Markon lukupäiväkirja 2005 osa 4

Markon lukupäiväkirja - kirja-arviot 2006 - osa 3
Huom2: Hakukoneilla tänne päätyneet. sivu on osa frame-elementtien avulla rakennettua kokonaisuutta. Linkistä lukupäiväkirja pääset näkemään sivun sellaisena kun se on tarkoitettu selattavaksi)
Heinäkuu
	2.7. Kage Baker: The Anvil of the World Kyse on pikkusen rennommalla otteella kirjoitetusta fantasiaopuksesta. Rennommalla otteella tarkoitan sitä, että niin maailma kuin hahmotkin on luotu selvästi pieni pilke silmäkulmassa, vaikkei tämä nyt varsinaisesti mitään huumorifantasiaa olekaan. Tarina on oikeastaan aika yksinkertainen, mutta siinä on käänteitä riittävästi näin lyhyeen kirjaan (350s). Päähenkilönä(kin) on herra Smith on karavaaninjohtaja, entinen mestarisalamurhaaja joka huomaa pian myös karavaaninjohtamisen pikkuisen mutkikkaammaksi kuin mitä alkuun olisi voinut kuvitella. En minä tätä kuitenkaan tarinan takia ylistäisi, mutta enemmänkin minua kiehtoi tässä tietty rento ja ajoin jopa toimivalla huumorilla höystetty kerronta. Vielä kun Baker hieman hioo tyyliään voidaan hänestä odottaa varsin kivaa kirjoittajaa fantasiakirjoittajien monenkirjavaan poppooseen. Eli mukavaa kesälukemista.
	9.7. Roger Zelazny: The Hand of Oberon Ja tällä kertaa vuorossa oli neljäs Amber-kirja. Meno tiivistyy. Joku on vuodattanut verta paikkaan jossa se on kohtalaisen ikävä juttu ja aikaa myöten pahantekijä selviää ja juonet alkavat aueta niin Corwinille kuin lukijoillekin. Mielestäni tämän kirjan myötä kokonaisuus vähän ryhdistäytyy ja samalla sarja muuttuu entistä mielekkäämmäksi. Koko sarjan ongelmaksi näyttääkin tämän perusteella muodostuvan se, että niin miljöö kuin hahmotkin ovat riittävän mielenkiintoisia siihen, että näistä haluaisi kuulla enemmänkin kuin mitä tämä tiivis ja nopeasti etenevä kerronta antaa myöten. Olen lukenut aika läjän fantasiaa ja mieleeni mustuu vain kaksi fantasia-sarjaa (tai kirjaa) joissa olen kaivannut hieman syvempää otetta maailmaan ja hahmoihin, puhun tietenkin tämä kommentin kohteena olevasta sarjasta ja alkuperäinen Maameri-trilogiasta, suurimman osan kärsiessä enemmänkin niistä liioista jaaritteluista. Edelleen pätevät adjektiivit, viihdyttävä ja mukava.
	10.7. Roger Zelazny: The Courts of Chaos Ekan Amber -sarjan päätösosa. Eli nyt ratkeaa kuinka Amberille ja varjomaailmoille käy. Kaiken kaikkiaan sarja osoittautui ehdottomasti lukemisen arvoiseksi ja erittäin viihdyttäväksi. Ongelmaksi nostaisin sen, että lukijalle ”näytetään” pikkuisen liian vähän maailmaa ja hahmoja, mutta suhteellisen omaperäinen kokonaisuus ja omalla tavallaan aika hurmaavat hahmot sekä kiva juonikkuus pelastavat paljon. Pysyn myös kannassani sen suhteen, ettei tämä ehkä niin hyvä sarja ole, että nostaisin tätä oikopäätä omaan fantasian top 10-listalleni, mutta myönnän, että tämä saattaisi olla yksi niistä suhteellisen useasta opuksesta/sarjasta joita listalle harkitsisin. Kyseessä on hyvä tutustumisen arvoinen sarja, mutta ei ihan mestariteos kuitenkaan.
	13.7. Lindsey Davis: See Delphi and Die Nämä Falco-kirjat ovat välillä varsin viehättäviä historiallisia dekkareita ja välillä taas näiden lukeminen tuntuu aika puisevalta. Tämä oli aika pitkälti näitä jälkimmäisiä tapauksia. Osin tämä johtui aika verkkaisesta rakenteesta, mutta myös ajoin tarinoita kantava sanailu ja sosiaalisten mutkien oikominen ei oikein tällä kertaa toiminut (tai näitä ei varsinaisesti edes ollut). Tämä lienee kolmas Davisin kirja jonka jälkeen olen miettinyt miksi minä luen näitä, mutta tähän saakka on se seuraava opus kuitenkin aina onnistunut palauttamaan uskoni ja yhä uudet teokset on aina tullut luettua. Kuten nimestäkin voi päätellä, tällä kertaa seikkaillaan Kreikassa ja pääosa huumorista on turismiin liittyvää, valitettavasti se ei oikein vain toimi, ei ainakaan minulle. Kyseessä on siis selvä pettymys, mutta ei tämä kovin pahasti onnistu himmentämään koko sarjan kuvaa mielessäni, sillä Falco kumppaneineen on onnistunut viihdyttämään minua useammankin kerran. Teoksen loppu toki ansaitsee vielä erityisen huomion, sillä se on varsin töksähtävä ja aika huonosti balanssissa muuten pikkuisen jaarittelevan kerronnan kanssa.
	19.7. Justina Robson: Mappa Mundi Tulevan Finnconin kunniavieraan romaani eräästä tieteellisestä vallankumouksesta ja siitä miten sen ympärillä juonitellaan ja kieroillaan. Itse en ole koskaan ollut oikein erityinen lähitulevaisuuteen sijoittuvan scifin ystävä – pikemminkin olen lukenut niitä enemmänkin ”paremman puutteesta” ja joidenkin kehujen aiheuttamasta uteliaisuudesta. Joten lähtökohtaisesti Mappa Mundi (joka siis sijoittuu lähitulevaisuuteen) on hieman sivussa siitä mistä olen oikeasti kiinnostunut, mikä tietysti vaikuttaa myös lukukokemukseen. Teoksen alkupuoli oli mielestäni pikkuisen tylsä ja siitä olisi voitu myös hivenen tiivistää, mutta kun vihdoin scifi-elementit pääsivät enemmän jylläämään alkoi myös tarina vetää paremmin. Kokonaisuus oli aika huolellista työtä, mitä nyt tuo aivan lopun miltei naivistinen ote hieman häiritsi. Kirjailijassa on selvästi ainesta, mutta tämä teos jätti minut kyllä hivenen kahden vaiheille, alun puuduttavuus toki unohtui ainakin osin loppupuolella mutta silti täytyy todeta, ettei tämä teos onnistunut oikein voittamaan minua puolelleen, tosin ei tämä lopulta ollut mikään vastemielinen pakkolukeminenkaan, sillä varsinkin lopun luin ihan kiinnostuneena ja mielelläni. Tavallaan kiinnostava teos, mutta ei ihan minun juttujani. Toki tässä yhteydessä täytyy sanoa, että jos tekisin tästä kirja-arvostelun olisi se suhteellisen myönteinen, sillä olihan kirjassa paljon hyvää.
	23.7. L.E. Modesitt jr: Magi’i of Cyador Taas vaihteeksi ostin ja lukaisin yhden Reluce-romaanin. Kuten aiemmissa kommenteissani olen jo kertonut pidän näistä vaikka tavallaan nämä ovatkin fantasian valtavirtaa ja edustavat siis tätä fantasian kaavamaisinta puolta. Koko sarja, kuten myös tämä nimenomainen teos on nimittäin ihan sujuvaa viihdettä. Tällä kertaa seuraamme nuoren maagi-oppilaan aikuistumista ja pakollista uranvaihtoa johon liittyi tietty ylimääräinen uraa vaikeuttava pointti. Tämä poikkeaa näistä aiemmin lukemistani Reluce-kirjoista siinä, että tämä vastoin odotuksiani olikin ensimmäinen osa kaksiosaista kokonaisuutta – tosin tämän huomasin vasta teoksen loppuvaiheessa. Vaikkei teos ole mielestäni aivan parhaita Reluce-teoksia oli tämäkin viihdyttävä, tosin hieman pisti vihaksi se, että heppua koulutettiin maagiksi ja tämän jälkeen hän yritti parhaansa mukaan peittää osaavansa mitään magiaa, mikä tuntui kyllä aika kummalliselta. Jos jollain scifi-piiriläisellä sattuu olemaan tämän jatko-osa eli Scion of Cyador, niin toki sen saa lainata minulle…
	24.7. Clark Darlton: The Plague of Oblivion Perry Rhodan tarina jonka kannessa seisoo numero 28. Eli Perry Rhodan on lukupuolella ehkä se häpeällisin paheeni. Tällä kertaa miehemme maailmankaikkeudessa harrastavat biologista sodankäyntiä vieraalla planeetalla, rehdisti toki, sillä eihän oikea kieroilu oikein sovi Rhodanin imagoon. Tämä suhteellisen yhdentekevä ja melko vaatimattomasti kirjoitettu huttu kuitenkin vetoaa jollain tavoin minuun, joten tarinoiden vaatimattomasta tasosta huolimatta luultavasti ostelen näitä aina välillä, ja tietysti myös luen ostamani. Kevyttä kesälukemista siis.
	26.7. Roberd Reed: Sister Alice Marrow –romaanillaan minut ystäväkseen voittanut Reed on ehkä enemmänkin tunnettu laajan novellituotantonsa takia, mutta kyllä näitä romaanejakin kannattaa lukea. Nämä nimittäin ovat aika hyviä. Tässä teoksessa ollaan noin 10-miljoonan vuoden päässä tulevaisuudessa ja toimijoina ovat miltei jumalan mahdin omaavat etuoikeutetut mahtavien perheiden jäsenet. 10-miljoonaa vuotta kestänyt rauha uhkaa murentua erään onnettomuuden johdosta ja tästä alkaa oikeastaan kirjan tarina. Kokonaisuus on sujuva ja sisältää riittävissä määrin ihmeen tuntua, joten täytyy myöntää, että teos toimi minulle aika hyvin. Tämä avaruusoopperan uusi tuleminen on ollut ainakin minulle mukava uutinen sillä joukkoon mahtuu läjä kiinnostavia kirjailijoita ja tällä romaanilla Reed kyllä vahvistaa asemiaan tässä joukossa, ainakin minun silmissäni. Ei tätä nyt minään ylittämättömänä mestariteoksena pidä pitää, mutta hyvänä ja viihdyttävänä teoksena kylläkin.
	28.7. Robert E.Howard: Conan voittaja Sisältää sen ainoan alkuperäisen Conan-romaanin (Lohikäärmeen hetki) ja Howardin artikkelin Hyborialaisesta ajasta. Lohikäärmeen hetki (mikä olisi kyllä sopinut kirjakin nimeksi), oli jollain tavalla kuin pitkitetty novelli, siihen oltiin lisätty mutkia matkaan, mutta kerronta oli pitkälti samankaltaista kuin Howardin novelleissa (tai oikeastaan mm. kuvailu on Howardilla yleensä novelleissakin enemmän romaaneille tyypillistä). Tarina toki vetää mukaansa ja tätä luki pitkästä aikaa ihan mielellään, mutta näin pitkässä jutussa alkaa Howardin logiikan aukot jo pikkuisen häiritsemään. Vaikka tavallaan pidänkin tästä täytyy kuitenkin myöntää, että ei tämä eräiden parhaiden novellien tasolle pääse, mutta mukava kesäkirja tämä silti oli.
	31.7. David Gemmell: Troy – Lord of the Silver Bow Juuri kuolleen kirjailijan trilogiaksi tarkoitetun sarjan avaus. Seuraava osa on ilmeisesti jo kustantajalla, mutta taitaapi olla niin, että trilogia jää syntymättä – mikä on iso harmi. Gemmell on nimittäin pannut tässä parastaan, sillä sen verran laadukas opus on kyseessä. Kirjallisesti tämä on hivenen kehittyneempi kuin miehen aiempi tuotanto, mutta tämä ”kirjallisempi” ote ei suinkaan tarkoita sitä, että tarina olisi jotenkin vähemmän vetävä, kaikkea muuta. Troijan sodan asetelmat ovat aluillaan, mutta itse sota ei ole vielä ajankohtainen, vaan kirja keskittyy Helikaon (Aeneas) ja muutaman muun vaiheisiin sekä Troijan sisäisiin juonitteluihin. Eräitä ennustuksia lukuun ottamatta ei tarinassa juurikaan näy mitään magiaa, joten kai tämä pitäisi miltei luokitella historialliseksi romaaniksi, vaikkakin eräät seikat antavat ymmärtää, että Gemmell on ottanut aika tavalla vapauksia ja saattaa olla, että jatkossa oltaisiin edetty yhä kauemmas tunnetusta Troijan-tarusta ja näin olisi siirtynyt enemmän vaihtoehtohistorian puolelle. No, tämä on vain tällaista spekulointia. Joka tapauksessa sankarit ovat taas sankareita ja tarina viehätti ainakin meikäläistä aika tavalla. Ilman muuta suositeltava kirja joka toki toimii myös itsenäisenä opuksena.
Elokuu
	2.8. Robert Reed: Down the Bright Way Tämä kirja oli pienehkö pettymys, sillä kaksi aiempaa minun lukemaani Reedin kirjaa on ollut selvästi tätä parempia. Ideana tässä on se, että maailmankaikkeutemme on täynnä maa-planeettoja ja niiden välillä on salaperäinen tuntemattoman rodun luoma suunnattoman pitkä käytäväketju jotka yhdistävät maailmat kuin lanka helminauhan helmet. Reitti mahdollistaa siis suunnattoman nopean kulkemisen maailmojen välillä, mutta ainoastaan niin, että kustakin Maasta pääsee suoraan vain kahteen muuhun maahan. Nämä maat ovat sitten kehittyneet toisistaan hyvinkin eri tavoin mutta kaikissa on jonkinasteisia ihmisiä (jolleivät nämä sitten ole onnistuneet tuhoamaan itseään). Ja tietenkin tämä reitti joutuu uhatuksi. Ensimmäinen puolisko kirjasta oli oikeastaan pikkuisen tylsä ja vaikka toinen puolisko olikin vauhdikkaampi ja muodostui lopulta jopa jonkinasteiseksi lukunautinnoksi jää tämä opus kuitenkin syvälle keskinkertaisuuden suohon. Kenenkään ei sitten pidä aloittaa Reedin lukemista tästä kirjasta, sillä tämä ei todellakaan ole miehen parhaita.
	7.8. Tamara Siler Jones: Threads of Malice Jonesin toinen fantasiadekkari. Fantasiadekkareiden joukossa nämä edustavat selvästi sekä realistisempaa kerrontaa että tavallista synkempää suuntausta. Itse asiassa tämä taitaa olla lähestulkoon synkin fantasiakirja jonka olen lukenut – voi toki olla että pari opusta pääsee likimain samaan, mutta juuri nyt en keksi vertailukohdaksi juuri muuta kuin Joneksen ensimmäisen fantasiadekkarin. Synkkyydestä ja raadollisuudesta huolimatta tämä on kuitenkin aika mukavaa luettavaa, sillä Jones osaa asiansa eikä lopultakaan syyllisty liialla raakuudella mässäilyyn. Kaiken kaikkiaan aika hyvä teos, vaikka en minä tätä nuoremmille tai söpömmästä fantasiasta pitäville lukijoille suosittelisi. Niin ja aiheena on tässä niin kuin edeltävässäkin sarjamurhaaja fantasiamaailmassa, lisättynä annoksella seksuaalista väkivaltaa.
	11.8. James Nelson: The Maddest Idea Yhdysvaltojen vapaussodan tapahtumiin sijoittuva meriseikkailu. Teksti on suhteellisen sujuvaa ja seikkailu kulkee, mutta vaikkapa Patrik O’Brianiin verrattuna tämä jää kyllä pikkusen jälkeen. Oikeastaan tässä on kaksi heikkoa kohtaa edellä esittämässäni vertailussa, nimittäin tämän henkilöhahmot olisivat kaivanneet hivenen lisää syvyyttä ja toisaalta seikkailut pikkusen enemmän malttia, sillä nyt melko persoonattomat olmit tekevät turhankin hurjia sankaritekoja. Mutta näistä puutteista huolimatta kyseessä on ihan kelvollinen korvike niille jotka kärsivät kunnon meriseikkailujen vähyydestä. Mukavaa ja sujuvaa luettavaa niille jotka osaavat ohittaa mainitsemani puutteet.
	15.8. Poul Anderson: People of the Wind Taas vaihteeksi vanhempaa scifiä. Tau nollan tekijän teos on suhteellisen sujuvaa, muttei mitenkään loisteliasta siirtokunta-scifiä. Eli tässä kerrotaan kaukaisen siirtokunnan taistelusta vapautensa puolesta. Kirja kärsii ajoittaisista luennoista, koskien milloin tapahtumapaikkana olevaa planeettaa ja milloin mitäkin ”tarpeellista” taustatietoa, ja se tarinakin on ehkä pikkuisen ohuen oloinen, mutta kuitenkin kaikkineen tämä oli oikeastaan ihan ok kirjallinen välipala, ei siinä mitään. Eli rutiiniscifiä jonka tarina kulkee lopultakin sen verran jouhevasti että teos jättää jälkeensä suht. positiiviset fiilikset.
	22.8. Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki Odotin aika paljon tältä kirjalta ja vaikka pikkuisen petyinkin, oli lukukokemus loputakin aika mukava. Toisaalta miltei aina nämä liian odotukset ovat osoittautuneet haitallisiksi, joten ei yllätyksiä sillä suunnalla. Kirja koostuu kahdesta tarinasta (joista toista voisi kuvailla metatekstiksi) ja Ambergrisin historiasta sekä muutamasta liitteestä. Itselleni juuri alun tarina oli teoksen kohokohta ja vaikka muutkin tekstit olivat kiinnostavia eivät ne jaksaneet innostaa minua samalla tavalla kuin alku. Lajina nämä uuskummaksikin tituleeratut tarinat tuntuvat kiinnostavan miltei kirja kirjalta enemmän ja tämän kirjan sisältö täyttää kyllä nämä kummuusvaatimukset mukavasti. Ihan mukava teos, vaikkei kuulukaan itselläni näihin kaikkein vahvimmin kolahtaneisiin kirjoihin.
	28.8. James Nelson: The Continental Risque Jatkoa Nelsonin luoman merisankarin kapteeni Bibblecombin seikkailuihin. Tällä kertaa juuri luotu kapinallisten (syntymässä olevan yhdysvaltojen) laivasto saa ensimmäisen tehtävänsä. Varsinaiset historialliset tapahtumat ovat kirjailijan loppukommenttien perusteella vankkaa historiaa johon sitten on vain yhdistetty yksilöiden ympärille muodostettuja tarinoita. Tämä historian ja tarinan vuoropuhelu onnistuukin kohtalaisen hyvin, sillä heppu tuntuu aidosti tietävän mistä kirjoittaa. Edelleen tämä hahmojen luonti tuntuu pikkuisen ohuelta vaikkakin pääpahiksen suhteen ollaankin tällä kertaa nähty vaivaa. Ikävä vaan, että tämä on laivan riidankylväjä joka huvittelee muiden ihmisten kohtalolla ja siinä sivussa laittaa toki oman niskansakin alttiiksi ilman oikeasti uskottavia motiiveja. Tavallaan tämä tuntui tarinana hitusen edellistä kirjaa paremmalta, mutta toisaalta en yleensäkään pidä tämänkertaisen pääpahiksen kaltaisista hahmoista, sillä ne näyttävät liian elinkelvottomilta. Mieluummin hullu tai pyrkyri kuin tuhoisa pahantahtoinen huvittelija. Kokonaisuutena tämä on luokkaa ajoin viihdyttävä meriseikkailu muutamin puuttein. Jos Nelsonin teoksia päätyy jostain syystä ulottuvilleni, niin luultavasti luen, mutta ei nämä niin hyviä ole että kävisin varta vasten näitä hankkimaan.
Syyskuu
	2.9. Jeff Long: Seinämä Kiipeilytarina kummituselementein varustettuna. Tavallaan kiva kirja mutta vielä aika loppuvaiheessa huomasin miettiväni, että tarvitaanko tähän todellakin noita yliluonnollisia mausteita. Ehkä kuitenkin sillä lopulta juoni kääntyy pikkuisen turhankin arvattavasti niin, että kummitusjuttupuoli korostuu. No, kaikkineen tämä oli ihan mukava kirja, vaikkei Long nyt oikein suosikkeihin lukeudukaan, ei tämänkään jälkeen. Tarina kulki ja kiipeilyosuudet ja kiipeilymystiikka toimi, eikä edes tämä yliluonnollinen puoli hajonnut käsiin lainkaan samalla tavalla kuin miehen edellisessä suomennoksessa (Tilinteon hetki). Tarina oli kuitenkin ehkä hitusen liian yksiviivainen joten pikkuisen syvyyttä olisin kaivannut siihen lisää. Muta ihan kohtalaisen mukavan jälkifiiliksen tämä jätti.
	4.9. Juha-Pekka Koskinen: Savurenkaita Tämä kai lienee sitten sitä reaalifantasiaa? Eli kyseessä on lähihistoriaan sijoittuva sukutarina jossa on muutaman haituvan verran yliluonnollista kamaa sekä pari vastaavaa kummallisuuksia. Koskinen on taas vaihtanut tyyliään, eli tämä poikkeaa aika tavalla kahdesta edeltävästä romaanista, mutta mikäs siinä kun tämä tyylinvaihto tuntuu sujuvan. Sukutarina on pikkuisen alavireinen, eli suvun suunta ei suinkaan ole kohti suurempaa varallisuutta tai edes muuten auvoisempia päiviä. Kokonaisuutena teos on kohtalaisen mukavasti kirjoitettu ja omalla tavallaan kevyen humoristinen, mutta vailla varsinaista samaistumiskohdetta, sillä tämä kertojaääni ei oikein sellainen ole, eikä tehtailija Gustav oikein itsekään tähän osaan sovi. Vaikka tavallaan kyse on kiinnostavasta ja melko mukavasti kirjoitetusta tarinasta jotain jää puuttumaan ja samalla lukukokemus jää melko rutiininomaiselle tasolle, eli mikään loppukesän kirjallinen kohokohta ei tämä suinkaan ole. Tästä pitäisi vielä tehdä arvostelu ja vaikka arvostelun sävy varmaankin tulee olemaan aika myönteinen, tuntuu tämä piirun verran tavanomaista vaikeammalta arvostella sillä
	7.9. Robert Silverberg: The Gate of Words Vaihtoehtohistoriaa taas kerran. Tämä on taas osittain näitä hankalampia tapauksia sillä toisaalta pidin kerronnasta ja tarinassa esiintyvistä ideoista mutta toisaalta tarina itsessään oli oikeastaan aika vaatimaton, melkeinpä väittäisin että koko tarina oli suunniteltu turistikiertueeksi vaihtoehtohistorialliseen maailmaan. Homma menee niin, että Musta surma tappoi valtaosan Euroopan väestöstä muinoin ja Eurooppa jäi sen jälkeen tautien pahimmalta raivolta säästyneiden turkkilaisten jalkoihin. Intiaanivaltakunnat kukoistivat ja kun yhteys Atlantin yli vihdoin saatiin, eivät nämä enää olleet niin helposti kukistettavissa. Asteekki-imperiumin kuvailu oli oikeastaan vielä hauskaa, sillä olen viime aikoina lukenut jonkin verran kyseisestä kulttuurista ja osin tästä johtuen täytyy antaa Silverbergille tunnustus hyvin tehdystä lähdetyöstä, sillä hän kertoo selvästikin samasta kulttuurista kuin historioitsijat, vaikkei ehkä nyt tuokaan kaikkia niitä piirteitä esille mitä historioitsijat kuvailevat. Tietysti matkalla on tapahtunut muutoksia, sillä onhan tapahtuma-aika 1980-luku, mutta osin nämä ovat helpostikin hyväksyttävissä. Tosiaankin jos tarina olisi ollut miljöön veroinen olisin nostanut tämän kirjan korkealle, mutta nyt tämä jää mieliini lähinnä hyvänä yrityksenä. Kyllä tämä lukemisen arvoinen on, mutta kun tuntuu siltä, että luvassa olisi ollut paljon enemmän.
	10.9. Jack McDevitt: The Engines of God Oikeastaan aika mukava ja toimiva avaruusooppera avaruusarkeologiasta. On muinaisia selittämättömiä muistomerkkejä ja on vähemmän kehittyneiden rotujen historiassa olevia arvoituksia. Kiva miljöö jonka esilletuontikin onnistuu, mutta valitettavasti itse tarinan rytmitys kuitenkin on miltei roolipelimäinen, mikä kyllä pikkusen häiritsi omaa lukemistani. Hiukan vähemmän hakkaava tarinan kaari olisi ehkä toiminut paremmin. Muuten kyse on kyllä ihan mukavasta scifi-kirjasta, sillä oikeastaan kasassa on aika hyvä paketti arvoituksineen ja ihmeen tuntuineen. Jos yksikin (ehkä liioittelua) vaihe tarinassa olisi mennyt ilman kriisiä ja pelaajahahmojen menetyksiä (liioittelua taas) niin olisin ollut valmis meuhkaamaankin tästä kirjasta, mutta nyt tämä kyllä jää niukasti suosittelurajani alapuolelle. Ehkä oikea arvosana olisi ”hyvä mutta…”. Joka tapauksessa tämä kyllä riittää suositukseksi minulle itselleni, eli tulen kyllä lukemaan enemmänkin McDevittin kirjoja.
	15.9. Richard Morgan: Broken Angels Miehen edellinen teos, eli Altered Carbon oli tietyistä puutteistaan huolimatta aika vahva teos, joten lienee ymmärrettävää, että vertaan tätä siihen. Siinä missä se oli dekkari, on tämä lähinnä seikkailukertomus, mikä on pikkuinen miinus, sillä tässä ei pääse oikein samanlaiseen katutason fiilikseen. Toisaalta tämä välttää edellisen sudenkuopat ja toimii ajatuksellisesti ehjänä teoksena loppuun saakka. Tässä osallistutaan arkeologiaan (sodan ja korporaatioiden aiheuttaessa jotakin pieniä lisäriskejä), tarkemmin sanottuna pyritään pääsemään muinaisen muukalaisten avaruusaluksen luo. Tämä kun edustaa huomattavasti ihmiskunnan saavutuksia kehittyneempää teknologiaa. Luvassa siis petoksia, murhia ja toimintaa kirjoitettuna ihan kivalla tyylillä. Pidin kyllä vaikka jäinkin kaipaamaan sitä edellisen teoksen dekkarimaista tyyliä.
	16.9. Robert Buettner: Orphanage En muista vuosiin lukeneeni scifin puolella mitään näin suoraa plagiaatiota (tai kunnianosoitusta), sillä tässä kopsattiin miltei kaikki mahdollinen Starship troopersista. Luvassa on siis maan pommittamista kaukaa lähetetyillä möhkäleillä, pikkuötökkämaailmasta kotoisin olevia alieneja, tiedustelutietojen pettämistä, jalkaväen ja lentäjien välisiä romansseja, nopeita kenttäylennyksiä ja niin poispäin. Kaikesta tästä huolimatta tai ehkä tämän takia on kyseessä oikeastaan miltei hilpeän lukukokemuksen tarjoava teos. Teksti ei ole mitenkään erityisen loistavaa eikä missään kohtaan kirjaa tule esille mitään millään tavoin omaperäistä, mutta jollain tavoin tällainen vauhdikas rutiiniroiskaisu silti toimii. Itse asiassa tämä on ok viihdepläjäys jossa osa viihdyttävyydestä tulee juuri tämän ja esikuvan vertailusta. Kevyen sotilasscifin ystäville tutustumisen arvoinen teos.
	19.9. Adam Roberts: Salt Kyseessä on oikeastaan kahden miltei täysin vastakkaisen yhteiskuntalinjan konfliktista uutta planeettaa asutettaessa, eli siirtokuntascifiä. Kirjan nimi tulee siitä, että asutettava planeetta on karu suolapallo, mutta vaikka miljöö onkin ok, on tarinan keskiössä kahden erilaisen ryhmän täydellinen kyvyttömyys ymmärtää toisiaan, tai oikeammin haluttomuus edes yrittää. Tätä ymmärtämättömyyttä on välillä pikkuisen venytetty liikaa, sillä esitetyssä mitassa se on jo vähän epäuskottava, mutta kaikkineen kyse on oikein kiinnostavasta teemasta. Se että ymmärrysvaikeudet johtavat ensin kiistoihin ja totaaliseen vastapuolen halveksuntaan ja lopulta sotaan on oikeastaan vain paikallaan. Vaikka alku ei ehkä imaissut minua mukaansa kovin vahvasti, tuli tästä lopulta ihan kiva lukukokemus. Olisin kaivannut pikkuisen hienostuneempaa otetta tekstiin, sillä nyt tämä meni ehkä hivenen turhan karkealla tasolla (etenkin siinä ymmärrys-kysymyksessä), mutta tämä on kuitenkin enemmän sävykysymys kuin mikään oikea ongelma. Tai ehkä pikkuongelma sittenkin, sillä vahvemmalla käsittelyllä ja syvemmillä ihmiskuvilla tästä olisi voinut syntyä klassikko, nyt tämä oli vain suhteellisen mukava opus.
	20.9. Kimmo Lehtonen: Lueminut Oikeastaan parempi kuin odotin. Kaikkien pamfletti-puheiden jälkeen pelkäsin saarnaavampaa ja tylsempää teosta, mutta tämähän oikeastaan vetäisi mukaansa. Alussa hieman häiritsi Kimmon suhteellisen jäykkä, sanoisinko kulmikas tapa kirjoittaa, mutta kun sen kanssa pääsin sinuksi, niin kirja sivutkin alkoivat kääntyä tiuhempaan tahtiin. Tarinallisella tasolla hankaluudeksi nousee EU:n demonisointi ja jotakuinkin turhankin messiaaninen tie jota Eero kulkee. Hieman ”inhimillisempi EU ja Eerolle hieman vähemmän keskeinen osa tapahtumissa olisi lisännyt uskottavuutta jonkin verran. Mutta koska tarina oli kuitenkin ainakin puoleksi taustaa itse ajatuksille täytynee keskittyä niihin. Kulttuurien kohtaaminen, tai oikeastaan kohtaamattomuus on ajatuksista se missä olisi ollut enemmän parantamisen varaa. Mielestäni Kimmolla on tässä sama heikkous joka vaivasi Robertsonin Salt-kirjaa. Nimittäin se, että osapuolten kykenemättömyys ymmärtää toisiaan oli niin vahvaa, että se muodostui sekä esteeksi tarinan ja maailmankuvien syventämiselle että jossain määrin rasitteeksi uskottavuuden kannalta. Kuitenkin juuri siinä olisi ollut suuri mahdollisuus, sillä aidolla vuoropuhelulla jossa ymmärrystä etsitään olisi voitu laittaa nämä kaksi kulttuuria hyvin vahvasti keskustelemaan toistensa kanssa jolloin maailmankuvallinen konflikti olisi noussut vahvemmin temaattiselle tasolle. Tätä kautta olisi ollut helppo syventää näkemystä kummastakin kulttuurista heikkouksineen ja vahvuuksineen ja tosiaan samalla saada lisää syvyyttä teokseen ja sen esittämiin ajatuksiin (mm. johtajattoman verkoistumisen ajatus olisi EU-väen helppo omaksua, sillä jokapäiväinen suhdeverkosto toimii hyvin samalla tavoin). Verkostomainen yhteiskuntamalli, joka toki oli saanut selviä vivahteita anarkismista, mutta ei nyt ihan puhtaasti ollut sitäkään. Tässä ohitettiin ehkä keskeisimmät ongelmat eli informaatioräjähdyksen tuoman lamautuneisuuden, verkostumistaidon erilaisuuksista syntyvät ongelmat tasa-arvossa ja ihmisluonteen sopimattomuuden mihinkään ”ihanneyhteiskuntaan”. Pohjimmiltaan näin avoin malli johtaa nähdäkseni vääjäämättä loputtomiin keskusteluihin jotka siis johtavat päätöksenteon sammumiseen. Pienessä mittakaavassa tämä voi toki toimia, mutta mitä erilaisimmilla motiiveilla olevia yksilöitä ja yhteisöjä on mukana, sitä suuremmiksi käyvät peruteltujen kannanottojen väliset kuilut puheenvuorojen määrästä puhumattakaan. Itse en usko mihinkään ihanneyhteiskuntaan sinällään, mutta en myöskään usko että näin ameebamainen mallikaan toimisi. Olemassa olevat ihmiset eivät vain ole valmiita moiseen yhteiskuntaan. Pidän teoksen yhteiskunnallista ajattelua kiinnostavana ja perusanalyysiä nykytilanteen ongelmista sekä muutoksen tärkeyden oivaltamista aika oikeaan osuneena. Kuitenkin teos olisi voinut olla syvällisempi ja vahvempaa ajattelua edustava jos yhteiskuntamallien edustajille olisi annettu aidon vuoropuhelun mahdollisuus, tässä mielessä juuri EU:n demonisointi onkin ehkä teoksen suurin virhe.
	21.9. Friedrich Katz: The Ancient American Civilizations Yleiskuvaus Amerikan historiasta ennen eurooppalaisia. Kirja on jo jonkin ikäinen (tehty 1969), joten osa tässä esitetyistä tiedoista on nykytietämyksen mukaan jossain määrin virheellisiä tai ainakin puutteellisia. Varsinkin Perun ja Amazon-joen suunnalla on tapahtunut runsaasti kaikenlaista historian ja arkeologian alalla sitten tämän kirjan kirjoittamisen. Sen sijaan sen mitä tämä kirja tuo esille, on esitetty hyvin ja tämä onkin erittäin onnistunut, suorastaan poikkeuksellisen hyvä ja analyyttinen tietopaketti historian ystäville. Pitäisin tätä kokonaisuutena oikein hyvänä tietokirjana, mutta tosiaan tämä ei ihan kaikilta osiltaan oikein vastaa nykytietämystä, mutta keskeisiltä osiltaan (tolteekit, inkat ja Asteekit ) tämän tarjoama tietopaketti on kyllä rautaa. Kirjana tämä on hyvin lähellä sitä ideaalia jota näinkin laajaa (sekä ajallisesti että alueellisesti) kokonaisuutta käsittelevältä historiaa valottavalta kirjalta voi toivoa. Eli tämä sai tyytyväisen lukijan kehut ;)
	21.9. Joel Rosenberg: Emile and the Dutchman Kevyttä scifi-viihdettä. Kirja kertoo Ihmiskunnan tiedustelijoista jotka menevät tutkimaan uusia löydettyjä planeettoja keinotekoisen madonreiän kautta. Tämä pieni ryhmä (4 henkilöä) sitten kohtaa kaikenlaista jännää joka välillä maksaa myös ihmishenkiä. Kokonaisuus rakentuu muutamasta novellimaisesta kertomuksesta joiden väliin on lisätty vielä mm. kirjeitä kotiin. Ei tämä tosiaankaan ole mitään suurta scifiä, mutta oikeastaan käy kyllä hauskahkosta viihteestä, eli laittaisin tämän suurin piirtein samaan kastiin kuin vaikkapa pikkuisen keskitasoa paremmat Ruostumaton teräsrotta-kirjat.
	22.9. James White: Hospital Station Lisää lääkäritarinoita, tai oikeastaan kyse on avaruuden mahtisairaalan synnystä kertovasta kirjasta, eli siis ensimmäisestä Sector General-opuksesta, jos nyt opukseksi voidaan kutsua 190-sivuista pikku pokkaria. Kyse on oikeastaan novellikokoelmasta sillä novellejahan nuo ovat, vaikka ovatkin tavallista tiukemmin sidottu toisiinsa (okei, ehkä episodiromaanikin kävisi). Nämä ovat edelleen (kirjoitettu 1960-luvulla) mukavaa vaihtelua niiden ainaisten sodan ja väkivallanuhan värittämien tarinoiden vastapainoksi jota scifi on täynnä. Mukavia pikku tarinoita ei siinä mitään, vaikka ei tätä toki minään erikoisen suurena scifinä voi oikein pitää. Mutta minä viihdyn näiden parissa ja se lienee tärkeintä.
	23.9. Toim. Jukka Halme: Uuskummaa? Mukava pikku kokoelma kummallisia tarinoita. Vaikka luenkin aina välillä novelleja ja nautinkin niistä, ei novelli ole itselleni se mieluisin tarinointimuoto, sillä jos tarina vetää ja hahmot kiinnostavat, jättävät novellit useimmiten jälkeensä fiiliksen ”tässäkö tämä nyt oli”. Novellit ikään kuin päättävät tarinan siihen missä minä alan vasta kiintyä hahmoihin. No novellit ovat kuitenkin ovat kuitenkin oiva väline kun tutustutaan erilaisiin kirjoittajiin ja siinä suhteessa tämä on oikein mukava kokonaisuus. Kokoelmaan valitut novellit ovat oikeastaan kaikki laatukamaa ja jollei novellimuoto tai uuskumma itsessään toimi rajoitteena pitäisi useampien lukijoiden kyllä nauttia tästä, sillä sen verran mukavia pikku tarinoita tähän on saatu mahdutettua. Eli tutustumisen arvoinen teos kyseessä.
	30.9. Charles Stross: Iron Sunrise Jotkut ovat kovasti meuhkanneet Strossin puolesta ja vaikka tämän lukeneena ymmärränkin hieman paremmin heitä, en silti oikein voi yhtyä ylistyksiin. Ei siinä, ettenkö olisi pitänyt tästä, mutta en minä kuitenkaan niin ihastunut tähän ole. Parin tuomiopäivän koneen ja kohtalaisen mutkikkaan juonittelun värittämä tarina onnistui kyllä herättämään kiinnostukseni, mutta muutama hivenen turhantuntuinen suvantokohta ja pikkuisen luonteettomat päähenkilöt tiputtivat tämän kyllä omalta suosittelu-listalta. Toki onhan tämä mukavaa avaruusoopperaa, mutta ei mielestäni alan ehdotonta huippua. Oli tämä kuitenkin niin hyvä, että Stross varmasti kuuluu lukulistalleni myös tulevaisuudessa.