Käännöskatkelma Tomek Lehnertin kirjasta Rogues in Robes. Blue Dolphin Publishing,
1998 (ISBN: 1-57733-026-9)
Noin
kaksi ja puoli vuosisataa sitten 7. ja 8. Dalai-laman hallintokausien välisenä
aikana Dalai-valtaistuimen hoitaja antoi käskyn karkottaa 10. Shamarpa
Tiibetistä. Shamar-tulkua syytettiin julkisesti Nepalin Tiibetiin hyökkäyksen
lietsomisesta. Kaikki Mantsu-keisareiden Shamarpalle antamat tittelit
mitätöitiin, ja valtion armeija hyökkäsi hänen kagyü-luostareihinsa, jotka
pakotettiin kääntymään gelugpa-traditioon. Shamarpan seremoniallinen Punainen
Kruunu takavarikoitiin ja haudattiin ilmeisesti erään rakennuksen alle Lhasaan.
Yli vuosisata myöhemmin 13. Dalai-laman huhuttiin tarjonneen sitä Nikolai
II:lle, Venäjän viimeiselle tsaarille, mutta joka tapauksessa kruunu on ollut
tähän päivään saakka kadoksissa oikealta omistajaltaan. Lopulta annettiin
virallinen asetus, joka kielsi ankarasti Shamarpan tulevat jälleensyntymät –
idea, joka länsimaisesta näkökulmasta kuulostaa vähintäänkin
eriskummalliselta.
Shamarpa,
joka on Gyalwa Karmapoiden tärkein oppilas ja toisena kagyü-linjan
hengellisessä hierarkiassa, oli jälleensyntynyt vuosisatojen ajan opettajansa
rinnalla. Kun 5. Dalai-lama ja gelug-papisto nousivat valtaan vuonna 1638,
Shamar-tulku otettiin yhdessä Karmapan kanssa virallisten suitsemis- ja
sortotoimien kohteeksi. Sata vuotta myöhemmin 8. Situpan, Karmapan toisen
läheisen oppilaan, merkittävän toiminnan ansiosta kagyü-linja koki nousukauden
kaukaisessa Khamissa. Tai Situn luostari kukoisti maan itäosassa kaukana
valtion ministereiden tunkeilevilta katseilta ja paikallisen kuninkaan
Palpungin suojeluksessa. Shamar-tulku, logiikan mestari ja silloisen
Panchen-laman veli, oli päättänyt toistaa Keski-Tiibetissä Tai Situn Khamissa
saavuttaman menestyksen. Mutta toimiessaan vain päivän matkan päässä Lhasasta
sijaitsevasta Yangbar Chenin pääasemapaikastaan käsin hänellä oli vain vähän
toimintavapautta. Saavuttaakseen kunnianhimoisen päämääränsä hän liittoutui
yhteen veljensä kanssa. Panchen, joka oli kakkossijalla gelugpojen nokkimisjärjestyksessä,
oli täydellinen liittolainen, sillä hän itse tunsi kaunaa gelug-poliitikkoja kohtaan
sen johdosta, että häneltä oli evätty pääsy Tiibetin valtaistuimelle. Aina
siitä asti kun Kiinan keisari oli asettanut kiertävän yksinvaltiuden 5.
Dalai-lamalle ja hänen kuningaskunnalleen, Panchenin peräkkäiset inkarnaatiot
olivat turhaan odottaneet saavansa Tiibetin komento-ohjakset käsiinsä.
Pääkaupungin
vallanpitäjät panivat merkille uuden liittouman asiaankuuluvalla
levottomuudella. Kagyü-linjan kakkosmiehen liittoutuminen valtaistuinta
havittelevan Panchenin kanssa oli suora haaste gelug-komennolle. Niinpä, kun
veljekset ottivat yhteyttä brittihallintoon Intiassa ja isännöivät brittidelegaatiota
Tashi Lhunpossa, hallitus päätti toimia. Panchen-lama passitettiin
komennukselle Kiinaan, jossa hän kuoli salaperäisesti. Vailla veljensä
suojelusta Shamarpa pakeni Nepaliin, ja häntä syytettiin välittömästi juonittelusta
maataan vastaan. Ja vaikka hän toimi välittäjänä Nepalin ja Tiibetin välillä,
hänen päivänsä maineikkaana tulkuna olivat luetut. Kun taistelut Himalajan
kahden kansakunnan välillä puhkesivat, Tenpai Gönpo, vaikutusvaltainen gelugpa-ministeri,
huomasi, että hallitukselle ja keltamyssy-koulukunnalle oli koittanut
oivallinen tilaisuus päästä pysyvästi eroon vaarallisesta kilpailijasta.
Shamar-tulkua syytettiin julkisesti Tiibetin kärsimistä karvaista tappioista sotilaallisessa
yhteenotossa, ja hänet julistettiin petturiksi. Pian tämän jälkeen Shamarpaa kiellettiin
virallisesti jälleensyntymästä. Hänen luostarinsa vallattiin, ja hänen
läheisimmät avustajansa joutuivat kidutetuiksi ja tapetuiksi.
Seuraavan
kahden vuosisadan ajan poliittisten juonittelujen kohteeksi joutunut Shamarpa
jälleensyntyi salaa Karmapan suojelevan katseen alla. Hänen jälleensyntymistään
vastaan lausutuilla mantroilla ei ollut paljon tehoa. Hänen julkiset
esiintymisensä kieltävä käskykirje pidettiin kuitenkin ankarasti voimassa.
Poliittista valta-asemaansa varjeleva keskushallinto piti huolen siitä, että
yhtään Shamar-tulkua ei tunnistettu muodollisesti. "Mustasta oli tulossa valkoista,
todellisesta epätodellista. Tuohon aikaan ei ollut mahdollista tunnistaa eikä
kruunata Shamarpoja. Kaikki oli pidettävä salassa. Jälleensyntymät ilmaantuivat,
mutta heitä ei paljastettu." Tällä tavoin 16. Karmapa kommentoi noita
vaikeita aikoja.
Tummia
pilviä alkoi kerääntyä Tiibetin horisontin ylle 1900-luvun vaihteessa. Kun
dekadentti Mantsu-dynastia oli syösty vallasta Keski-Kuningaskunnassa vuonna
1911 ja kokeilu tasavallan kanssa sai väistyä Japanille koetun nöyryyttävän
tappion myötä, paljon häikäilemättömämpi ja tukahduttavampi hallitus kahmaisi
vallan Kiinassa vuonna 1949. Voittoisia kommunisteja, Pekingin uusia valtiaita,
yhdisti yksi asia edeltäjiinsä: syvä vakaumus siitä, että Tiibet oli kiinteä
osa Kiinaa. Heillä oli kuitenkin edeltäjiään vähemmän tunnontuskia ja
mahtavampi ja fanaattisempi miesvoima, jolla toteuttaa Pekingin vuosisatainen
unelma: Tiibetin pakkoliitto emämaansa kanssa.
Luonteeltaan
dynaaminen 13. Dalai-lama Thubten Gyatso onnistui kuitenkin säilyttämään
Tiibetin itsenäisyyden. Pyrkiessään peräänantamattomasti pitämään Kiinan
loitolla 13. Dalai-lama tarjosi yhteistyön kättä kagyüille ja muille perimyslinjoille,
ja vuosisatoja kestäneen hylkimisen jälkeen 15. Karmapa toivotettiin
tervetulleeksi Lhasaan kumppanina ja ystävänä. Kansallisen yhtenäisyyden
nimissä muita koulukuntia vastaan asetettuja ankaria lakeja höllennettiin. Myös
Shamar-tulku hyötyi uudesta poliittisesta ilmapiiristä. Vaikka hänen
jälleensyntymisensä kieltävää häpeällistä pannaa ei poistettukaan, häntä
siedettiin Karmapan rinnalla 13. Dalai-laman hallintokaudella. Kaikki eivät
kuitenkaan katsoneet hyvällä tällaista hempeyttä. Lhasan äärikonservatiivisia
gelugpa-luostareita edustaneet ryhmittymät eivät pitäneet lainkaan viisaana
kohdella muita perimyslinjoja itsensä kanssa tasavertaisina, ja ne nakersivat
jatkuvasti perustoja Dalai-laman ponnistuksilta luoda yhtenäinen tiibetiläinen rintama.
Sijaishallinnon
aikana, kun Thubten Gyatso oli kuollut vuonna 1933 ja ennen kuin 14. Dalai-lama
Tenzin Gyatso saavutti täysi-ikäisyyden, maalta puutui sellainen voimakas käsi,
joka olisi kyennyt tuomaan Tiibetin nykyaikaan. Heikko ja sotilaallisesti
puolustuskyvytön maa ei pyrkinyt perustamaan edes jossain määrin moderneja
taistelujoukkoja, eikä se hakenut kansainvälisiä turvatakuita. Riittävänä
puolustuskeinona hyökkääjiä vastaan pidettiin dharmapaloja, noita Intian ja
Tiibetin vanhojen henkiolentojen buddhalaisia transformaatioita, joiden oli
rituaalisesti kutsuttaessa määrä puolustaa pyhää kuningaskuntaa vaaran aikoina.
Kommunististen Kiinan joukkojen kerääntyminen vuonna 1950 itärajalle ei
suuresti huolestuttanut Tiibetin keskiosassa asemapaikkaansa pitänyttä
hallitusta, eikä lähestyvän tragedian merkkeihin kiinnitetty paljonkaan
huomiota. Lhasan ahdasmielinen hallitus keskittyi sen sijaan pönkittämään
ylivaltaansa suhteessa kolmeen muuhun buddhalaiseen koulukuntaan.
Kaiken
lisäksi tämä himalajalainen teokratia oli Kiina–Mongolia–Intia-kolmion ulkopuolella
käytännöllisesti katsoen tuntematon. Vapailla maailmanvalloilla ei ollut suurta
hinkua käydä uhmaamaan Kiinaa jonkin kaukaisen unohdetun alueen puolesta.
Tällainen saamattomuus oli Pekingille eduksi, ja se teki Tiibetistä paljon
helpomman saaliin. Mutta vaikka joidenkin viime hetken ponnistelujen ansiosta
Tiibetin hallitus olisi onnistunut karisuttamaan joutavanpäiväisen
kilpailumielisyytensä ja nostattamaan kansallisen vastarintaliikkeen, se ei
siinä vaiheessa varmasti olisi kyennyt pitämään puolia Kiinan
kansanvapautusarmeijaa vastaan. Pelkästään hyökkääjän koko oli yksinkertaisesti
musertava. Tyypilliseen tiibetiläiseen tyyliin kansallista heräämistä ei
kuitenkaan tapahtunut, ja aseisiin kutsumisen sijaan Lunten maa koki vain
loputtomia taisteluita ja lopulta – maanpetoksen.
Kun
kommunistinen Kiina vuonna 1950 hyökkäsi Itä-Tiibetiin ja tunkeutui sittemmin
muualle kuningaskuntaan, tiibetiläiset tulivat yllätetyiksi. Kyvyttömänä tai
tahdottomana kokoamaan yhteistä rintamaa hyökkääjää vastaan Tiibetin hallitus
pysytteli huomiota herättävän passiivisena. Khampat, ainoat jotka olivat
valmiita taistelemaan, olisivat tarvinneet aseita, joita vallanpitäjät eivät toimittaneet.
Sen sijaan asevarastot maan itäosassa sijaitsevassa Chamdossa räjäytettiin
hallituksen virkamiehenä toimineen maanpetturin Ngabön käskystä. Ngabö piti
huolen siitä, että idän vapaustaistelijat jäivät aseitta, ja hän tarjosi tällä
tavoin vapaan pääsyn nopeasti eteneville kiinalaisjoukoille. Niinpä Lhasan
hylkäämänä ja vailla sotilasjohtoa ja kunnollista taisteluvoimaa Kham luhistui kommunistien
käsiin muutamassa viikossa.
Vuoden
1950 katastrofaalisen esiintymisensä jälkeen Tiibetin hallitus allekirjoitti
16-vuotiaan 14. Dalai-laman valtuuttamana toukokuussa vuonna 1951 kiistellyn
17-kohtaisen sopimuksen, jossa Tiibet muodollisesti hyväksyi Kiinan
yliherruuden, joskin sopimus antoi paikallisen itsehallinnon. Kun ihmiset
Lhasassa sitten lopulta vuonna 1959 nousivat vastustamaan Kiinan armeijaa, he
eivät enää taistelemalla kyenneet peruuttamaan sitä, minkä poliitikot olivat
antaneet pois paperilla. Epätoivoinen kapina murskattiin brutaalisti, ja Tiibet
katosi maailman poliittiselta kartalta. Kommunistit olivat nyt vapaita panemaan
alulle kansanmurhan Tiibetissä. Nuori Dalai-lama yhdessä palvelijoidensa
lähipiirin kanssa pakeni viime hetkellä Kiinan joukkojen vallatessa
pääkaupunkia. Hänen lähtönsä käynnisti lamojen ja munkkien massiivisen
maastamuuton Himalajan yli. Kaukonäköisempi 16. Karmapa oli valmistellut omaa
väkeään lähtöön jo vuosia aiemmin ja saapui suunnitellusti neljän läheisimmän
oppilaansa ja muiden tulkujen kanssa Itä-Himalajalla sijaitsevaan Bhutanin
kuningaskuntaan.
Intiassa
neljän koulukunnan edustajat huomasivat yllättäen olevansa tasa-arvoisella
maaperällä. Gelugpojen valta ja Keski-Tiibetin hallituksen yliherruus olivat
hävinneet yhdessä yössä. Aiemmat vihollisuudet kalpenivat nyt kohdatun
katastrofin rinnalla. Onnekkailla lamoilla, jotka selvisivät Kiinan
hyökkäyksestä ja Himalajan piinallisesta ylittämisestä jaloin talvisaikaan, oli
nyt valtavana tehtävänään palauttaa maanpaossa entiselleen se, minkä he
kykenivät pelastamaan tuholta Tiibetissä. Ystävyys 16. Karmapan kanssa ja sen
ymmärtäminen, että yhteistyö oli nyt tärkeää, johtivat siihen 14. Dalai-lama
suostui kumoamaan 200 vuotta kestäneen pannan. Niinpä kahden vuosisadan
poissaolon jälkeen Shamar-tulku tunnistettiin jälleen virallisesti, nyt Intian
maaperällä. Hetken vaikutti jo siltä, että tuhon laajuus ja hädänalaisten
pakolaisten tilanne rutiköyhässä maassa pakottaisivat tiibetiläiset järkiinsä
ja työskentelemään yhdessä. Kuten myöhemmin osoittautui, oman maan täydellinen
raunioituminen ei kuitenkaan ollut tarpeeksi iso huolenaihe muuttamaan Tiibetin
kansakunnan kollektiivista taipumusta riitelyyn. Tuskin tomu oli ehtinyt
laskeutua katastrofin jäljiltä, kun entinen vihanpito heräsi henkiin lähes
samalla vimmalla kuin aiemmin. Lhasan vanha hallitus, joka naamioitui nyt
Tiibetin pakolaishallituksen nimen taakse ja operoi uudesta Länsi-Himalajalla sijaitsevasta
Dharamsalan-asemapaikastaan käsin, peri edeltäjältään vihamielisen
toimintaohjelman muita buddhalaisia koulukuntia vastaan. Entisellä harhaisella
innollaan tämän kunniakkaan elimen jäsenet kaivoivat esiin menneiden aikojensa
ahdasmielisyyden, kilpailuhenkisyyden ja selkkaukset. Erityisesti khampoja
pidettiin vakavana uhkana gelugpa-hallinnon uusimmalle tavoitteelle: kaikkien
maanpaossa olevien tiibetiläisten edustamiselle ja kontrolloimiselle.
Gelo
Thyndrub, Dalai-laman häikäilemätön veli, päätti, että paras reaktio Maon
Tiibetin valtaamiseen ja tuhoamiseen oli sopeuttaa Tiibet ja sen
pakolaishallituksen politiikka uusiin kommunistisiin realiteetteihin. Hän
ehdotti häpeämättömästi muiden buddhalaisten koulukuntien eliminointia, rikkaiden
uskonnollisten shownäytösten lakkauttamista ja korkeiden lamojen syöksemistä tällä
tavoin maahan. "Ei enää valtaistuimia, rituaaleja eikä
kultabrokadeita", hänen huhuttiin sanoneen. Hänen sanansa osuivat lamojen
sydämeen. Kun lisää yksityiskohtia huolellisesta suunnitelmasta alkoi tihkua,
tuli selväksi, että gelugpat hautoivat mielessään kolmen vanhemman
perimyslinjan kaappausta. Gelugpa-papiston oli määrä kontrolloida uutta
uskonnollista elintä, joka syrjäyttäisi perinteiset perimyslinjat. Huolestuneet
lamat riensivät pyytämään apua Karmapalta.
Kuningasperheen
kutsumana Karmapa oli asettautunut Itä-Himalajalle Sikkimin kuningaskuntaan,
jonne hän perusti vuonna 1961 Rumtekin luostarin. Paikasta tuli pian merkittävä
opinahjo dharmaa harjoittaville, ja se nousi tasavertaiseen asemaan Dharamsalan
kanssa. Karmapan kaksi läheistä oppilasta – entiseen asemaansa palautettu
Shamarpa ja Tai Situ – yhdessä Jamgön Kongtrülin ja Goshir Gyaltsabin kanssa
harjoittivat Karmapan suorassa ohjauksessa vastarakennetussa instituutissa ja
luostarissa.
Vaikka
Karmapa pysytteli päättäväisesti erossa Tiibetin politiikasta, hänen ääntään
kuultiin aluetta koskevissa asioissa. Himalajan eri kansakunnat kunnioittivat
häntä korkeasti, ja hänen sanansa oli laki, mitä tuli khampoihin. Sotaisat
itätiibetiläiset ja joukko pakolaishallituksen painostamia korkeita lamoja
kerääntyi hakemaan häneltä tukea ja apua. Dharamsalan viimeisin hanke, pyrkimys
sulauttaa kaikki koulukunnat yhdeksi elimeksi, oli uhka koulukuntien autonomialle.
Toteutuessaan se merkitsisi monien sellaisten ainutlaatuisten buddhalaisten
tranmissioiden, välitysten, loppua, joita kukin koulukunta oli säilyttänyt
erikoisuuksinaan vuosisatojen ajan.
Kolmetoista
suurta tiibetiläistä siirtokuntaa, jotka koostuivat pääosin Khamin pakolaisista
ja jotka eivät olleet lainkaan halukkaita tulemaan isoveljensä nielaisemaksi,
muodostivat poliittisen liiton ja valitsivat Karmapan hengelliseksi
johtajakseen. Näin sai alkunsa voimakas Dalai-laman ja Dharamsalan virallisen
linjan vastainen pooli. Uusi liittouma taisteli menestyksekkäästi Tiibetin
uskonnollisen monimuotoisuuden tuhoamista vastaan, ja lopulta tuo harhamielinen
suunnitelma oli hylättävä. Mutta hallitus ei voinut antaa anteeksi Karmapalle
hänen peräänantamattomuuttaan kiistassa ja Dalai-laman arvovallan uhmaamista,
ja kagyüt joutuivat iljettävien hyökkäysten kohteeksi. Kun Gungthang Tsultrim,
liittouman poliittinen johtaja, ammuttiin vuonna 1977 ja murhaaja tunnusti
toimineensa Tiibetin hallituksen käskystä, Rumtek ja Dharamsala ajautuivat
erilleen. Dalai-laman ja Karmapan aiempi ystävyys hautautui katkerien
realiteettien alle. (Suom. huom: Murhaaja myönsi saaneensa palkkioksi 300 000
rupiaa Tiibetin pakolaishallitukselta, joka oli tarjonnut vielä suurempaa
summaa 16. Karmapan Rangjung Rigpe Dorjen surmaamisesta.)
Karmapan
riippumattoman aseman johdosta Tiibetin hallituksen ministerit alkoivat katua
Dalai-laman muuttunutta politiikka Shamarpaa kohtaan. Vaikka pannan poistaminen
oli ollut pitkälti tyhjä ele – Dalai-lamalla ja hänen hallituksellaan ei ollut
lainkäyttövaltaa Intiassa, eikä Shamarpa tarvinnut Tiibetin johtajan lupaa
julkisille esiintymisilleen vieraalla maaperällä – tuo päätös aiheutti
levottomuutta. Vuosisatojen ajan niin Karmapa kuin Shamarpakin olivat olleet
epäsuosittuja hahmoja hallituspiireissä, ja Lhasan tempausta 200 vuotta sitten
oli juhlittu voittona kapinallisista kagyüista. Nyt Karmapan korkeaa profiilia
ja hänen pääoppilaansa äkillistä uudelleenilmaantumista pidettiin uhkana
gelugpojen poliittisille tavoitteille. Dharamsala näki kagyüjen johtajan ja
hänen seniorioppilaansa katkeriksi vihollisikseen.
Tiibetiläisten
nimellisenä hallitsijana Dalai-laman odotettiin pysyttelevän tällaisten
juonittelujen ja sairaiden ajatuskulkujen yläpuolella. Salajuoniin tottuneet
pelurit ympäröivät Dalai-lamaa, jolla oli välineenään vain nimensä maine, kun
hän pyrki pitämään eri tahot aisoissa. Pidätelläkseen hallituksensa vähemmän
rationaalisten jäsenten hankkeita hänellä oli tapana säännöllisesti julistaa
olevansa viimeinen jälleensyntymä Dalai-lamojen linjassa. Tämä strategia toimi
aikansa, kunnes hänen poliitikkonsa laativat uuden hyökkäystaktiikan ja
jatkoivat juonittelujaan kolmea muuta buddhalaista koulukuntaa vastaan.
Tiibetiläisten
väliset rähinät eivät kuitenkaan rajoittuneet gelugpojen harjoittamaan toisten
koulukuntien ahdisteluun. Shamarpan aseman palauttaminen herätti yllättäen
vastustusta Dharamsalan hallitusrakennuksia paljon lähempänäkin sijainneissa kortteereissa.
Tiibetissä
jokaista tulkua ympäröi ja hoivasi kehdosta hautaan ammattineuvonantajien ja
-palvelijoiden seurue. Elämä toisensa jälkeen näiden seuruiden perheillä oli
sama tehtävä lamansa ympärillä. Tämä ryhmä kasvoi näyttävyydessään ja koossaan,
kunnes siitä tuli tosiasiallisesti mestariaan tiivisti ympäröivä hovi.
Henkilökohtaisella kunnianhimolla oli näissä piireissä paljon suurempi rooli
kuin olisi odottanut hengellistä opettajaa palvelevilta ihmisiltä.
Karmapan
ja hänen lähimpien oppilaidensa jälleensyntymillä oli kullakin tämänkaltainen
saattoväki, jonka jäsenet varjelivat kateellisina asemaansa perimyslinjan
hierarkiassa. Kun Shamarpa väkensä kanssa oli julistettu pannaan, muita
korkeita kagyü-lamoja ympäröivät ryhmittymät yhdessä rinpocheidensa kanssa
siirtyivät pykälän ylöspäin nokkimisjärjestyksessä.
Shamarpan
äkillinen paluu lopetti tämän auvoisen asiantilan. Hänen lunastettuaan takaisin
paikkansa Karmapan seniorioppilaana Situ Rinpochen seurue joutui yhden sijan
alaspäin hierarkiassa. Vielä tyytymättömämpiä olivat Gyaltsab Rinpochen
seuraajat. Heillä oli useita rakennuksia yhteisomistuksessa Karmapan hallinnon
kanssa Karmapan Tiibetin-pääasemapaikassa Tsurphussa, ja he olivat vuosisatoja
hakeneet oikeudessa tuota omaisuutta haltuunsa. Nyt Shamarpan aseman
palauttamisen jälkeen ja 16. Karmapan asetettua Jamgön Kongtrülin perimyslinjan
neljännelle sijalle, heidän oli tyydyttävä viidenteen sijaan.
Tämänkaltaiset
tapahtumat ovat dynamiittia perinteisissä Aasian yhteiskunnissa. Nautittuaan
kaksisataa vuotta korkeasta statuksesta Tai Situa ja Goshir Gyaltsabia ympäröineet
perheet eivät olleet halukkaita hyväksymään tätä viimeistä onnetonta käännettä
kohtalossaan. Shamarpa seisoi heidän tiellään, ja niinpä Dharamsalan hallitus
sai ennennäkemättömän liittolaisen pyrkimykselleen nujertaa kagyü-linjan seniorilinjanhaltija.
Yleinen otaksuma tuolloin oli, vaikkei siitä aina ollut todisteita, että
rinpochet itse olivat näiden machiavellimäisten juonittelujen
yläpuolella.
Karmapan
ollessa elossa hän oli kagyü-linjan kiistaton johtaja. Hän piti
henkilökohtaisesti huolta monien korkeiden kagyü-tulkujen koulutuksesta ja
visioi Rumtekin opiskelu-, meditaatio- ja rituaalikeskukseksi, jonka oli määrä
toimia suojana opetusten katoamista vastaan. Varhaisesta lapsuudestaan asti
Karmapan neljä lähintä oppilasta kasvoivat hänen ohjauksensa alla ja saivat
opetuksia ja initiaatioita kagyü-välityksen aarteisiin. Yhteisen kasvatuksen
oli määrä vahvistaa tulkujen välisiä siteitä sekä luoda pohjaa perimyslinjan
yhteisjohtajuudelle sen jälkeiseksi ajaksi, kun Karmapa väistämättä
kuolee.
Oliko
jo noina varhaisina aikoina havaittavissa merkkejä tulevasta eripurasta
Shamarpan ja Situ Rinpochen välillä? Kantoiko Situpa salaisesti kaunaa
Shamarpaa kohtaan jo varhain Rumtekissa? Itse asiassa, vaikka he kasvoivat
yhdessä Karmapan valvovien silmien alla, he eivät olleet tovereita
keskenään.
Kun
kunnianarvoisat pakolaisseurueet olivat asettautuneet Sikkimin maaperälle,
nuori Tai Situ, joka edellisessä elämässään oli ollut voimakas hahmo
Itä-Tiibetissä, joutui välittömästi valtaansa menettäneen hallintokuntansa
painostuksen alle. Peläten, että heidän nuori mestarinsa saattaisi retkahtaa
modernin maailman kotkotuksiin, köyhät mutta ahnaat palvelijat tarjosivat
Situpalle kaikenlaista materiaalista mukavuutta mutta pitivät häntä
eristyksissä tämän majapaikassa. Pienestä asti nuori tulku ruokaili yksin,
leikki yksin ja istuutui lukemaan kirjojaan yksin – ilmeisen vähän asiasta
innostuneena. Kaiken huipuksi se tosiasia, että Shamarpa ja Situpa olivat
taustoiltaan vastakkaisia, ei auttanut vähentämään kitkaa heidän välillään.
Shamarpa nautti aristokraattisen jälkeläisen loistostaan. Edellisessä
jälleensyntymässään ylpeä ja pöyhkeä Situpa puolestaan kantoi nyt
hevosenkengittäjän pojan häpeätahraa; vanhassa Tiibetissä tuo ammatti vastasi
arvoltaan lähinnä myyränpyytäjää tai teurastajaa.
Aristokraattisesta
syntyperästään huolimatta Shamarpa oli ajautunut epäedulliseen asemaan
suhteessa tovereihinsa. Siinä missä kolme tulkua olivat jälleensyntyneet ja
päätyneet aina vanhojen neuvonantaja- ja palvelijaseurueidensa holhottavaksi,
Shamarpa oli kadottanut 200 vuotta kestäneen virallisen pannansa aikana lähes
tyystin uskolliset avustajapiirinsä. Toisaalta tilanne antoi hänelle paljon
vapautta, eikä se ollut kovin huolestuttava, niin kauan kuin Karmapa oli
torjumassa kaikki pääoppilastaan vastaan suunnatut hyökkäykset. Mutta
huolimatta asemastaan seniorioppilaana Shamarpa oli mahdollisissa
konfliktitilanteissa epäilemättä haavoittuvampi poliittisille hyökkäyksille
kuin hänen kolme tulkutoveriaan. Situpan lähipiiri oli jo alkanut punoa
juoniaan uudessa turvapaikassa. He liittoutuivat yhteen muuan Gyaton-tulkun
kanssa, jonka Karmapa oli lähettänyt Sikkimiin vuosia aiemmin ja joka nyt
vastusti tämän läsnäoloa pyrkien luomaan oman valtatukikohtansa pääkaupunkiin Gangtokiin.
Kun
vuonna 1970 nuoret tanskalaiset Hannah ja Ole Nydahl matkustivat
Rumtekin-luostariin, he löysivät erinomaiset olosuhteet henkiselle kasvulle.
Intian byrokraatit ylittivät itsensä pyrkiessään tekemään pääsyn Sikkimiin
vaikeaksi ja pitämään oleskeluajan lyhyenä, mutta pariskunta käytti
onnistuneesti kaikki kykynsä näiden harhauttamiseksi. Tiibetiin ja Bhutaniin
suuntautuvilla aurinkoisilla Himalajan rinteillä neljä nuorta tulkua ja muut
lamat sulauttivat mielensä Karmapan valaistuneeseen olemukseen aktivoiden monia
elämänaikoja jatkuneen siteensä opettajaansa. Paikka kukoisti Karmapan
suojelevan kentän alla, ja vanhan pääsihteerin Damcho Yongdun omavaltaisesta
luonteenlaadusta ja rautanyrkkihallinnosta kantautuneet satunnaiset huhupuheet
eivät kyenneet haihduttamaan aidon harmonian ja kasvun ilmapiiriä.
Ennen
kuolemaansa 1981 Karmapa ilmaisi voimakkaan toiveensa siitä, että kolme tärkeää
projektia tulisi saattaa päätökseen: Nalanda-instituutti korkeimpia
buddhalaisia opintoja varten Rumtekissa, New Delhin Dharma Chakra -keskus ja
Tengyurin, Buddhan opetusten laajan selityskokoelman, painattaminen.
Ensimmäinen näistä projekteista tuli Jamgön Kongtrülin hoidettavaksi, kun taas
New Delhin hanke, joka myöhemmin tultiin tuntemaan Karmapa International
Buddhist Institutena, tuli Shamar Rinpochen vastuualueeksi. Tengyurin
painattaminen, joka on pitkä ja huolellisuutta vaativa prosessi, tuli myös
saatettavaksi päätökseen New Delhissä.
Tällä
tavoin osan nuorista rinpocheista oli määrä lähteä Karmapan siipien suojasta
kokeilemaan omia voimiaan suuressa maailmassa. Tai Situ oli rohjennut lähteä
ulos luostarista jo vuonna 1976 ennen koulutuksensa saattamista päätökseen.
Hänen siirtymisensä Länsi-Himalajalle oli kuitenkin ollut ilmeisen
ennenaikainen ja vastoin hänen lamansa toiveita. Toistuvasti Karmapa paljasti
yksityisesti Hannahille ja Olelle, että Situ Rinpochen tulisi palata Sikkimiin
saattamaan päätökseen mahamudra- eli suuren sinetin harjoituksensa (mahamudra
on perimmäinen näkemys todellisuuden luonteesta). Mutta turhaan. Karmapan
pyynnöt kaikuivat kuuroille korville, ja Situpa pysytteli tieten tahtoen
syrjässä pääasemapaikasta paljon pitempään kuin oli terveellistä. Kun hän
lopulta ilmaantui, aika ja olosuhteet hänen koulutuksensa saattamiseksi loppuun
olivat menneet ohi. Yhdessä kirjelappusessa lamalleen Situ Rinpoche ihmetteli,
miksi Karmapa kieltäytyi vastaamasta hänen moniin aiempiin kirjeisiinsä. Näytti
siltä, että anottuaan vuosikausia sydänpoikaansa palaamaan Karmapa lopulta oli
päättänyt pitää hänet loitolla asemapaikastaan. Ja niinpä lukuun ottamatta
käyntiään Karmapan polttohautausseremoniassa ja lyhyttä vierailuaan sen jälkeen
Tai Situ pysytteli johdonmukaisesti poissa Rumtekista aina vuoteen 1992 asti.
Kun hän sitten ilmaantui sinne tuon kuukauden toukokuussa, hänellä oli
mielessään paljon muutakin kuin vain halu suorittaa uskonnollisia velvollisuuksiaan.
Ensimmäiset
merkit linjan sisällä muhivasta konfliktista ilmenivät heti, kun Karmapa oli
menehtynyt vuonna 1981. Puolitoista vuotta aiemmin päivänseisauksen aikaan
Coloradossa Karmapa oli paljastanut kuolemansa ajankohdan Hannahille ja Olelle.
Hänen toiveidensa mukaisesti tanskalaispariskunta matkusti Sikkimiin sadan
ystävänsä kanssa ja saapui Rumtekiin juuri ennen Karmapan kuolemaa
Amerikassa.
Neljäkymmentä
viisi päivää myöhemmin 20.12.1981 virallinen polttohautausseremonia houkutteli
tuhansia Karmapan seuraajia hänen päämajaansa. Tämän merkittävän tapahtuman
aikana, kun Karmapan vauvan kokoiseksi kutistunut keho tuhoutui liekeissä,
yhtäkkiä "sinimusta pallo" vierähti esiin liekkien keskeltä. Se vieri
polttohautauspaikan pohjoispuolelle kohti Tiibetiä ja pysähtyi paikkaan, jossa
Lopön Tsechu Rinpoche – Karmapan uskottu – ja kaksi muuta lamaa seisoivat. Tämä
epätavallinen ilmiö loi jännitystä ilmaan ja aiheutti spekulaatioita. Kukaan ei
tiennyt tarkalleen, mitä tehdä tuolla salaperäisellä möykyllä, ja hölmistyneet lamat
riensivät kysymään neuvoa Kalu Rinpochelta, vanhimmalta ja oletettavasti joukon
viisaimmalta. Tutkittuaan huolellisesti "palloa" vanha Kalu
nyökytteli tietäväisen hyväksyvästi mutta oli yhtä ymmällään kuin muukin
kunnianarvoisa joukko. Kaikki silmäilivät toisiaan hämillään ja odottivat
avuttomina jotain vastausta. Nyt ihmiset alkoivat ajatella, että möykky
muistutti ihmisen elintä, joten Lopön Tsechu asetutti sen korkealle paikalle
stupan viereen.
Tuolla
hetkellä Situ Rinpoche ilmaantui viereisestä huoneesta mukanaan poltettavaksi
tarkoitettuja lahjoituksia. Hän pani merkille hälinän mutta ilmeisesti hänellä
ei ollut aavistustakaan, mitä oli tapahtumassa. Nähdessään epätietoiset kasvot
ympärillään ja pyöreän möhkäleen korkealla metallilautasella, hän otti lautasen
käsiinsä, ja häipyi kaikessa loisto- ja juhlahumussa uuden omaisuutensa kansa
pääalttarihuoneeseen. Myöhemmin tuona iltana hän siirsi tuon objektin vähin
äänin ja vähemmän seremoniallisesti henkilökohtaiseen huoneeseensa, jossa hän
piilotti sen komeroonsa.
Kolme
päivää myöhemmin Rumtekissa pidettiin suuri kagyü-konferenssi. Linjan
seniorilamojen istuuduttua vierekkäin instituutin juhlasaliin Situ Rinpoche
nousi tuoliltaan ja alkoi puhua perinteisistä tiibetiläisistä rinpocheista
koostuvalle kunnianarvoiselle kokousväelle – englanniksi. Ensin hän paljasti,
että objekti, jota hän piti huoneessaan, oli itse asiassa Karmapan sydän.
"Sydän lensi polttohautaustulen pohjoisportista ja laskeutui
käsiini", hän tunnusti ylpeänä avaten kaikkien ihasteltavaksi oikean
kämmenensä. "Se kuuluu nyt minulle", Situpa sanoi huipennukseksi. Sitten
hän selitti rakentavansa kaksi–kolme jalkaa korkean stupan puhtaasta kullasta
luostariinsa Sherab Lingiin Länsi-Himalajalle sijoittaakseen kallisarvoisen
pyhäinjäännöksen sinne. Lamat katsoivat passiivisina Situpan englanninkielistä
selontekoa ymmärtämättä sanaakaan hänen puheestaan. Harvat läsnä olleet
länsimaalaiset ällistelivät hölmistyneinä kuulemaansa. Tyytyväisen oloinen Tai
Situ loi silmäyksen hiljaiseen kokousväkeen ja istuutui alas osoittamatta
pienintäkään aietta kääntää tätä historiallista viestiä tiibetiksi.
Arvoitukseksi jäi, miksi hän päätti antaa rinpocheille niin merkityksellisen
tiedonannon kielellä, jota nämä eivät ymmärtäneet.
"Rinpoche,
sinun pitäisi puhua tiibetiksi", kaikui Shamarpan ääni täpötäydessä
salissa. Shamar-tulku, jolle ei ollut ilmoitettu kokouksesta, oli tullut sisään
kesken Situpan esitystä ja juuri ajoissa kuullakseen, kuinka sydän oli
liidellyt tulesta Situpan käteen. Hänen täytyi välittömästi oivaltaa, että Tai
Situ suunnitteli kallisarvoisen pyhäinjäännöksen sieppaamista mukaansa Sherab
Lingiin ilman että kukaan aikoisi estää häntä. Seniorilamat, jotka saivat
selityksen vieraalla kielellä, pidettiin sopivasti pimennossa. Ymmärtäen, että aikaa
ei ollut tuhlattavana, Shamarpa pyysi ystävällisesti Situpaa toistamaan tiibetiksi,
mitä hän oli sanonut hetkeä aiemmin englanniksi. Silmin nähden vaivautuneena
Tai Situ nousi ylös toisen kerran. "Shamar Rinpoche on oikeutetusti
muistuttanut minua tiibetin kielen unohtamisesta", hän myönsi ja selitti
tarinan uudelleen omalla murteellaan.
Situpan
äkillinen esiintyminen Karmapan sydämen haltijana oli yhtä paljon uutinen
Damcho Yongdulle, taistelunhaluiselle Rumtekin vanhalle pääsihteerille, kuin
muullekin kokousväelle. Damcho Yongduun ei polttohautaustapahtumien vääristely
tehnyt lainkaan positiivista vaikutusta, eikä hän ollut sellaisella
mielialalla, että olisi sallinut epätavallisen pyhäinjäännöksen livahtaa ulos
Rumtekista, ja niinpä hän julisti arkailematta, että sydän ei ollut liitänyt
kenenkään käsiin, eikä ainakaan Situpan käsiin. Hän kokosi sitten voimansa
uhmatakseen Sherab Lingin hanketta. Esiintyen Rumtekin hallinnon puolesta hän
lupasi varat tarpeen vaatiessa viisi jalkaa korkeaan stupaan. Karmapan valtaistuimen
hoitajana hän vaati lujasti, että kaikki linjan tulevaan vaurauteen liittyvät
esineet tulee jättää Karmapan toiveiden mukaisesti Rumtekiin. Jäämättä
odottamaan lisäyllätyksiä vanha mies johti kulkueen Situpan huoneeseen ja otti
pikaisesti haltuunsa pyhäinjäännöksen hyllyltä. Hänen päättäväinen toimintansa,
selkeä järjenkäyttönsä ja Situpan tarjouksen ylittäminen veivät voiton.
Karmapan sydämen sallittiin jäädä Rumtekiin odottamaan luvattua kultaista
stupaa sijoituspaikakseen. Kuten myöhemmin osoittautui, Damcho Yongdun piti
lupauksensa. Nyt puhtaasta kullasta rakennettu stupa, olkoonkin että vain jalan
korkuinen, hallitsee Rumtekin luostarin ensikerrosta.
Häiritsevää
koko välikohtauksessa ei ollut niinkään köydenveto Karmapan sydämestä, mikä oli
ymmärrettävää ottaen huomioon pyhäinjäännöksen erikoislaadun, vaan kunnioitetun
linjanhaltijan harjoittama tietoinen tosiasioiden vääristely. Situ Rinpochen versio
siitä, kuinka pyhäinjäännös tuli hänen käsiinsä, oli vähintäänkin kaukainen
tulkinta totuudesta, ja se oli taatusti venyttänyt seremoniaan osallistuneiden hyväntahtoisuuden
ja mielikuvituksen äärirajoihinsa. Kuten silminnäkijät ovat kertoneet vuosia
myöhemmin, ainoa syy siihen, että sydän päätyi Situpan käsiin, oli
yksinkertaisesti se, että hän sieppasi sen stupan vierestä ja luikki sen kanssa
tiehensä kenenkään panematta vastaan.
Vielä
häiritsevämpi oli se tosiasia, että Situpan tukijat sallivat tämän ilmeisen
petoksen kasvaa esteettä. Vuosien sinnikkään kampanjoinnin ja kiihotustoiminnan
jälkeen tarina siitä, kuinka Situpa profeetallisesti sai ja kantoi pois
pyhäinjäännöksen, oli muodostumassa pyhäksi todisteeksi siitä, että itse
asiassa hän olikin linjan seniorihaltija, jonka Karmapa itse oli valinnut
paljastamaan seuraavan jälleensyntymänsä. Näin räikeä poikkeama totuudesta loi
vaarallisen ennakkotapauksen ja pohjusti paljon tulevaa kommunikointia linjan
huipulla. Tuohon aikaan kuitenkaan kukaan ei uskaltanut uhmata valehteluun
syyllistynyttä korkeata lamaa. Se ei tuolloin ollut vielä mahdollista.
Epäonnistuttuaan
pyrkimyksessään saada haltuunsa Karmapan sydän Situpa vaati sen sijaan
itselleen Karmapan harjoituskirjoja. Hän perusteli tätä sillä, että hänen
luostarinsa tarvitsi erikoissiunausta opettajaltaan, ja kirja, jota Karmapalla
oli tapana lukea päivittäin, oli juuri oikea esine, jota hän oli etsinyt. Tällä
kertaa vanha pääsihteeri oli varuillaan. Kuten Shamar Rinpoche paljasti vuosia
myöhemmin tämän kirjan kirjoittajalle, Damcho Yongdu nousi voimakkaasti
vastustamaan Situpan uutta mielihalua. "Rinpoche, älä anna hänelle
kirjoja", vanha mies reuhasi Shamarpalle. "Hän aikoo tuottaa niiden
avulla väärennetyn ennustuskirjeen tulevasta Karmapasta." Tuolloin huolen aihe
kuulosti liioitellulta ellei peräti hullulta, mutta joka tapauksessa Tai Situn
painostus jäi tuloksettomaksi, ja lopulta hän joutui lähtemään Rumtekista
tyhjin käsin. Karmapan omaisuus jäi hänen asemapaikkaansa.
Heti
konferenssin jälkeen kuin sisäistä kutsua seuraten joukko tyytymättömiä
avustajia alkoi piirittää Situpaa ja kuiskia tämän korviin: "Shamar
Rinpoche pelasi niin ovelaa peliä kokouksen aikana. Hän petkutti sinua
pahanpäiväisesti! Shamar Rinpoche on sinulle liian vikkelä." Ja niin
edelleen. He veisasivat kateellista virttään välittämättä lainkaan siitä
tosiasiasta, että ainoa, joka oli yrittänyt petkuttaa, oli heidän
isäntänsä.
Ei
ollut heti selvää minkälaisen painoarvon Tai Situ antoi noille hajottaville
puheille, mutta lopulta Situpan on täytynyt sisäistää laajalti kiertäneet
puheet siitä, että Shamarpa pelasi likaista peliä ja voitti helposti
viekkaudellaan Situpan. Kuten tulevat tapahtumat osoittivat, eripuran siemenet
oli jo kylvetty, ja joko tietoisesti tai tiedostamattaan Karmapan kaksi ylintä
oppilasta olivat tuosta lähtien keskenään kilpailijoita ja vihollisia.
Situpan kannattajien väkivaltainen hyökkäys New Delhissä sijaitsevaan Karmapan KIBI-instituuttiin 17.3.1994. Etualalla Situ Rinpochen veli.