

majority of them are small animals. Although they occupy a

comparatively meager place in the ancient literature, except for

insects which are frequently mentioned in the Bible and talmudic

literature, the insects comprise almost three-quarters of the

species in the world. The great majority of them are injurious

to vegetation and carriers of diseases. Of the insects, the most

important place in the Bible and in talmudic literature is occupied

by the Orthoptera, to which belong the *grasshopper and

the *locust. Notorious for the ravages they cause to agriculture,

they were also permitted as food. Among the common agricultural

pests are mentioned insects that belong to the species

of beetles, fruit flies, and *ants. Species of the *moth are injurious

to clothing; troublesome to man are the *fly, *gnat, *louse,

and *flea (to which talmudic literature adds the bug and mosquito).

The *hornet and the *bee were regarded as dangerous

to human beings, who however benefit from the latter’s honey.

From the *crimson worm, a prized dye was extracted. Of the

other Arthropoda, “whatsoever hath many feet” are mentioned:

centipedes and millipedes, the *spider, and the *scorpion; of

the Mollusca, the snail. The gland in the body of purple snails

(murex), yielded blue and purple dye (see *tekhelet). Of the

Vermes group, the *worm is mentioned, the Hebrew for which,

תּוֹלַעת (tola’at), refers to various insects, and also to the earthworm.

The *leech is mentioned only once in the Bible (Prov.

30:15) and several times in the Talmud. Creatures lower than

the invertebrates that were known to the ancients were the

*corals, which however they thought to be wood.

The identification of the animals in the Bible has given

rise to divergent views, some contending that it is possible to

identify them in a few cases only. Others, however, hold that

this can be done in most instances. While the problem of their

identification has been raised in the separate articles on them,

the above list gives only the most probable identification of the

animals mentioned in the Bible and in the Mishnah.

Bibliography: F. Hasselquist, Iter palaestinum (Stockholm,

1757); Tristram, Survey; Tristram, Nat Hist; Lewysohn, Zool; S.

Bodenheimer, Prodromus faunae palaestinae (1937); idem, Animal and

Man in Bible Lands (1960); J. Feliks, The Animal World of the Bible

(1962); S. Avrahamoviẓ, Toledot ha-Teva (1862); Y. Aharoni, Torat ha-

Ḥai (1924); idem, Zikhronot Zo’olog Ivri (1943); J. Margolin, Zo’ologyah,

2 vols. (1943–48); M. Dor, Leksikon Zo’ologi (1965).

[Jehuda Feliks]

 
BEOWULF - THE SCANDINAVIAN LIZARD SLAYER 

 

BEOWULF DICTIONARY (The oldest book in the archaic English)

    SAXON TERM               LITERAL MEANING   LINE        CREATURE DENOTED
1.  aelwiht....................alien monster...1500....... Grendel (female)
2.  atol aglaeca.....the terrifying ugly one....732......... Grendel (male)
3.  andsaca........................adversary...1682......... Grendel (male)
4.  angenga..................solitary walker....449......... Grendel (male)
5.  atol............................terrible....165......... Grendel (male)
6.  atelic..........................horrible....784......... Grendel (male)
7.  attorsceatha................venomous foe...2839......... Flying reptile
8.  brimwylf............she-wolf of the lake...1506....... Grendel (female)
9.  cwealm cuma................death visitor....792......... Grendel (male)
1O. daedfruma.......................evildoer...2090......... Grendel (male)
11. deathscua...................death shadow....160......... Grendel (male)
12. deofl..............................devil...2088......... Grendel (male)
13. draca.............................dragon...2290......... Flying reptile
14. eacen craeftig......exceedingly powerful...3051......... Flying reptile
15. ealdorgewinna ................life enemy...2903......... Flying reptile
16. ellengaest ...............powerful demon.....86......... Grendel (male)
17. ellorgaest...................alien spirt....807......... Grendel (male)
18. ent................................giant...2717......... Flying reptile
19. feond.......................fiend, enemy....101......... Grendel (male)
20. feondscatha ....................dire foe....554......... Grendel (male)
21. feorhbealu..............life destruction...2077......... Grendel (male)
22. ferhthgenithla................deadly foe...2881......... Flying reptile
23. fifelcyn................race of monsters....104...... Grendel (species)
24. gastbona.....................soul slayer....177......... Grendel (male)
25. geoscaftgast .........demon sent by fate...1266......... Grendel (male)
26. gesaca.........................adversary...1773......... Grendel (male)
27. gaedig..................greedy, ravenous....121......... Grendel (male)
28. grimlic.................fierce, terrible...3041......... Flying reptile
29. gromheort ...............hostile hearted...1682....... Grendel (female)
30. grundwyrgen..............hellish monster...1518......... Grendel (male)
31. gryrefah....terrible,variegated coloring...3041......... Flying reptile
32. guthsceatha.............enemy, destroyer...2318......... Flying reptile
33. haethstapa..................heath salker...1368................... Stag
34. heorowearh..............accursed outcast...1267......... Grendel (male)
35. hordweard..............treasure guardian...2293......... Flying reptile
36. hringboga...coiled (or wrapped) creature...2561......... Flying reptile
37. idese inlicness..the likeness of a woman...1351....... Grendel (female)
38. inwitgaest.................malicious foe...2670......... Flying reptile
39. lathgeteona..............loathly spoiler....974......... Grendel (male)
40. ligdraca.....................fire dragon...2333......... Flying reptile
41. ligegesa.....................fire terror...2780......... Flying reptile
42. lyftfloga......................air flier...2315..Flying reptile species
43. manfordaedla............wicked destroyer....563............ Sea monster
44. manscatha.................wicked ravager....712......... Grendel (male)
45. mearcstapa................ march stalker....103......... Grendel (male)
46. meredeor...................... sea beast....558............ Sea monster
47. muthbona....................mouth slayer...2079......... Grendel (male)
48. nearofah.................cruelly hostile...2317......... Flying reptile
49. nicor......................water monster....845........... Lake monster
50. nihtbealu.....................night evil....193..........Grendel (male)
51. nithdraca.................hostile dragon...2273......... Flying reptile
52. nithgaest..................malicious foe...2699......... Flying reptile
53. orcneas.........................monsters....112....... Monsters general
54. saedeor....................... sea beast...1510............ Sea monster
55. saedraca......................sea dragon...1426............ Sea monster
56. sceadugenga...........walker in darkness....703......... Grendel (male)
57. scinna.............................demon....939......... Grendel (male)
58. scucca.............................demon....939......... Grendel (male)
59. scynscatha................ hostile demon....707......... Grendel (male)
60. searogrim.............. fierce in battle....594......... Grendel (male)
61. theodsceatha.......... waster of peoples...2278......... Flying reptile
62. thyrs............................. giant....426......... Grendel (male)
63. weres waestmum........the shape of a man...1352......... Grendel (male)
84. widfloga..................... wide flyer...2346......... Flying reptile
65. wiht unhaelo............. unholy monster....120......... Grendel (male)
66. wildeor.......................wild beast...1430........... Lake monster
67. wohbogan... coiled (or wrapped) creature...2827......... Flying reptile
68. wrecend..........................avenger...1256....... Grendel (female)
69. wyrm.............................serpent...1430........... Lake monster
70. wyrmcynn................race of serpents...1425........ Monster species
71. ythgewinnes................wave-thrasher...1434........... Lake monster

http://www.biblebelievers.org.au/natindx.htm#Index
 
Pauli.Ojala@gmail.com

www.helsinki.fi/~pjojala

 

 

Pelasta elämä - lahjoita verta!

http://www.haaste.fi/

http://www.veripalvelu.fi/

Safe a Life - Donate Blood!

ûMÿMû