Ryökäleitä
munkinkaavussa
Katkelma Tomek Lehnertin
kirjasta "Rogues in Robes"
Tomek Lehnert: Rogues in Robes. Blue Dolphin Publishing, 1998 (ISBN: 1-57733-026-9)
Noin kaksi ja puoli vuosisataa sitten 7. ja 8. Dalai-laman hallintokausien välisenä aikana Dalai-valtaistuimen hoitaja antoi käskyn karkottaa 10. Shamarpa Tiibetistä. Shamar-tulkua syytettiin julkisesti Nepalin Tiibetiin hyökkäyksen lietsomisesta. Kaikki Mantsu-keisareiden Shamarpalle antamat tittelit mitätöitiin, ja valtion armeija hyökkäsi hänen kagyü-luostareihinsa, jotka pakotettiin kääntymään gelugpa-traditioon. Shamarpan seremoniallinen Punainen Kruunu takavarikoitiin ja haudattiin ilmeisesti erään rakennuksen alle Lhasaan. Yli vuosisata myöhemmin 13. Dalai-laman huhuttiin tarjonneen sitä Nikolai II:lle, Venäjän viimeiselle tsaarille, mutta joka tapauksessa kruunu on ollut tähän päivään saakka kadoksissa oikealta omistajaltaan. Lopulta annettiin virallinen asetus, joka kielsi ankarasti Shamarpan tulevat jälleensyntymät — idea, joka länsimaisesta näkökulmasta kuulostaa vähintäänkin eriskummalliselta.
Shamarpa, joka on Gyalwa Karmapoiden tärkein oppilas ja toisena kagyü-linjan hengellisessä hierarkiassa, oli jälleensyntynyt vuosisatojen ajan opettajansa rinnalla. Kun 5. Dalai-lama ja gelug-papisto nousivat valtaan vuonna 1638, Shamar-tulku otettiin yhdessä Karmapan kanssa virallisten suitsemis- ja sortotoimien kohteeksi. Sata vuotta myöhemmin 8. Situpan, Karmapan toisen läheisen oppilaan, merkittävän toiminnan ansiosta kagyü-linja koki nousukauden kaukaisessa Khamissa. Tai Situn luostari kukoisti maan itäosassa kaukana valtion ministereiden tunkeilevilta katseilta ja paikallisen kuninkaan Palpungin suojeluksessa. Shamar-tulku, logiikan mestari ja silloisen Panchen-laman veli, oli päättänyt toistaa Keski-Tiibetissä Tai Situn Khamissa saavuttaman menestyksen. Mutta toimiessaan vain päivän matkan päässä Lhasasta sijaitsevasta Yangbar Chenin pääasemapaikastaan käsin hänellä oli vain vähän toimintavapautta. Saavuttaakseen kunnianhimoisen päämääränsä hän liittoutui yhteen veljensä kanssa. Panchen, joka oli kakkossijalla gelugpojen nokkimisjärjestyksessä, oli täydellinen liittolainen, sillä hän itse tunsi kaunaa gelug-poliitikkoja kohtaan sen johdosta, että häneltä oli evätty pääsy Tiibetin valtaistuimelle. Aina siitä asti kun Kiinan keisari oli asettanut kiertävän yksinvaltiuden 5. Dalai-lamalle ja hänen kuningaskunnalleen, Panchenin peräkkäiset inkarnaatiot olivat turhaan odottaneet saavansa Tiibetin komento-ohjakset käsiinsä.
Pääkaupungin vallanpitäjät panivat merkille uuden liittouman asiaankuuluvalla levottomuudella. Kagyü-linjan kakkosmiehen liittoutuminen valtaistuinta havittelevan Panchenin kanssa oli suora haaste gelug-komennolle. Niinpä, kun veljekset ottivat yhteyttä brittihallintoon Intiassa ja isännöivät brittidelegaatiota Tashi Lhunpossa, hallitus päätti toimia. Panchen-lama passitettiin komennukselle Kiinaan, jossa hän kuoli salaperäisesti. Vailla veljensä suojelusta Shamarpa pakeni Nepaliin, ja häntä syytettiin välittömästi juonittelusta maataan vastaan. Ja vaikka hän toimi välittäjänä Nepalin ja Tiibetin välillä, hänen päivänsä maineikkaana tulkuna olivat luetut. Kun taistelut Himalajan kahden kansakunnan välillä puhkesivat, Tenpai Gönpo, vaikutusvaltainen gelugpa-ministeri, huomasi, että hallitukselle ja keltamyssy-koulukunnalle oli koittanut oivallinen tilaisuus päästä pysyvästi eroon vaarallisesta kilpailijasta. Shamar-tulkua syytettiin julkisesti Tiibetin kärsimistä karvaista tappioista sotilaallisessa yhteenotossa, ja hänet julistettiin petturiksi. Pian tämän jälkeen Shamarpaa kiellettiin virallisesti jälleensyntymästä. Hänen luostarinsa vallattiin, ja hänen läheisimmät avustajansa joutuivat kidutetuiksi ja tapetuiksi.
Seuraavan kahden vuosisadan ajan poliittisten juonittelujen kohteeksi joutunut Shamarpa jälleensyntyi salaa Karmapan suojelevan katseen alla. Hänen jälleensyntymistään vastaan lausutuilla mantroilla ei ollut paljon tehoa. Hänen julkiset esiintymisensä kieltävä käskykirje pidettiin kuitenkin ankarasti voimassa. Poliittista valta-asemaansa varjeleva keskushallinto piti huolen siitä, että yhtään Shamar-tulkua ei tunnistettu muodollisesti. "Mustasta oli tulossa valkoista, todellisesta epätodellista. Tuohon aikaan ei ollut mahdollista tunnistaa eikä kruunata Shamarpoja. Kaikki oli pidettävä salassa. Jälleensyntymät ilmaantuivat, mutta heitä ei paljastettu." Tällä tavoin 16. Karmapa kommentoi noita vaikeita aikoja.
Tummia pilviä alkoi kerääntyä Tiibetin horisontin ylle 1900-luvun vaihteessa. Kun dekadentti Mantsu-dynastia oli syösty vallasta Keski-Kuningaskunnassa vuonna 1911 ja kokeilu tasavallan kanssa sai väistyä Japanille koetun nöyryyttävän tappion myötä, paljon häikäilemättömämpi ja tukahduttavampi hallitus kahmaisi vallan Kiinassa vuonna 1949. Voittoisia kommunisteja, Pekingin uusia valtiaita, yhdisti yksi asia edeltäjiinsä: syvä vakaumus siitä, että Tiibet oli kiinteä osa Kiinaa. Heillä oli kuitenkin edeltäjiään vähemmän tunnontuskia ja mahtavampi ja fanaattisempi miesvoima, jolla toteuttaa Pekingin vuosisatainen unelma: Tiibetin pakkoliitto emämaansa kanssa.
Luonteeltaan dynaaminen 13. Dalai-lama Thubten Gyatso onnistui kuitenkin säilyttämään Tiibetin itsenäisyyden. Pyrkiessään peräänantamattomasti pitämään Kiinan loitolla 13. Dalai-lama tarjosi yhteistyön kättä kagyüille ja muille perimyslinjoille, ja vuosisatoja kestäneen hylkimisen jälkeen 15. Karmapa toivotettiin tervetulleeksi Lhasaan kumppanina ja ystävänä. Kansallisen yhtenäisyyden nimissä muita koulukuntia vastaan asetettuja ankaria lakeja höllennettiin. Myös Shamar-tulku hyötyi uudesta poliittisesta ilmapiiristä. Vaikka hänen jälleensyntymisensä kieltävää häpeällistä pannaa ei poistettukaan, häntä siedettiin Karmapan rinnalla 13. Dalai-laman hallintokaudella. Kaikki eivät kuitenkaan katsoneet hyvällä tällaista hempeyttä. Lhasan äärikonservatiivisia gelugpa-luostareita edustaneet ryhmittymät eivät pitäneet lainkaan viisaana kohdella muita perimyslinjoja itsensä kanssa tasavertaisina, ja ne nakersivat jatkuvasti perustoja Dalai-laman ponnistuksilta luoda yhtenäinen tiibetiläinen rintama.
Sijaishallinnon aikana, kun Thubten Gyatso oli kuollut vuonna 1933 ja ennen kuin 14. Dalai-lama Tenzin Gyatso saavutti täysi-ikäisyyden, maalta puutui sellainen voimakas käsi, joka olisi kyennyt tuomaan Tiibetin nykyaikaan. Heikko ja sotilaallisesti puolustuskyvytön maa ei pyrkinyt perustamaan edes jossain määrin moderneja taistelujoukkoja, eikä se hakenut kansainvälisiä turvatakuita. Riittävänä puolustuskeinona hyökkääjiä vastaan pidettiin dharmapaloja, noita Intian ja Tiibetin vanhojen henkiolentojen buddhalaisia transformaatioita, joiden oli rituaalisesti kutsuttaessa määrä puolustaa pyhää kuningaskuntaa vaaran aikoina. Kommunististen Kiinan joukkojen kerääntyminen vuonna 1950 itärajalle ei suuresti huolestuttanut Tiibetin keskiosassa asemapaikkaansa pitänyttä hallitusta, eikä lähestyvän tragedian merkkeihin kiinnitetty paljonkaan huomiota. Lhasan ahdasmielinen hallitus keskittyi sen sijaan pönkittämään ylivaltaansa suhteessa kolmeen muuhun buddhalaiseen koulukuntaan.
Kaiken lisäksi tämä himalajalainen teokratia oli Kiina—Mongolia—Intia-kolmion ulkopuolella käytännöllisesti katsoen tuntematon. Vapailla maailmanvalloilla ei ollut suurta hinkua käydä uhmaamaan Kiinaa jonkin kaukaisen unohdetun alueen puolesta. Tällainen saamattomuus oli Pekingille eduksi, ja se teki Tiibetistä paljon helpomman saaliin. Mutta vaikka joidenkin viime hetken ponnistelujen ansiosta Tiibetin hallitus olisi onnistunut karisuttamaan joutavanpäiväisen kilpailumielisyytensä ja nostattamaan kansallisen vastarintaliikkeen, se ei siinä vaiheessa varmasti olisi kyennyt pitämään puolia Kiinan kansanvapautusarmeijaa vastaan. Pelkästään hyökkääjän koko oli yksinkertaisesti musertava. Tyypilliseen tiibetiläiseen tyyliin kansallista heräämistä ei kuitenkaan tapahtunut, ja aseisiin kutsumisen sijaan Lunten maa koki vain loputtomia taisteluita ja lopulta — maanpetoksen.
Kun kommunistinen Kiina vuonna 1950 hyökkäsi Itä-Tiibetiin ja tunkeutui sittemmin muualle kuningaskuntaan, tiibetiläiset tulivat yllätetyiksi. Kyvyttömänä tai tahdottomana kokoamaan yhteistä rintamaa hyökkääjää vastaan Tiibetin hallitus pysytteli huomiota herättävän passiivisena. Khampat, ainoat jotka olivat valmiita taistelemaan, olisivat tarvinneet aseita, joita vallanpitäjät eivät toimittaneet. Sen sijaan asevarastot maan itäosassa sijaitsevassa Chamdossa räjäytettiin hallituksen virkamiehenä toimineen maanpetturin Ngabön käskystä. Ngabö piti huolen siitä, että idän vapaustaistelijat jäivät aseitta, ja hän tarjosi tällä tavoin vapaan pääsyn nopeasti eteneville kiinalaisjoukoille. Niinpä Lhasan hylkäämänä ja vailla sotilasjohtoa ja kunnollista taisteluvoimaa Kham luhistui kommunistien käsiin muutamassa viikossa.
Vuoden 1950 katastrofaalisen esiintymisensä jälkeen Tiibetin hallitus allekirjoitti 16-vuotiaan 14. Dalai-laman valtuuttamana toukokuussa vuonna 1951 kiistellyn 17-kohtaisen sopimuksen, jossa Tiibet muodollisesti hyväksyi Kiinan yliherruuden, joskin sopimus antoi paikallisen itsehallinnon. Kun ihmiset Lhasassa sitten lopulta vuonna 1959 nousivat vastustamaan Kiinan armeijaa, he eivät enää taistelemalla kyenneet peruuttamaan sitä, minkä poliitikot olivat antaneet pois paperilla. Epätoivoinen kapina murskattiin brutaalisti, ja Tiibet katosi maailman poliittiselta kartalta. Kommunistit olivat nyt vapaita panemaan alulle kansanmurhan Tiibetissä. Nuori Dalai-lama yhdessä palvelijoidensa lähipiirin kanssa pakeni viime hetkellä Kiinan joukkojen vallatessa pääkaupunkia. Hänen lähtönsä käynnisti lamojen ja munkkien massiivisen maastamuuton Himalajan yli. Kaukonäköisempi 16. Karmapa oli valmistellut omaa väkeään lähtöön jo vuosia aiemmin ja saapui suunnitellusti neljän läheisimmän oppilaansa ja muiden tulkujen kanssa Itä-Himalajalla sijaitsevaan Bhutanin kuningaskuntaan.
Intiassa neljän koulukunnan edustajat huomasivat yllättäen olevansa tasa-arvoisella maaperällä. Gelugpojen valta ja Keski-Tiibetin hallituksen yliherruus olivat hävinneet yhdessä yössä. Aiemmat vihollisuudet kalpenivat nyt kohdatun katastrofin rinnalla. Onnekkailla lamoilla, jotka selvisivät Kiinan hyökkäyksestä ja Himalajan piinallisesta ylittämisestä jaloin talvisaikaan, oli nyt valtavana tehtävänään palauttaa maanpaossa entiselleen se, minkä he kykenivät pelastamaan tuholta Tiibetissä. Ystävyys 16. Karmapan kanssa ja sen ymmärtäminen, että yhteistyö oli nyt tärkeää, johtivat siihen 14. Dalai-lama suostui kumoamaan 200 vuotta kestäneen pannan. Niinpä kahden vuosisadan poissaolon jälkeen Shamar-tulku tunnistettiin jälleen virallisesti, nyt Intian maaperällä. Hetken vaikutti jo siltä, että tuhon laajuus ja hädänalaisten pakolaisten tilanne rutiköyhässä maassa pakottaisivat tiibetiläiset järkiinsä ja työskentelemään yhdessä. Kuten myöhemmin osoittautui, oman maan täydellinen raunioituminen ei kuitenkaan ollut tarpeeksi iso huolenaihe muuttamaan Tiibetin kansakunnan kollektiivista taipumusta riitelyyn. Tuskin tomu oli ehtinyt laskeutua katastrofin jäljiltä, kun entinen vihanpito heräsi henkiin lähes samalla vimmalla kuin aiemmin. Lhasan vanha hallitus, joka naamioitui nyt Tiibetin pakolaishallituksen nimen taakse ja operoi uudesta Länsi-Himalajalla sijaitsevasta Dharamsalan-asemapaikastaan käsin, peri edeltäjältään vihamielisen toimintaohjelman muita buddhalaisia koulukuntia vastaan. Entisellä harhaisella innollaan tämän kunniakkaan elimen jäsenet kaivoivat esiin menneiden aikojensa ahdasmielisyyden, kilpailuhenkisyyden ja selkkaukset. Erityisesti khampoja pidettiin vakavana uhkana gelugpa-hallinnon uusimmalle tavoitteelle: kaikkien maanpaossa olevien tiibetiläisten edustamiselle ja kontrolloimiselle.
Gelo Thyndrub, Dalai-laman häikäilemätön veli, päätti, että paras reaktio Maon Tiibetin valtaamiseen ja tuhoamiseen oli sopeuttaa Tiibet ja sen pakolaishallituksen politiikka uusiin kommunistisiin realiteetteihin. Hän ehdotti häpeämättömästi muiden buddhalaisten koulukuntien eliminointia, rikkaiden uskonnollisten shownäytösten lakkauttamista ja korkeiden lamojen syöksemistä tällä tavoin maahan. "Ei enää valtaistuimia, rituaaleja eikä kultabrokadeita", hänen huhuttiin sanoneen. Hänen sanansa osuivat lamojen sydämeen. Kun lisää yksityiskohtia huolellisesta suunnitelmasta alkoi tihkua, tuli selväksi, että gelugpat hautoivat mielessään kolmen vanhemman perimyslinjan kaappausta. Gelugpa-papiston oli määrä kontrolloida uutta uskonnollista elintä, joka syrjäyttäisi perinteiset perimyslinjat. Huolestuneet lamat riensivät pyytämään apua Karmapalta.
Kuningasperheen kutsumana Karmapa oli asettautunut Itä-Himalajalle Sikkimin kuningaskuntaan, jonne hän perusti vuonna 1961 Rumtekin luostarin. Paikasta tuli pian merkittävä opinahjo dharmaa harjoittaville, ja se nousi tasavertaiseen asemaan Dharamsalan kanssa. Karmapan kaksi läheistä oppilasta — entiseen asemaansa palautettu Shamarpa ja Tai Situ — yhdessä Jamgön Kongtrülin ja Goshir Gyaltsabin kanssa harjoittivat Karmapan suorassa ohjauksessa vastarakennetussa instituutissa ja luostarissa.
Vaikka Karmapa pysytteli päättäväisesti erossa Tiibetin politiikasta, hänen ääntään kuultiin aluetta koskevissa asioissa. Himalajan eri kansakunnat kunnioittivat häntä korkeasti, ja hänen sanansa oli laki, mitä tuli khampoihin. Sotaisat itätiibetiläiset ja joukko pakolaishallituksen painostamia korkeita lamoja kerääntyi hakemaan häneltä tukea ja apua. Dharamsalan viimeisin hanke, pyrkimys sulauttaa kaikki koulukunnat yhdeksi elimeksi, oli uhka koulukuntien autonomialle. Toteutuessaan se merkitsisi monien sellaisten ainutlaatuisten buddhalaisten tranmissioiden, välitysten, loppua, joita kukin koulukunta oli säilyttänyt erikoisuuksinaan vuosisatojen ajan.
Kolmetoista suurta tiibetiläistä siirtokuntaa, jotka koostuivat pääosin Khamin pakolaisista ja jotka eivät olleet lainkaan halukkaita tulemaan isoveljensä nielaisemaksi, muodostivat poliittisen liiton ja valitsivat Karmapan hengelliseksi johtajakseen. Näin sai alkunsa voimakas Dalai-laman ja Dharamsalan virallisen linjan vastainen pooli. Uusi liittouma taisteli menestyksekkäästi Tiibetin uskonnollisen monimuotoisuuden tuhoamista vastaan, ja lopulta tuo harhamielinen suunnitelma oli hylättävä. Mutta hallitus ei voinut antaa anteeksi Karmapalle hänen peräänantamattomuuttaan kiistassa ja Dalai-laman arvovallan uhmaamista, ja kagyüt joutuivat iljettävien hyökkäysten kohteeksi. Kun Gungthang Tsultrim, liittouman poliittinen johtaja, ammuttiin vuonna 1977 ja murhaaja tunnusti toimineensa Tiibetin hallituksen käskystä, Rumtek ja Dharamsala ajautuivat erilleen. Dalai-laman ja Karmapan aiempi ystävyys hautautui katkerien realiteettien alle. (Suom. huom: Murhaaja myönsi saaneensa palkkioksi 300 000 rupiaa Tiibetin pakolaishallitukselta, joka oli tarjonnut vielä suurempaa summaa 16. Karmapan Rangjung Rigpe Dorjen surmaamisesta.)
Karmapan riippumattoman aseman johdosta Tiibetin hallituksen ministerit alkoivat katua Dalai-laman muuttunutta politiikka Shamarpaa kohtaan. Vaikka pannan poistaminen oli ollut pitkälti tyhjä ele — Dalai-lamalla ja hänen hallituksellaan ei ollut lainkäyttövaltaa Intiassa, eikä Shamarpa tarvinnut Tiibetin johtajan lupaa julkisille esiintymisilleen vieraalla maaperällä — tuo päätös aiheutti levottomuutta. Vuosisatojen ajan niin Karmapa kuin Shamarpakin olivat olleet epäsuosittuja hahmoja hallituspiireissä, ja Lhasan tempausta 200 vuotta sitten oli juhlittu voittona kapinallisista kagyüista. Nyt Karmapan korkeaa profiilia ja hänen pääoppilaansa äkillistä uudelleenilmaantumista pidettiin uhkana gelugpojen poliittisille tavoitteille. Dharamsala näki kagyüjen johtajan ja hänen seniorioppilaansa katkeriksi vihollisikseen.
Tiibetiläisten nimellisenä hallitsijana Dalai-laman odotettiin pysyttelevän tällaisten juonittelujen ja sairaiden ajatuskulkujen yläpuolella. Salajuoniin tottuneet pelurit ympäröivät Dalai-lamaa, jolla oli välineenään vain nimensä maine, kun hän pyrki pitämään eri tahot aisoissa. Pidätelläkseen hallituksensa vähemmän rationaalisten jäsenten hankkeita hänellä oli tapana säännöllisesti julistaa olevansa viimeinen jälleensyntymä Dalai-lamojen linjassa. Tämä strategia toimi aikansa, kunnes hänen poliitikkonsa laativat uuden hyökkäystaktiikan ja jatkoivat juonittelujaan kolmea muuta buddhalaista koulukuntaa vastaan.
Tiibetiläisten väliset rähinät eivät kuitenkaan rajoittuneet gelugpojen harjoittamaan toisten koulukuntien ahdisteluun. Shamarpan aseman palauttaminen herätti yllättäen vastustusta Dharamsalan hallitusrakennuksia paljon lähempänäkin sijainneissa kortteereissa.
Tiibetissä jokaista tulkua ympäröi ja hoivasi kehdosta hautaan ammattineuvonantajien ja -palvelijoiden seurue. Elämä toisensa jälkeen näiden seuruiden perheillä oli sama tehtävä lamansa ympärillä. Tämä ryhmä kasvoi näyttävyydessään ja koossaan, kunnes siitä tuli tosiasiallisesti mestariaan tiivisti ympäröivä hovi. Henkilökohtaisella kunnianhimolla oli näissä piireissä paljon suurempi rooli kuin olisi odottanut hengellistä opettajaa palvelevilta ihmisiltä.
Karmapan ja hänen lähimpien oppilaidensa jälleensyntymillä oli kullakin tämänkaltainen saattoväki, jonka jäsenet varjelivat kateellisina asemaansa perimyslinjan hierarkiassa. Kun Shamarpa väkensä kanssa oli julistettu pannaan, muita korkeita kagyü-lamoja ympäröivät ryhmittymät yhdessä rinpocheidensa kanssa siirtyivät pykälän ylöspäin nokkimisjärjestyksessä.
Shamarpan äkillinen paluu lopetti tämän auvoisen asiantilan. Hänen lunastettuaan takaisin paikkansa Karmapan seniorioppilaana Situ Rinpochen seurue joutui yhden sijan alaspäin hierarkiassa. Vielä tyytymättömämpiä olivat Gyaltsab Rinpochen seuraajat. Heillä oli useita rakennuksia yhteisomistuksessa Karmapan hallinnon kanssa Karmapan Tiibetin-pääasemapaikassa Tsurphussa, ja he olivat vuosisatoja hakeneet oikeudessa tuota omaisuutta haltuunsa. Nyt Shamarpan aseman palauttamisen jälkeen ja 16. Karmapan asetettua Jamgön Kongtrülin perimyslinjan neljännelle sijalle, heidän oli tyydyttävä viidenteen sijaan.
Tämänkaltaiset tapahtumat ovat dynamiittia perinteisissä Aasian yhteiskunnissa. Nautittuaan kaksisataa vuotta korkeasta statuksesta Tai Situa ja Goshir Gyaltsabia ympäröineet perheet eivät olleet halukkaita hyväksymään tätä viimeistä onnetonta käännettä kohtalossaan. Shamarpa seisoi heidän tiellään, ja niinpä Dharamsalan hallitus sai ennennäkemättömän liittolaisen pyrkimykselleen nujertaa kagyü-linjan seniorilinjanhaltija. Yleinen otaksuma tuolloin oli, vaikkei siitä aina ollut todisteita, että rinpochet itse olivat näiden machiavellimäisten juonittelujen yläpuolella.
Karmapan ollessa elossa hän oli kagyü-linjan kiistaton johtaja. Hän piti henkilökohtaisesti huolta monien korkeiden kagyü-tulkujen koulutuksesta ja visioi Rumtekin opiskelu-, meditaatio- ja rituaalikeskukseksi, jonka oli määrä toimia suojana opetusten katoamista vastaan. Varhaisesta lapsuudestaan asti Karmapan neljä lähintä oppilasta kasvoivat hänen ohjauksensa alla ja saivat opetuksia ja initiaatioita kagyü-välityksen aarteisiin. Yhteisen kasvatuksen oli määrä vahvistaa tulkujen välisiä siteitä sekä luoda pohjaa perimyslinjan yhteisjohtajuudelle sen jälkeiseksi ajaksi, kun Karmapa väistämättä kuolee.
Oliko jo noina varhaisina aikoina havaittavissa merkkejä tulevasta eripurasta Shamarpan ja Situ Rinpochen välillä? Kantoiko Situpa salaisesti kaunaa Shamarpaa kohtaan jo varhain Rumtekissa? Itse asiassa, vaikka he kasvoivat yhdessä Karmapan valvovien silmien alla, he eivät olleet tovereita keskenään.
Kun kunnianarvoisat pakolaisseurueet olivat asettautuneet Sikkimin maaperälle, nuori Tai Situ, joka edellisessä elämässään oli ollut voimakas hahmo Itä-Tiibetissä, joutui välittömästi valtaansa menettäneen hallintokuntansa painostuksen alle. Peläten, että heidän nuori mestarinsa saattaisi retkahtaa modernin maailman kotkotuksiin, köyhät mutta ahnaat palvelijat tarjosivat Situpalle kaikenlaista materiaalista mukavuutta mutta pitivät häntä eristyksissä tämän majapaikassa. Pienestä asti nuori tulku ruokaili yksin, leikki yksin ja istuutui lukemaan kirjojaan yksin — ilmeisen vähän asiasta innostuneena. Kaiken huipuksi se tosiasia, että Shamarpa ja Situpa olivat taustoiltaan vastakkaisia, ei auttanut vähentämään kitkaa heidän välillään. Shamarpa nautti aristokraattisen jälkeläisen loistostaan. Edellisessä jälleensyntymässään ylpeä ja pöyhkeä Situpa puolestaan kantoi nyt hevosenkengittäjän pojan häpeätahraa; vanhassa Tiibetissä tuo ammatti vastasi arvoltaan lähinnä myyränpyytäjää tai teurastajaa.
Aristokraattisesta syntyperästään huolimatta Shamarpa oli ajautunut epäedulliseen asemaan suhteessa tovereihinsa. Siinä missä kolme tulkua olivat jälleensyntyneet ja päätyneet aina vanhojen neuvonantaja- ja palvelijaseurueidensa holhottavaksi, Shamarpa oli kadottanut 200 vuotta kestäneen virallisen pannansa aikana lähes tyystin uskolliset avustajapiirinsä. Toisaalta tilanne antoi hänelle paljon vapautta, eikä se ollut kovin huolestuttava, niin kauan kuin Karmapa oli torjumassa kaikki pääoppilastaan vastaan suunnatut hyökkäykset. Mutta huolimatta asemastaan seniorioppilaana Shamarpa oli mahdollisissa konfliktitilanteissa epäilemättä haavoittuvampi poliittisille hyökkäyksille kuin hänen kolme tulkutoveriaan. Situpan lähipiiri oli jo alkanut punoa juoniaan uudessa turvapaikassa. He liittoutuivat yhteen muuan Gyaton-tulkun kanssa, jonka Karmapa oli lähettänyt Sikkimiin vuosia aiemmin ja joka nyt vastusti tämän läsnäoloa pyrkien luomaan oman valtatukikohtansa pääkaupunkiin Gangtokiin.
Kun vuonna 1970 nuoret tanskalaiset Hannah ja Ole Nydahl matkustivat Rumtekin-luostariin, he löysivät erinomaiset olosuhteet henkiselle kasvulle. Intian byrokraatit ylittivät itsensä pyrkiessään tekemään pääsyn Sikkimiin vaikeaksi ja pitämään oleskeluajan lyhyenä, mutta pariskunta käytti onnistuneesti kaikki kykynsä näiden harhauttamiseksi. Tiibetiin ja Bhutaniin suuntautuvilla aurinkoisilla Himalajan rinteillä neljä nuorta tulkua ja muut lamat sulauttivat mielensä Karmapan valaistuneeseen olemukseen aktivoiden monia elämänaikoja jatkuneen siteensä opettajaansa. Paikka kukoisti Karmapan suojelevan kentän alla, ja vanhan pääsihteerin Damcho Yongdun omavaltaisesta luonteenlaadusta ja rautanyrkkihallinnosta kantautuneet satunnaiset huhupuheet eivät kyenneet haihduttamaan aidon harmonian ja kasvun ilmapiiriä.
Ennen kuolemaansa 1981 Karmapa ilmaisi voimakkaan toiveensa siitä, että kolme tärkeää projektia tulisi saattaa päätökseen: Nalanda-instituutti korkeimpia buddhalaisia opintoja varten Rumtekissa, New Delhin Dharma Chakra -keskus ja Tengyurin, Buddhan opetusten laajan selityskokoelman, painattaminen. Ensimmäinen näistä projekteista tuli Jamgön Kongtrülin hoidettavaksi, kun taas New Delhin hanke, joka myöhemmin tultiin tuntemaan Karmapa International Buddhist Institutena, tuli Shamar Rinpochen vastuualueeksi. Tengyurin painattaminen, joka on pitkä ja huolellisuutta vaativa prosessi, tuli myös saatettavaksi päätökseen New Delhissä.
Tällä tavoin osan nuorista rinpocheista oli määrä lähteä Karmapan siipien suojasta kokeilemaan omia voimiaan suuressa maailmassa. Tai Situ oli rohjennut lähteä ulos luostarista jo vuonna 1976 ennen koulutuksensa saattamista päätökseen. Hänen siirtymisensä Länsi-Himalajalle oli kuitenkin ollut ilmeisen ennenaikainen ja vastoin hänen lamansa toiveita. Toistuvasti Karmapa paljasti yksityisesti Hannahille ja Olelle, että Situ Rinpochen tulisi palata Sikkimiin saattamaan päätökseen mahamudra- eli suuren sinetin harjoituksensa (mahamudra on perimmäinen näkemys todellisuuden luonteesta). Mutta turhaan. Karmapan pyynnöt kaikuivat kuuroille korville, ja Situpa pysytteli tieten tahtoen syrjässä pääasemapaikasta paljon pitempään kuin oli terveellistä. Kun hän lopulta ilmaantui, aika ja olosuhteet hänen koulutuksensa saattamiseksi loppuun olivat menneet ohi. Yhdessä kirjelappusessa lamalleen Situ Rinpoche ihmetteli, miksi Karmapa kieltäytyi vastaamasta hänen moniin aiempiin kirjeisiinsä. Näytti siltä, että anottuaan vuosikausia sydänpoikaansa palaamaan Karmapa lopulta oli päättänyt pitää hänet loitolla asemapaikastaan. Ja niinpä lukuun ottamatta käyntiään Karmapan polttohautausseremoniassa ja lyhyttä vierailuaan sen jälkeen Tai Situ pysytteli johdonmukaisesti poissa Rumtekista aina vuoteen 1992 asti. Kun hän sitten ilmaantui sinne tuon kuukauden toukokuussa, hänellä oli mielessään paljon muutakin kuin vain halu suorittaa uskonnollisia velvollisuuksiaan.
Ensimmäiset merkit linjan sisällä muhivasta konfliktista ilmenivät heti, kun Karmapa oli menehtynyt vuonna 1981. Puolitoista vuotta aiemmin päivänseisauksen aikaan Coloradossa Karmapa oli paljastanut kuolemansa ajankohdan Hannahille ja Olelle. Hänen toiveidensa mukaisesti tanskalaispariskunta matkusti Sikkimiin sadan ystävänsä kanssa ja saapui Rumtekiin juuri ennen Karmapan kuolemaa Amerikassa.
Neljäkymmentä viisi päivää myöhemmin 20.12.1981 virallinen polttohautausseremonia houkutteli tuhansia Karmapan seuraajia hänen päämajaansa. Tämän merkittävän tapahtuman aikana, kun Karmapan vauvan kokoiseksi kutistunut keho tuhoutui liekeissä, yhtäkkiä "sinimusta pallo" vierähti esiin liekkien keskeltä. Se vieri polttohautauspaikan pohjoispuolelle kohti Tiibetiä ja pysähtyi paikkaan, jossa Lopön Tsechu Rinpoche — Karmapan uskottu — ja kaksi muuta lamaa seisoivat. Tämä epätavallinen ilmiö loi jännitystä ilmaan ja aiheutti spekulaatioita. Kukaan ei tiennyt tarkalleen, mitä tehdä tuolla salaperäisellä möykyllä, ja hölmistyneet lamat riensivät kysymään neuvoa Kalu Rinpochelta, vanhimmalta ja oletettavasti joukon viisaimmalta. Tutkittuaan huolellisesti "palloa" vanha Kalu nyökytteli tietäväisen hyväksyvästi mutta oli yhtä ymmällään kuin muukin kunnianarvoisa joukko. Kaikki silmäilivät toisiaan hämillään ja odottivat avuttomina jotain vastausta. Nyt ihmiset alkoivat ajatella, että möykky muistutti ihmisen elintä, joten Lopön Tsechu asetutti sen korkealle paikalle stupan viereen.
Tuolla hetkellä Situ Rinpoche ilmaantui viereisestä huoneesta mukanaan poltettavaksi tarkoitettuja lahjoituksia. Hän pani merkille hälinän mutta ilmeisesti hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä oli tapahtumassa. Nähdessään epätietoiset kasvot ympärillään ja pyöreän möhkäleen korkealla metallilautasella, hän otti lautasen käsiinsä, ja häipyi kaikessa loisto- ja juhlahumussa uuden omaisuutensa kansa pääalttarihuoneeseen. Myöhemmin tuona iltana hän siirsi tuon objektin vähin äänin ja vähemmän seremoniallisesti henkilökohtaiseen huoneeseensa, jossa hän piilotti sen komeroonsa.
Kolme päivää myöhemmin Rumtekissa pidettiin suuri kagyü-konferenssi. Linjan seniorilamojen istuuduttua vierekkäin instituutin juhlasaliin Situ Rinpoche nousi tuoliltaan ja alkoi puhua perinteisistä tiibetiläisistä rinpocheista koostuvalle kunnianarvoiselle kokousväelle — englanniksi. Ensin hän paljasti, että objekti, jota hän piti huoneessaan, oli itse asiassa Karmapan sydän. "Sydän lensi polttohautaustulen pohjoisportista ja laskeutui käsiini", hän tunnusti ylpeänä avaten kaikkien ihasteltavaksi oikean kämmenensä. "Se kuuluu nyt minulle", Situpa sanoi huipennukseksi. Sitten hän selitti rakentavansa kaksi–kolme jalkaa korkean stupan puhtaasta kullasta luostariinsa Sherab Lingiin Länsi-Himalajalle sijoittaakseen kallisarvoisen pyhäinjäännöksen sinne. Lamat katsoivat passiivisina Situpan englanninkielistä selontekoa ymmärtämättä sanaakaan hänen puheestaan. Harvat läsnä olleet länsimaalaiset ällistelivät hölmistyneinä kuulemaansa. Tyytyväisen oloinen Tai Situ loi silmäyksen hiljaiseen kokousväkeen ja istuutui alas osoittamatta pienintäkään aietta kääntää tätä historiallista viestiä tiibetiksi. Arvoitukseksi jäi, miksi hän päätti antaa rinpocheille niin merkityksellisen tiedonannon kielellä, jota nämä eivät ymmärtäneet.
"Rinpoche, sinun pitäisi puhua tiibetiksi", kaikui Shamarpan ääni täpötäydessä salissa. Shamar-tulku, jolle ei ollut ilmoitettu kokouksesta, oli tullut sisään kesken Situpan esitystä ja juuri ajoissa kuullakseen, kuinka sydän oli liidellyt tulesta Situpan käteen. Hänen täytyi välittömästi oivaltaa, että Tai Situ suunnitteli kallisarvoisen pyhäinjäännöksen sieppaamista mukaansa Sherab Lingiin ilman että kukaan aikoisi estää häntä. Seniorilamat, jotka saivat selityksen vieraalla kielellä, pidettiin sopivasti pimennossa. Ymmärtäen, että aikaa ei ollut tuhlattavana, Shamarpa pyysi ystävällisesti Situpaa toistamaan tiibetiksi, mitä hän oli sanonut hetkeä aiemmin englanniksi. Silmin nähden vaivautuneena Tai Situ nousi ylös toisen kerran. "Shamar Rinpoche on oikeutetusti muistuttanut minua tiibetin kielen unohtamisesta", hän myönsi ja selitti tarinan uudelleen omalla murteellaan.
Situpan äkillinen esiintyminen Karmapan sydämen haltijana oli yhtä paljon uutinen Damcho Yongdulle, taistelunhaluiselle Rumtekin vanhalle pääsihteerille, kuin muullekin kokousväelle. Damcho Yongduun ei polttohautaustapahtumien vääristely tehnyt lainkaan positiivista vaikutusta, eikä hän ollut sellaisella mielialalla, että olisi sallinut epätavallisen pyhäinjäännöksen livahtaa ulos Rumtekista, ja niinpä hän julisti arkailematta, että sydän ei ollut liitänyt kenenkään käsiin, eikä ainakaan Situpan käsiin. Hän kokosi sitten voimansa uhmatakseen Sherab Lingin hanketta. Esiintyen Rumtekin hallinnon puolesta hän lupasi varat tarpeen vaatiessa viisi jalkaa korkeaan stupaan. Karmapan valtaistuimen hoitajana hän vaati lujasti, että kaikki linjan tulevaan vaurauteen liittyvät esineet tulee jättää Karmapan toiveiden mukaisesti Rumtekiin. Jäämättä odottamaan lisäyllätyksiä vanha mies johti kulkueen Situpan huoneeseen ja otti pikaisesti haltuunsa pyhäinjäännöksen hyllyltä. Hänen päättäväinen toimintansa, selkeä järjenkäyttönsä ja Situpan tarjouksen ylittäminen veivät voiton. Karmapan sydämen sallittiin jäädä Rumtekiin odottamaan luvattua kultaista stupaa sijoituspaikakseen. Kuten myöhemmin osoittautui, Damcho Yongdun piti lupauksensa. Nyt puhtaasta kullasta rakennettu stupa, olkoonkin että vain jalan korkuinen, hallitsee Rumtekin luostarin ensikerrosta.
Häiritsevää koko välikohtauksessa ei ollut niinkään köydenveto Karmapan sydämestä, mikä oli ymmärrettävää ottaen huomioon pyhäinjäännöksen erikoislaadun, vaan kunnioitetun linjanhaltijan harjoittama tietoinen tosiasioiden vääristely. Situ Rinpochen versio siitä, kuinka pyhäinjäännös tuli hänen käsiinsä, oli vähintäänkin kaukainen tulkinta totuudesta, ja se oli taatusti venyttänyt seremoniaan osallistuneiden hyväntahtoisuuden ja mielikuvituksen äärirajoihinsa. Kuten silminnäkijät ovat kertoneet vuosia myöhemmin, ainoa syy siihen, että sydän päätyi Situpan käsiin, oli yksinkertaisesti se, että hän sieppasi sen stupan vierestä ja luikki sen kanssa tiehensä kenenkään panematta vastaan.
Vielä häiritsevämpi oli se tosiasia, että Situpan tukijat sallivat tämän ilmeisen petoksen kasvaa esteettä. Vuosien sinnikkään kampanjoinnin ja kiihotustoiminnan jälkeen tarina siitä, kuinka Situpa profeetallisesti sai ja kantoi pois pyhäinjäännöksen, oli muodostumassa pyhäksi todisteeksi siitä, että itse asiassa hän olikin linjan seniorihaltija, jonka Karmapa itse oli valinnut paljastamaan seuraavan jälleensyntymänsä. Näin räikeä poikkeama totuudesta loi vaarallisen ennakkotapauksen ja pohjusti paljon tulevaa kommunikointia linjan huipulla. Tuohon aikaan kuitenkaan kukaan ei uskaltanut uhmata valehteluun syyllistynyttä korkeata lamaa. Se ei tuolloin ollut vielä mahdollista.
Epäonnistuttuaan pyrkimyksessään saada haltuunsa Karmapan sydän Situpa vaati sen sijaan itselleen Karmapan harjoituskirjoja. Hän perusteli tätä sillä, että hänen luostarinsa tarvitsi erikoissiunausta opettajaltaan, ja kirja, jota Karmapalla oli tapana lukea päivittäin, oli juuri oikea esine, jota hän oli etsinyt. Tällä kertaa vanha pääsihteeri oli varuillaan. Kuten Shamar Rinpoche paljasti vuosia myöhemmin tämän kirjan kirjoittajalle, Damcho Yongdu nousi voimakkaasti vastustamaan Situpan uutta mielihalua. "Rinpoche, älä anna hänelle kirjoja", vanha mies reuhasi Shamarpalle. "Hän aikoo tuottaa niiden avulla väärennetyn ennustuskirjeen tulevasta Karmapasta." Tuolloin huolen aihe kuulosti liioitellulta ellei peräti hullulta, mutta joka tapauksessa Tai Situn painostus jäi tuloksettomaksi, ja lopulta hän joutui lähtemään Rumtekista tyhjin käsin. Karmapan omaisuus jäi hänen asemapaikkaansa.
Heti konferenssin jälkeen kuin sisäistä kutsua seuraten joukko tyytymättömiä avustajia alkoi piirittää Situpaa ja kuiskia tämän korviin: "Shamar Rinpoche pelasi niin ovelaa peliä kokouksen aikana. Hän petkutti sinua pahanpäiväisesti! Shamar Rinpoche on sinulle liian vikkelä." Ja niin edelleen. He veisasivat kateellista virttään välittämättä lainkaan siitä tosiasiasta, että ainoa, joka oli yrittänyt petkuttaa, oli heidän isäntänsä.
Ei ollut heti selvää minkälaisen painoarvon Tai Situ antoi noille hajottaville puheille, mutta lopulta Situpan on täytynyt sisäistää laajalti kiertäneet puheet siitä, että Shamarpa pelasi likaista peliä ja voitti helposti viekkaudellaan Situpan. Kuten tulevat tapahtumat osoittivat, eripuran siemenet oli jo kylvetty, ja joko tietoisesti tai tiedostamattaan Karmapan kaksi ylintä oppilasta olivat tuosta lähtien keskenään kilpailijoita ja vihollisia.
Linkkejä