Harjoittaminen on tietyssä mielessä samanlaista kuin mikä tahansa työ. Jos haluamme todella menestyä jossakin, meidän on paiskittava töitä sen eteen päivästä päivään. Vastaavasti, jos haluamme saavuttaa dharman päämäärän, meidän tulee omistautua harjoittamaan sitä päivittäin.    

Ajan myötä harjoittamisemme ei tulisi heikentyä, vaan päinvastoin kehittyä yhä pidemmälle. Jos harjoittamisemme on huolimatonta, niin siunausta ei todella välity, koska harjoittamisen aikana keskittymisemme on herpaantunut ja ajattelemme muita asioita. Edes teetä juodessamme emme kykene todella nauttimaan teestä: ajattelemme, mitä aiomme tehdä, sen sijaan että olisimme todella tiedostavia ja keskittyisimme siihen, että juomme teetä. Tällainen asenne luo monenlaisia tulevaisuuteen liittyviä tunteita ja haluja sekä paljon turhautumista, koska projisoimme jatkuvasti itsemme vielä epävarmaan tulevaisuuteen ja luomme vain paljon haluja, jotka usein liittyvät johonkin, jota ei edes tapahdu. Koska ajatuksemme ovat tulevaisuudessa, suunnitelmat täyttävät jatkuvasti mielemme ja tämänhetkisen harjoituksemme ajattelemiselle ei jää tilaa. Huolimattomuus vie meitä yhä enemmän mukaansa.     

Paljon vikoja alkaa kehittymään huomaamattamme: Unohdamme harjoituksen, jota olemme parhaillaan tekemässä. Mielemme ei ole keskittynyt, vaan hyppii yhdestä ajatuksesta toiseen. Sitten menetämme innostuksemme ja halumme dharman harjoittamiseen. Koska meditaatiomme ei tunnu sujuvan ja kehittyvän hyvin, olemme aiempaa turhautuneempia ja meillä on enemmän vihan, ylpeyden ja kateuden negatiivisia tunteita. Unohdamme olla tietoisia ja unohdamme muistuttaa itseämme jatkuvasti tarpeesta harjoittaa uutterasti ja tuloksia odottamatta. Meidän tulisi nähdä, kuinka tämänkaltainen huolimaton asenne tuo mukanaan ainoastaan yhä enemmän odotuksia ja pelkoja.    

Meidän täytyy pohtia tätä hyvin huolellisesti, koska tämä on suurin virhe, jonka harjoittaja voi kokea. Pohjimmiltaan se syntyy ylpeydestä. Koska olemme harjoittaneet jo joitakin vuosia ja tehneet yhtä jos toistakin harjoitusta, ajattelemme, että meistä on tullut joku hyvin erikoislaatuinen – henkilö, jolla on korvaamattoman arvokasta kokemusta ja tietoa dharmasta. Olemme varmoja siitä, että olemme paljon parempia kuin aiemmin. Itse asiassa mitä vähemmän harjoitamme ja kehitymme henkisesti, sitä enemmän kuvittelemme olevamme joku todella hyvä ja tärkeä. Tunnemme olevamme hyvin puhtaita, ja näemme, että muut eivät ole niin puhtaita, että he ovat taitamattomia ja että he ovat väärässä ja me oikeassa. Meille kehittyy tunne siitä, että meillä on todella hyvä ymmärrys dharmasta ja että olemme saavuttaneet todellisen oivalluksen. Lopulta kuvittelemme tietävämme asiat paremmin kuin itse lama. Hän on kyllä hyvin ystävällinen, mutta ei todella näe sitä, mitä me näemme, hän ei ole todella tietoinen samalla tavoin kuin me. Ajattelemme, että olemme nyt valaistunut, buddha, ja että lama ei ymmärrä meitä. Tällä tavoin ylpeytemme suurenee ja suurenee, kunnes se vie meidät täysin mukanaan. Olemme vakuuttuneita siitä, että me olemme oikeassa ja muut väärässä, mutta emme huomaa että meistä on tulossa yhä tasapainottomampia, että olemme joutumassa yhä syvemmälle vaikeuksiin ja että mieltämme häiritsevät yhä enemmän vihan tunteet, joita tunnemme toisia ja jopa opettajaa ja Dharman harjoittamista itseään kohtaan.     
 
Käännös: Jyrki Papinniemi   

Tehokkain tapa kerätä hyviä vaikutelmia on iloita toisten tekemästä hyvästä. Ajattelemme buddhien, bodhisattvojen, munkkien, nunnien, miesten ja naisten – kaikkien – tekemiä positiivisia tekoja; ajattelemme kaikkea sitä, mitä ikinä on tehty valaistumisen hyväksi, ja iloitsemme siitä kaikesta. Liitämme itsemme siihen iloitsemalla mielessämme näistä hyvistä teoista, ja tällä tavoin otamme täysin osaa näiden olentojen tekoihin ja saamme siten kartutettua yhtä paljon ansiota kuin he. Tämä on ylin tapa kerätä meriittiä. 

Toisten hyvistä puolista iloitseminen, iloitseminen siitä, että he harjoittavat ja tekevät positiivisia asioita, on paras tapa kerätä meriittiä. Usein olemme kateellisia, koska joku harjoittaa paremmin kuin me, koska hänellä on enemmän aikaa, koska hän näyttää ymmärtävän dharmaa helpommin kuin me, ja niin edelleen. Kaikki nämä kateelliset ajatukset tekevät olomme epämukavaksi ja erittäin negatiiviseksi. Siinä missä iloitseminen toisten tekemistä positiivisista asioista yhdistää meidät heihin ja vie meidät valaistumiseen, ärtymyksen, kateuden ja vihan tunteminen niiden johdosta sitä vastoin sulkee meidät pois valaistumisesta. Kaikki tällaiset tunteet ovat potentiaalisia esteitä kehityksellemme kohti valaistumista, koska eräänä päivänä ne kypsyvät ja häiritsevät harjoitustamme. 

Kohtaamme tämän jatkuvasti jokapäiväisessä elämässämme. Näemme toisten harjoittavan, ja se ärsyttää meitä. Olemme hieman kateellisia, samalla tavalla kuin olemme kateellisia jonkun toisen menestyksestä. Olemme hieman ärtyneitä tästä henkilöstä, joka on niin älykäs ja ymmärtää kaiken, kun taas me emme ymmärrä mitään. Olemme ärtyneitä jostakusta toisesta, joka sanoi jotain sopimatonta, jostakusta, joka tekee asiat tuolla tavoin, vaikka kaikki tietävät, että ne pitäisi tehdä tällä tavoin, ja niin edelleen. Kaikki se ilkeys, jonka kehitämme, luo vastaavan määrän esteitä omalle harjoituksellemme. 

Sen sijaan, että kiinnitämme huomiomme ulkopuolelle ja sanomme "Hän toimi väärin, hänen ei olisi pitänyt sanoa noin", meidän olisi parempi katsoa sisäänpäin ja sanoa itsellemme: "Jos tämä aiheuttaa epämiellyttävän kaiun minussa, se tarkoittaa, että minussa on jotain vinossa. Jos kerran tämän henkilön sanat ärsyttävät minua, se johtuu siitä, että ylpeyttäni on jollain tavalla loukattu. Se tarkoittaa, että ylpeyttäni, joka saa minut sanomaan, että asioiden pitäisi olla näin eikä noin, on kolhittu. Se tarkoittaa, että kateuteni on herännyt." 

Mitä meidän tulisi tehdä? Meidän täytyy keskittyä itseemme ja sanoa: "Minussa on kateutta, josta on päästävä irti. Ja minun tulee päästä eroon myös pinttyneistä käsityksistäni ja vahvasta takertumisestani." Tällä tavoin työskentelemme omien vikojemme parissa, ja lopulta sillä, mitä on ulkopuolella, ei enää ole kovin paljoa merkitystä. 

Jos emme toimi tällä tavoin, emme voi pienentää omia vikojamme, emmekä heikentää tunteitamme, ja tilanteesta tulee nopeasti kestämätön. Jollemme työskentele sisältäpäin käsin, mitä tapahtuu? Tunteista tulee vahvempia, erityisesti kateudesta. Kun tunteet sisällämme voimistuvat ja alamme olla yhä parempia ja parempia löytämään vikoja toisista ulkopuolellamme, huomaamme kokevamme jatkuvaa kärsimystä. Kaikki, mitä ihmiset sanovat tai tekevät, loukkaa meitä. Näemme negatiivisuutta kaikkialla. Olemme kriittisiä kaikkia kohtaan, ja ennemmin tai myöhemmin tämä purkautuu ulos: Alamme ilmaista sitä sanoin, yllymme toimimaan, ja tulemme aggressiivisiksi toisia kohtaan. Lopulta otamme viimeisen askeleen ja aiheutamme aktiivisesti valtavaa kipua muille, jotka sitten tietenkin vastaavat aggressioon aggressiolla, ja näin me siirrymme loppumattoman vihan ja epämukavuuden helvetilliseen maailmaan. 

Ongelma on siinä, että meillä on silmät, jotka luonnostaan katsovat ulospäin, ja niinpä näemme siten toisten viat, mutta nuo samat silmät eivät voi katsoa sisäänpäin ja nähdä, mitä meidän itsemme sisällä on. Joten meillä on luonnollinen taipumus katsoa poispäin itsestämme ja kritisoida, arvostella ja arvioida sitä, mikä on ulkopuolellamme. On olemassa tiibetiläinen sanonta: "On helppo nähdä kärpänen toisen nenällä huomaamatta hevosta omallaan." 

Voimme vastata tähän fyysisten silmiemme kyvyttömyyteen katsoa sisäänpäin kehittämällä viisauden silmää. Päinvastoin kuin normaali näkökykymme, joka on ulospäin suuntautunut, viisauden silmä katsoo sisäänpäin, ja sitä voidaan käyttää itsetutkiskeluun. Kun alamme katsoa sisäänpäin, huomaamme, että emme ole niin loistavia kuin kuvittelimme, ja itseluottamuksemme kokee kolahduksen. Näemme itsemme sellaisena kuin olemme, ylpeytemme ja omahyväisyytemme pienenevät samoin kuin ylpeyteen liittyvät tunteemme, ja meissä tapahtuu yleistä kehitystä. Tämä johtaa väistämättä parempiin suhteisiin toisten kanssa, sillä heijastamme paljon vähemmän omia käsityksiämme toisiin, ja ne pikku viat, joita ennen näimme heissä, eivät enää häiritse meitä. Meissä ja suhteessamme muihin tapahtuu selkeää parantumista. 

Ilman tätä sisäistä tutkiskelua, joka antaa meidän nähdä omat vikamme, emme voi koskaan korjata niitä. Jos kasvomme olisivat likaiset, voisimme olla täysin tietämättömiä siitä. Kaikki muut näkisivät, että meillä on suuri tahra otsassamme, mutta me itse emme kykenisi näkemään sitä, ellemme päätyisi peilin luo, jonka heijastus näyttäisi meille likaiset kasvomme. Tämä itseemme suunnattu sisäinen katse, jonka avulla näemme, millaisia me todella olemme, sallii meidän huomata kasvojemme likaisuuden, pestä ne ja muuntaa tällä tavoin vian laadukkuudeksi. 

Tämän vuoksi, kun alamme toden teolla harjoittaa dharmaa, näkökannassamme täytyy tapahtua suuri muutos: sellainen, jossa me auliisti asetamme itsemme kyseenalaiseksi. Ennen sitä mikään ei voi muuttua. Kaikki tuntuu olevan hyvin, kun emme todella katso itseämme; ajattelemme olevamme mainioita ihmisiä, ongelmia ei ole, ja niinpä mitään ei tarvitse muuttaa. Sitten yhtenä päivänä epäilys hiipii mieleemme: "Ehkäpä kuitenkin olisi tehtävä jotain?" Otamme vaarin Dharman neuvoista ja alamme katsoa itseämme tarkemmin, ja samalla näemme paljon epämiellyttäviä asioita. Tämä on väistämättä häiritsevä kokemus. Harjoituksessamme on jakso, jolloin emme voi kovin hyvin, kun huomaamme millaisia todella olemme. Tuo on se hetki, jolloin katsomme peiliin ja näemme kuinka likaiset kasvomme ovat. Tämä on osa polkua. Se on sen tunnistamista, millaisia me todella olemme. Se on erittäin arvokas rehellisyyden hetki, koska vasta sitten voimme toden teolla alkaa työstää itseämme.

Käännös: Jyrki Papinniemi