Tomek Lehnert: Rogues in Robes. Blue Dolphin
Publishing, 1998 (ISBN: 1-57733-026-9)
Noin
kaksi ja puoli vuosisataa sitten 7. ja 8. Dalai-laman hallintokausien
välisenä aikana Dalai-valtaistuimen hoitaja antoi käskyn karkottaa 10.
Shamarpa Tiibetistä. Shamar-tulkua syytettiin julkisesti Nepalin Tiibetiin
hyökkäyksen lietsomisesta. Kaikki Mantsu-keisareiden Shamarpalle antamat
tittelit mitätöitiin, ja valtion armeija hyökkäsi hänen kagyü-luostareihinsa,
jotka pakotettiin kääntymään gelugpa-traditioon. Shamarpan seremoniallinen
Punainen Kruunu takavarikoitiin ja haudattiin ilmeisesti erään rakennuksen
alle Lhasaan. Yli vuosisata myöhemmin 13. Dalai-laman huhuttiin tarjonneen
sitä Nikolai II:lle, Venäjän viimeiselle tsaarille, mutta joka tapauksessa
kruunu on ollut tähän päivään saakka kadoksissa oikealta omistajaltaan.
Lopulta annettiin virallinen asetus, joka kielsi ankarasti Shamarpan
tulevat jälleensyntymät — idea, joka länsimaisesta näkökulmasta kuulostaa
vähintäänkin eriskummalliselta.
Shamarpa, joka on Gyalwa Karmapoiden tärkein oppilas
ja toisena kagyü-linjan hengellisessä hierarkiassa, oli jälleensyntynyt
vuosisatojen ajan opettajansa rinnalla. Kun 5. Dalai-lama ja gelug-papisto
nousivat valtaan vuonna 1638, Shamar-tulku otettiin yhdessä Karmapan
kanssa virallisten suitsemis- ja sortotoimien kohteeksi. Sata vuotta
myöhemmin 8. Situpan, Karmapan toisen läheisen oppilaan, merkittävän
toiminnan ansiosta kagyü-linja koki nousukauden kaukaisessa Khamissa.
Tai Situn luostari kukoisti maan itäosassa kaukana valtion ministereiden
tunkeilevilta katseilta ja paikallisen kuninkaan Palpungin suojeluksessa.
Shamar-tulku, logiikan mestari ja silloisen Panchen-laman veli, oli
päättänyt toistaa Keski-Tiibetissä Tai Situn Khamissa saavuttaman menestyksen.
Mutta toimiessaan vain päivän matkan päässä Lhasasta sijaitsevasta Yangbar
Chenin pääasemapaikastaan käsin hänellä oli vain vähän toimintavapautta.
Saavuttaakseen kunnianhimoisen päämääränsä hän liittoutui yhteen veljensä
kanssa. Panchen, joka oli kakkossijalla gelugpojen nokkimisjärjestyksessä,
oli täydellinen liittolainen, sillä hän itse tunsi kaunaa gelug-poliitikkoja
kohtaan sen johdosta, että häneltä oli evätty pääsy Tiibetin valtaistuimelle.
Aina siitä asti kun Kiinan keisari oli asettanut kiertävän yksinvaltiuden
5. Dalai-lamalle ja hänen kuningaskunnalleen, Panchenin peräkkäiset
inkarnaatiot olivat turhaan odottaneet saavansa Tiibetin komento-ohjakset
käsiinsä.
Pääkaupungin vallanpitäjät panivat merkille uuden liittouman
asiaankuuluvalla levottomuudella. Kagyü-linjan kakkosmiehen liittoutuminen
valtaistuinta havittelevan Panchenin kanssa oli suora haaste gelug-komennolle.
Niinpä, kun veljekset ottivat yhteyttä brittihallintoon Intiassa ja
isännöivät brittidelegaatiota Tashi Lhunpossa, hallitus päätti toimia.
Panchen-lama passitettiin komennukselle Kiinaan, jossa hän kuoli salaperäisesti.
Vailla veljensä suojelusta Shamarpa pakeni Nepaliin, ja häntä syytettiin
välittömästi juonittelusta maataan vastaan. Ja vaikka hän toimi välittäjänä
Nepalin ja Tiibetin välillä, hänen päivänsä maineikkaana tulkuna olivat
luetut. Kun taistelut Himalajan kahden kansakunnan välillä puhkesivat,
Tenpai Gönpo, vaikutusvaltainen gelugpa-ministeri, huomasi, että hallitukselle
ja keltamyssy-koulukunnalle oli koittanut oivallinen tilaisuus päästä
pysyvästi eroon vaarallisesta kilpailijasta. Shamar-tulkua syytettiin
julkisesti Tiibetin kärsimistä karvaista tappioista sotilaallisessa
yhteenotossa, ja hänet julistettiin petturiksi. Pian tämän jälkeen Shamarpaa
kiellettiin virallisesti jälleensyntymästä. Hänen luostarinsa vallattiin,
ja hänen läheisimmät avustajansa joutuivat kidutetuiksi ja tapetuiksi.
Seuraavan kahden vuosisadan ajan poliittisten juonittelujen
kohteeksi joutunut Shamarpa jälleensyntyi salaa Karmapan suojelevan
katseen alla. Hänen jälleensyntymistään vastaan lausutuilla mantroilla
ei ollut paljon tehoa. Hänen julkiset esiintymisensä kieltävä käskykirje
pidettiin kuitenkin ankarasti voimassa. Poliittista valta-asemaansa
varjeleva keskushallinto piti huolen siitä, että yhtään Shamar-tulkua
ei tunnistettu muodollisesti. "Mustasta oli tulossa valkoista,
todellisesta epätodellista. Tuohon aikaan ei ollut mahdollista tunnistaa
eikä kruunata Shamarpoja. Kaikki oli pidettävä salassa. Jälleensyntymät
ilmaantuivat, mutta heitä ei paljastettu." Tällä tavoin 16. Karmapa
kommentoi noita vaikeita aikoja.
Tummia pilviä alkoi kerääntyä Tiibetin horisontin ylle
1900-luvun vaihteessa. Kun dekadentti Mantsu-dynastia oli syösty vallasta
Keski-Kuningaskunnassa vuonna 1911 ja kokeilu tasavallan kanssa sai
väistyä Japanille koetun nöyryyttävän tappion myötä, paljon häikäilemättömämpi
ja tukahduttavampi hallitus kahmaisi vallan Kiinassa vuonna 1949. Voittoisia
kommunisteja, Pekingin uusia valtiaita, yhdisti yksi asia edeltäjiinsä:
syvä vakaumus siitä, että Tiibet oli kiinteä osa Kiinaa. Heillä oli
kuitenkin edeltäjiään vähemmän tunnontuskia ja mahtavampi ja fanaattisempi
miesvoima, jolla toteuttaa Pekingin vuosisatainen unelma: Tiibetin pakkoliitto
emämaansa kanssa.
Luonteeltaan dynaaminen 13. Dalai-lama Thubten Gyatso
onnistui kuitenkin säilyttämään Tiibetin itsenäisyyden. Pyrkiessään
peräänantamattomasti pitämään Kiinan loitolla 13. Dalai-lama tarjosi
yhteistyön kättä kagyüille ja muille perimyslinjoille, ja vuosisatoja
kestäneen hylkimisen jälkeen 15. Karmapa toivotettiin tervetulleeksi
Lhasaan kumppanina ja ystävänä. Kansallisen yhtenäisyyden nimissä muita
koulukuntia vastaan asetettuja ankaria lakeja höllennettiin. Myös Shamar-tulku
hyötyi uudesta poliittisesta ilmapiiristä. Vaikka hänen jälleensyntymisensä
kieltävää häpeällistä pannaa ei poistettukaan, häntä siedettiin Karmapan
rinnalla 13. Dalai-laman hallintokaudella. Kaikki eivät kuitenkaan katsoneet
hyvällä tällaista hempeyttä. Lhasan äärikonservatiivisia gelugpa-luostareita
edustaneet ryhmittymät eivät pitäneet lainkaan viisaana kohdella muita
perimyslinjoja itsensä kanssa tasavertaisina, ja ne nakersivat jatkuvasti
perustoja Dalai-laman ponnistuksilta luoda yhtenäinen tiibetiläinen
rintama.
Sijaishallinnon aikana, kun Thubten Gyatso oli kuollut
vuonna 1933 ja ennen kuin 14. Dalai-lama Tenzin Gyatso saavutti täysi-ikäisyyden,
maalta puutui sellainen voimakas käsi, joka olisi kyennyt tuomaan Tiibetin
nykyaikaan. Heikko ja sotilaallisesti puolustuskyvytön maa ei pyrkinyt
perustamaan edes jossain määrin moderneja taistelujoukkoja, eikä se
hakenut kansainvälisiä turvatakuita. Riittävänä puolustuskeinona hyökkääjiä
vastaan pidettiin dharmapaloja, noita Intian ja Tiibetin vanhojen henkiolentojen
buddhalaisia transformaatioita, joiden oli rituaalisesti kutsuttaessa
määrä puolustaa pyhää kuningaskuntaa vaaran aikoina. Kommunististen
Kiinan joukkojen kerääntyminen vuonna 1950 itärajalle ei suuresti huolestuttanut
Tiibetin keskiosassa asemapaikkaansa pitänyttä hallitusta, eikä lähestyvän
tragedian merkkeihin kiinnitetty paljonkaan huomiota. Lhasan ahdasmielinen
hallitus keskittyi sen sijaan pönkittämään ylivaltaansa suhteessa kolmeen
muuhun buddhalaiseen koulukuntaan.
Kaiken lisäksi tämä himalajalainen teokratia oli Kiina—Mongolia—Intia-kolmion
ulkopuolella käytännöllisesti katsoen tuntematon. Vapailla maailmanvalloilla
ei ollut suurta hinkua käydä uhmaamaan Kiinaa jonkin kaukaisen unohdetun
alueen puolesta. Tällainen saamattomuus oli Pekingille eduksi, ja se
teki Tiibetistä paljon helpomman saaliin. Mutta vaikka joidenkin viime
hetken ponnistelujen ansiosta Tiibetin hallitus olisi onnistunut karisuttamaan
joutavanpäiväisen kilpailumielisyytensä ja nostattamaan kansallisen
vastarintaliikkeen, se ei siinä vaiheessa varmasti olisi kyennyt pitämään
puolia Kiinan kansanvapautusarmeijaa vastaan. Pelkästään hyökkääjän
koko oli yksinkertaisesti musertava. Tyypilliseen tiibetiläiseen tyyliin
kansallista heräämistä ei kuitenkaan tapahtunut, ja aseisiin kutsumisen
sijaan Lunten maa koki vain loputtomia taisteluita ja lopulta — maanpetoksen.
Kun kommunistinen Kiina vuonna 1950 hyökkäsi Itä-Tiibetiin
ja tunkeutui sittemmin muualle kuningaskuntaan, tiibetiläiset tulivat
yllätetyiksi. Kyvyttömänä tai tahdottomana kokoamaan yhteistä rintamaa
hyökkääjää vastaan Tiibetin hallitus pysytteli huomiota herättävän passiivisena.
Khampat, ainoat jotka olivat valmiita taistelemaan, olisivat tarvinneet
aseita, joita vallanpitäjät eivät toimittaneet. Sen sijaan asevarastot
maan itäosassa sijaitsevassa Chamdossa räjäytettiin hallituksen virkamiehenä
toimineen maanpetturin Ngabön käskystä. Ngabö piti huolen siitä, että
idän vapaustaistelijat jäivät aseitta, ja hän tarjosi tällä tavoin vapaan
pääsyn nopeasti eteneville kiinalaisjoukoille. Niinpä Lhasan hylkäämänä
ja vailla sotilasjohtoa ja kunnollista taisteluvoimaa Kham luhistui
kommunistien käsiin muutamassa viikossa.
Vuoden 1950 katastrofaalisen esiintymisensä jälkeen
Tiibetin hallitus allekirjoitti 16-vuotiaan 14. Dalai-laman valtuuttamana
toukokuussa vuonna 1951 kiistellyn 17-kohtaisen sopimuksen, jossa Tiibet
muodollisesti hyväksyi Kiinan yliherruuden, joskin sopimus antoi paikallisen
itsehallinnon. Kun ihmiset Lhasassa sitten lopulta vuonna 1959 nousivat
vastustamaan Kiinan armeijaa, he eivät enää taistelemalla kyenneet peruuttamaan
sitä, minkä poliitikot olivat antaneet pois paperilla. Epätoivoinen
kapina murskattiin brutaalisti, ja Tiibet katosi maailman poliittiselta
kartalta. Kommunistit olivat nyt vapaita panemaan alulle kansanmurhan
Tiibetissä. Nuori Dalai-lama yhdessä palvelijoidensa lähipiirin kanssa
pakeni viime hetkellä Kiinan joukkojen vallatessa pääkaupunkia. Hänen
lähtönsä käynnisti lamojen ja munkkien massiivisen maastamuuton Himalajan
yli. Kaukonäköisempi 16. Karmapa oli valmistellut omaa väkeään lähtöön
jo vuosia aiemmin ja saapui suunnitellusti neljän läheisimmän oppilaansa
ja muiden tulkujen kanssa Itä-Himalajalla sijaitsevaan Bhutanin kuningaskuntaan.
Intiassa neljän koulukunnan edustajat huomasivat yllättäen
olevansa tasa-arvoisella maaperällä. Gelugpojen valta ja Keski-Tiibetin
hallituksen yliherruus olivat hävinneet yhdessä yössä. Aiemmat vihollisuudet
kalpenivat nyt kohdatun katastrofin rinnalla. Onnekkailla lamoilla,
jotka selvisivät Kiinan hyökkäyksestä ja Himalajan piinallisesta ylittämisestä
jaloin talvisaikaan, oli nyt valtavana tehtävänään palauttaa maanpaossa
entiselleen se, minkä he kykenivät pelastamaan tuholta Tiibetissä. Ystävyys
16. Karmapan kanssa ja sen ymmärtäminen, että yhteistyö oli nyt tärkeää,
johtivat siihen 14. Dalai-lama suostui kumoamaan 200 vuotta kestäneen
pannan. Niinpä kahden vuosisadan poissaolon jälkeen Shamar-tulku tunnistettiin
jälleen virallisesti, nyt Intian maaperällä. Hetken vaikutti jo siltä,
että tuhon laajuus ja hädänalaisten pakolaisten tilanne rutiköyhässä
maassa pakottaisivat tiibetiläiset järkiinsä ja työskentelemään yhdessä.
Kuten myöhemmin osoittautui, oman maan täydellinen raunioituminen ei
kuitenkaan ollut tarpeeksi iso huolenaihe muuttamaan Tiibetin kansakunnan
kollektiivista taipumusta riitelyyn. Tuskin tomu oli ehtinyt laskeutua
katastrofin jäljiltä, kun entinen vihanpito heräsi henkiin lähes samalla
vimmalla kuin aiemmin. Lhasan vanha hallitus, joka naamioitui nyt Tiibetin
pakolaishallituksen nimen taakse ja operoi uudesta Länsi-Himalajalla
sijaitsevasta Dharamsalan-asemapaikastaan käsin, peri edeltäjältään
vihamielisen toimintaohjelman muita buddhalaisia koulukuntia vastaan.
Entisellä harhaisella innollaan tämän kunniakkaan elimen jäsenet kaivoivat
esiin menneiden aikojensa ahdasmielisyyden, kilpailuhenkisyyden ja selkkaukset.
Erityisesti khampoja pidettiin vakavana uhkana gelugpa-hallinnon uusimmalle
tavoitteelle: kaikkien maanpaossa olevien tiibetiläisten edustamiselle
ja kontrolloimiselle.
Gelo Thyndrub, Dalai-laman häikäilemätön veli, päätti,
että paras reaktio Maon Tiibetin valtaamiseen ja tuhoamiseen oli sopeuttaa
Tiibet ja sen pakolaishallituksen politiikka uusiin kommunistisiin realiteetteihin.
Hän ehdotti häpeämättömästi muiden buddhalaisten koulukuntien eliminointia,
rikkaiden uskonnollisten shownäytösten lakkauttamista ja korkeiden lamojen
syöksemistä tällä tavoin maahan. "Ei enää valtaistuimia, rituaaleja
eikä kultabrokadeita", hänen huhuttiin sanoneen. Hänen sanansa
osuivat lamojen sydämeen. Kun lisää yksityiskohtia huolellisesta suunnitelmasta
alkoi tihkua, tuli selväksi, että gelugpat hautoivat mielessään kolmen
vanhemman perimyslinjan kaappausta. Gelugpa-papiston oli määrä kontrolloida
uutta uskonnollista elintä, joka syrjäyttäisi perinteiset perimyslinjat.
Huolestuneet lamat riensivät pyytämään apua Karmapalta.
Kuningasperheen kutsumana Karmapa oli asettautunut
Itä-Himalajalle Sikkimin kuningaskuntaan, jonne hän perusti vuonna 1961
Rumtekin luostarin. Paikasta tuli pian merkittävä opinahjo dharmaa harjoittaville,
ja se nousi tasavertaiseen asemaan Dharamsalan kanssa. Karmapan kaksi
läheistä oppilasta — entiseen asemaansa palautettu Shamarpa ja Tai Situ
— yhdessä Jamgön Kongtrülin ja Goshir Gyaltsabin kanssa harjoittivat
Karmapan suorassa ohjauksessa vastarakennetussa instituutissa ja luostarissa.
Vaikka Karmapa pysytteli päättäväisesti erossa Tiibetin
politiikasta, hänen ääntään kuultiin aluetta koskevissa asioissa. Himalajan
eri kansakunnat kunnioittivat häntä korkeasti, ja hänen sanansa oli
laki, mitä tuli khampoihin. Sotaisat itätiibetiläiset ja joukko pakolaishallituksen
painostamia korkeita lamoja kerääntyi hakemaan häneltä tukea ja apua.
Dharamsalan viimeisin hanke, pyrkimys sulauttaa kaikki koulukunnat yhdeksi
elimeksi, oli uhka koulukuntien autonomialle. Toteutuessaan se merkitsisi
monien sellaisten ainutlaatuisten buddhalaisten tranmissioiden, välitysten,
loppua, joita kukin koulukunta oli säilyttänyt erikoisuuksinaan vuosisatojen
ajan.
Kolmetoista suurta tiibetiläistä siirtokuntaa, jotka
koostuivat pääosin Khamin pakolaisista ja jotka eivät olleet lainkaan
halukkaita tulemaan isoveljensä nielaisemaksi, muodostivat poliittisen
liiton ja valitsivat Karmapan hengelliseksi johtajakseen. Näin sai alkunsa
voimakas Dalai-laman ja Dharamsalan virallisen linjan vastainen pooli.
Uusi liittouma taisteli menestyksekkäästi Tiibetin uskonnollisen monimuotoisuuden
tuhoamista vastaan, ja lopulta tuo harhamielinen suunnitelma oli hylättävä.
Mutta hallitus ei voinut antaa anteeksi Karmapalle hänen peräänantamattomuuttaan
kiistassa ja Dalai-laman arvovallan uhmaamista, ja kagyüt joutuivat
iljettävien hyökkäysten kohteeksi. Kun Gungthang Tsultrim, liittouman
poliittinen johtaja, ammuttiin vuonna 1977 ja murhaaja tunnusti toimineensa
Tiibetin hallituksen käskystä, Rumtek ja Dharamsala ajautuivat erilleen.
Dalai-laman ja Karmapan aiempi ystävyys hautautui katkerien realiteettien
alle. (Suom. huom: Murhaaja myönsi saaneensa palkkioksi 300
000 rupiaa Tiibetin pakolaishallitukselta, joka oli tarjonnut vielä
suurempaa summaa 16. Karmapan Rangjung Rigpe Dorjen surmaamisesta.)
Karmapan riippumattoman aseman johdosta Tiibetin hallituksen
ministerit alkoivat katua Dalai-laman muuttunutta politiikka Shamarpaa
kohtaan. Vaikka pannan poistaminen oli ollut pitkälti tyhjä ele — Dalai-lamalla
ja hänen hallituksellaan ei ollut lainkäyttövaltaa Intiassa, eikä Shamarpa
tarvinnut Tiibetin johtajan lupaa julkisille esiintymisilleen vieraalla
maaperällä — tuo päätös aiheutti levottomuutta. Vuosisatojen ajan niin
Karmapa kuin Shamarpakin olivat olleet epäsuosittuja hahmoja hallituspiireissä,
ja Lhasan tempausta 200 vuotta sitten oli juhlittu voittona kapinallisista
kagyüista. Nyt Karmapan korkeaa profiilia ja hänen pääoppilaansa äkillistä
uudelleenilmaantumista pidettiin uhkana gelugpojen poliittisille tavoitteille.
Dharamsala näki kagyüjen johtajan ja hänen seniorioppilaansa katkeriksi
vihollisikseen.
Tiibetiläisten nimellisenä hallitsijana Dalai-laman
odotettiin pysyttelevän tällaisten juonittelujen ja sairaiden ajatuskulkujen
yläpuolella. Salajuoniin tottuneet pelurit ympäröivät Dalai-lamaa, jolla
oli välineenään vain nimensä maine, kun hän pyrki pitämään eri tahot
aisoissa. Pidätelläkseen hallituksensa vähemmän rationaalisten jäsenten
hankkeita hänellä oli tapana säännöllisesti julistaa olevansa viimeinen
jälleensyntymä Dalai-lamojen linjassa. Tämä strategia toimi aikansa,
kunnes hänen poliitikkonsa laativat uuden hyökkäystaktiikan ja jatkoivat
juonittelujaan kolmea muuta buddhalaista koulukuntaa vastaan.
Tiibetiläisten väliset rähinät eivät kuitenkaan rajoittuneet
gelugpojen harjoittamaan toisten koulukuntien ahdisteluun. Shamarpan
aseman palauttaminen herätti yllättäen vastustusta Dharamsalan hallitusrakennuksia
paljon lähempänäkin sijainneissa kortteereissa.
Tiibetissä jokaista tulkua ympäröi ja hoivasi kehdosta
hautaan ammattineuvonantajien ja -palvelijoiden seurue. Elämä toisensa
jälkeen näiden seuruiden perheillä oli sama tehtävä lamansa ympärillä.
Tämä ryhmä kasvoi näyttävyydessään ja koossaan, kunnes siitä tuli tosiasiallisesti
mestariaan tiivisti ympäröivä hovi. Henkilökohtaisella kunnianhimolla
oli näissä piireissä paljon suurempi rooli kuin olisi odottanut hengellistä
opettajaa palvelevilta ihmisiltä.
Karmapan ja hänen lähimpien oppilaidensa jälleensyntymillä
oli kullakin tämänkaltainen saattoväki, jonka jäsenet varjelivat kateellisina
asemaansa perimyslinjan hierarkiassa. Kun Shamarpa väkensä kanssa oli
julistettu pannaan, muita korkeita kagyü-lamoja ympäröivät ryhmittymät
yhdessä rinpocheidensa kanssa siirtyivät pykälän ylöspäin nokkimisjärjestyksessä.
Shamarpan
äkillinen paluu lopetti tämän auvoisen asiantilan. Hänen lunastettuaan
takaisin paikkansa Karmapan seniorioppilaana Situ Rinpochen seurue joutui
yhden sijan alaspäin hierarkiassa. Vielä tyytymättömämpiä olivat Gyaltsab
Rinpochen seuraajat. Heillä oli useita rakennuksia yhteisomistuksessa
Karmapan hallinnon kanssa Karmapan Tiibetin-pääasemapaikassa Tsurphussa,
ja he olivat vuosisatoja hakeneet oikeudessa tuota omaisuutta haltuunsa.
Nyt Shamarpan aseman palauttamisen jälkeen ja 16. Karmapan asetettua
Jamgön Kongtrülin perimyslinjan neljännelle sijalle, heidän oli tyydyttävä
viidenteen sijaan.
Tämänkaltaiset tapahtumat ovat dynamiittia perinteisissä
Aasian yhteiskunnissa. Nautittuaan kaksisataa vuotta korkeasta statuksesta
Tai Situa ja Goshir Gyaltsabia ympäröineet perheet eivät olleet halukkaita
hyväksymään tätä viimeistä onnetonta käännettä kohtalossaan. Shamarpa
seisoi heidän tiellään, ja niinpä Dharamsalan hallitus sai ennennäkemättömän
liittolaisen pyrkimykselleen nujertaa kagyü-linjan seniorilinjanhaltija.
Yleinen otaksuma tuolloin oli, vaikkei siitä aina ollut todisteita,
että rinpochet itse olivat näiden machiavellimäisten juonittelujen yläpuolella.
Karmapan ollessa elossa hän oli kagyü-linjan kiistaton
johtaja. Hän piti henkilökohtaisesti huolta monien korkeiden kagyü-tulkujen
koulutuksesta ja visioi Rumtekin opiskelu-, meditaatio- ja rituaalikeskukseksi,
jonka oli määrä toimia suojana opetusten katoamista vastaan. Varhaisesta
lapsuudestaan asti Karmapan neljä lähintä oppilasta kasvoivat hänen
ohjauksensa alla ja saivat opetuksia ja initiaatioita kagyü-välityksen
aarteisiin. Yhteisen kasvatuksen oli määrä vahvistaa tulkujen välisiä
siteitä sekä luoda pohjaa perimyslinjan yhteisjohtajuudelle sen jälkeiseksi
ajaksi, kun Karmapa väistämättä kuolee.
Oliko jo noina varhaisina aikoina havaittavissa merkkejä
tulevasta eripurasta Shamarpan ja Situ Rinpochen välillä? Kantoiko Situpa
salaisesti kaunaa Shamarpaa kohtaan jo varhain Rumtekissa? Itse asiassa,
vaikka he kasvoivat yhdessä Karmapan valvovien silmien alla, he eivät
olleet tovereita keskenään.
Kun kunnianarvoisat pakolaisseurueet olivat asettautuneet
Sikkimin maaperälle, nuori Tai Situ, joka edellisessä elämässään oli
ollut voimakas hahmo Itä-Tiibetissä, joutui välittömästi valtaansa menettäneen
hallintokuntansa painostuksen alle. Peläten, että heidän nuori mestarinsa
saattaisi retkahtaa modernin maailman kotkotuksiin, köyhät mutta ahnaat
palvelijat tarjosivat Situpalle kaikenlaista materiaalista mukavuutta
mutta pitivät häntä eristyksissä tämän majapaikassa. Pienestä asti nuori
tulku ruokaili yksin, leikki yksin ja istuutui lukemaan kirjojaan yksin
— ilmeisen vähän asiasta innostuneena. Kaiken huipuksi se tosiasia,
että Shamarpa ja Situpa olivat taustoiltaan vastakkaisia, ei auttanut
vähentämään kitkaa heidän välillään. Shamarpa nautti aristokraattisen
jälkeläisen loistostaan. Edellisessä jälleensyntymässään ylpeä ja pöyhkeä
Situpa puolestaan kantoi nyt hevosenkengittäjän pojan häpeätahraa; vanhassa
Tiibetissä tuo ammatti vastasi arvoltaan lähinnä myyränpyytäjää tai
teurastajaa.
Aristokraattisesta syntyperästään huolimatta Shamarpa
oli ajautunut epäedulliseen asemaan suhteessa tovereihinsa. Siinä missä
kolme tulkua olivat jälleensyntyneet ja päätyneet aina vanhojen neuvonantaja-
ja palvelijaseurueidensa holhottavaksi, Shamarpa oli kadottanut 200
vuotta kestäneen virallisen pannansa aikana lähes tyystin uskolliset
avustajapiirinsä. Toisaalta tilanne antoi hänelle paljon vapautta, eikä
se ollut kovin huolestuttava, niin kauan kuin Karmapa oli torjumassa
kaikki pääoppilastaan vastaan suunnatut hyökkäykset. Mutta huolimatta
asemastaan seniorioppilaana Shamarpa oli mahdollisissa konfliktitilanteissa
epäilemättä haavoittuvampi poliittisille hyökkäyksille kuin hänen kolme
tulkutoveriaan. Situpan lähipiiri oli jo alkanut punoa juoniaan uudessa
turvapaikassa. He liittoutuivat yhteen muuan Gyaton-tulkun kanssa, jonka
Karmapa oli lähettänyt Sikkimiin vuosia aiemmin ja joka nyt vastusti
tämän läsnäoloa pyrkien luomaan oman valtatukikohtansa pääkaupunkiin
Gangtokiin.
Kun vuonna 1970 nuoret tanskalaiset Hannah ja Ole Nydahl
matkustivat Rumtekin-luostariin, he löysivät erinomaiset olosuhteet
henkiselle kasvulle. Intian byrokraatit ylittivät itsensä pyrkiessään
tekemään pääsyn Sikkimiin vaikeaksi ja pitämään oleskeluajan lyhyenä,
mutta pariskunta käytti onnistuneesti kaikki kykynsä näiden harhauttamiseksi.
Tiibetiin ja Bhutaniin suuntautuvilla aurinkoisilla Himalajan rinteillä
neljä nuorta tulkua ja muut lamat sulauttivat mielensä Karmapan valaistuneeseen
olemukseen aktivoiden monia elämänaikoja jatkuneen siteensä opettajaansa.
Paikka kukoisti Karmapan suojelevan kentän alla, ja vanhan pääsihteerin
Damcho Yongdun omavaltaisesta luonteenlaadusta ja rautanyrkkihallinnosta
kantautuneet satunnaiset huhupuheet eivät kyenneet haihduttamaan aidon
harmonian ja kasvun ilmapiiriä.
Ennen kuolemaansa 1981 Karmapa ilmaisi voimakkaan toiveensa
siitä, että kolme tärkeää projektia tulisi saattaa päätökseen: Nalanda-instituutti
korkeimpia buddhalaisia opintoja varten Rumtekissa, New Delhin Dharma
Chakra -keskus ja Tengyurin, Buddhan opetusten laajan selityskokoelman,
painattaminen. Ensimmäinen näistä projekteista tuli Jamgön Kongtrülin
hoidettavaksi, kun taas New Delhin hanke, joka myöhemmin tultiin tuntemaan
Karmapa International Buddhist
Institutena, tuli Shamar Rinpochen vastuualueeksi. Tengyurin painattaminen,
joka on pitkä ja huolellisuutta vaativa prosessi, tuli myös saatettavaksi
päätökseen New Delhissä.
Tällä tavoin osan nuorista rinpocheista oli määrä lähteä
Karmapan siipien suojasta kokeilemaan omia voimiaan suuressa maailmassa.
Tai Situ oli rohjennut lähteä ulos luostarista jo vuonna 1976 ennen
koulutuksensa saattamista päätökseen. Hänen siirtymisensä Länsi-Himalajalle
oli kuitenkin ollut ilmeisen ennenaikainen ja vastoin hänen lamansa
toiveita. Toistuvasti Karmapa paljasti yksityisesti Hannahille ja Olelle,
että Situ Rinpochen tulisi palata Sikkimiin saattamaan päätökseen mahamudra-
eli suuren sinetin harjoituksensa (mahamudra on perimmäinen näkemys
todellisuuden luonteesta). Mutta turhaan. Karmapan pyynnöt kaikuivat
kuuroille korville, ja Situpa pysytteli tieten tahtoen syrjässä pääasemapaikasta
paljon pitempään kuin oli terveellistä. Kun hän lopulta ilmaantui, aika
ja olosuhteet hänen koulutuksensa saattamiseksi loppuun olivat menneet
ohi. Yhdessä kirjelappusessa lamalleen Situ Rinpoche ihmetteli, miksi
Karmapa kieltäytyi vastaamasta hänen moniin aiempiin kirjeisiinsä. Näytti
siltä, että anottuaan vuosikausia sydänpoikaansa palaamaan Karmapa lopulta
oli päättänyt pitää hänet loitolla asemapaikastaan. Ja niinpä lukuun
ottamatta käyntiään Karmapan polttohautausseremoniassa ja lyhyttä vierailuaan
sen jälkeen Tai Situ pysytteli johdonmukaisesti poissa Rumtekista aina
vuoteen 1992 asti. Kun hän sitten ilmaantui sinne tuon kuukauden toukokuussa,
hänellä oli mielessään paljon muutakin kuin vain halu suorittaa uskonnollisia
velvollisuuksiaan.
Ensimmäiset merkit linjan sisällä muhivasta konfliktista
ilmenivät heti, kun Karmapa oli menehtynyt vuonna 1981. Puolitoista
vuotta aiemmin päivänseisauksen aikaan Coloradossa Karmapa oli paljastanut
kuolemansa ajankohdan Hannahille ja Olelle. Hänen toiveidensa mukaisesti
tanskalaispariskunta matkusti Sikkimiin sadan ystävänsä kanssa ja saapui
Rumtekiin juuri ennen Karmapan kuolemaa Amerikassa.
Neljäkymmentä viisi päivää myöhemmin 20.12.1981 virallinen
polttohautausseremonia houkutteli tuhansia Karmapan seuraajia hänen
päämajaansa. Tämän merkittävän tapahtuman aikana, kun Karmapan vauvan
kokoiseksi kutistunut keho tuhoutui liekeissä, yhtäkkiä "sinimusta
pallo" vierähti esiin liekkien keskeltä. Se vieri polttohautauspaikan
pohjoispuolelle kohti Tiibetiä ja pysähtyi paikkaan, jossa Lopön Tsechu
Rinpoche — Karmapan uskottu — ja kaksi muuta lamaa seisoivat. Tämä epätavallinen
ilmiö loi jännitystä ilmaan ja aiheutti spekulaatioita. Kukaan ei tiennyt
tarkalleen, mitä tehdä tuolla salaperäisellä möykyllä, ja hölmistyneet
lamat riensivät kysymään neuvoa Kalu Rinpochelta, vanhimmalta ja oletettavasti
joukon viisaimmalta. Tutkittuaan huolellisesti "palloa" vanha
Kalu nyökytteli tietäväisen hyväksyvästi mutta oli yhtä ymmällään kuin
muukin kunnianarvoisa joukko. Kaikki silmäilivät toisiaan hämillään
ja odottivat avuttomina jotain vastausta. Nyt ihmiset alkoivat ajatella,
että möykky muistutti ihmisen elintä, joten Lopön Tsechu asetutti sen
korkealle paikalle stupan viereen.
Tuolla hetkellä Situ Rinpoche ilmaantui viereisestä
huoneesta mukanaan poltettavaksi tarkoitettuja lahjoituksia. Hän pani
merkille hälinän mutta ilmeisesti hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä
oli tapahtumassa. Nähdessään epätietoiset kasvot ympärillään ja pyöreän
möhkäleen korkealla metallilautasella, hän otti lautasen käsiinsä, ja
häipyi kaikessa loisto- ja juhlahumussa uuden omaisuutensa kansa pääalttarihuoneeseen.
Myöhemmin tuona iltana hän siirsi tuon objektin vähin äänin ja vähemmän
seremoniallisesti henkilökohtaiseen huoneeseensa, jossa hän piilotti
sen komeroonsa.
Kolme päivää myöhemmin Rumtekissa pidettiin suuri kagyü-konferenssi.
Linjan seniorilamojen istuuduttua vierekkäin instituutin juhlasaliin
Situ Rinpoche nousi tuoliltaan ja alkoi puhua perinteisistä tiibetiläisistä
rinpocheista koostuvalle kunnianarvoiselle kokousväelle — englanniksi.
Ensin hän paljasti, että objekti, jota hän piti huoneessaan, oli itse
asiassa Karmapan sydän. "Sydän lensi polttohautaustulen pohjoisportista
ja laskeutui käsiini", hän tunnusti ylpeänä avaten kaikkien ihasteltavaksi
oikean kämmenensä. "Se kuuluu nyt minulle", Situpa sanoi huipennukseksi.
Sitten hän selitti rakentavansa kaksi–kolme jalkaa korkean stupan puhtaasta
kullasta luostariinsa Sherab Lingiin Länsi-Himalajalle sijoittaakseen
kallisarvoisen pyhäinjäännöksen sinne. Lamat katsoivat passiivisina
Situpan englanninkielistä selontekoa ymmärtämättä sanaakaan hänen puheestaan.
Harvat läsnä olleet länsimaalaiset ällistelivät hölmistyneinä kuulemaansa.
Tyytyväisen oloinen Tai Situ loi silmäyksen hiljaiseen kokousväkeen
ja istuutui alas osoittamatta pienintäkään aietta kääntää tätä historiallista
viestiä tiibetiksi. Arvoitukseksi jäi, miksi hän päätti antaa rinpocheille
niin merkityksellisen tiedonannon kielellä, jota nämä eivät ymmärtäneet.
"Rinpoche, sinun pitäisi puhua tiibetiksi",
kaikui Shamarpan ääni täpötäydessä salissa. Shamar-tulku, jolle ei ollut
ilmoitettu kokouksesta, oli tullut sisään kesken Situpan esitystä ja
juuri ajoissa kuullakseen, kuinka sydän oli liidellyt tulesta Situpan
käteen. Hänen täytyi välittömästi oivaltaa, että Tai Situ suunnitteli
kallisarvoisen pyhäinjäännöksen sieppaamista mukaansa Sherab Lingiin
ilman että kukaan aikoisi estää häntä. Seniorilamat, jotka saivat selityksen
vieraalla kielellä, pidettiin sopivasti pimennossa. Ymmärtäen, että
aikaa ei ollut tuhlattavana, Shamarpa pyysi ystävällisesti Situpaa toistamaan
tiibetiksi, mitä hän oli sanonut hetkeä aiemmin englanniksi. Silmin
nähden vaivautuneena Tai Situ nousi ylös toisen kerran. "Shamar
Rinpoche on oikeutetusti muistuttanut minua tiibetin kielen unohtamisesta",
hän myönsi ja selitti tarinan uudelleen omalla murteellaan.
Situpan äkillinen esiintyminen Karmapan sydämen haltijana
oli yhtä paljon uutinen Damcho Yongdulle, taistelunhaluiselle Rumtekin
vanhalle pääsihteerille, kuin muullekin kokousväelle. Damcho Yongduun
ei polttohautaustapahtumien vääristely tehnyt lainkaan positiivista
vaikutusta, eikä hän ollut sellaisella mielialalla, että olisi sallinut
epätavallisen pyhäinjäännöksen livahtaa ulos Rumtekista, ja niinpä hän
julisti arkailematta, että sydän ei ollut liitänyt kenenkään käsiin,
eikä ainakaan Situpan käsiin. Hän kokosi sitten voimansa uhmatakseen
Sherab Lingin hanketta. Esiintyen Rumtekin hallinnon puolesta hän lupasi
varat tarpeen vaatiessa viisi jalkaa korkeaan stupaan. Karmapan valtaistuimen
hoitajana hän vaati lujasti, että kaikki linjan tulevaan vaurauteen
liittyvät esineet tulee jättää Karmapan toiveiden mukaisesti Rumtekiin.
Jäämättä odottamaan lisäyllätyksiä vanha mies johti kulkueen Situpan
huoneeseen ja otti pikaisesti haltuunsa pyhäinjäännöksen hyllyltä. Hänen
päättäväinen toimintansa, selkeä järjenkäyttönsä ja Situpan tarjouksen
ylittäminen veivät voiton. Karmapan sydämen sallittiin jäädä Rumtekiin
odottamaan luvattua kultaista stupaa sijoituspaikakseen. Kuten myöhemmin
osoittautui, Damcho Yongdun piti lupauksensa. Nyt puhtaasta kullasta
rakennettu stupa, olkoonkin että vain jalan korkuinen, hallitsee Rumtekin
luostarin ensikerrosta.
Häiritsevää koko välikohtauksessa ei ollut niinkään
köydenveto Karmapan sydämestä, mikä oli ymmärrettävää ottaen huomioon
pyhäinjäännöksen erikoislaadun, vaan kunnioitetun linjanhaltijan harjoittama
tietoinen tosiasioiden vääristely. Situ Rinpochen versio siitä, kuinka
pyhäinjäännös tuli hänen käsiinsä, oli vähintäänkin kaukainen tulkinta
totuudesta, ja se oli taatusti venyttänyt seremoniaan osallistuneiden
hyväntahtoisuuden ja mielikuvituksen äärirajoihinsa. Kuten silminnäkijät
ovat kertoneet vuosia myöhemmin, ainoa syy siihen, että sydän päätyi
Situpan käsiin, oli yksinkertaisesti se, että hän sieppasi sen stupan
vierestä ja luikki sen kanssa tiehensä kenenkään panematta vastaan.
Vielä häiritsevämpi oli se tosiasia, että Situpan tukijat
sallivat tämän ilmeisen petoksen kasvaa esteettä. Vuosien sinnikkään
kampanjoinnin ja kiihotustoiminnan jälkeen tarina siitä, kuinka Situpa
profeetallisesti sai ja kantoi pois pyhäinjäännöksen, oli muodostumassa
pyhäksi todisteeksi siitä, että itse asiassa hän olikin linjan seniorihaltija,
jonka Karmapa itse oli valinnut paljastamaan seuraavan jälleensyntymänsä.
Näin räikeä poikkeama totuudesta loi vaarallisen ennakkotapauksen ja
pohjusti paljon tulevaa kommunikointia linjan huipulla. Tuohon aikaan
kuitenkaan kukaan ei uskaltanut uhmata valehteluun syyllistynyttä korkeata
lamaa. Se ei tuolloin ollut vielä mahdollista.
Epäonnistuttuaan pyrkimyksessään saada haltuunsa Karmapan
sydän Situpa vaati sen sijaan itselleen Karmapan harjoituskirjoja. Hän
perusteli tätä sillä, että hänen luostarinsa tarvitsi erikoissiunausta
opettajaltaan, ja kirja, jota Karmapalla oli tapana lukea päivittäin,
oli juuri oikea esine, jota hän oli etsinyt. Tällä kertaa vanha pääsihteeri
oli varuillaan. Kuten Shamar Rinpoche paljasti vuosia myöhemmin tämän
kirjan kirjoittajalle, Damcho Yongdu nousi voimakkaasti vastustamaan
Situpan uutta mielihalua. "Rinpoche, älä anna hänelle kirjoja",
vanha mies reuhasi Shamarpalle. "Hän aikoo tuottaa niiden avulla
väärennetyn ennustuskirjeen tulevasta Karmapasta." Tuolloin huolen
aihe kuulosti liioitellulta ellei peräti hullulta, mutta joka tapauksessa
Tai Situn painostus jäi tuloksettomaksi, ja lopulta hän joutui lähtemään
Rumtekista tyhjin käsin. Karmapan omaisuus jäi hänen asemapaikkaansa.
Heti konferenssin jälkeen kuin sisäistä kutsua seuraten
joukko tyytymättömiä avustajia alkoi piirittää Situpaa ja kuiskia tämän
korviin: "Shamar Rinpoche pelasi niin ovelaa peliä kokouksen aikana.
Hän petkutti sinua pahanpäiväisesti! Shamar Rinpoche on sinulle liian
vikkelä." Ja niin edelleen. He veisasivat kateellista virttään
välittämättä lainkaan siitä tosiasiasta, että ainoa, joka oli yrittänyt
petkuttaa, oli heidän isäntänsä.
Ei ollut heti selvää minkälaisen painoarvon Tai Situ
antoi noille hajottaville puheille, mutta lopulta Situpan on täytynyt
sisäistää laajalti kiertäneet puheet siitä, että Shamarpa pelasi likaista
peliä ja voitti helposti viekkaudellaan Situpan. Kuten tulevat tapahtumat
osoittivat, eripuran siemenet oli jo kylvetty, ja joko tietoisesti tai
tiedostamattaan Karmapan kaksi ylintä oppilasta olivat tuosta lähtien
keskenään kilpailijoita ja vihollisia.
Linkkejä
[Home
> Buddhism]