Barokin tanssihistoriaa ja lähteitä
La Belle Danse
1600- ja 1700-luvuilla esittävä ja sosiaalinen tanssi alkoivat
hiljalleen eriytyä, kun esiintyminen siirtyi enemmän ammattilaisten
vastuulle. Jo renessanssiajalta on kuvauksia varhaisista "oopperoista",
joissa verrattain lyhyet puhe-, laulu-, musiikki-, ja tanssinumerot
vuorottelivat. Näissä esiintyjät olivat kuitenkin yleensä nuoria ja
taitavia aatelisia, ja parhaat roolit oli varattu prinsseille ja
ruhtinaille. Aurinkokuningas Ludvig XIV esiintyi myös useissa
tällaisissa esityksissä, ballets de cour. Näiden spektaakkelien
pohjimmainen tarkoitus oli yleensä ylistää hallitsijaa. 1661 Ludvig
perusti Académie Royale de Danse-nimisen instituutin, ja 1672
perustettiin Académie Royale de Musique, josta myöhemmin tuli
Paris Opéra.
Vielä vuosikymmeniä ammattilaiset ja hovien harrastajat tanssivat
samantyyppisiä tansseja. Nuoret aateliset saivat oppia arvostetuilta
tanssimestareilta ja heillä oli erittäin hyvä tanssitaito. Baletti otti
ideoita hovin suosikkitansseista ja monet balettiosiot päätyivät
hoviin tanssittavaksi aateliston keskuudessa. Renessanssin tapaan
näitä hovitansseja tanssi yleensä vain yksi pari tai ryhmä
kerrallaan muiden katsellessa. Niin kutsuttu La belle
danse, tai French Noble Style hallitsi Ranskan - ja useimpien
muidenkin Euroopan maiden - hovissa n. 1690-1725.
Maalaistanssit
Näyttävän esittävän tanssityylin rinnalla kehittyi myös sosiaalisempi
tanssimuoto. Maalaistanssien juuret ulottuvat renessanssin
hoviin Englantiin, josta 1500-luvulta löytyvät ensimmäiset maininnat.
Kuningatar Elizabeth I tunnettiin erittäin innokkaana maalaistanssien
ystävänä. Tarkempia kuvauksia näistä varhaisista maalaistansseista ei
kuitenkaan tiettävästi ole säilynyt, joten on mahdotonta sanoa miten
paljon ne muistuttivat myöhempiä, barokin ajan seuratansseja. On
mahdollista, että alunperin tanssit olivat yksinkertaisia ja
kansanomaisia, mutta ajan mittaan niihin ilmaantui enemmän hovin
suosimia elementtejä, mm. kuvioita italialaisista
renessanssitansseista.
Maalaistanssien suosio ja kehitys jatkui aina 1800-luvun alkuun. Kun
esittävä tanssi kehittyi yhä monimutkaisemmaksi ja hiotummaksi
ammattilaisten balettitaiteeksi, tuli maalaistansseista
sosiaalisen tanssin ykkössuosikkeja aateliston parissa.
Historiansa aikana niihin siirtyi elementtejä mm. ranskalaisesta
hovityylistä ja pohjoisessa skotlantilaisesta kansantanssista.
Maalaistanssit puolestaan vaikuttivat voimakkaasti monien nuorempien
tanssilajien, kuten kotiljonkien ja katrillien kehitykseen. Samoihin
aikoihin maalaistanssit palasivat hoveista takaisin kansan pariin:
Skotlannissa paikallisväriä saaneiden maalaistanssien perinne on
säilynyt katkeamattomana, mutta myös monien muiden maiden
kansantansseissa on nähtävissä jälkiä näistä tansseista.
1800-luvun alussa maalaistanssit joutuivat lopulta väistymään nuorempien
salonki- ja seuratanssien (kuten valssin) viedessä niiden valta-aseman.
1900-luvun alussa kiinnostus maalaistansseja kohtaan heräsi jälleen.
Englantilainen Cecil Sharp kiinnostui kotimaansa
kansanperinteestä ja
keräsi mm. runsain määrin musiikki- ja tanssiaineistoa eri puolilta
Englantia. Koska tanssiperinne oli ollut unohduksissa lähes vuosisadan,
Sharp päätyi usein arvailemaan rekonstruktioita. Epätarkkuuksista ja
virhetulkinnoista huolimatta Sharpin tutkimus oli ja on edelleen
merkittävä työ maalaistanssien saralla. Englannissa hänen toimestaan
perustettiin English Folk Dance and Song Society. Ensimmäisen
maailmansodan aikana Sharp muutti Yhdysvaltoihin, jossa hänen työnsä
seurauksena syntyi Country Dance and Song Society
Maalaistanssien lähteitä
-
John Playford; The (English) dancing master (Lontoo:
1651-1726, 18 editiota)
John Playfordin The English Dancing Master lienee tunnetuin ja laajin
kokoelma maalaistansseja. Ensimmäinen painos julkaistiin
vuonna 1651, ja se sai niin suuren
suosion, että vuoteen 1726 kirjaa ilmestyi kokonaista 18 editiota
Playfordin ja hänen työnsä jatkajien toimittamina. Tyylillisesti
tanssit muuttuivat 75 vuoden aikana. Ensimmäisten painosten tanssit
on yleensä tarkoitettu määrätylle määrälle tanssijoita (useimmiten
2-4 parin kuvioissa), mutta myöhemmissä editioissa esitellyt tanssit
ovat miltei poikkeuksetta solatansseja (for as many as will).
Tämä kuvastanee maalaistanssien sosiaalisen luonteen korostumista.
Playfordin oppaissa on annettu kullekin tanssille myös melodia, mutta
itse tanssiohjeet ovat hyvin suppeat. Playford ei myöskään kuvaile
tarkemmin tanssien askelia, kuvioita tai tyyliä, joten opas on
ilmeisesti tarkoitettu lähinnä muistiavuksi tanssit jo osaaville.
Tansseja rekonstruoitaessa on tukeuduttava myöhemmin ilmestyneisiin
tarkempiin oppaisiin (jotka nekin ovat 50-100 vuotta nuorempia).
- T. Bray:Country Dances (London,
1699).
- N. Dukes: A Concise and Easy Method (London, 1752).
- R. A. Feuillet:Recüeil de contredanses (Paris, 1706).
- N. Kynaston: Twenty-four new country dances for the year 1710
(London,1710?).
- J. Walsh: The Compleat Country Dancing Master (London, 1718).
- Thomas Wilson: The complete system of English country dancing,
containing all the figures ever used in English country dancing, with a
variety of new figures, and new reels (London, Sherwood, Neeley and
Jones 1815?)